Part 3

— Ihmeellinen ihminen tuo Sundbergska, — ajatteli Manta Vepsäläinen siinä pestessään. — Lähes viisikolmatta vuotta se on tässä pitänyt tuota peliään. Aina, jok'ikinen Jumalan päivä, se kyttää ja vahtaa hautajais-saattoja. Ihan se on kuin kipee, jos joku ruumis pääsisi livahtamaan tästä ohi hänen sitä näkemättään...

— Merkillistä kun ei niitä jo kuulu eikä näy, vaikka kello on jo kolme... Tähän aikaanhan niiden pitäisi tästä tulla, sillä ruumis kuulemma siunataan haudalla, — puheli Fiina Sundberg ikäänkuin itseksensä ovella.

Mutta Manta Vepsäläinen ei kuullut hänen puhettaan. Hänen ajatuksensa kulkivat omia latujaan. — Ja on se sentään ihmeen paikka, kun se ei väsy tuohon yhteen ja samaan. Aina se vaan jaksaa niitä varrota ja sitten se ampasee kuin vapsahainen portille ja katselee siinä syömättä vaikka koko päivän... Samassa Vepsäläiskän ajatukset katkesivat jostain hänelle tuntemattomasta syystä, ja hän rupesi hyräilemään: »Saammeekoohan tulla yhteen tuolla puolen Joortaanin...»

Maaliskuun aurinko paistoi lämpimästi. Räystäitten jääkynttilät kiloilivat kuin kristallipuikot ja tippuivat vettä. Muutamia kyyhkysiä kuhersi jossain akkunalaudan päällä, ja etäämmällä olevasta korkeitten kivimuurien ympäröimästä pihasta kuului posetiivin soittoa.

Sundbergskaa alkoi unettaa. Hän nojasi ovenpieleen, risti kätensä yli rinnan, ummisti silmänsä ja antoi auringon paistaa kurttuisille, laihoille kasvoillensa. Talon tumma tiiliseinä hohti suloista lämpöä, pesutuvan ovesta tulvehti lämmintä höyryä, ja ikäänkuin sen mukana tuli Sundbergskan korviin tutun laulun harras sävel ja sanat: »Yhteeheen, yhteeheen...»

Hänen oli lämmin ja hyvä olo, hän raotti silmiänsä niinkuin kissa auringon paisteessa ja näki jonkun lipun liehuvan silmiensä ohi. Hän huudahti hätääntyneenä:

— Auta armias, Vepsäläiskä, Vepsäläiskä, tulkaa herran nimessä, nyt ne ajaa ohitte...

Hän riensi portille minkä vanhoilla, luuvaloisilla jaloillansa pääsi, ja Vepsäläiskä seurasi käsiänsä pyyhkien perässä.

— Jestas sentään, kun olin aivan torkkua ohi koko hautajaiset, mutta kun kevätilma tuppaa niin ramasemaan. Onneksi kerkesin sentään nähdä, se oli sellainen vaalea tamminen kirstu, oikein niitä neljänsadan markan arkkuja pislaakeineen ja hanttaakeineen. Annas olla nyt kun lasken flakut, yksi, kaksi, ... jaa-a, kokonaista seitsemän riepua. Kyllä professori-vainaa näkyy olleen tykätty ihminen, — puheli Sundbergska hengästyneenä, silmät ihastuksesta ja innostuksesta hehkuen, vaikka kasvoilla väreilikin tekopyhä hautajaisilme.

— Noi on niitä ylioppilaita ja tossa vissiin ajaa professorska flikkansa kanssa, synti niitä rassuja, — sanoi hän nyökäyttäen päätään hartaalla osanotolla. — Ja noi on niitä professoreja ja muita opettajia, ai, ai, kyllä siinä sitten ajaa järkeä... Vepsäläiskä, kattokaa nyt totakin kranssia, se on vissiin yliopiston kranssi, semmonen maksaa parisataa, niin että präikää; köyhä sillä rahalla eläisi puhtaasti puolisen vuotta, kyllä se sentään on synti sellaisia rahoja... Olkaas vai nyt, etten vaan sekoo laskussani, kaksikymmentäseitsemän, kaksikymmentäkahdeksan, kaksikymmentä... no on siinä hevosta ja saattajaa... Tossahan tulee pastori, ai, ai, rikas ruumis, rikas ruumis, ei tämä pastori köyhiä hautaakkaan. Kovin on tykätty rikkailta, kuuluu tekevän sen kaidan tien hiukan leveämmäksi, ja kannattaahan siitä vähän maksaakin, jos toi nyt sitten auttaa. — Hän puhui koko ajan ja viittoili käsillään tehden kaikesta havaintoja. Manta Vepsäläinen ei saanut suun vuoroa.

