Part 15

Kun hän kuuli lasten olevan salissa, tyrkkäsi hän Reinen sinne.

"Mene sinä, rakkaani, leikkimään sinne pienten ystäväisi kanssa. Minä tulen sitten noutamaan sinua."

Kun hän tuli takaisin sulettuaan oven, näki Mathieu, että hänen kasvonsa olivat vääristyneet kauheasta tuskasta nyt, kun hänen ei enään tarvinnut hillitä itseään tyttönsä tähden.

"Herra Jumala, mitä on tapahtunut?"

Morange tukahutti nyyhkytyksensä, mutta vapisi niin, että hän tuskin voi puhua.

"Se on vaan sitä, että minun vaimoni on kuolemaisillaan. Hän ei ole kotona. Minä kerron teille kaikki. Reine luulee, että hän on matkustanut, ja minä olen sanonut olevani pakoitettu menemään noutamaan häntä. Minä pyydän teiltä, pitäkää Reine täällä niin kauvan kuin se on välttämätöntä. Mutta ei sillä hyvä, minulla on hevonen tuolla ulkona, teidän täytyy heti tulla minun mukaani."

Syvästä säälistään huolimatta teki Mathieu kieltävän liikkeen.

"Se on mahdotonta, ei tänään. Vaimoni on lapsivuoteessa."

Morange tuijotti hämmästyneenä häneen, aivankuin uusi onnettomuus olisi häntä kohdannut. Sitten vavahti hän, ja vihlovan katkerasti vääristyi hänen suunsa.

"Aivan oikein, teidän vaimonne oli raskaana, ja hän synnyttää lapsensa, niin se on luonnollista. Minä voin käsittää, että te tahdotte olla läsnä tuossa onnellisessa tapahtumassa. Mutta se ei mitään tee, teidän täytyy tulla minun kanssani, minä olen varma siitä, että te seuraatte minua, minä olen aivan liiaksi onneton. Minä vakuutan, että minä en voi yksinäni palata takaisin sinne, minne minä nyt vien teidät, minä en voi, minä en jaksa, minulla täytyy olla joku mukanani ... oh, minä rukoilen teitä, minä vaadin teitä tulemaan!"

Noissa värähtelevissä ja änkytetyissä sanoissa oli niin paljon kauhua ja tuskaa, että ne liikuttivat syvästi Mathieun mieltä. Hän ymmärsi, että tuo heikko ja hellämielinen miesparka oli nyt menettänyt kaikki voimansa, että hän oli avuton kuin hukkuva lapsi.

"Odottakaa", sanoi Mathieu sitten, "minä käyn kuulustamassa, jos voin seurata teitä."

Hän kiirehti ylös ja kertoi Mariannelle, että Morangelle on täytynyt tapahtua jonkun onnettomuuden ja että kassanhoitaja oli tuolla alhaalla ja vannotti häntä tulemaan hetkeksi auttamaan.

Marianne sanoi heti, että Mathieun ei pitäisi kieltäytyä, varsinkin kun tuskat eivät nyt vaivanneet. Hän, Marianne, oli ehkä erehtynyt. Ja nyt tuli Mariannen päähän eräs ajatus: koska Morangella oli hevonen, voisi Mathieu ensin käydä Séguinillä, ilmoittaa asia tohtori Boutanille ja lähettää hän tänne, jos hän oli vapaa; sitten voisi hän rauhallisesti tehdä ystävälleen pyydetyn palveluksen.

"Sinä olet oikeassa, sinä olet kunnon nainen", sanoi Mathieu ja suuteli häntä taaskin suulle. "Minä lähetän Boutanin luoksesi ja tulen takaisin niin pian kuin mahdollista."

Hän meni sitten alas saliin, otti jäähyväiset lapsiltaan ja Reineltä, joka ei näyttänyt aavistavan mitään ja iloitsi sydämessään aamiaisesta, jonka hänenkin piti saada syödä Beauchênen luona. Sitten kutsui hän palvelustytön ja tahtoi, että tämä veisi heti lapset sinne. Kun hän sitten oli saattanut heitä puutarhan läpitse, katsoi hän heidän jälkeensä, kunnes he olivat tulleet Beauchênen portille.

Sillä aikaa oli Morange kävellyt edestakaisin alhaalla eteisessä menehtyneenä tuskasta ja levottomuudesta.

