Part 22

"No, _sen_ minä uskon. Mutta kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä lääkärin reseptin ja munat ja sokurin. Mutta olkoon menneeksi minun puolestani! Mitä minulla on tekemistä rouva Menouxin asiain kanssa? Hänellä on hänen asiansa ja minulla minun omani. Minä suon mielelläni sinun ansaitsevan niin paljon kuin voit."

Mutta Couteauska vaihtoi puheenainetta ja kysyi, eikö Célestellä olisi mitään väkevää tarjottavana, sillä hänen vatsansa oli aina epäkunnossa yömatkojen jälkeen. Céleste nauroi ja otti kaapin alta avatun malagapullon ja keksilaatikon. Siellä oli hänen piilopaikkansa, ja sinne pani hän kaikki, mitä sai keittiöstä varastetuksi. Kun Couteauska sanoi olevansa levoton siitä, että rouva mahdollisesti tulee, teki Céleste halveksivan liikkeen. Vai rouva! Eikö mitä! Hän oli nenä kiinni maljoissaan ja pulloissaan. Eikä hän totisesti huutaisi Célesteä, ennenkuin oli tehnyt kaikki temppunsa pysyäkseen nuorena ja kauniina.

"Ainoastaan lapsia täytyy meidän pelätä, Gastonia ja Lucieä; ne painajaiset ovat aina kintereillä, sillä vanhemmat eivät juuri paljon heistä välitä, vaan antavat heidän aamusta iltaan leikkiä täällä ja keittiössä. Minä en tohdi sulkea tuota oveakaan, silloin he potkivat sitä ja takovat nyrkeillään."

Kun Céleste varmuuden vuoksi oli silmännyt käytävään ja he olivat istuneet pöydän ääreen, tulivat he pian vilkkaiksi ja avasivat kainostelematta sydämensä toisilleen. Céleste maisteli malagaansa ja kyseli uutisia kotipaikoiltaan, eikä Couteauska enään valehdellut, hän kertoi alastoman totuuden pureskellessaan keksiään. Vimeuxskan luona oli Célesten viimeinen lapsi kuollut neljätoista päivää saapumisensa jälkeen Rougemontiin, sama lapsi, jota rouva Rouchen ei onnistunut saada kuolleena syntymään, ja Vimeuxit, jotka olivat vähän sukua kamarineidille, lähettivät paljon terveisiä ja pyysivät ilmoittamaan, että heidän tyttärensä oli kihloissa. Gavettella oli ukko, joka hoiti lapsia, kaatunut lapsi sylissä tuleen perheen ollessa ulkotöissä, mutta heidät oli temmattu pois, ja ainoastaan pienokainen oli polttanut itseään. Rouva Cauchois pelkäsi ikävyyksiä, sillä hänen luonaan oli kuollut neljä yht'aikaa siitä syystä, että ikkuna oli erehdyksestä jäänyt yöksi auki; kaikki neljä olivat pieniä pariisilaisia, kaksi oli lähettänyt sinne vaivaishoitohallitus ja kaksi oli tuotu rouva Bourdieun, kätilön, luota. Lapsia oli kuollut paljon sitten uudenvuoden. Melkein yhtä paljon hautajaisia kuin tuotuja lapsiakin. Pormestarikin oli alkanut puhella, että lapsia kuolee liian paljon ja että kunta tulee lopulta huonoon maineesen. Ja se oli aivan varma, että poliisi jonakin kauniina päivänä tulee Couillardskan luokse, ell'ei hän laita niin, että hänellä silloin tällöin on ainakin yksi elossa.

"Oh, sitä Couillardskaa! Voitko ajatellakaan, minä jätin hänelle erään pikku enkelin, erään neidin pojan; tytöllä oli ollut joitakin vehkeitä oman isänsä kanssa. Neljäsataa frankia ripillepääsypäivään asti. Hän eli viisi päivää! Se on todellakin liian vähän eletty. Oi, miten minä suutuin! Minä kysyin Couillardskalta, tahtooko hän häväistä minua. Hyvä sydämeni tulee vielä minun onnettomuudekseni. Minä en voi vastustaa, kun joku pyytää minun palvelustani, ja Jumala sen itse tietää, että minä pidän lapsista! Minähän olen aina elänyt heidän kanssaan. Ja jos sinä saisit vielä yhden..."

