Part 25

Marianne teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut sanoa, että hänestä itsestä kyllä saisi tehdä pilaa, hänellä ei ollut mitään yleisen iloisuuden lisäämistä vastaan. Mutta nyt huomasi hän, että Gervais oli ottanut tilaisuudesta vaarin, kun hänen huomionsa oli muualle kiinnitetty, ja kaiveli hänen rintojaan etsien kadotettua paratiisiansa. Hän nosti lapsen maahan ja huudahti nauraen:

"Ei, kiitoksia paljon, herrani! Minähän olen sanonut sinulle, että se on loppu nyt. Sinähän näet, että meistä tehtäisiin pilaa."

Mathieu katseli liikutettuna Marianneaan. Hän tuli siis takaisin miehensä luokse täytettyään velvollisuutensa ja täydennettyään lapsen luomisen ravitsemalla häntä elämänsä mehuilla. Se oli puoliso, joka Mariannessa taaskin heräsi, uusi kevät, uusi levännyt maa, joka uudestaan vavahteli hedelmällisyydestään. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt Marianneansa niin kauniina kuin nyt onnellisen äiteytensä riemuhetkenä, hän oli kuin sen maitovirran jumalalliseksi tekemä, joka hänestä oli virrannut ja joka virtasi maailman suonissa. Ja kun hän katseli vaimoaan tässä kunnian sädekehässä, terveitten ja kukoistavain lastensa keskellä aivankuin hyvä jumalatar, aina hedelmällisenä, tuntui hänestä, että hän jumalallisella tavalla rakasti häntä, tahtoi omistaa hänet yhä suuremmassa intohimossa, kuolemattoman auringon sammumattomassa liekissä. Jumalallinen intohimo puhalsi kuin kuuma tuuli, luonnon hehkuva sielu, joka aaltoilee vedessä ja leijailee tuulessa ja joka hetki synnyttää miljaardeja olentoja. Ehkä hurmasi häntä ainoastaan vaimonsa hiusten tuskin huomattava tuoksu aivan kuin kaukaisen taivaan hekuma. Ehkä oli tämä ainoastaan yhden ainoan katseen vaihto, joka valtasi kokonaisuudessaan toisen ihmisen. Suloinen hurmaus täytti heidät molemmat, he unohtivat koko muun maailman, kaikki nämät ihmiset, jotka olivat heidän ympärillään. He tunsivat ainoastaan vastustamattoman tarpeen sanoa, että he rakastivat toisiaan, että se aika oli taas tullut, jolloin rakkaus puhkesi kukkaansa. Hän kuroitti vaimolleen suutansa, vaimo kuroitti suutaan miehelleen, ja he suutelivat toisiaan.

"No, te ette kainostele, te", huudahti Beauchêne iloisesti. "Mikä teihin nyt tuli?"

"Tahdotteko te, että meidän pitäisi poistua?" lisäsi Séguin.

Ja Valentine nauroi kuin hupsu, ja valhekaino Constance näytti häpeävän, mutta Morange lausui ikävöivällä äänellä ja silmät taaskin kyynelissä:

"Ah, kuinka oikeassa te olette!"

Hämmästyneinä siitä, mitä olivat tehneet, sillä heidän tarkoituksensa ei ollut tehdä siten, tuijottivat Mathieu ja Marianne hetkisen ällistyneinä toisiaan. Sitten purskahtivat he hyväntahtoiseen nauruun ja pyysivät iloisesti anteeksi. Rakastakaa, kun voitte rakastaa! Se on terveyttä, se on kaiken hyvän tahtomista, se on kaiken taitamista!

"Siis ... kuudes!" sanoi Beauchêne pilkallisesti.

Gervais oli horjuvin askelin mennyt pois kolmen suuren veljensä ja suuren siskonsa luokse, jotka johtivat muitten lasten rynnäkköjuoksua päivänpaisteisessa puutarhassa.

"Luonnollisesti ... kuudes!" sanoi Mathieu ja Marianne nyökäytti päätään.

Ja tehden kädellään suuren liikkeen, joka tarkoitti tuota laajaa kenttää tuolla etäämpänä tuulessa aaltoilevine viljoineen, sanoi hän:

"Niin kuudes ... koska meillä nyt on, millä hänen elätämme!"