"Tuletteko te nyt? Kiirehtikää Jumalan tähden!"

Ajopeleissä vaipui hän selkänojaa vasten murtuneena, sortuneena, silmät kiinni ja käsi kasvoilla. Ennenkuin Mathieu nousi ajopeleihin, oli hän kysynyt, eikö voitaisi ajaa d'Antinkatua, ja kun hän sai vastauksen, että se oli juuri tien varrella, sanoi hän ajurille Séguinin osoitteen. Siellä sai hän kamarineidiltä tietää, että rouva oli vihdoinkin synnyttänyt, mutta että kaikki ei näyttänyt olevan lopussa vielä. Hän tyyntyi kuitenkin, kun Boutan lähetti hänelle ulos terveisensä, että hän on rouva Fromentin luona tunnin kuluttua.

Kun Mathieu nyt taas nousi vaunuihin, kääntyi ajuri taaksepäin ja kysyi, minne nyt ajettaisiin.

"Ajuri kysyy osoitetta."

"Osoitetta ... niin, se totta. Rocherkatu, mäen alapuolella. Siellä on eräs halkokauppa."

Mathieu ymmärsi. Hän oli nähnyt paikan, hän tiesi kaikki. Ja kun Morange oli tullut melkein mielettömänä sisään ja sanonut, että hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan, oli hän tuntenut rikoksellisuuden kylmän hengähdyksen. Se oli rouva Rouchen luona, siellä oli Valérie kuolonkamppailussa.

Morange tunsi luultavasti, että hänen täytyy antaa jokin selitys. Hän lopetti pitkän hiljaisuutensa, ja kuumeellinen into valtasi hänet. Mutta alussa ei hän voinut tunnustaa totuutta, hän yritti valehdella.

"Valérie oli mennyt erään kätilön luokse antaakseen tarkastaa itsensä. Tarkastuksen aikana sai hän niin ankaran verenvuodon, että verta ei voitu pysähdyttää."

"Ettekö lähettänyt noutamaan lääkäriä?"

Tämä kysymys sai hänet hämille. Hän epäröitsi vastatessaan:

"Lääkäriäkö ... kyllä. Lääkäri olisi ehkä voinut pelastaa hänet. Mutta he sanoivat, ett'ei siitä ole apua."

Ja sitten tuli tunnustus esiin nyyhkytysten katkomana:

"He pitivät kiinni minusta, sulkivat minut huoneesen, estivät minun hakemasta lääkäriä. Minä olisin voinut särkeä kaikki ja hypätä ulos ikkunasta, kun näin veren koskena kohisevan ja ymmärsin, että vaimoparkani oli mennyttä. Jos te tietäisitte, mitä he sanoivat minulle! Että minä olen hullu ja että me joutuisimme vankilaan kaikki. Valériekin suuttui minuun. Ne toiset panivat kätensä minun suulleni tukehuttaakseen huutoni, vakuuttivat, että ei ole mitään hätää ja että veritulva tukettaisiin ... oi niitä viheliäisiä!"

Hän tunnusti kaikki, kertoi rautapuikosta, joka, vaikka tottunut käsi oli sitä käyttämässä, oli leikannut liian syvään, niin että kätilö ei voinut estää verenvuotoa. Kymmenen aikaan oli ollut vähän toiveita. Mutta puolenyön aikana oli Valérie mennyt tajuttomaksi.

"Ajatelkaahan, me olimme olleet siellä kello seitsemästä asti illalla, sillä tuo nainen tahtoi, että se tapahtuisi pimeän tultua, hänen ei tarvinnut nähdä, kynttilä oli kylliksi, ja se aika sopi hänelle parahiten monesta syystä. Kello kaksi yöllä olin minä vielä tuossa hirveässä huoneessa, jossa me olimme päättäneet, että Valérien pitäisi olla viisi kuusi päivää saadakseen voimansa takaisin. Mutta hän ei ollut vielä silloin tajussaan, hän makasi siellä pyörtyneenä, kalpeana, jääkylmänä eikä hänessä ollut muuta elonmerkkiä kuin muutamia heikkoja hengähdyksiä. Mitä minun nyt olisi ollut tehtävä? Kotona oli Reine varmaankin puolikuolleena pelosta, sillä minä olin sanonut saattavani vaan hänen äitiänsä asemalle ja tulevani pian takaisin. He ajoivat sitten minut ulos ja sanoivat, että minua ehkä kohtaa iloinen hämmästys, kun minä tulen takaisin aamulla; minä tuskin tiedän itsekään, miten tulin kotiin ja minä ajattelin teitä, minä en voinut palata yksinäni sinne. Jumalani, missähän tilassa me kohtaamme minun vaimoparkani?"

