Part 21

Kun tohtori oli selaillut hänen todistuksiaan, alkoi hän tarkan tutkinnon. Hän katsoi imettäjän ikeniä ja tuli vakuutetuksi siitä, että hänellä oli valkeat, terveet hampaat. Sitten tutki hän tarkkaan rinnat ja maidon laatua sekä paljouden. Hän oli lypsänyt muutamia pisaroita maitoa käteensä, maisti sitä ja meni sitä sitten katsomaan valoisampaan paikkaan.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän tuontuostakin.

Vihdoin kääntyi hän lapseen, jonka äiti oli pannut nojatuoliin ja makasi siinä hiljaan silmät avoinna. Se oli poika, korkeintaan kolmen kuukauden vanha, terve ja tukeva. Kun tohtori oli katsellut hänen jalkapohjiaan, tarkasteli hän suun limakalvoa ja anus-reikää, sillä perinnöllistä kuppatautia täytyy aina pelätä. Hän ei huomannut mitään tämän taudin oireita.

Hän katsoi nyt ylös ja kysyi:

"Onko lapsi teidän omanne?"

"Mistähän minä muualtakaan olisin sen saanut?"

"Niitä voi lainatakin."

Tarkastus oli loppunut. Hän ei lausunut päätöstään heti, hän katseli vielä imettäjää hetken jonkinlaisella epäluulolla, vaikka tämä näyttikin täyttävän hänen vaatimuksensa.

"Onko teidän sukunne tervettä, eikö kukaan teidän sukulaisistanne ole koskaan kuollut keuhkotautiin?"

"Ei koskaan."

"Niin, ettehän te luonnollisesti tunnustaisi sitä minulle. Sellainen sarake pitäisi olla todistuskirjoissa. Oletteko te raitis, ettekö te juo?"

"Oo...!"

Nyt suuttui imettäjä ja tohtorin täytyi lepytellä häntä. Mutta hänen kasvonsa alkoivat loistaa suuresta ilosta, kun tohtori kohottaen olkapäitään, joka merkitsi, että tällaisissa tapauksissa on aina vaara tarjona, lausui:

"No hyvä, se on päätetty, minä otan teidän. Jos voitte lähettää lapsenne kotiin heti, saatte jo tänä iltana tulla uuteen paikkaanne. Mikä teidän nimenne on?"

"Marie Lebleu."

Rouva Broquette ei ollut sekaantunut tohtorin tarkasteluihin, mutta hän oli ollut koko ajan hyvin majesteetillisen näköinen, sillä olihan hän talon osoitekilpi, vakuutus sen puhtaasta liikemoraalista. Hän kääntyi nyt tyttärensä puoleen:

"Hermine, mene katsomaan, onko rouva Couteau vielä täällä."

Mutta koska tuo nuori nainen ei liikahtanutkaan paikaltaan, katsoi äiti parhaaksi toimittaa itse asiansa. Hän tuli takaisin Couteauskan kanssa, joka oli juuri ollut lähtemäisillään molempain kauniitten tyttöjensä kanssa. Tytöt jäivät eteiseen odottamaan.

Tohtori sopi raha-asioista, kahdeksankymmentä frankia kuukaudessa imettäjälle, neljäkymmentäviisi frankia välitystoimistolle siihen laskettuna maksu imettäjän asunnosta ja ruuasta, jonka uusi isäntäväki sai vähentää imettäjän palkasta, mutta jota ei kuitenkaan tehty. Sitten vielä kolmekymmentä frankia imettäjän lapsen kotiin lähettämisestä ja juomarahat sille, joka lapsen vei.

"Minä matkustan kotiin illalla", sanoi Couteauska, "ja minä otan mielelläni pienokaisen mukaani. Antinkatu, sanoitte te? Minä tiedän, minä tiedän, siinä talossa on minun kotipaikaltani kotoisin oleva kamarineiti. Marie voi lähteä heti sinne. Kahden tunnin perästä, kun olen toimittanut omat asiani, tulen minä noutamaan hänen lapsensa."