"En, kiitoksia paljon!" huudahti Céleste tuntien vastenmielisyyttä. "Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, nyt olen varovaisempi."

"Se onkin vaan otaksuma. Jos sinä saisit vielä yhden, niin sanoisin minä: 'Älä lähetä sitä Couillardskan luokse, se olisi Herramme kiusaamista.' Mehän olemme rehellisiä ihmisiä, sinä ja minä, ja minä pesen käteni, sillä vaikka minä vienkin niitä pikku enkeleitä sinne, niin enhän minä ole heidän kasvatusäitinsä. Kun omatunto on puhdas, silloin voi nukkua hyvin."

"Niin voikin, se on varma", myönsi Céleste tunteellisella ja vakuuttavalla äänenpainolla.

Ja juodessaan malagaansa eivät he enään ajatelleet tuota hirveätä Rougemontia, jonka kirkkomaa oli täynnä pieniä Pariisin lapsia. Mutta nyt kuului käytävästä juoksuaskeleita, ja kamarineiti hyökkäsi ovelle estääkseen Gastonin ja Lucien tulemasta sisään.

"Menkää matkaanne! Minä en huoli teitä tänne; teidän mammanne on kieltänyt sen!"

Sitten tuli hän raivostuneena takaisin.

"Minä en voi tehdä mitään, ett'eivät nuo aina ole hameeni liepeissä! Olkoot siellä imettäjän kanssa...!"

"Apropos", sanoi Couteauska, "oletko kuullut, että Marie Lebleun penikkakin on kuollut?"

"Olen, hän puhui siitä, että hänelle on kirjoitettu tuosta kuolemasta. Mutta hän pyysi, ett'en minä kertoisi sitä rouvalle, sillä rouva ei siitä pitäisi. Oikeastaan antaa hän palttua koko asialle, pääasia on, että hänellä on nyt maitoa. Mutta jos hänen lapsensa on kuollut, niin ei ole rouvankaan paljoa parempi."

Couteauska heristi korviaan.

"Vai niin, eikö asiat ole hyvin?"

"Eipä tietenkään! Ei silti, että maidossa olisi vikaa, sitä hänellä on enemmän kuin tarvitseekaan. Mutta sellaista äkäpussia kuin hän, ei ole vielä koskaan nähty, aina on hän kiukkuinen ja hävytön, paukuttelee ovia ja uhkaa särkeä kaikki, jos häntä vähänkin vastustaa. Ja sitten juo hän kuin sika!"

Couteauskan silmät kiiluivat ja hän nyökäytti päätään aivankuin olisi tahtonut sanoa, että hän tiesi sen jo edeltäpäin ja odotti juuri kuulevansa tällaisia juttuja. Siinä osassa Normandiaa, jossa Rougemont on, joivat kaikki naiset enemmän tai vähemmän, pikkutytöillä oli pienet konjakkipullonsa mukanaan vasuissa, kun he menivät kouluun. Mutta Marie Lebleu kuului niihin, joitten oli tapana kellistyä pöydän alle, ja viimeisen raskautensa aikana oli hän ollut ainaisessa humalassa.

"Minä tunnen hänen, rakkaani, hän on mahdoton. Mutta lääkäri, joka hänen valitsi, ei koskaan kysy minun mielipidettäni. Muuten ei se minua liikutakaan, minä tuon hänen Pariisiin, vien lapsen kotiin, ja siinä kaikki. Herrasväet saavat tulla toimeen, miten parhain taitavat."

Céleste ei voinut olla nauramatta.