Hän oli ollut hyvin kärsimätön siitä, että hevonen ei kule tarpeeksi nopeasti, mutta nyt alkoi häntä hirvittää se ajatuskin, että hän lähestyi paikkaa ja voi pian tietää kaikki. Hän katseli katuvaisin silmäyksin ympärilleen.

"Ah, ystäväni, älkää minua tuomitko! Jos te tietäisitte, miten minä kärsin!"

Mathieu, joka ei voinut saada sanaakaan suustaan, tarttui hänen käteensä, likisti sitä ja piti omassaan. Tämä todistus osanottavaisuudesta ja anteeksi annosta liikutti tuota miesparkaa kyyneliin asti.

"Kiitos, kiitos!"

Mutta nyt seisahtuivat vaunut, ja Mathieu käski ajurin odottaa. Morange ryntäsi huoneesen, ja hänen seuraajansa täytyi kiirehtiä ennättääkseen hänen mukanaan.

Hän soitti rajusti, ja palvelustyttö tuli avaamaan. Mutta kun hän tunsi Morangen ja näki, että hänellä oli ystävä mukanaan, ei hän tahtonut päästää heitä kauemmaksi kuin tuohon pieneen eteiseen.

"Odottakaa tässä..."

Mutta kun Morange tuuppasi hänet syrjään, huudahti hän:

"Minä olen saanut käskyn ... te ette saa tulla sisään. Antakaa minun ilmoittaa ensin rouvalle!"

Morange ei vastannut, hän ei sanonut sanaakaan, tuuppasi tytön sivulle ja meni hänen ohitsensa. Mathieu seurasi häntä, ja palvelustyttö juoksi emäntänsä luokse.

Morange kääntyi käytävässä ja löysi heti oven. Hän aukasi sen vapisevin käsin. Mikä kauhea näky, kun he astuivat sisään! Tuossa inhoittavassa, likaisessa kopissa, lavitsalla, joka vielä oli keskellä lattiata, makasi Valérie kylmänä ja kankeana, kuolleena jo kuusi tuntia. Hänen kauniit kasvonsa olivat valkeat kuin vaha ja niitä ympäröitsi tuuheat, komeat mustat hiukset; näytti siltä kuin jokainen veripisara hänen ruumiistaan olisi juossut ulos. Hänen pyöreät, terveet, rakastettavan iloiset kasvonsa, jotka aina olivat sädehtineet sellaista elämän iloa, sellaista rakkautta loisteliaisuuteen ja huvituksiin, olivat muuttuneet hämmästyttävän vakaviksi, ne ilmaisivat katkeraa kaipuuta kaikkeen siihen, minkä hänen nyt oli täytynyt jättää noin murheellisella tavalla. Peite oli valunut syrjään ja paljastunut oli osa hänen kauniista olkapäistään, joista hänen miehensä oli ollut niin ylpeä, kun hän esiintyi avokaulaisessa puvussa. Oikea käsi, valkoisempi, pienempi ja hienompi kuolemassa kuin elämässä, lepäsi peitteellä. Hän oli kuollut, ja hän oli yksinään ilman valvovaa ystävää ja ilman yhtäkään vahakynttilää.

Morange tuijotti häneen. Hän näytti silmät sulettuina nukkuvan ikuista untaan. Mutta Morange ei pettynyt, hän ei nähnyt enään rinnan kohoilevan, huulet olivat yhteen puristetut ja aivan valkeat. Tuo jäätävä kauhu, kun näkee kuolleen noin hylättynä, yksinään kuin murhattu, kuristi hänen sydäntään, niin että hän seisoi siinä aivan tylsistyneenä. Hän tarttui Valérien käteen, tunsi, että se oli kylmä ja huokasi sitten niin, että se tuntui korahdukselta. Sitten laskeutui hän polvilleen, pani poskensa tuota marmorikättä vastaan sanomatta sanaakaan, päästämättä nyyhkäystäkään, aivankuin hän olisi tahtonut jäädyttää itsensä tuossa kuolon kylmyydessä, tunkeutua siihen yhdessä vaimonsa kanssa. Ja niin oli hän liikkumatta polvillaan.