Se oli tarmokkaan ja lujaluontoisen miehen huudahdus, miehen, joka oli päättänyt, ett'ei hän koskaan enään hanki lasta maailmaan, ell'ei hän samalla hanki hänen osaansa elintarpeita. Se oli oikeus ja kohtuus, ajatteli hän, hän oli saanut takaisin omantunnon rauhansa tehtyään sen päätöksen, ett'ei hän koskaan hanki loisväkeä maailmaan. Sitä myöten kuin perhe kasvoi, sitä myöten piti peltojenkin kasvaa, valloittaa uusia, hedelmällisiä alueita soista, näreiköistä ja kivistöistä. Maa ja nainen täydentävät yhdessä luomistyön, voittavat hävityksen voimat, synnyttävät aina yhä enemmän elämää, enemmän voimaa, enemmän toivoa.

(_Ensimäisen osan loppu._)

HEDELMÄLLISYYS

Romaani

Kirj.

EMILE ZOLA

Suomennos

TOINEN OSA

Kuopiossa 1906, Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

NELJÄS KIRJA

I

Kului neljä vuotta. Näinä neljänä vuotena sai Marianne ja Mathieu vielä kaksi lasta, tytön ensimäisen vuoden ja pojan kolmannen vuoden kuluttua. Joka kerta kuin perhe lisääntyi, kasvoi myöskin Chantebledin viljelty alue, ensi kerralla kahdellakymmenellä hehtaarilla peltomaata, joka valloitettiin ylängön rämeistä, toisella kerralla suurella metsämaalla ja nummella, jota sille johdettu vesi alkoi hedelmöittää. Se oli elämän vastustamatonta valloitusretkeä, hedelmällisyys levisi auringon valossa yhä laajemmalle, työ loi vastuksista, ja vaikeuksista huolimatta yhä uutta, korvasi vauriot, vuodatti joka hetki maailman suoniin yhä enemmän voimaa ja terveyttä.

Sinä päivänä, jolloin Mathieu tuli Séguinin luokse päättämään metsämaan ja nummen kauppaa, kohtasi hän siellä Sérafinen. Tyytyväisenä siitä, että sai täsmälleen määrättynä päivänä maksun, ja iloissaan siitä, että voi pala palalta myydä tuon viljelemättömän alueen, joka oli hänelle ollut raskaana taakkana, allekirjoitti Séguin mielellään jokaisen uuden kauppakirjan. Sinä päivänä tahtoi hän tarjota Mathieulle päivällistäkin. Mutta Mathieullä oli kiire takaisin Chanteblediin, jossa elonleikkuu häntä odotti. Kun hän sanoi aikovansa ottaa hevosen, jotta ei myöhästyisi junasta, lausui Sérafine, joka tähän asti oli ollut ääneti:

"Minun vaununi on tuolla alhaalla, ja minä aijon juuri sinnepäin. Saanko minä kyyditä teitä sinne?"

Mathieun katse kohtasi Sérafinen katseen, mutta hän ei tahtonut saattaa itseään naurun alaiseksi osoittamalla pelkäävänsä Sérafineä vielä niin monen vuoden kuluttua, ja sitäpaitsi oli hän varma haavoittumattomuudestaan.

"Kyllä, kiitos ystävällisestä tarjouksestanne."

Kun nuo silkillä vuoratut vaunut läksivät liikkeelle, esiintyi Sérafine hyvin rakastettavasti, suorasti ja avomielisesti.

"Oi, ystäväni, miten iloiseksi te teette minun, kun suostuitte tulemaan yhdessä minun kanssani. Aina on näyttänyt siltä kuin te välttäisitte minua ja pelkäisitte alituiseen, että minä heittäytyisin teidän syliinne. Minua halutti kyllä jonkun aikaa uudistaa se suhde, josta minulle jäi niin suloiset muistot. Mutta, Herra Jumala, siitähän on jo niin pitkä aika, ja te teette aivan oikein siinä, ett'ette tahdo saattaa omaa elämäänne epäsointuun. Minä vakuutan, että minun ainoa toivoni on saada olla teidän ystävättärenänne, ja minä tahdon lisätä, että te olette ainoa mies, jota varten minä olen säilyttänyt paikan sydämessäni. Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisin uskoa salaisuuteni teille, sanoa teille sen, mitä en muille sano, en miehille enkä myöskään naisille. Jos te olette hyvä, niin olemme me avomielisiä ystäviä, ja se tekee minulle niin hyvää."