Avonaisesta ovesta näki Boutan nyt nuo molemmat talonpoikaistytöt, jotka nauroivat ja tyrkkivät toisiaan kyynäspäillään.

"Noita ette te ole näyttänyt minulle. He näyttävät sieviltä. Ovatko he imettäjiä?"

"Imettäjiäkö, eivät ole!" vastasi Couteauska ja hymyili. "He ovat tyttöjä, joille minä olen luvannut hankkia paikan."

Kun hän oli tullut sisään, oli hän katsonut kieroon Mathieutä, jota hän muuten ei näyttänyt tuntevan. Mathieu istui yhä nojatuolissaan ja katseli tuota kaupan olevaa karjantarkastusta, kuunteli sitten äänetönnä tinkimistä äidin kanssa, joka myi itsensä, ja hän tunsi vähitellen sydämensä täyttyvän vastenmielisyyden ja säälin tunteilla. Häntä vapisutti, kun Couteauska kääntyi tuohon kauniisen lapseen ja puheli vievänsä sen mukanaan. Hän oli näkevinään Couteauskan Saint-Lazaren rautatienasemalla lentää koluuttavan matkaansa kuin petolintu noitten viiden muun kanssa, joista jokaisella oli mukanaan äskensyntynyt lapsi. Ja nyt alkoi rosvous taas, yhä enemmän varastettiin elämää ja toivoa suuresta Pariisista, uusi kuolonsaattue lähti matkaan, ja nyt oli kaksi lasta hengenvaarassa, imettäjän ja äidin.

Kun Boutan ja Mathieu poistuivat, kohtasivat he Couteauskan ja herra Broquetten eteisessä vilkkaassa keskustelussa. Jälkimäinen oli vielä kiihoittunut suukopusta, jota hän oli pitänyt teurastajan kanssa, sillä hän oli aina hävytön ruokavarainsa hankkijoille ja antoi imettäjäinsä syödä kelvotonta tavaraa, jota hän oli saanut polkuhinnasta. Samoin säästi hän rahaa puhtauden kustannuksella; kaikki, mikä ei näkynyt, sai olla kuinka likaista tahansa. Ja nyt kuiskutteli hän Couteauskan kanssa ja katseli syrjäsilmin noita kahta kaunista tyttöä, jotka yhä tirskuivat. Hänelläkin oli luultavasti joku ajatus, joku hyvä paikka tytöille tarjottavana.

"Kaikenlaisia ammatteja!" sanoi tohtori, kun he nousivat vaunuihin.

Kun he tulivat konetehtaalle, kohtasivat he konetehtaan portin edessä Morangen ja hänen tyttärensä Reinen, molemmat surupukuun puettuina. Päivää jälkeen Valérien hautajaisten oli kassanhoitaja taas ryhtynyt työhönsä tylsällä mielellä, joka melkein oli unohduksen kaltaista. Nyt näkyi selvästi, että hän oli luopunut kunnianhimoisista unelmistaan, aikomuksestaan jättää paikkansa koetellakseen onneaan toisaalla. Mutta hän ei voinut jättää asuntoaan, joka nyt oli hänelle liian suuri ja kallis: hänen vaimonsa oli asunut siellä, sentähden tahtoi hänkin asua siellä; hän tahtoi säilyttää kaiken ylellisyytensä, antaa sen lahjaksi tyttärelleen. Hänen sydämensä koko heikkous ja hellyys kohdistui tähän lapseen. Hän katseli tuntikaudet tyttöä silmät kyynelissä. Hänellä oli nyt uusi intohimo, hänen ainoa unelmansa oli antaa tyttärelleen suuret myötäjäiset, tulla onnelliseksi tuon lapsen kautta, jos hän enään muuten voi tulla onnelliseksi: hän tuli ahnaaksi, säästi kaikkea, mikä ei koskenut tytärtä, päätti itsekseen hankkia sivutöitä lisätäkseen myötäjäisiä. Ilman Reineä olisi hän kuollut ikävään ja yksinäisyyteensä.