Ei Mathieukään liikahtanut; häntä kauhisti tämä raukkamainen loppu, tämä tuho inhoittavassa lätäkössä, johonka nuo aviopuolisot olivat uponneet. Tuo kamala hiljaisuus jatkui, mutta vihdoin kuuli Mathieu keveätä ääntä aivankuin varovainen kissa olisi lähestynyt. Avoimesta ovesta tuli sisään rouva Rouche ja lähestyi heitä lempeällä ja tyynellä tavallaan, maltillisena kuin ainakin. Hänen tunnusteleva nenänsä keksi heti tuon herran, joka oli eräänä päivänä käynyt hänen luonaan hakemassa sijaa eräälle naiselle. Hän ei nähtävästi pelännyt Mathieutä, sillä hän säilytti rohkean levollisuutensa, joka niin suuresti kummastutti Mathieutä. Sääli tuntuu ainoastaan vallanneen hänen tuota miesparkaa kohtaan, joka oli vaipunut lattialle polvilleen kuolleen vaimonsa viereen. Hänen rakastettava katseensa sanoi: "Mikä onnettomuus, miten voimattomia me olemme elämän säälimättömissä vaiheissa!" Kun Mathieu tahtoi nostaa Morangen ylös ja puhua hänelle lohdutuksen sanoja, esti rouva sen ja kuiskasi:

"Ei, ei, antakaa hänen olla, se tekee hänelle hyvää. Tulkaa, herrani, minä haluan puhua kanssanne."

Ja hän vei Mathieun kanssaan. Mutta käytävään kuului tukahutettua kirkunaa, jossakin kaukana huudettiin häntä. Ja yhä vaan yhtä tyynenä aukasi hän erään oven, laski Mathieun sinne sisään ja sanoi:

"Olkaa hyvä ja odottakaa minua."

Se oli kätilön vastaanottohuone, pieni huone, jossa oli kuluneet shaggihuonekalut ja pieni kirjoituspöytä, ja siellä istui nuori nainen -- joka äskettäin oli synnyttänyt lapsen, se näkyi hänen kalpeudestaan -- ja ompeli välinpitämättömän näköisenä, puoleksi maaten nojatuolissa.

Kun hän katsoi työstään, tunsi Mathieu ihmeekseen Célesten, rouva Séguinin kamarineidin. Tyttökin hätkähti hämmästyneenä tästä kohtauksesta ja huudahti:

"Ah, herra Froment! Älkää sanoko rouvalle, että olette nähnyt minun täällä."

Mathieu muisti nyt, että Céleste oli kolme viikkoa sitten saanut Valentinelta luvan olla muutamia päiviä Rougemontissa kuolemaisillaan olevan äitinsä luona. Céleste kirjoitti kirjeitä säännöllisesti. Hänen emäntänsä oli kirjoittanut ja vaatinut Célesten tulemaan takaisin synnytyshetkeksi, mutta kamarineiti oli vastannut, että hänen äitinsä oli viimeisillään eikä häntä voi jättää koska hänen joka hetki voidaan odottaa kuolevan. Ja nyt löysi Mathieu saman tytön rouva Rouchen luota, jossa hän korkeintaan viikko sitten oli synnyttänyt lapsen.

"Niin, se oli todellakin siten, että minä olin raskaana. Minä näin kyllä eräänä päivänä, että te huomasitte sen. Ainoastaan miehet voivat nähdä sellaista. Rouvalla ei ole koskaan ollut pienintäkään epäilystä, niin hyvin olen minä osannut sen salata. Mutta minä en tahdo menettää paikkaani, ja sentähden sanoin minä, että äiti on sairaana. Minulla on eräs ystävätär, rouva Couteau, joka ottaa vastaan kirjeet siellä ja panee taas minun vastaukseni postiin. Valehteleminen ei ole kaunista, mutta mihinkähän köyhä tyttö joutuisi, kun hän tulee onnettomaksi halpamaisen miehen kautta, joka ei pidä lupauksiaan?"