Hän oli todellakin liikutettu. Tämä mies, joka häntä halveksi oltuaan ensin hänen rakastajanaan; mistä se tuli, että sama mies teki hänen sydämensä niin helläksi, tuon naisen, joka oli muuten niin julma miehille, joka metsästi miehiä kuluttaakseen heidän voimansa ja heittääkseen heidät sitten pois? Nyt puheli tämä nainen aivan toverillisesti ja tunsi tähän asti aavistamatonta hupia siitä, että sai tunnustaa kaikki ja keventää sydäntään.

"Minä en ole enää, rakas ystäväni, onnellinen, niinkuin luullaan, minä elän nyt ainaisessa levottomuudessa. Ette te, eikä kukaan muukaan tiedä, että minä olin vähällä saada lapsen. Sattuma kuitenkin pelasti minun, minä sain kahden kuukauden vanhan keskosen. Mutta nyt minua uhkaa koska tahansa sama vaara. Te, joka olette vakaantunut mies, kehoittaisitte minua luonnollisesti menemään naimisiin ja synnyttämään lapsia. Mutta siihen minusta ei ole, minä olen vaan rakkauden papitar ja jotenkin vaativainen luonteeltani, sen voin minä tunnustaa teille, joka tiedätte sen ennestäänkin."

Surumielisyydestään huolimatta nauroi Sérafine taaskin, ja hänen silmänsä alkoivat taas hehkua intohimoa valkean otsan ja tuuhean tulenvärisen tukan alla. Hänen eroottiset tarpeensa olivat todellakin kasvaneet mitä vanhemmaksi hän tuli. Hän tunnusti ylpeydellä olevansa viidenneljättä vuotias; hän oli vielä hurmaavan kaunis täyteläisine vartaloineen ja marmorinvalkeine rintoineen. Hän ei surrut vanhentumistaan, mutta hän kärsi ainoastaan siitä, ett'ei tiennyt, miten hän voisi vapaasti tyydyttää himonsa tarvitsematta pelätä seurauksia. Tähän asti oli hän voittamattomalla taitavuudella ymmärtänyt säilyttää hienon asemansa rikkaana leskenä, joka mielellään otettiin kaikkialla vastaan ja joka voi vaihtaa rakastajaa kerran kuukaudessa, pitää kahtakin yht'aikaa ja vieläpä koko tusinankin, kun hän vaan ei näyttänyt sitä julkisesti ja säilytti hyvästi pienen hermeettisesti suletun asuntonsa salaisuudet. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän väliin iltasin, kuten vanhan Rooman himokkaat keisarinnat, pukeutui palvelustytöksi, kuljeskeli epäillyttäväin kaupunginosain kaduilla ja etsi raakoja rakastajia. Raskauden vaarat kasvoivat luonnollisesti näissä seikkailuissa, yhdessä villien miesten kanssa, jotka väliin olivat humalassakin.

Mathieu kummasteli ensin vähän osakseen saamaansa luottamusta, mutta sitten valtasi hänen jonkinlainen säälintunne aivankuin sairasta ihmistä kohtaan.

"Mutta tehän olitte niin varma ehkäisykeinoistanne!" sanoi hän vähän pilkallisesti.

"Varma niistä ei voi koskaan olla."

Hän unohti olevansa nainen, he olivat nyt ainoastaan kaksi miestä, jotka keskustelivat kainostelematta, ja Sérafine jatkoi ujostelemattomalla rohkeudella:

"Muuten minä inhoon ja halveksin noita ehkäisykeinoja. Voiko mitään tyhmempää ajatellakaan? Ne silpovat, häpäisevät, murhaavat koko rakkauden. Minä en koskaan suostuisi niitä käyttämään, ell'en pelkäisi häpeää ja levollisuuteni menettämistä. Se seikka tekee minun yhtä raukkamaiseksi kuin muutkin."

Hänen ihanteensa oli saada rankaisematta, ilman pakkoa ja pelkoa tyydyttää himonsa ja riemuita siitä, että on voittanut luonnon.

Kun hän puhui keskosensa synnyttämisestä mainitsematta, että sikiön ulosajaminen oli ollut tämän yhteydessä, alkoi Mathieu aavistaa asian oikean laidan.