"Oh, sinä et voi uskoa, millaista sikamaista elämää hän täällä viettää! Hän tappelee tovereittensa kansa, hän on iskenyt kuskia karafiinillä päähän, hän on lyönyt säpäleiksi rouvalta erään suuren vaasin, ja kaikki ihmiset ovat ainaisessa pelossa siitä, että hän panee vielä toimeen jonkun suuren onnettomuuden. Ja jos tietäisit, mitkä metkut hänellä on saadakseen väkijuomia. Sillä herrasväki on luonnollisesti huomannut, että hän juo, ja kaikki väkijuomat on pantu lukkojen taakse. Mutta tiedätkö, minkä tempun hän on nyt keksinyt? Viime viikolla joi hän kokonaisen pullon mikstuuraa ja tuli niin, niin kipeäksi! Toinen kerta huomattiin hänen olevan toalettihuoneessa eaudecolognepulloa ryyppimässä. Nyt luulen minä, että hän voitelee sisikuntaansa sillä väkiviinalla, jota hänen pitäisi käyttää teekeittiöön. Tuollaisesta voi nauraa itsensä kuoliaaksi!"

Hän nauraa kitkatti ajatellessaan kaikkia niitä ikävyyksiä, joita hänen herrasväellään oli, ja hänen iloisuutensa tarttui Couteauskaankin. Mutta äkkiä lakkasi Couteauska nauramasta ja sanoi:

"Hän tulee siis ajettavaksi pois paikastaan?"

"Niin tulee, eikä siihen kauvan viivykään. Jos he olisivat uskaltaneet, olisivat he tehneet sen jo aikoja sitten."

Nyt soitettiin, ja Céleste kirosi.

"Kas niin, tuhat tulimaista, nyt soittaa rouva minua, että menisin häntä hieromaan. Sitä ei saa olla edes minuuttiakaan rauhassa."

Mutta Couteauska, joka vainuili hyvää kauppaa, nousi ylös ja valmistautui lähtemään.

"Ei, mene sinä vaan toimiisi. Minä juoksen noutamaan erään imettäjän, jonka toin mukanani aamulla, tytön, josta voin vastata niinkuin itsestäni. Tunnin kuluttua olen täällä taas hänen kanssaan, ja sinä saat vähän juomarahaa, jos autat minua hankkimaan hänelle paikan."

Hän lähti, mutta kamarineiti piilotti verkalleen malagapullon ja keksilaatikon kaapin alle ja antoi rouvan soittaa toistamiseen. --

Samana päivänä kello yhdeksän aikaan piti Séguinin yhdessä vaimonsa ja Santerren kanssa mennä Mantesiin syömään aamiaista ja koettelemaan sähköautomobiiliä, jonka hän oli antanut valmistaa itselleen. Hän oli innolla antautunut tähän urheiluun, vähemmän kuitenkin harrastuksesta kuin halusta seurata aina uusimpia muoteja. Neljännestä ennen määrättyä aikaa oli hän jo tuossa kaikellaisilla harvinaisuuksilla täytetyssä suuressa salongissa, jota hän käytti kirjoitushuoneenaan, puettuna tilaisuutta varten tehtyyn pukuun, samettihousuihin ja takkiin, keltasiin kenkiin ja pieni nahkahattu päässä. Hän laski leikkiä Santerren kanssa, kun tämä tuli tavallisessa vaaleanharmaassa kävelypuvussa.