"Niin", vastasi Reine erääsen Boutanin tekemään kysymykseen, "minä saatan pappa parkaa tänne ollakseni oikein varma siitä, että hän kävelee vähän, ennenkuin ryhtyy työhönsä. Muulloin istuu hän huoneesensa sulkeutuneena eikä liiku paikaltaan."

Kotonaan eli Morange todellakin surun ja omantunnon vaivojen murtamana, sulkeutuneena huoneesensa, jossa oli kokoelma eri aikoina otettuja valokuvia hänen vaimostaan, tusina muotokuvia, jotka hän oli ripustanut seinille.

"Tänään on niin kaunis ilma, herra Morange", sanoi Boutan, "siinä teitte oikein, että tulitte ulos kävelemään."

Tuo miesparka katsoi kummastuneena ylöspäin ja katseli sitten aurinkoa, aivankuin hän ei olisi sitä koskaan ennen nähnyt.

"Niin, se on totta, nyt on kaunis ilma. Ja sen lisäksi on Reinelle hyvin terveellistä käydä ulkona hieman."

Hän katseli hellästi tuota kaunista tyttöä, jolle surupuku sopi niin mainiosti. Morange pelkäsi aina, että Reine ikävystyy niinä pitkinä tunteina, joiksi hän jätti hänen yksinään palvelustytön kanssa. Yksinäisyys oli hänelle itselleen niin kiusoittavaa, se oli aivan täynnä muistoja vaimovainajastaan, jonka tähden hän itki ja jonka kuolemasta hän syytteli itseään.

"Pappa ei tahdo uskoa, että minun ijälläni ei koskaan ole ikävää", sanoi tuo nuori tyttö iloisesti. "Siitä asti kuin äitiparkani kuoli, on minun täytynyt olla pikku emäntänä. Ja muuten tulee paroonitar noutamaan minua väliin."

Hän huudahti nähdessään vaunujen pysähtyvän katukäytävän viereen. Erään naisen pää pistäytyi ulos vaunujen ikkunasta ja Reine tunsi hänen.

"Mutta katsokaapa, pappa, tuossahan paroonitar onkin. Hän on varmaankin ollut meillä, ja Clara on sanonut hänelle, että minä olen saattamassa sinua tänne."

Niin juuri oli tapahtunutkin. Morange vei kiireesti Reinen vaunujen luokse; Sérafine ei astunut uloskaan. Ja kun hänen tyttärensä oli iloisesti hypännyt vaunuihin, jäi Morange siihen vielä hetkeksi seisomaan ja kiitti lämpimin sanoin onnellisena siitä, että hänen rakas tyttärensä sai huvitella. Kun hän oli nähnyt vaunujen vierivän pois, lähti hän konttooriinsa, äkkiä vanhentuneena ja kokoon kyyristyneenä, aivankuin suru olisi taas alkanut painaa hänen hartioitaan ja murtanut hänet siihen määrään, ett'ei hän enään muistanut näitä kahta muuta herraa eikä edes jättänyt jäähyväisiä heille.

"Miesparka!" supatti Mathieu.

Samassa viittasi Beauchêne eräästä ikkunasta Mathieulle, että hän tulisi yhdessä tohtorin kanssa sinne ylös. He tapasivat Constancen ja Mauricen pienessä vierashuoneessa, jossa Beauchênekin poltti lopun sikaariaan. Boutan kysyi heti pojan vointia, sillä lapsen jalat olivat paljoa paremmat, mutta vatsa epäkunnossa, pieninkin poikkeus ruokajärjestyksestä sai aikaan ikäviä häiriöitä ruuansulatuksessa. Sillä aikaa kuin Constance, joka oli hyvin levoton, vaikka hän ei tahtonut sitä tunnustaa, kyseli tohtorilta lakkaamatta ja kuunteli hartaudella hänen vastauksiaan, otti Beauchêne Mathieun syrjään.