"Pahinta on, että tuo keskonen on saanut minun aivan epäkuntoon. Minun on täytynyt etsiä lääkärin apua, ja onneksi olen minä samasta korttelista, jossa itse asun, löytänyt hyväntapaisen nuoren miehen, vielä aivan tuntemattoman lääkärin, mutta minä käännyin mieluimmin hänen kuin suurten kuuluisain lääkärien puoleen, sillä hänen kanssaan olen minä vapaampi ja varmempi siitä, että asiani eivät tule maailman tietoon, sillä kukaan ei pane huomiota siihen, että hän käy luonani. Hän on hoitanut minua lähes kolme kuukautta eikä hän ole juuri rauhoittavakaan, sillä hän väittää, että minä voin tulla raskaaksi pienimmästäkin syystä, koska muka minussa on jotakin joutunut pois paikoiltaan. Voittekohan te kuvitellakaan, millaisessa levottomuudessa minä tästä syystä aina elän? Minä tohdin tuskin suudellakaan enään miestä. Lääkärini on puhunut leikkauksesta, mutta minä pelkään niin hirveästi..."

Mathieu teki kummastusta osoittavan liikkeen.

"Oletteko te niin sairas?"

Sérafine ymmärsi puhuneensa liian paljon ja tuli nyt murheellisen näköiseksi.

"Olenhan minä, minä olen aivan epäkunnossa, senhän jo äsken sanoin. Väliin on minulla kauheita tuskia. Ja kun minun lääkärini nyt on ruvennut puhumaan leikkauksesta, niin on se siksi, että hän epäilee minussa olevan jonkun vakavan taudin, en tiedä minkä. Muuten on hän kirurgi ja hän seuraisi varmaankin minua tuon kuuluisan tohtori Gauden luokse, jotta tämä tutkisi minun ja tekisi leikkauksen, jos on tarvis. Mutta tuo ajatuskin jo kauhistaa minua, ja minä luulen, että minä en koskaan saa mistään sitä rohkeutta."

Hänen leimuavat silmänsä muuttuivat pelokkaiksi ajatellessaan veistä. Hänen sydämessään kävi ankara taistelu tämän pelon ja unelmoidun vaarattomuuden välillä.

Mathieu katseli häntä eikä epäillyt enään.

"Minä luulen tietäväni", sanoi hän, "että sellaiset leikkaukset ovat hyvin vaarallisia. Niihin ei saa ryhtyä kuin viime tingassa, kun henki on kysymyksessä. Muuten tulevat ne onnettomat, joita on leikelty, hirveästi petetyiksi."

"Oh", huudahti Sérafine, "ymmärtänettehän te, että jos minä annan silpoa itseäni, niin teen sen ainoastaan sentähden, että se on aivan välttämätöntä. Ja minä olen luonnollisesti tiedustellut tarkemmin asiaa. Gaude tekee pian leikkauksen Moineaudin toisessa tyttäressä, tehän tiedätte, sen ukko Moineaudin tyttäressä, joka on vielä työssä veljeni tehtaassa. Jos se minua haluttaa, niin menen sitten tervehtimään tätä naista perehtyäkseni siten tarkemmin asiaan."

"Moineaudin tyttäressäkö", kysyi Mathieu kummastuneena. "Se ei voi olla kukaan muu kuin Euphrasie, joka meni naimisiin tuskin neljääkään vuotta sitten ja on jo saanut kolme lasta, niistä yhdet kaksoset. Ollakseni pieneksi avuksi näille ihmisparoille, olen minä juuri ottanut luokseni Cécilen, yhden nuoremmista sisaruksista, joka on äsken täyttänyt kuusitoista; mutta minä pelkään, että hän ei voi suorittaa tehtäviään, sillä pieninkin ponnistus saa hänet vuoteen omaksi. Kansan tyttäret ovat meidän päivinämme yhtä hermostuneita kuin herttuattaretkin. On vanhempia, joilla ei ole onnea lapsistaan, ja se surettaa minua, sillä ottamatta ollenkaan huomioon onnettomia yhteiskunnallisia oloja käytätte te tätä seikkaa aseena minua vastaan, te, jotka tahdotte rajoittaa tai paremmin hävittää perheen."

Sérafine unohti kärsimyksensä ja purskahti nauruun.