Valentinen parantumisen jälkeen oli romaaninkirjoittaja taas tullut jokapäiväiseksi vieraaksi talossa. Ei mikään häirinnyt nyt iloista mielialaa siellä, hänen ei nyt enään tarvinnut nähdä täällä raskaan naisen ikäviä oikkuja, hän voi uudestaan alkaa keskeytyneen romaaninsa ja oli varma voitostaan. Valentine itse, joka nyt oli päässyt kauheasta kuolemanpelostaan ja vapautunut äidinvelvollisuuksistaan, joita hän piti pahimpana onnettomuutena, tunsi itse ääretöntä helpotusta ja sen lisäksi tarvetta saada menetetty aika takaisin heittäytymällä seuraelämän kuohuviin huveihin. Taas oli hän solakka ja kaunis, taas oli hän saanut takaisin nuorekkuutensa ja hieman poikamaisen näkönsä. Hän ei koskaan ennen ollut niin huvinhaluinen kuin nyt: oli kuin vastustamaton voima olisi pakoittanut hänet jättämään lapsensa palvelusväen huostaan, lyömään laimiin yhä enemmän kotinsa ja taloutensa ja elämään ulkoelämää, varsinkin kuin hänen miehensä teki samalla tavalla ja sen lisäksi kiusasi häntä aina väliin kohtuuttomilla syytöksillään ja raa'alla mustasukkaisuudellaan. Heidän perheellinen onnensa oli pirstaleina, siteet puolisojen välillä melkein kuin katkenneet, ja Santerre oli tässä kaikessa mukana ja auttoikin hävitystyötä, mies sieti häntä ja tämän kanssa hän laverteli pessimistisestä filosofiastaan ja kirjallisuudestaan odotellen, että vaimo heittäytyisi hänen syliinsä.

Hän huudahti ihastuksesta, kun Valentine vihdoinkin tuli näkyviin lievässä urheilupuvussaan ja pieni, soma herrainlakki päässä. Mutta hän poistui taas luvaten tulla heti takaisin niin pian kuin oli suudellut pikku Andréetaan ja antanut imettäjälle viimeiset ohjeet.

"Kiirehdi!" huusi Séguin hänen jälkeensä. "Sinä olet sietämätön, sinä et tule koskaan valmiiksi!"

Nyt ilmoitettiin Mathieu, ja Séguin otti hänen vastaan valittaen, että hän ei voi mitään keskustella kaupasta tänään. Mutta ennenkuin hän määräsi toisen päivän, pani hän muistiinsa erään uuden ehdon, jota ostaja halusi, nimittäin sen, että ostajalla olisi yksinomainen oikeus vastaisuudessa erityisillä ehdoilla ostaa koko maatila pala palalta ja määrättyjen väliaikain kuluttua. Séguin lupasi ajatella asiaa; silloin keskeytyi keskustelu äkkinäisen melun tähden, kovaa ääntä kuului etäältä, juoksemista, jalan poljentaa ja ovien paiskimista.

"Mikä nyt on?" huudahti Séguin ja kääntyi ympäri.

Ovi aukeni, ja Valentine tuli sisään purppuranpunaisena pelosta, ja vihasta ja pieni ruikuttava ja potkiva Andréensa sylissä.

"Rakkaani, älä itke, hän ei koskaan enään tee sinulle pahaa ... kas niin, eihän se vaarallista ollut, ole hiljaa nyt!"

Hän laski tyttärensä nojatuoliin, jossa lapsi heti rauhoittui. Hän oli ihana tyttö, mutta vielä niin hento ja pieni ollakseen nelikuukautinen, että hänen pienet, kalpeat kasvonsa tuntuivat kuin ne olisivat muodostuneet ainoastaan kahdesta suuresta, kauniista silmästä.

"No, mitä siellä nyt oli?" kysyi Séguin kummissaan.

"Minä yllätin äsken Marien juovuksissa kuin rantajätkä ja makaamassa kehdon päällä, niin että hän oli tukehduttamaisillaan lapsen. Parin minuutin kuluttua olisi lapsi jo kuollut. Juovuksissa kello kymmenen aamulla, mitenkä sellaista voi enään ymmärtääkään? Minä olen kyllä huomannut, että hän juo, minä olen pannut kaikki väkijuomat lukon taakse ja toivoin voivani pitää hänet, sillä hänen maitonsa on erinomaisen hyvää. Mutta tiedättekö, mitä hän on juonut? Denatureerattua väkiviinaa, pullo oli hänen vieressään."

"No, mitä hän sanoi sitten?"