"Kuulkaa nyt, miksi ette ole kertonut minulle, että kaikki on ohitse siellä?"

Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hän nauroi puhallellen paksuja savupilviä.

"Se kaunis vaaleanverinen tyttö ... minä tapasin hänen eilen."

Mathieu vastasi tyynesti, että hän ei ole aikonutkaan tehdä tiliä toimistaan, ennenkuin häneltä kysyttiin, sillä hän ei ensiksi tahtonut ottaa puheeksi tätä arkaa asiaa. Rahat, jotka hän oli saanut, olivat riittäneet, maksamatta oli enään vaan muutamia laskuja. Ja hän alkoi kertoa yksityisseikkoja, mutta silloin keskeytti Beauchêne hänen:

"Tiedättekö, mitä on tapahtunut? Hän on ollut niin julkea, että on tullut tänne pyytämään työtä, ei minulta luonnollisesti, vaan naisosaston johtajalta. Minä olin onneksi aavistanut sitä ja antanut määräykseni, ja johtaja oli vastannut hänelle, että hän ei voi ottaa Norinea takaisin järjestyksen tähden tehtaassa. Hänen sisarensa Euphrasie, joka menee ensi viikolla naimisiin, on vielä jälellä. Voittehan aavistaa, että siitä tulee uusi tappelu heidän välillään. Ja muuten ... hänen paikkansa ei enään ole täällä minun luonani, ei tuhannen vietävä olekaan!"

Hän meni ja otti konjakkilasinsa kamiinin päältä, tyhjensi sen, tuli takaisin ja sanoi iloisella äänellä:

"Hän on aivan liian kaunis työtä tekemään."

Mathieu vaikeni tämän lauseen kuultuaan. Hän tiesi, että Norine, jolla ei juuri ollut haluakaan vanhaan elämäänsä, riitoihin ja eripuraisuuteen siellä kotona, oli viettänyt yönsä erään ystävättärensä luona, joka asui yhdessä rakastajansa kanssa. Koeteltuaan turhaan päästä takaisin Beauchênen konetehtaasen, oli hän kuulustellut työtä parista muusta paikasta, mutta erityisemmällä innolla ei hän sentään työtä etsinyt. Niinä laiskuuden kuukausina, jotka hän oli viettänyt rouva Bourdieun luona, oli hän alkanut tuntea vastenmielisyyttä tehdaselämään. Nyt olivat hänen kätensä valkeat ja pehmeät, hänellä ei ollut suurempaa toivoa kuin saada olla elättinaisena, elää helpolla ostetuissa huveissa, ja se oli ollut aina lapsuudesta alkain hänen unelmansa.

"Niin, kuten sanottu", jatkoi Beauchêne, "minä olen kohdannut hänen komeasti puettuna, käsikoukussa erään pitkän parrakkaan herran kanssa, joka oli niellä hänen silmillään. Se on siis sitä myöten valmista. Voitte ajatella, millainen helpotus se oli minulle!"

Hän henkäsi syvään, aivankuin sentnerinpaino olisi poistunut hänen sydämeltään. Tämän ikävän seikkailun jälkeen oli hän ensin koetellut onneaan erään naidun naisen kanssa, mutta lopettanut sitten suhteensa tämän kanssa pelosta, että joutuu uuteen apajaan, ja nyt oli hän palannut takaisin katutyttöihin, muuten samoihin, joitten kanssa hän hänen luonnollaan oikein viihtyi.

"Tuo loppu tälle asialle oli jo edeltäpäin tietty. Muistakaa, mitä minä aina olen sanonut. Norine oli luotu juuri tähän ammattiin eikä mihinkään muuhun. Tuollaiset tytöt ajattelevat ensin säästää itseään jollekin prinssille, joka maksaisi heille hyvin kalliin palkkion; sitten he antautuvat ensimäiselle kahvilapalvelijalle ja koettavat tämän jälkeen iskeä kiinni johonkin hyväntahtoiseen ja herkkäuskoiseen 'parempaan herraan', jos sellaisia vielä on olemassa. Ja kun se temppu ei onnistu, ottavat he heti uuden rakastajan ja sitten toisen ... loppumattomiin. Hm, sellaisista en minä pidä! Onnellista matkaa ja paljon hauskuutta!"