— Viisikymmentäkolme hevosta, olipa siinä, pariton luku... taisipa joutua helvettiin, sillä niinpä sitä vaan sanotaan, että suruttomien saattoon aina tuppaa väkisinkin epätasainen luku, vaikka mene nyt ja tiedä hänestä, — puheli Sundbergska asiantuntijan tavoin.

Saattue oli jo kaikonnut hautausmaan portille asti, mutta yhä seisoi Sundbergska paikallaan ja katseli päinvastaiseen suuntaan, näkyisikö sieltä toista saattoa, sillä tähän aikaan niiden kaikkien oli tapana siitä ohi jolua.

Portti, jonka pielessä Sundbergska seisoi, oli pimennon puolella, ja maaliskuun tuuli oli vielä kylmä. Sundbergskaa paleli. Hän aikoi poiketa portista sisälle, mutta samassa näkyi kadunkäänteessä uusi ruumissaatto, ja hän jäi paikalleen.

Kylmästä huolimatta hän teki tästäkin saattueesta kaikki samat havainnot kuin edellisestäkin. Hän arvosteli arkun hinnan, vainajan yhteiskunnallisen aseman ja varallisuuden ja luki nimen seppeleitten nauhoista sekä laski samaan aikaan saattojoukon hevosluvun.

Nyt hän tällä kertaa olisi ollut jo tyytyväinen näkemäänsä, sillä niin häntä vilutti, mutta vielä ilmestyi yksi ruumissaatto. Kaikkienhan niiden täytyy mennä siitä ohitse, jos mielivät kaupungin vanhalle hautausmaalle.

— Köyhää väkeä, köyhää väkeä, — mutisi hän itseksensä, mutta ei malttanut kuitenkaan poistua, ennenkuin oli laskenut hevoset, joita oli kahdeksan kappaletta. Sitten hän riensi hampaat loukkua lyöden pesutupaan, jonne Vepsäläiskä jo heti ensimmäisen saattueen nähtyään oli rientänyt. Hän oli sulkenut oven, ja tuvassa tuntui miellyttävän lämpimältä, kun tuli ulkoa.

— Eihän ne tahtoneet tänään loppua millään, paljon niitä ihmisiä näkyy kuolevan näin kevätpuoleen, — sanoi Sundbergska ja lähestyi muuripataa lämmitelläkseen itseään. — Ihan olin paleltua pilalle, niin mua vilutti...

— No ja tartteeko Sundbergskan kanssa siinä vahdata tuntikaupalla ihan kuin palkan edestä, vaikka saisitte kuolemantaudin.

Sundbergska ei ollut kuulevinaankaan koko huomautusta, vaan alkoi kaataa kiehuvaa vettä »punkkaansa» ja ryhtyi pesemään vaatteita...

* * * * *

Kolme vuorokautta oli kulunut.

Viimekeskiviikkoisen kylmässä kevättuulessa seisoskelemisen jälkeen oli Sundbergska saanut niin pahan yskän, että hänen täytyi pysytellä huoneessaan. Hän oli ahkerasti nauttinut »Tanskan kuninkaan rintatippoja», mutta siitä huolimatta oli yskä vain yltynyt, niin että henkeä toisinaan salpasi vallan tukehtumiseen saakka. Ja hän kun oli toivonut toipuvansa edes sen verran, että sunnuntaina kykenisi hautausmaalle katselemaan ja kuuntelemaan hautajaisia.

Aurinko paistoi lämpimästi akkunasta, joka antoi kadulle. Oli varhainen kevät ja kelirikon aika. Suuria lätäköltä näkyi likaisessa, pahalta tulevassa lumessa. Räystäät tippuivat, auringon säteet kimaltelivat putoilevissa vesipisaroissa ja heijastelivat kadun tummissa vesilätäköissä.

Sundbergska nojasi kyynärpäillään akkunalautaan ja katseli kaihoten ulos. Hän painoi kasvonsa lujasti ruutuun ja koetti kurkotella nähdäksensä, oliko kadulla mitään suurempaa liikettä.

Mitään erikoista ei näkynyt. Vain jokunen sunnuntai-aamupäivän kävelijä tai muutamia pika-ajureita, joissa istui mustiinpuettuja naisia sylissään kukkaruukku tai havuista ja keinotekoisista pihlajanmarjatertuista tehty seppele. He ajoivat sunnuntaitervehdykselle omaistensa haudoille.