Mutta sitä ei Céleste sanonut, että tämä oli jo toinen kerta kuin hän oli tällaisessa tilassa ja että tällä kertaa ei ollutkaan luonnistanut niin hyvin kuin edellisellä. Viime vuonna, melkein päivälleen vuosi sitten, oli rouva Rouche kirvoittanut hänen kuolleena syntyneestä lapsesta, joka oli tämän rouvan erikoisala. Mutta tällä kertaa oli lapsi tullut maailmaan elävänä, vaikka se oli vaan seitsemän kuukauden vanha sikiö. Kaikki oli näyttänyt niin lupaavalta, mutta elämä tekee usein tuollaisia omituisia poikkeuksia. Ja koska tämän talon säännöt kielsivät lapsenmurhan, niin oli täytynyt kääntyä Couteauskan puoleen, joka oli viimeinen turva sellaisissa tapauksissa, hauta, jonne lasten ruumiit sikin sokin heitettiin. Hän oli tullut noutamaan lapsen seuraavana päivänä syntymisen jälkeen viedäkseen sen sinne "täysihoitoon." Nyt tuo lapsi oli luultavasti kuollut.

"Tehän ymmärrätte, minä en voi hankkia itselleni sellaista hoitoa kuin hienot naiset. Lääkärit sanovat, että täytyy maata ainakin kolme viikkoa, jotta voimat palaisivat. Minä makasin kuusi päivää, ja tänään nousin ylös ryhtyäkseni taas maanantaina palvelukseeni. Tällä aikaa olen minä täällä pieneksi hyödyksi, kuten näette paikkaan rouva Rouchen vaatteita, sillä hän on niin hyvä minua kohtaan. Tehän lupaatte, ett'ette paljasta minun salaisuuttani?"

Mathieu ilmaisi suostumuksensa pään nyökähdyksellä. Hän tarkasteli Célesteä, tuota rumaa, tuskin viidenkolmatta vuotiasta tyttöä, jolla oli hevosmaiset kasvot, ja hän oli näkevinään tuon tytön tulevan raskaaksi kerta toisensa perään ja hautaavan kuolleena syntyneet lapsensa maahan. Hän herätti Mathieussä samalla kertaa inhoa ja sääliä.

"Anteeksi, että kysyn mutta voitteko te, herrani, sanoa minulle, onko rouva jo saanut lapsensa?"

Mathieu vastasi, että rouva Séguin oli jo synnyttänyt, mutta että hänellä oli ollut kovia tuskia neljäkolmatta tuntia.

"Niin, se ei minua kummastutakaan, rouvahan on niin heikko. Mutta minä olen iloinen joka tapauksessa. Kiitos, herrani."

Nyt tuli rouva Rouche sisään ja sulki sitten hiljalleen oven. Talossa oli taaskin hiljaista. Rouva istahti kirjoituspöytänsä ääreen, aina yhtä hyväntahtoisen näköisenä, ja pyysi kohteliaasti Mathieunkin istumaan. Sitten kehoitti hän Célesten jäämään paikoilleen; Céleste oli ystävätär, luotettava tyttö, joka mielellään sai kuulla, mitä hän aikoi sanoa.

"Minulla ei ole edes kunniaa tietää teidän nimeänne, herrani, mutta minä huomasin heti, että edessäni on hieno ja ymmärtäväinen mies, joka tuntee elämää. Sentähden tahdon minä sanoa teille suoraan, että ystävänne epätoivo saattaa minun hieman levottomaksi ... niin, ainoastaan hänen itsensä tähden. Ette voi ajatellakaan, miten mieletön hän oli yöllä. Jos hän tulee yhtä hulluksi taaskin, pelkään minä, että hän ryhtyy tekoihin, joitten vaaralliset seuraukset te varmaankin ymmärrätte. Se isku, joka häntä on nyt kohdannut, on kauhea, se on liikuttanut minuakin, enkä minä ole voinut nukkua vähääkään tuon tapauksen jälkeen. Mutta te ymmärrätte, se ei häntä auta, että hän tarpeettomasti huutelee tätä kaikkialla. Minä vakuutan, että minä tässä tapauksessa ajattelen enemmän häntä kuin itseäni, sillä ... no niin, minä selviydyn kyllä aina."