Hän aikoi mennä takaisin vaimonsa ja lääkärin luokse, mutta muisti sitten erään asian, ja kysyi matalalla äänellä:

"Siis ... lapsi?"

Kun Mathieu kertoi, että hän oli itse seurannut poikaa löytölasten kotiin tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän otettiin sinne, likisti Beauchêne voimakkaasti hänen kättään ja sanoi:

"Mainiota! Kiitos, rakas ystäväni. Nyt minä olen levollinen."

Hyräillen palasi hän Constancen luokse, joka yhä vielä keskusteli tohtorin kanssa. Pikku Maurice seisoi nojautuen äitinsä polveen, ja äiti katseli häntä mustasukkaisella hellyydellä, sellaisilla tunteilla, joita tuntee äiti, joka huolehtii ainoan poikansa terveyttä ja toivoo, että pojasta kerran tulee yksi teollisuusruhtinaista. Mutta äkkiä huudahti hän:

"Se olisi siis minun vikani! Luuletteko te todellakin, herra tohtori, että ne lapset, joita äitinsä on imettänyt, tulevat aina voimakkaimmiksi ja voivat paremmin vastustaa kaikkia lastentauteja?"

"Se on aivan varma."

Beauchêne pureskeli sikariaan, kohotti olkapäitään ja purskahti täyttä kurkkua nauramaan:

"Lorua! Poika elää sata vuotta, talonpoikaisihminen, joka imetti häntä, oli oikea nais Herkules. Se on siis päätetty, tohtori, te aijotte pakoittaa kamarit säätämään lain pakollisesta imetyksestä?"

Boutankin nauroi.

"Niin, kernaasti minä puolestani sen tekisin."

Beauchênen tuli nyt oikein hauska, hän kuvaili, mitä muutoksia sellainen laki tulisi aikaan saamaan yhteiselämässä ja tavoissa, seuraelämä lakkaisi, salongit sulettaisiin yleisen imetyksen tähden, ei ainoakaan naisen vartalo pysyisi sellaisena, että sitä voisi näyttää kauvemmaksi kuin kolmenkymmenen vuoden ikään, miesten täytyisi perustaa yhtiöitä, hankkia itselleen haaremi, josta he sitten voisivat vuokrata ylimääräisiä vaimoja, kun heidän omat vaimonsa sulkeutuvat huoneisinsa imettämään.

"Te aijotte siis panna toimeen vallankumouksen, vai kuinka?"

"Niin juuri, vallankumouksen", sanoi tohtori hiljaisella äänellä. "Eikä se jääkään tulematta."

IV

Mathieu oli nyt ajatellut loppuun suuren suunnitelmansa, hän oli päättänyt ruveta viljelemään Chanteblediä ja herättää sen maaperästä nukkuvan hedelmällisyyden.