"Hän tahtoi hyvin yksinkertaisesti lyödä minua. Kun minä pudistelin häntä käsivarresta, lensi hän silmilleni aivan vimmattuna ja haukkui minua raa'oilla sanoilla. Minä pakenin heti lapsen kanssa, ja hän sulkeutui makuuhuoneesen, jossa hän nyt särkee huonekaluja. Kuulkaa!"

Etäältä kuului todellakin jyskinää ja särkyväin esineitten ääniä.

"No, entä sitten?" kysyi Séguin vihdoin terävästi.

"Niin, ystäväni, mitä sinä tahdot minun sanomaan? Tuo nainen on villipeto, enhän minä voi antaa hänen tappaa Andréeta. Minä otin lapsen häneltä, enkä minä luonnollisesti voi antaa sitä hänelle takaisin. Ja minä myönnän, ett'en minä aijo koskaan mennä hänen huoneesensa. Sinun täytyy ajaa hänet pois ja maksaa hänelle palkka käteen."

"Minunko?" huudahti Séguin.

Hän alkoi kävellä edestakaisin ja kiihoitti mieltänsä yhä katkerammaksi.

"Minä alan suuttua kaikkiin noihin idioottimaisiin juttuihin. Kiitos siitä sinun raskaudellesi, sinun synnyttämisellesi ja sinun imettäjillesi, että meidän kotimme on nyt tullut aivan sietämättömäksi; vihdoin täällä ruvetaan tappelemaan aamusta iltaan. Sillä, jonka minä otin vaivakseni valita, ei ollut hyvää maitoa, sanoit sinä. Ja tämä juo itsensä juovuksiin ja on vähällä tukehduttaa lapsen. Kolmas luultavasti tekee meidän aivan hulluiksi ja nielee sitten meidät nahkoinemme ja karvoinemme ... ei, ei, se on jo liian paljo, minä en sellaista tahdo!"

Valentine oli tyyntynyt ja vastasi uhmoittelevalla äänellä:

"Mitä? Mitä sinä et tahdo? Se on hulluutta! Meillä on lapsi, ja siis täytyy meillä myös olla imettäjä. Jos minä olisin tahtonut imettää, olisit sinä itse ensimäisenä sanonut, että se on hulluutta. Jos sinä saisit nähdä minun alituiseen lapsi sylissä, pitäisit sinä koko kotionnen menneenä. Muuten minä en tahdo enkä voi imettää. Täytyy siis tapahtua niinkuin sinä sanot, meidän pitää ottaa kolmas imettäjä ja se juuri heti, ensimäinen, joka tulee."

Séguin pysähtyi äkkiä Andréen eteen, joka pelästyi tuota mustaa, pitkää olentoa ja rupesi huutamaan. Hän ei ehkä nähnyt lasta, sokeana kun oli vihasta, eikä hän myöskään nähnyt Gastonia ja Lucieta, jotka melua kuultuaan olivat tulleet sisään ja jääneet kuin kiinni naulittuina seisomaan oven suuhun; ja kun ei kukaan tullut ajatelleeksi, että heidät olisi pitänyt viedä ulos, jäivät he siihen seisomaan ja saivat kuulla ja nähdä kaikki.

"Vaunut odottaa meitä tuolla alhaalla", sanoi Séguin äänellä, jota hän koetti tehdä tyyneeksi. "Mennään nyt heti."

Valentine katsoi kummastuneena häntä.

"Kas niin, ole järkevä. Enhän minä voi jättää lasta, kun minulla ei ole ketään, jonka huostaan sen uskoisin!"

"Vaunut odottaa tuolla alhaalla", toisti Séguin tulisesti. "Tule heti!"