Mathieu ymmärsi sen erittäin hyvin. Jos Morange on niin tyhmä, että hän joillakin varomattomilla sanoilla ilmaisee rikoksen, tulisi hän itse ensimäiseksi poliisin kynsiin.

"Mutta täytyy kunnioittaa ystäväparkani hirmuista surua", vastasi Mathieu kylmästi. "Minun ei tarvinne kehoittaa häntä pysymään järkevänä, sillä hän on varmaankin itse jo ajatellut kaikkine yksityiskohtineen, mitkä tämän hirveän työn seuraukset ovat."

Syntyi taas hiljaisuus. Rouva Rouche katseli Mathieutä levollisen näköisenä eikä voinut olla hymyilemättä.

"Minä näen kyllä, että te pidätte minua rikoksellisena, murhaajana. Oh, jos te olisitte ollut täällä, kun tuo miesparka tuli tänne rouvansa kanssa! He itkivät kuin lapset, he lankesivat polvilleen eteeni, kun minä ensin kieltäydyin. Ja mitkä kiitokset, mitkä lupaukset ikuisesta kiitollisuuden tunnosta, kun minä lopulta suostuin! Se ei onnistunut, minä erehdyin luultavasti jonkun elimen tavallisuudesta poikkeavan muodon tähden, ja seurauksena siitä oli suuri onnettomuus. Ei kukaan voi olla epätoivoisempi ja vaaranalaisempi kuin minä. Luuletteko te, ett'ei minullakin ole minun suruni ja murheeni? Minä annan naitujen naisten aivan mielelläni pysyä kotonaan, jos he eivät tahdo joutua vaaraan, vaikka he tarjoisivat minulle koko omaisuutensa!"

Hän tuli haltioihinsa, koko hänen pieni persoonallisuutensa vapisi kiihkosta.

"Sen, mitä minä olen tehnyt, sitä samaa tekevät kaikki kätilöt, niin, vieläpä kaikki lääkäritkin! Ja mitenkä voisi joku meidän ammattiin kuuluva olla tekemättä sitä, kun hän kuulee sellaisia surkeita juttuja, joita joka päivä saamme kuulla. Oh, herrani, jos minä voisin piiloittaa teidät tähän huoneeseen, jos te kuulisitte kaikkein niitten onnettomain naisten puheet, jotka käyvät täällä minulta apua pyytämässä, niin varmaankin teidän mielipiteenne muuttuisi. Pieni, kauppiaan vaimoraukka tulee tänne puolikuoliaana, hänen miehensä on potkaissut häntä vatsaan, hän itkee aivankuin häntä olisi ruoskittu ja sanoo, että hän ei tahdo lasta; ettekö luule, että minä teen oikein ottaessani hänen sikiönsä ulos? Viime viikolla tuli tänne eräs palvelustyttö maalta, hän oli tullut jalkaisin aina Beaucesta asti, hänellä oli seitsemäs kuukausi, joka paikasta hän ajettiin pois, lapset heittelivät häntä kivillä, hänen täytyi maata heinäsuovissa ja varastaa ruokansa koirilta; ettekö tekin luule, että se oli laupeudentyö, kun hän tuli kirvoitetuksi heti, niin ett'ei hänen tarvinnut enää kantaa onnetonta kuormaansa? Maaseudulta tulee niitä joukottain, porvarein rouvia, työläisnaisia ja kaikki vannovat, että he tappavat lapsensa, ellen minä vapauta heitä siitä. Ja kaikkein pariisittarien huulilla on samat uhkaukset, monilla köyhillä tytöillä mutta myöskin monilla rikkailla ja arvossa pidetyillä naisilla. Kaikki ... kaikki, kuuletteko te ... kaikki ovat he valmiit mitä julmimpiin tekoihin, he uhkaavat myrkyttää itsensä väkevillä lääkkeillä, he tahtovat pudottaa itsensä portaista alas saadakseen keskosen, kirvoittaa itse itsensä, kuristaa lapsensa tai panna se kadulle. Mitähän minun nyt on tekeminen? Luuletteko te, ett'ei jo ole löydetty tarpeeksi monta lapsen ruumista likaviemäreistä? Eikö lastenmurhat tulisi kahta lukuisammiksi, jos me kieltäytyisimme? Ja jos ei otettaisikaan huomioon sitä, että se on laupeudentyö, jonka me teemme noille naisparoille, niin on se kuitenkin tarpeellinen varaventtiili, viisas ehkäisykeino, jonka avulla vältetään monet murhenäytelmät ja rikokset. Kun minä puhun sivistyneen miehen kanssa, niinkuin te, niin minä en salaa mielipidettäni, joka on hyvin järkähtämätön. On olemassa kolme menettelytapaa. Toimitaan niin, että potilas synnyttää kuolleen lapsen, jota minä pidän täysin oikeutettuna menettelytapana, sillä naisellahan on oikeus antaa elämä tai olla antamatta. Sitten sikiön ulosajaminen, joka on minunkin silmissäni ikävä menettelytapa, jonka oikeutuksesta mielipiteet eivät ole vakaantuneet ja johon voi ryhtyä ainoastaan erikoistapauksissa, puhumattakaan niistä vaaroista, joita siinä on. Ja vihdoin lapsenmurha, todellinen rikos, jota minä en ollenkaan hyväksy. Minä vakuutan teille, ett'ei ainoatakaan lasta, joka on syntynyt elävänä, ole murhattu minun luonani. Äiti ja imettäjä tehkööt sen kanssa sitten, mitä tahtovat, se ei minuun kuulu."