Oli ikävystyttävän hiljaista. Aurinko paistoi raukaisevasti. Sundbergskan mustanjuovikas, puolisokea kissa lojui lattialla auringon paisteessa ja kehräsi kuuluvasti... Hiljaisuutta häiritsivät vain toisinaan ohitse ajavan raitiovaunun kellonkilahdukset ja öljyn puutteessa kiljahtelevan vanhan herätyskellon vongahdukset...

Samassa alkoivat kaupungin suurimman kirkon kalseaääniset kellot soida. Niiden tutut, kumeat lyönnit saivat Sundbergskan levottomaksi, sillä hän tiesi kokemuksesta, että nyt oli varmasti jokin suuri ruumissaatto tulossa. Eikä kestänytkään kauan, vaikka odottavan aika tuntui pitkältä, kun kadulle ilmestyi komea ruumissaatto. Siinä oli suuri joukko jalankävelijöitä, paljon hevosella-ajajia, kokonaista neljäkymmentä hevosta ja runsaasti seppeleitä.

Sundbergskan tuli paha olla, sillä hän saattoi arvata, että haudalla tullaan pitämään kauniita puheita. Pastori, jonka hän tunsi persoonallisesti, tulee pitämään oikeaan jumalansanaan perustuvan saarnan, kuoro tulee laulamaan, seppeleitä lasketaan, kukat tuoksuvat sulavan lumen kanssa kilpaa, ja kyyneleitä vuotaa runsaasti tänä kauniina sunnuntaina... Monta kertaa hän oli ollut syrjemmällä mukana itkemässä tällaisissa tilaisuuksissa, sillä se oli niin tunnelmallista...

Nytkin hän herkistyi pelkästä mielikuvituksesta miltei kyyneliin. Hänen päänsä oli niin hirvittävän kuuma, ja ohimot takoivat rajusti. Hän painoi otsansa ruutuun, mutta sekin tuntui näin auringonpaisteessa liian kuumalta. Saatto jolui verkalleen ohitse, ja viimeisen ajurin reen perässä oleva numero muuttui epäselväksi häipyen olemattomaksi. Kumeat kirkonkellojen lyönnit värisyttivät vieläkin keväistä, kuulakasta ilmaa, ja Sundbergskan mielen valtasi syvä hartaus. Hänen herkistynyt, kuumeinen mielikuvituksensa vieritti muistista kuluneen elämän monia raskaita muistoja hänen siinä nuokkuessaan aurinkoista akkunaa vasten.

Työtä, köyhyyttä ja ainaista ponnistelua oli elämä läpeensä ollut. Muiden hyväksi oli saanut raataa, niin että oli katketa, ja vaivoin henkensä pitimen oli ansainnut. Tuskinpa sitä muisti olleensakaan nuori, sillä niin varhain oli saanut alkaa taistella leipäkannikasta. Mutta olihan sitä sentään, vaikkapa vain lyhyeen, oltu nuorikin, ja silloin oli pidetty seuraa nuoren miehen kanssa niinkuin muutkin nuoret. Niitä herttaisia aikoja, sydänalasta oikein hemasi, ja komea se rakennusmestari Nordlund oli ollutkin. Siinä sitten oli ollut miesten mies, kun sen vain näki, niin polvet veti heikoksi, ja jalat olivat lentää alta. Ja vaikka se olikin ollut niin ylettömän nuori, niin oli se ollut niitä ensimmäisiä siinä ammatissaan ihan. Hyvät heidän välinsä olivat olleet, ja omaan kotiin oli päätetty muuttaa heti kun se osaketalo vain tulee valmiiksi...

Mutta toisin oli kaikkivaltias armossaan säätänyt. Kun sen osaketalon harjakannuja oli juotu, oli Nordlund hutikkapäissään pudonnut korkeilta tellinkeiltä ja itsensä kuoliaaksi satuttanut...

Auta armias niitä kauheita aikoja. Ihan sitä oli luullut tulevansa kaistapääksi, ja muutama kuukausi sen Nordlundin kuoleman jälkeen oli vielä syntynyt tyttölapsi. Voi sitä häpeää ja alennusta, mutta Jumalalle kiitos, lapsi oli heti pienenä päässyt tämän maailman pahennuksesta...