"Joko me nyt olemme rautatienasemalla? Ja minulla kun olisi ollut niin paljon puhuttavaa teidän kanssanne! -- Niin, ette voi aavistaakaan, miten iloinen minä olen, kun olen saanut tehdyksi rauhan teidän kanssanne! Mitenkä tyhmää se oli, kun te näytitte pelkäävän minua, aivankuin ette olisi uskonut minun voivan olla teille ainoastaan ystävänä. Minä vakuutan, että tämä ystävänä olo tuottaa minulle todellista lepoa, ja minä olen iloissani siitä, että minulla nyt on uskottu, jolle voin puhua kaikki. Kas niin, puristakaamme nyt rehellisesti toistemme käsiä kuin kaksi miestä!"

He löivät kättä, ja Mathieu jäi katsomaan vaunujen jälkeen kummastellen Sérafinen tarvetta avata hänelle sydämensä. Sérafine oli ehkä arvellut olevan hauskaa riisuutua henkisessä suhteessa alasti entisen rakastajansa silmäin edessä. --

Mainfroy, Sérafinen lääkäri, oli kolmenkymmenen vuotias korkeakasvuinen mies ja hyvin säännöllinen elämäntavoissaan. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja vakavan näköiset. Hän oli ruvennut hankkimaan itselleen sellaisia naispotilaita, jotka tuottavat muutamille keskinkertaisille ja tuntemattomille lääkäreille sangen suuret tulot. Hänen periaatteensa oli se, että hän aina näyttäytyi hyvin huolestuneelta pienimmänkin pahoinvoinnin suhteen ja pani suuren painon mitättömämpiinkin hermotaudin oireisiin. Hän kuunteli väsymättä potilaittensa valituksia ja määräili runsaasti lääkkeitä. Hän ei koskaan tehnyt sitä tyhmyyttä, että olisi antautunut lempiseikkailuihin minkään potilaansa kanssa, sillä nainen, joka tulee lääkärinsä rakastajattareksi, on potilas, joka ei koskaan maksa. Siihen perustui hänen valtansa Sérafinen ylitse; Sérafine kuunteli tuota kylmäluonteista Adonista, joka taas puolestaan ei tahtonut ymmärtää Sérafineä. Sattumalta oli Sérafinen kamarineiti käynyt kutsumassa juuri häntä emäntänsä luokse eräänä yönä, kun tämä kärsi keskosen synnyttämisen seurauksista, ja tohtori oli tutkittuaan heti huomannut, että tässä oli kysymyksessä se, että oli koetettu ulosajaa sikiö. Mutta hän ei sanonut siitä mitään, hän peloitteli Sérafineä ollen epäilevinään Sérafinessä häiriöitä, jotka tekisivät hänen onnettomaksi koko elinajakseen, jos ne vaan muuttuisivat kroonillisiksi. Ja Sérafine antautuikin lopulta tykkänään hänen käsiinsä ja hän oli levoton nähdessään tohtorin pudistavan päätään ja peloittavilla sanoilla kuvailevan kaikenlaisia hirveitä tauteja. Tämä tohtori tahtoi muuten näyttäytyä täydellisesti kunniallisena lääkärinä, ei parempana eikä huonompana kuin muutkaan, mutta se ei estänyt häntä olemasta työn hankkijana eräille kuuluisille kirurgeille, kalastamasta heille potilaita ja kantamasta tästä työstä palkkansa aivan häikäilemättä. Mitä sen jälkeen tapahtui, se ei kuulunut hänelle. Hän oli ainoastaan ollut välittäjänä, ja sitten oli suuren leikkausmestarin ja tiedemiehen asiana toimia.