Hän riemuitsi, hän vannoi kunniansa kautta käsi kohotettuna ja piti Mathieun kauhistunutta hiljaisuutta surullisena myöntyväisyytenä sellaisen miehen puolelta, jolla ei ollut tähän mitään vastattavana. Ja kun Mathieu liikahti, aivankuin olisi tahtonut paeta tästä helvetistä, sanoi hän vilkkaasti:

"Vielä sana, herrani. Tuossa talossa, tuolla vastapäätä, erään rikkaan pankkiirin luona oli talvella palvelustyttö, pieni, ihastuttava, vaaleanverinen tyttö. Hän tuli raskaaksi, ja hän saapui minun luokseni, mutta niin myöhään, että minun periaatteitteni mukaan ei sopinut enään käydä asiaan käsiksi. Ja sitten arvelin minä, että hän asuu liian lähellä; se on vaarallista panettelun tähden. Kaksi kuukautta kului. Eräänä aamuna kello kuusi tuli saman talon keittäjä kauhistuneena noutamaan minua, me hiivimme takatietä seitsemänteen kerrokseen, jossa hän asui yhdessä tuon pienen palvelustytön kanssa. Ja tiedättekö, mitä minä näin toisessa sängyssä? Tuon onnettoman tytön ympärillä oli kokonainen meri verta, hän oli kuollut, ja kädet olivat vielä suonenvedontapaisesti lapsen kaulan ympärillä, jonka hän oli kuristanut. Omituisinta oli, että keittäjä, jonka sänky oli vaan parin kyynärän päässä, ei ollut kuullut mitään, ei valituksia eikä huutoja. Hän ei tiennyt mitään mistään, ennenkuin heräsi. Voitteko kuvitella mielessänne, miten se lapsiraukka taisteli kipujaan vastaan, tukahutti huutonsa, odotti lastaan voidakseen sen sitten kuristaa omilla vapisevilla käsillään. Ja antaa sitten kaiken verensä virrata pois ja nukkuu kuolon uneen yhdessä tuon pienen olennon kanssa, jota hänen jäykistyneet sormensa eivät päästäneet irti! Minä sanoin luonnollisesti keittäjälle, että minulla ei ollut tässä mitään tekemistä, ja minä lähetin hänen noutamaan lääkäriä, jotta saataisiin kuolemantodistus. Mutta uskokaa minua tai olkaa uskomatta, varma vaan on, että minä en ole koskaan voinut unohtaa sitä tapausta. Minulla on oikein omantunnon vaivoja siitä, että en auttanut tätä tyttöä. Ja nyt tahdon minä kysyä teiltä, että jos minä olisin ajanut ulos hänen sikiönsä, niin tuomitsisitteko te sen teon, enkö minä silloin olisi tehnyt laupeudentyön?"

"Luonnollisesti!" huudahti Mathieu, joka oli innokkaasti kuunnellut kertomusta.