Toisten ihmisten likaisia vaatteita oli sitten pesty päivästä toiseen, vuodesta vuoteen, ja niin oli hiljalleen elää kituutettu. Mutta niistä ajoista pitäen olivat hautajaiset ja haudat käyneet rakkaiksi. Niitä katselemalla, niitä seuraten oli elämä sentään tuntunut ikäänkuin paremmalta, helpommalta, ja olihan siinäkin jotain sisällystä.

Ihmisten hautajaiset osasivat sentään olla niin erilaisia. Vuosien kuluessa hän oli pannut merkille, mikä niissä todella oli tähdellistä, mikä itse vainajia, mikä jälkeenjääneitä ihmisiä varten... Mutta yhteistä kaikissa oli ollut se juhlallisuus, jonka herättää itsekussakin asustava tunto siitä, että kerran meidän kaikkien on kuljettava sitä tietä.

Harvoin oli tullut kirkossa käydyksi, vaikka uskovaisten kirjoihin itsensä lukikin, sillä selvempää ja enemmän sydämeen käypää sanaa sai hautuumaalla kuulla, ja siksipä oli tullut tavaksi aina liittyä ruumissaattoihin. Varsinkin keväällä, kun luomakunta oli heräämässä uuteen elämään, saattoi haudalla puhjeta ankaraan synnintuntoon ja ratketa katumuksen karvaihin kyyneliin. Silloin parhaiten tunsi elämän turhuuden ja kuoleman varmuuden...

Näin olivat hänen ajatuksensa kulkeneet, kun ankara yskäkohtaus herätti hänet mietteistään; päätä huimasi ja hänen täytyi kiiruhtaa vuoteeseensa.

Kun hänen asuinkumppaninsa Vepsäläiskä iltahämärissä palasi kaupungilta kotiinsa, löysi hän Sundbergskan ankarassa kuumehoureessa, ja vielä samana iltana vietiin Sundbergska yleiseen sairaalaan.

Fiina Sundberg houraili ankarasti koko seuraavan yön ja eli mukana lukemattomissa hautajaisissa. Muutaman päivän kuluttua Sundbergska itse oli valmis haudattavaksi.

Seuraavana sunnuntaina lähti pitkä ruumisjuna Malmin hautausmaata kohti. Juna oli ahdinkoon saakka täynnä mustapukuisia ihmisiä, jotka saattoivat omaisiaan viimeiseen lepoon. Eräässä kolmannen luokan vaunussa istui Vepsäläiskä erään tuttavansa kanssa ja puheli tälle matalalla äänellä:

— Äkkiä sen Sundbergskankin lähtö täältä tuli, mutta tarvitsiko sen kanssa itsensä vilustaa niitä ainaisia maahanpaniaisia vahdatessaan siinä portinpielessä.

— Mutta kun sillä nyt kerran oli sellainen luonto ja hinku niiden hautajaisten perään, — sanoi Vepsäläiskän seuralainen.

— No, sehän se oli, mutta synti minun sitä, sittenkin käy, kun se saa näin viheliäiset hautajaiset, sillä kait se oli toivonut parempiakin, se kun pani niin suuren arvon komeuden päälle.

— Minkäs sille mahtaa, kun on köyhä eikä ole sukulaisiakaan.

— Niin, jokaisellahan meillä on säätynsä mukainen loppusaatto.

He vaikenivat ja ajattelivat itsekseen tämän maailman menoa.

Malmilla kannettiin ruumiit kappeliin, jossa pappi siunasi ne kaikki yhdellä kertaa ikäänkuin summakaupalla. Sitten alettiin ruumiita kärrätä kapearaiteisilla vaunuilla avaran hautausmaan eri osiin.

Ruumis numero kolmetoista, jonka Vepsäläiskä tiesi Sundbergska-vainajaksi, laskettiin monien muiden kanssa pitkään linjahautaan.

Hautaa umpeen luotaessa sanoi Vepsäläiskä toverilleen:

— Kovin paha numero sen Sundbergskan kohdalle sattuikin. Se väitti aina eläissään, että kolmetoista oli paha luku hautajaissaatossa. Sielunvihollisen luku. Mahtoikohan se nyt joutua helvettiin?

— Kuka sen tietää, — sanoi Vepsäläiskän toveri rauhallisena, — mutta jonkun kait sekin numero pitää osalleen saada...

— Niin, ja jonkun kait vaivanpaikkaankin pitää joutua, oma vika, — lohdutteli Vepsäläiskä itseänsä.