Eräänä aamuna ilmoitti hän Beauchênelle, että hän aikoi jättää paikkansa kuukauden loputtua. Hänellä oli edellisenä päivänä ollut pitkä keskustelu Séguinin kanssa ja hän oli saanut varman tiedon siitä, että Séguin luovuttaa vanhan metsästyspaviljonginsa ja kaksikymmentä hehtaaria maata sen ympärillä hyvin huokeilla ehdoilla. Niinkuin Mathieu oli luullut tietävänsä, oli Séguin hyvin sekavissa taloudellisissa asioissa; hänen sanottiin menettäneen suuria rahasummia pelissä, uhrasi paljon rahaa rakastajattariinsa ja vietti hillitsemätöntä elämää aina siitä asti kuin hänen perheellinen onnensa oli tullut häirityksi, ja hän valitteli yhä niitä naurettavan pieniä tuloja, jotka hänellä oli Chantebledin äärettömän suurista, viljelemättömistä maista. Hän ajatteli aina sen myymistä, mutta kelle, mistä hän löytäisi sellaisen miehen, joka haluaisi ostaa rämeitä, hiekkakankaita ja pensaikkoja? Hän ihastui suuresti siitä kaupasta, jota Mathieu hänelle ehdotti, ja toivoi, että jos koetus onnistuu, voisi hän lopulta myydä koko tilan. Hän suostui vuotuiseen vähittäismaksuun, ilman nyt heti tapahtuvaa rahamaksua, ja ensimäinenkin maksu saisi olla kaksi vuotta maksamatta. He päättivät kuitenkin yhtyä vielä kerran keskustelemaan yksityisseikoista, ennenkuin tekevät välikirjan. Ja eräänä maanantaina kymmenen aikaan lähti Mathieu Antinkadun taloon päättämään kauppaa.

Samana päivänä kahdeksan aikaan tuli silityshuoneesen Célesten luokse, jossa tämä tavallisesti oleskeli, rouva Menoux, pikkutavarain myyjä, jonka synnytys oli niin suuresti herättänyt rouva Séguinin huomiota. Hän ei voinut päästä pienestä myymälästään muulloin kuin näin varhain aamulla, ja silloin antoi hän portinvartijan tyttären katsoa sitä. Hän odotti, kunnes miehensä oli mennyt museoonsa, kiirehti sitten toimittamaan omat asiansa ja palasi myymäläpahaseensa ansaitakseen muutaman soun tervetulleeksi lisäksi miehensä vahtimestaripalkkaan. Hän oli tullut vielä paremmaksi ystäväksi Célesten kanssa sittenkuin Couteauska oli vienyt hänen pikku Pierrensä Rougemontiin täysihoitoon erään imettäjän luokse mahdollisimman huokeilla ehdoilla, kolmellakymmenellä frankilla kuukaudessa. Couteauska oli tarjoutunut nostamaankin nämät rahat Pariisin matkoillaan säästääkseen äidiltä postissa lähettämisen vaivat, ja samalla voisi äiti saada uusimpia tietoja lapsestaan. Jos Couteauska viipyi vaikka päivänkin yli määrätyn ajan, tuli rouva Menoux levottomaksi ja riensi Célesten luokse, jonka kanssa hän muuten pakisi mielellään hetkisen, sillä hän oli kotoisin samoilta seuduilta, jossa Pierre nyt oli.

"Annattehan anteeksi, että minä tulen näin varhain, mutta te olette sanonut, että rouva ei tarvitse teitä, ennenkuin yhdeksän aikaan. Ja te ymmärrätte, minä en ole kuullut mitään sieltä kaukaa. Minä arvelin, että jos joku ehkä on kirjoittanut teille."

Rouva Menoux oli pieni, laiha, vaaleaihoinen, ja hänellä oli kalpeat kasvot. Tästä johtui ehkä hänen intohimoinen rakkautensa jättiläismäiseen mieheensä, joka olisi voinut musertaa hänet sormiensa välissä. Hän olisi voinut tehdä työtä niin, että olisi kuollut, kun vaan hänen miehensä aina saisi kahvinsa ja konjakkinsa ruuan jälkeen.

"Se on joka tapauksessa kovin ikävää, että meidän on täytynyt lähettää Pierremme sinne kauvaksi. Minä, joka en koskaan saa nähdä miestäni päivällä, ja nyt minulla on poika, enkä minä saa nähdä häntä ollenkaan! Mutta täytyyhän sitä elää niinkin. Mitenkä minä olisin voinut pitää lasta puotipahasessani, jossa minä aamusta iltaan asti en saa olla minuuttiakaan yksinäni? Minä en voi muuta kuin itkeä sitä, ett'en saanut itse imettää häntä, ja kun mieheni tulee kotiin, olemme me kuin hupsut, me emme voi puhua mistään muusta kuin tuosta lapsesta. Vai niin, te sanotte, että Rougemont on niin terveellinen paikka ja ett'ei siellä koskaan ole kulkutauteja?"