Kun vaimo nyt ainoastaan kohotti olkapäitään, tuli Séguin vimmaan. Siinä oli taas yksi noita kohtauksia, jolloin hän käyttäytyi aivan hävyttömästi vieraittenkin läsnä ollessa, ja paljasti sen myrkyllisen haavan, joka häntä vaivasi, tuon aiheettoman mustasukkaisuuden, jonka oli saanut aikaan heidän keinotekoinen ja nurinkurinen avioelämänsä. Hän olisi voinut musertaa tuon itkevän lapsen syyllisenä kaikkeen, joka esti hänen huvittelusuunnitelmiaan ja sen huvin, joka häntä nyt odotti ja joka hänen silmissään sai äärettömän suuren merkityksen. Oli toki hyvä, että nyt oli läsnä toinen mies, ystävä, joka kuunteli häntä.

"Vai niin, sinä et tahdo tulla mukaan? Mitä tekemistä minun on sinun tyttäresi kanssa? Ymmärräthän sinä, että kun minä olen tunnustavinani hänen, niin tapahtuu se siitä syystä, että saisin rauhan taloon. Mutta minä tiedän, mitä tiedän, eikö niin. Ja sinä tiedät myöskin, koska ainoastaan me kaksi voimme sen tietää. Niin, minä muistan kyllä, miten asiat ovat olleet... Minä olen aivan varma siitä, että minä en ole tuon lapsen isä. Sinä olet portto, lapsesi on äpärä, ja todellakin hassumaista olisi, jos minä välittäisin lapsesta, jonka sinä olet hankkinut Jumala tiesi, kenen avulla. Te kaksi ette tyydy, ennenkuin olette ajaneet minun talostani. Sinä et siis tahdo tulla mukaan? Hyvästi sitten! Sitten lähden minä yksin."

Ja Séguin syöksi matkaansa kuin raketti sanomatta sanaakaan Santerrelle, joka seisoi siinä ääneti, ja muistamattakaan Mathieutä, joka oli vastausta odottamassa. Mathieu, joka oli aivan hämmästynyt siitä, mitä hänen vasten tahtoaan sallittiin kuulla, ei ollut tahtonut mennä pois, ett'ei olisi näyttänyt siltä, että hän paheksuu tätä kohtausta. Hän käänsi päänsä poispäin ja katseli, joko pikku Andréeta, joka yhä huusi, tai molempia toisia lapsia, Gastonia ja Lucieta, jotka kauhusta mykkinä painautuivat toisiaan vastaan sen tuolin takana, jolla heidän sisarensa makasi ja vikisi.

Valentine vaipui tuolille nyyhkien ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

"Oi, miten hän minua kohtelee, tuo viheliäinen! Ja minä, joka olen ollut kuolemaisillani ja kärsinyt niin paljon tämän onnettoman lapsen tähden, joka todellakin on hänen, sen vannon minä Jumalan kasvojen edessä! Ei, ei, se on loppu nyt, ei koskaan enään saa hän koskea minuun edes sormellaan! Ennen minä kuolen kuin antaudun enään mihinkään näin kauheaan."

Santerre oli tähän asti pysyttäytynyt syrjässä ja näkyi odottavan. Hän lähestyi nyt äänetönnä Valentineä, rohkeni hellällä säälillä tarttua hänen käteensä ja sanoi puoliääneen:

"Kas niin, rakas Valentine, rauhoittukaa ... tehän tiedätte, että ette ole yksinänne, että on olemassa joku, joka ei teitä koskaan hylkää, Jumalan tähden, rauhoittukaa, älkää itkekö enään! Se leikkaa minun sydäntäni."

Santerre tekeytyi näin lempeäksi ja helläksi juuri sentähden, että Séguin oli ollut raaka; hän tiesi, millaista palsamia hellyys on naiselle, jota on kovasti kohdeltu. Hänen rohkea kätensä tarttui jo Valentinen ranteesen ja hänen viiksiensä käret koskettelivat jo käherrettyjä suortuvia Valentinen ohimoilla. Hän kumartui vielä enemmän eteenpäin ja alensi äänensä kuiskaukseksi. Kuului ainoastaan muutama sana.

"Te teette väärin siinä, että olette suuttunut. Älkää välittäkö hänen tyhmyyksistään. Hän on moukka..."