Kun hauta oli luotu umpeen ja pehmeään, valkoiseen hiekkaan oli pistetty maalaamaton riuku, johon oli mustalla merkitty numero kolmetoista, kiinnitti Vepsäläiskä siihen pienen seppeleen, joka oli tehty kuivaneista lehdistä ja valkoisista vahakukista. Sitten hän kääntyi toverinsa puoleen ja sanoi:

— Ikävät hautajaiset, olisi Sundbergska itse sanonut hautajaisistaan...

HÖYRYLAIVAN PALO

Pääkaupunkilaisen sanomalehden nuori kesätoimittaja Einar Ruth makasi sairaana suuressa, autiossa huoneistossa, josta varsinaiset asukkaat, hänen varakas tätinsä perheineen, olivat matkustaneet maalle kesää viettämään. Huoneistoa vartioi ja kukkia kasteli perheen palveluksessa vuosikymmeniä ollut keittäjätär Liina, joka nyt hoiti Einar-herran taloutta näin kesäaikaan.

Ovelle kolkutettiin, ja Liina, joka oli tunnettu tavattomasta puheliaisuudestaan, astui sisälle kädessään pieni, helmellä koristettu kultasormus.

— No, tässä se nyt on se Einar-herran rinki. Kun minä tuolla kylpyhuoneessa siivosin, niin vilahti siellä ammeen alustaa lakaistessa jokin kirkas esine, ja eikös siellä ollut tämä, sormus. Ai, ai, kyllä ne nuoret herrat sentään ovat hunttiomia tavaroittensa kanssa. Tyyrishän tämäkin kalu on ja niin koree päärlykin kun siinä on, mutta välittääkös ne nuoret herrat semmoisista, — puheli hän innostuneena kaikki yhteen henkäykseen punniten sormusta kämmenellään.

— Sepä hauskaa, että Liina sen löysi. Kiitoksia vaan, minä olenkin ollut niin pahoillani sen katoamisesta, se on minulle hiukan niinkuin rakas, — sanoi Einar Ruth.

— Mutta tietääkös Einar-herra, että minullakin on yksi oikein tyyris sormus? — kysyi Liina silmät loistaen ja sivellen tyytyväisenä kädellään vuoroin leukaansa ja suupielihän.

— Vai on Liinallakin sormus? Taitaakin olla oikein kihlakalu, — nauroi herra Ruth.

— Ja vielä mun mitä! Jestas sentään mitä se Einar-herra minusta luulee. Johan minä nyt enää kihlakaluja... Ei, se onkin oikea klakkisormus kiven kanssa, sellainen rupiini sen päällä paistaa, — puhui Liina ylpeydellä.

— Jopa nyt jotakin, vai oikea rubiinisormus. Keneltä Liina sen on saanut? — kysyi herra Ruth leikkisästi.

— No eikö Einar-herra sitä ole kuullut,

Alma-rouvaltahan minä sen sain, kun pelastin eräässä höyrylaivan palossa ne rouvan hopeet, — sanoi Liina hiukan ihmeissään siitä, ettei Einar-herra todellakaan näkynyt tietävän mitään hänen sormuksestaan ja koko siitä tulipalojutusta, vaikka hän oli siitä niin monelle kertonut.

— Liina kertoo nyt, enhän minä ole sitä kuullutkaan, — sanoi herra Ruth silmissä pieni, iloinen veitikka, sillä kertomuksen höyrylaivan palosta hän oli kuullut Liinalta monta monituista kertaa. Hän tahtoi kuitenkin tällä tekosyyllä pidättää Liinaa jonkun aikaa huoneessaan, sillä yksin sairaana olo kuumassa, tuttavista tyhjässä kaupungissa oli niin ikävää.

Liinaa, jolla aina oli olevinaan hirvittävä kiire kotiaskareiden takia, ei kuitenkaan tarvinnut kehoittaa kahta kertaa, sillä paljon puhuminen kuului niihin hänen heikkouksiinsa, jotka eivät johtuneet vanhuudesta, vaan synnynnäisestä taipumuksesta. Hän seisoi keskellä lattiaa, otti lepoasennon nojaten kättänsä toiseen lonkkaansa, huojutteli hitaasti ruumistansa ja siveli leukaansa ja suupieliään.

— Voi voi Einar-herra, kun ei minulla olisi oikein tässä aikaa, mutta kyllä se vaan sitten oli kamala paikka se laivan palo. Mistäs minä nyt oikein alkaisin, puheli hän ikäänkuin itsekseen ja muutti ruumiinpainon toiselle jalalle.