Mutta tässä tuli hän keskeytetyksi, sillä toinen varhainen vieras tuli sisään, ja rouva Menoux huudahti:

"Ah, rouva Couteau! Kuinka hauskaa on tavata teitä ja miten viisaasti minä tein siinä, että tulin tänne!"

Couteauska kertoi, että hän oli tullut yöjunalla imettäjälauman kanssa ja että hän oli heti lähtenyt asioilleen, kun oli saanut heidät Roquepinekadun varrella olevaan taloon.

"Minä aijoin juuri käydä rouvan luona pistäydyttyäni ensin täällä katsomassa Célesteä. Mutta koska te olette täällä, niin voimmehan me tehdä tilimme tältä kuukaudelta täälläkin, jos teitä haluttaa."

Rouva Menoux katseli häntä tuskallisesti.

"Minun pikku Pierreni, miten hän voi?"

"Ei huonosti. Hän ei ole, kuten tiedätte, niinkään vahva, eikä voi sanoa, että hän on paksukaan kuin kirkkoenkeli. Mutta hän on niin suloinen, ja hänellä on niin kauniit, kalpeat kasvot. Kyllä niitä on suurempia lapsia, mutta on myös pienempiä."

Hän puhui hitaasti ja tavoitteli sanoja pelottaakseen äitiä saattamatta häntä kuitenkaan epätoivoon. Se oli hänen tavallinen tapansa voidakseen sen kautta viekoitella tuskaantuneilta äideiltä niin paljon rahaa kuin mahdollista. Tällä kertaa luuli hän voivansa mennä niin pitkälle, että antoi lapselle pienen taudinkin.

"Mutta minun täytyy sanoa teille -- sillä minä en voi valehdella, ja minun velvollisuutenihan on olla rehellinen, -- että hän on ollut sairas, se rakas pienokainen, eikä hän ole oikein terve vieläkään."

Rouva Menoux kalpeni ja pani kätensä ristiin.

"Jumalani, hän kuolee!"

"Ei, ei suinkaan, minähän sanoin, että hän on vähän parempi jo. Häneltä ei totisesti puutu hoitoa, näkisitte vaan, miten rouva Loiseau häntä hellii! Kun lapset ovat kilttejä, alkavat heistä pian kaikki pitää. Koko talon väki hemmoittelee häntä, ja hänen tähtensä uhrataan vaikka mitä. Tohtorikin on ollut hänen luonaan, ja hän on saanut lääkkeitäkin. Mutta kaikki maksaa rahaa, luonnollisesti."

Sanat tulivat hänen suustaan kuin vasaran iskut. Antamatta pelästyneen äidin tointua jatkoi hän.

"Tahdotteko, että nyt teemme tilit?"

Rouva Menoux, joka oli menossa maksamaan erästä velkaa, oli iloinen siitä, että hänellä oli rahaa mukanaan. Mentiin noutamaan paperia, jolle voitaisiin kirjoittaa laskut. Ensin kuukausimaksu, kolmekymmentä frankia; sitten kaksi lääkärinkäyntiä, kuusi frankia, ja lääkkeitten kanssa kymmenen frankia.

"Se on totta. Hän on sairaana ollessaan tahrannut niin paljon liinavaatteita, että teidän pitäisi panna kolme frankia lisäksi pesusta. Se ei olisi muuta kuin oikein, ja sitten on vielä muita pienempiä menoja, sokurista, munista ... niin että jos minä olisin teidän sijassanne, sanoisin minä viisi frankia ollakseni oikein hyvä äiti. Neljäkymmentä viisi frankia kaikkiaan, vai kuinka?"