Lähes vuoden ajan näyttelivät Mainfroy ja Sérafine pitkällistä ilveilyä, jolloin kumpikin kuvitteli mielessään pettäneensä toistaan. Ei kumpikaan heistä olisi voinut sanoa, kumpi oli ensin puhunut mahdollisesta leikkauksesta. Tohtori tuli melkein säännöllisesti joka viikko. Sérafine kutsui häntä, jos hän viivähti, pakoitti hänen jatkamaan käsittelyään, liioitteli tautiaan ja puheli hirveistä kärsimyksistään. He olivat vähitellen ruvenneet puhumaan tästä leikkauksesta, jonka piti muka vapauttaman Sérafinen kaikista kivuistaan. Tohtori oli kauvan ravistellut päätään, sillä hän tahtoi mielellään venytellä aikaa ja pitää tämän potilaan, joka maksoi niin hyvin. Mutta lopulta alkoi hän ehkä pelätä, että Sérafine liukuu hänen kynsistään, tulee riippumattomaksi hänen välityksestään ja menee itse sitä vapautta kohden, josta hän uneksi. Hän oli ymmärtänyt Sérafinen erittäin hyvin ja hän epäili, että Sérafinen tuskat olivat niinkään suuret. Mutta hän oli itse olevinaan epätoivossa Sérafinen paranemisen suhteen ja sanoi, että siihen kuluu vielä useita kuukausia. Muuten ei muka koskaan voinut olla varma sellaisten tautien suhteen; ehkä oli tässä monimutkainen tapaus, josta hän ei voinut päästä selville. Tohtori Gauden nimeä alettiin mainita yhä useammin heidän keskusteluissaan, ja leikkaus hyväksyttiin periaatteelliselta kannalta. Mutta päivät kuluivat, sillä Sérafine pelkäsi oikein todellisuudessa muun muassa myöskin leikkauksen seurauksia. Joka kerta kuin tohtori kävi hänen luonaan, teki hän yhä innokkaimpia ja rohkeimpia kysymyksiä. Ystävättäret olivat peloittaneet Sérafineä ja kertoneet, että nainen leikkauksen jälkeen ei enään ole nainen, vaan kylmä olento, joka ei kykene tuntemaan mitään intohimoja. Se oli levottomuus tästä, joka sai hänen horjumaan. Hän tahtoi hyvin mielellään tulla kykenemättömäksi synnyttämään lapsia, ja senpätähden hän juuri oli valmis antautumaan veitsen silvottavaksi, mutta jos se samalla kertaa kuolettaisi nautinnon tunteen, jonka hän innokkaasti tahtoi säilyttää vapautettuna siitä seuraavista velvollisuuksista, niin oli se huono kauppa, ja hän kuolisi silloin häpeästä ja raivosta. Mutta tohtori nauroi ja kohotti olkapäitään, kutsui noita varoituksia tyhmäksi lörpöttelyksi ja vakuutti, että leikatut naiset tulevat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä uudestaan nuoriksi, terveiksi ja kukoistaviksi aina viidenkymmenen vuoden ikään, niin, heidän intohimonsa tulivat tulisemmiksikin kuin ennen.

Sérafinen kuumeiset kasvot sädehtivät.

"No niin, pitäneehän minun sitten taipua, vaikka pelkäänkin. Sillä kauheatahan on ajatellakin elämistä kuolettavasti sairastuneena. Tehän voitte seurata minua Gauden luokse, ja minä annan hänen käsitellä itseäni, koska te sanotte hänen tekevän ihmeitä."

"Niin tekee", vastasi Mainfroy, "kaikki sanomalehdet puhuvat hänen viimeksi leikkaamastaan potilaasta. Viime kuukausina on hänellä ollut suurenmoinen menestys. Niinkuin tiedätte, on hän pelastanut tuon työläisnaisen hengen, Euphrasien, josta minä olen kertonut. Nyt on Euphrasie muuttanut takaisin kotiinsa ja hän on terveempi kuin koskaan ennen. Teidän laitanne tuntuu olevan melkein sama kuin hänenkin."

"Niin", huudahti Sérafine, "minähän olin päättänyt mennä tervehtimään häntä ja puhumaan hänen kanssaan. Viipykää vielä hetki, ennenkuin pyydätte tohtori Gauden ottamaan minut vastaan."

Euphrasie Moineaud asui miehensä tuon nuoren ja iloluontoisen muurari Auguste Bénardin kanssa Carolinekadun varrella Grenellessä; heillä oli suuri huone, jota käytettiin samalla kertaa keittiönä, ruokasalina ja makuuhuoneena. Siinä oli myöskin pieni, pimeä seimi, jota myöhemmin, kun he neljässä vuodessa olivat saaneet kolme lasta, käytettiin hyödyksi siten, että molempain vanhempain lasten, kaksosten vuode sijoitettiin sinne. Nuorimman lapsen kehtoa pitivät vanhemmat vuoteensa vieressä. Ja Euphrasie, jonka oli täytynyt jäädä pois tehtaasta, koska hänellä oli liian paljon tekemistä omassa kodissaan, teki siellä ihmeitä puhtauden harrastuksellaan ja hallitsi itsevaltiaana kuningattarena kaikkein pelkäämänä ja tottelemana. Viimeisen lapsivuoteensa jälkeen oli hän kuitenkin saanut kuin halvauksen tautinsa johdosta. Hän oli luultavasti ryhtynyt työhön liian aikaiseen. Kauvan taisteli hän tautiaan vastaan, mutta lopultakin täytyi hänen mennä sairashuoneesen, ja nyt oli hän palannut Gauden klinikasta leikattuna ja parannettuna, kuten väitettiin. Neljätoista päivää olivat sanomalehdet jo puhuneet tuon kuuluisan kirurgin viimeisestä ihmetyöstä, kertoneet liikuttavia juttuja tuosta nuoresta naidusta työläisnaisesta, jolla oli ollut hirveä tauti, mutta oli nyt pelastunut varmasta kuolemasta, ja miehensä ja lapsensa olivat saaneet hänen takaisin terveempänä ja voimakkaampana kuin hän koskaan ennen oli ollut. Se oli ollut Gauden mestarinäyte ja ratkaiseva todistus kaikille niille naisille, jotka tahtoivat uskaltaa antautua leikkauksen alaiseksi.