Sana moukka lausuttiin kaksi kertaa jonkinlaisella pilkallisella säälillä ja Valentine ymmärsi varmaankin häntä, sillä hän hymyili hieman kyynelten välistä, jotka nyt lakkasivat virtaamasta, ja kuiskasi:

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän ... te olette niin hyvä, kiitos. Ja te olette oikeassa, minä olisin todellakin tyhmä ... mitä tahansa, kun vaan saan hituisenkin onnea!"

Mathieu näki selvästi, mitenkä Valentine hitaasti irroitti ranteensa likistettyään ensin Santerren kättä. Valentine otti lohdutuksen vastaan, tähän asti aina eteenpäin lykätty rendezvous oli nyt päätetty asia. Tuo oli luonnollista kehitystä, se oli sellaisen vaimon välttämätön loppu, jonka miehensä oli turmellut, ja äidin, joka kieltäytyi imettämisen velvollisuudesta. Andréen huuto sai kuitenkin Valentinen kauhistuen hyppäämään ylös. Jos tuo pieni olentoparka oli niin heikko ja voimaton sentähden, että häntä ei ollut ruokittu oman äitinsä maidolla, niin uhkasi turmelus ja lankeemus äitiäkin siitä syystä, että hän kieltäytyi imettämästä ja pitämästä lasta rinnoillaan kuin varmasti suojelevaa kilpeä. Terveys ja elämä molemmilla toistensa kautta, tai onnettomuus kummallekin. Valentine älysi nyt selvästi vaaran, sillä hän irtautui Santerrestä ja kiirehti lapsensa luokse viihdyttääkseen sitä hyväilyillään ja käyttääkseen sitä suojeluksenaan sitä tyhmyyttä vastaan, jonka hän tunsi olevansa tekemäisillään. Ja miten kiusoittavaa! Tuolla seisoivat molemmat toiset lapset näkemässä ja kuulemassa! Kun hän huomasi, että Mathieukin oli vielä odottamassa, purskahti hän taas itkuun, koetti selvitellä asiaa ja meni niinkin pitkälle, että alkoi puolustaa miestään.

"Antakaa hänelle anteeksi, on hetkiä, jolloin ei hän tiedä, mitä puhuu. Jumalani, mihin minä nyt joudun tämän lapsen kanssa? Minähän en voi itse imettää sitä! Eikö se ole hirmuista, että ihminen on niin kiihtynyt, ett'ei tiedä mitä pitäisi tehdä? Jumalani, mihin minä nyt joudun?"

Hämmentyneenä ja aavistaen, että Valentine liukui häneltä pois pitäessään pientä tyttöään sylissään, koetti Santerre valloittaa hänet takaisin mielittelevillä sanoillaan. Mutta Valentine ei kuulustellut häntä, ja Santerre aikoi lykätä ratkaisevan taistelun toiseen aikaan; silloin tuotti eräs odottamaton tapaus hänelle voiton.

Céleste, joka oli tullut hiljaan sisään, seisoi siinä odottamassa, että rouva puhuttelisi häntä.

"Eräs ystävätär on tullut tervehtimään minua, rouva tuntee hänen. Sophie Couteau, hän, joka on minun kotipaikoiltani kotoisin, ja hänellä on eräs imettäjä mukanaan..."

"Imettäjäkö?"

"Niin, ja oikein hyvä sittenkin..."

Kun Céleste näki, miten hänen emäntänsä ihastui päästessään niin äkkiä murheistaan, tuli hän hyvin suulaaksi.

"Eihän rouvan pidä väsyttää itseään kantamalla pienokaista, eihän rouva ole siihen tottunut. Jos rouva sallii, niin minä menen noutamaan imettäjän tänne."