Huolimatta kiihtyneestä mielentilastaan oli rouva Menouxilla kuitenkin sellainen tunne, että häntä petettiin, että hänen tuskaansa käytettiin väärin häntä itseä vastaan. Hän teki hämmästystä ja vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen ajatellessaan niin suurta rahanmenoa, sillä jokainen ropo oli ankaralla työllä ansaittava. Hänen täytyi myydä paljon neuloja ja lankaa, ennenkuin hän sai kokoon sellaisen summan! Hänen sisällinen taistelunsa säästäväisyyden välttämättömyyden ja äidinrakkauden välillä olisi voinut liikuttaa kivikovaakin sydäntä.

"Sehän on puolen kuukauden maksu lisäksi!"

Couteauska muuttui heti raakamaiseksi.

"Entä sitten? Ei se minun vikani ole. Eihän voi antaa lapsenne kuollakaan. Eihän se ole teidän tahtonne, luulen minä. Mutta välttämättömät menot täytyy maksaa. Ja jos te ette enään luota minuun, niin sanokaa se suoraan; lähettäkää sitten rahanne postissa, se on yksinkertaista, ja minulle se on oikea helpotus, minä olen aina liian hyväntahtoinen, minä uhraan aina aikaani ja vaivojani toisten hyväksi..."

Kun rouva Menoux nyt myöntyi, syntyi toinen vaikeus. Hänellä oli mukanaan ainoastaan kultaa, kaksi louisdooria ja kymmenen frankin raha. Nuo kolme rahaa kiilsivät pöydällä. Couteauska ei voinut silmiään irroittaa niistä.

"Minä en voi antaa teille takaisin viittä frankia, minulla ei ole soutakaan pikkurahaa mukanani. Voitko sinä särkeä Céleste?"

Hän teki tämän kysymyksen sellaisella äänellä ja sellaisella katseella, että toinen sen heti ymmärsi.

"Minulla ei ole soutakaan."

Syntyi hiljaisuus. Ja sitten alistui rouva Menoux verta vuotavalla sydämellä kohtaloonsa.

"Pitäkää te sitten itse ne viisi frankia, rouva Couteau, koska teillä on niin paljon vaivaa. Ja olkoot kaikki nämät rahat annetut onnellisella hetkellä ... tulkoon poikaparkani suureksi, komeaksi mieheksi kuin isänsäkin!"

"Sellainen hänestä tuleekin, sen takaan minä!" huudahti Couteauska ihastuneena. "Sellaiset pienet pahoinvoinnit eivät merkitse mitään, ne ovat päinvastoin tarpeellisia. Minä olen totisesti nähnyt pienokaisia minun päivinäni, ja muistakaa, että minä olen sen sanonut: teidän pojastanne tulee aikanaan kunnon mies."

Kun rouva Menoux lähti, oli Couteauska ennättänyt häntä niin paljon imarrella ja tehdä hänelle niin paljon lupauksia, että hän tunsi sydämensä aivan keveäksi eikä katunut tätä suurta rahanmenoa; ja hän uneksi jo sitä päivää, jolloin hänen Pierrensä tulee takaisin punaposkisena ja kukoistavana ja väkevänä kuin karhu.

Kun hän oli sulkenut oven, alkoi Céleste leveästi nauraa.

"Millaisia juttuja sinä taoit hänen päähänsä! Minä voin lyödä vetoa siitä, että hänen pojallaan ei ole ollut edes nuhaakaan?"

Couteauska muuttui ensin hyvin arvokkaan näköiseksi.

"Sano vaan minun puolestani, että minä valehtelen. Lapsi ei voi hyvin, sen minä voin vakuuttaa."

Kamarineidin iloisuus kohosi kaksinkertaiseksi.

"Oh, miten hassunnäköinen sinä olet, kun tuollaista muotoa näyttelet minulle! Minähän tunnen sinut niin hyvin, minä tiedän, mitä se merkitsee, kun nenäsi liikkuu."

"Poika on hyvin heikonlainen."