Samana aamupäivänä kuin Sérafine tuli Bénardille saamaan tietoja, tapasi hän koko perheen. Bénard, jonka työpaikka oli lähellä, oli kotona syömässä aamiaista; Euphrasie lakaisi lattiata ja torui aina väliin kolmea lastaan, jotka aina roskasivat. Eukko Moineaud, joka pikimiltään oli tullut tervehtimään tytärtään, istui tuolilla kädet esiliinan alla; hän näytti yhtä säälittävältä kuin ennenkin ja viime vuosina oli hän vanhentunut paljon.

"Kun minä sain kuulla, että te olette parantunut", sanoi Sérafine, "niin tahdon minä ennen kaikkea toivottaa teille onnea; minähän olen nähnyt teidät tehtaassa silloin kuin te olitte hyvin nuori; ja kun minulla on eräs ystävätär, jolla on melkein sama tauti kuin teilläkin, niin tahdon minä myös kysellä teiltä hieman."

Nuo köyhät ihmiset olivat aivan ihmeissään tästä odottamattomasta vierailusta. He tunsivat paroonittaren, työläisnaisten keskuudessa oli kierrellyt juttuja hänen satumaisista rikkauksistaan ja hänen omituisesta elämästään. Mutta kun Sérafine oli suvainnut istuutua, istahti muurarikin pöytänsä ääreen lopettaakseen ateriansa, jotavastoin akka Moineaud istahti vanhalle paikalleen ja vaipui tylsään äänettömyyteen.

"Niin, totta se on, että leikkaus onnistui erinomaisen hyvin", kertoi Euphrasie, joka seisoi luutaansa nojautuneena. "Minä en ensin tahtonut mennä sairashuoneesen, sillä tohtori Boutan, joka usein on hoitanut meitä ilmaiseksi, sanoi, että minä voin helposti tulla terveeksi kotonakin, kun minulla vaan on paljon kärsimystä ja olen varovainen. Mutta hän sanoi, että minä en saa tehdä työtä, ja mitenkä minä voisin olla työtä tekemättä, kun minulla on mies ja lapsia? Ja eräänä päivänä, kun minulla oli vaikeat tuskat, tein minä päätökseni."

"Tapahtuiko leikkaus heti?" kysyi Sérafine.

"Eihän toki, siitä ei edes ollut puhettakaan silloin. Ensi kerran kun he siitä puhuivat, suutuin minä ja tahdoin lähteä pois, minä luulin, että he silpovat minun niin, että mieheni alkaa minua inhota. Mutta herrat nauroivat ja lopuksi he sanoivat, että jos minä mieluimmin tahdon kuolla, niin on se minun oma asiani. Kahdeksan päivän kuluessa he alinomaa sanoivat minulle, että minä varmaan kuolen kuukauden perästä. Ymmärrättehän, ett'ei ole niinkään hauska elää tuollaisissa ajatuksissa, ja kun minä kysyin, mitä he aikoivat minulle tehdä, eivät he vastanneet mitään tai puhuivat asiasta kuin jostakin turhanpäiväisyydestä, jollaista tehdään joka päivä ja joka ei edes satu. Ette voi aavistaakaan, kuinka monta naista käy tuon kiirastulen lävitse, niitä vietiin kolme neljä joka päivä sairashuoneesta leikkaushuoneesen, ja kun he kannettiin takaisin, sanottiin, että he olivat parantuneet. Ja niin päätin minäkin antautua leikattavaksi, ja nyt olen minä oikein iloinen, että tein sen päätöksen."