Valentine antoi hänelle lapsen ja huokasi helpotuksesta. Taivas ei ollut siis hylännyt häntä! Mutta hän ei tahtonut ensin ottaa vastaan imettäjää, hän pelkäsi, että toinen tulee humalaisena huoneestaan ja kohtaa uuden, ja silloin voi hän ruveta pieksämään heitä kaikkia ja saada aikaan hirmuisen metelin. Sitten tahtoi hän välttämättömästi, että Santerre ja Mathieu lähtevät mukaan, varsinkin Mathieu, jolla pitäisi olla kokemusta. Ainoastaan Lucien ja Gastonin kielsi hän jyrkästi tulemasta mukaan.

"Jääkää te tänne leikkimään; me toiset menemme, mutta hiljaa ja varpaillanne, ett'ei Marie aavistaisi mitään."

Silityshuoneessa antoi Valentine tarkasti sulkea ovet. Siellä oli Couteauska ja vahvajäntereinen, siististi puettu viidenkolmatta vuotias tyttö, jolla oli terveen näköinen lapsi sylissä. Hän niiasi sievästi, joka todisti, että hän oli ennen palvellut hienoa herrasväkeä ja että hän osasi käyttäytyä. Mutta Valentine oli hyvin hämmentynyt ja katseli imettäjää sekä tämän lasta epäluulolla; hänhän oli niin kokematon, hänen molempia vanhimpia lapsiaan oli imetetty makuuhuoneen viereisessä huoneessa, eikä hän ollut koskaan sekaantunut mihinkään. Santerre seisoi sivulla, mutta Valentine vetosi hyvin usein Mathieuhön, joka kuitenkin vakuutti, ett'ei hän mitään ymmärtänyt. Couteuska katseli kieroon tätä herraa, jonka hän tapasi kaikkialla, ja alkoi sitten puhua.

"Rouva voi täydellisesti luottaa minuun. Minä olen kerran ennen ottanut vapauden tarjota rouvalle palvelustani, ja jos rouva silloin olisi noudattanut minun tahtoani, niin olisi säästynyt monelta ikävyydeltä. Mitä Marie Lebleuhön tulee, niin olisin minä voinut antaa rouvalle varmoja tietoja hänestä silloin kuin minä tulin noutamaan hänen lastaan. Mutta koska rouvan lääkäri oli valinnut hänen, niin enhän minä voinut silloin mitään puhua. Hyvää maitoa hänellä kyllin on, mutta hänellä on myös hyvä kieli, joka ei ole koskaan kuivana. Jos rouva nyt tahtoo luottaa minuun..."

Hän ylisti loppumattomasti kunniallista ammattiaan ja kehui kauppatavaransa ansioita.

"Minä vakuutan, että rouva voi ottaa Catichen vaikka silmät ummessa. Hän on paras, minkä voitte saada, koko Pariisista ei voi saada sen parempaa. Katsokaahan vaan, miten vahvatekoinen hän on, ja lapsi sitten, noin terve ja reipas! Hän on tosin naimisissa ja hänellä on pieni nelivuotias tyttö miehensä kanssa kotona, mutta eihän kunniallisena naisena oleminen ole mikään rikos. Muuten tunnen minä hänen ja voin mennä hänestä takuusen. Jos ei rouva ole tyytyväinen, niin minä maksan rahat takaisin."

Valentine näytti väsyneeltä ja suostui heti. Hän myöntyi vielä maksamaan sata frankia kuukaudessa, koska Catiche oli naimisissa. Muuten selitti Couteauska, ett'ei Valentinen nyt tarvinnut maksaa mitään imettäjätoimistoon; se oli neljänkymmenen viiden frankin säästö, ell'ei hän tahtonut antaa Couteauskalle mitään vaivoistaan. Ja sitten tuli kolmekymmentä frankia lapsen kotiin lähettämisestä. Valentine lupasi anteliaasti maksaa kaksinkertaisesti. Ja sitten oli kaikki sitä myöten valmista, ja Valentine tunsi sydämensä hyvin keveäksi; silloin tuli hän ajatelleeksi toista imettäjää, joka oli sulkeutunut huoneesensa. Mitenkä hän saataisiin sieltä pois ja Catiche sijaan?