— Juu, nyt minä muistankin. Se oli oikein hehkeä juhannusaatto. Höyrylaivan kansi oli ihan väärällään väkeä, vallan sen olisi voinut luulla uppoavan siihen paikkaan koko höyrypaatin. Vihreät juhannuslimot koristivat laivan akteria ja fööriä, ja niitä oli pitkin koko paatin stakettia. Se oli oikein juhlallista.

Vihdoin sitä monen mutkan ja viivytyksen jälkeen päästiin lähtemään Helsingin rannasta saaristoa kohti. Laivalla oli sitten yletön menoaminen ja hoittaaminen. Kolmella hanurilla soitettiin niinkuin viimeistä päivää, että ihan olivat korvat haljeta niiden nälkäurkujen pauhuun, ja niin siinä pidettiin pahaa ja rietasta ääntä, niinkuin Jumalaa ei olisi ollutkaan olemassa...

Meri makasi tyynenä ja kirkkaana kuin hyyhmä lahna-aladobin päällä, ja kun kapeissa salmissa mentiin, niin rannoilla koivujen kuvat tanssivat kuin häissä, ja kaislat niiasivat kuin koulutytöt...

Niin oli luonto hehkee ja hellä, että oikein mulle tuli kiitollisuuden tunto Jumalaa kohtaan siitä, että hän armossaan oli antanut meille niin suloisen suven. Mutta ihmiset täkillä ja kajuutoissa eivät piitanneet mistään, hoilattiin ja soitettiin, niin että päätä huimasi ja sydänalasta eto...

Ja auta armias, kuinka ne muutamat miehet matkan varrella tulivat hutikkaan. Kaikilla oli mukanaan juhannuseväitä, millä viinaa, millä konjakkia ja jos jotakin väkevää... Mutta totta sanoen, kyllä minua äklötti, kun minä näin parinkin retkaleen ryyppivän pullosta tinatööriä...

Eihän se Einar-herra taida tietääkään mitä »tinatööri» on? Juu, nähkääs Einar-herra, se on aivan selvää lamppuspriitä, semmosta kun pannaan priimuskyökkiin. No, eihän ne nyt sitä aivan semmoseltaan latki, kyllä sitä ensin värkätään ja tisleerataan senkin seitsemällä konstilla. Ensin halkaistaan hapanlimppu noin pitkin leveyttään ja sen läpi sitten fadin päällä filtataan eli siivilöidään tenu pariin, kolmeen rupeamaan, että se paha siitä lähtisi, se myrkky, joka miehen tappaa. Sitten siihen ajetaan konjakkiesanksia ja kolmensorttiset kuminat, ja kuuluvat ne sitä vielä kehuvankin. Mutta kyllä niiden henki vaan tulee niin pahalle, että ihan luulisi nuuskivansa trankkitynnöriä. Mutta siitä huolimatta näkyi se tinatööri menevän miehiin kuin voi kanaan...

Yhä se meno vaan yltyi ja paheni. Minä ajattelin sydän kurkussa, että jos Jumala auttais minua vielä sen verran, että antais minun hengissä päästä maihin tästä uivasta helvetistä.

Mutta herrajestas sentään, silloin se tapahtui. Minä istuin silloin föörissä Signe-neidin vaatekorilla ja riivin hiljaa oksasta koivunlehtiä ja nuustelin kämmeniäni, kun ne niin mukavasti tulivat vihreelle. Kuului kauhea huuto:

»Tuli on irti, laiva palaa, laiva palaa...» Siunatkoon, parkasin minäkin ja ampasin pystyyn. Yksi akterissa ollut muija juoksi lapsi sylissä minkä kerkesi fööriin ja kertoi minulle, kuinka valkea oli päässyt irti...

Ryyppyhommissa olivat miehet sielläkin olleet ja olivat tölmässeet vahingossa viiden litran spriipulion rikki. Sprii oli tulvinut pullosta ruutikuivalle täkille kuin kaffi ylikiehuvasta pannusta. Hätäyksissä oli sitten yhdeltä niistä onnettomista pudonnut palava paperossi spriihin, ja niin oli tulipalo valmis...

Voi sitä hötäkkää ja äläkkää mikä laivalla nousi. Vanhan laivan kuiva täkki syttyi tuleen äkkiä kuin rohtimet. Ja valkea otti heti kohta sellaisen vallan, ettei sitä pitänyt styyrissä kukaan. Ihmiset tulivat vallan kuin hulluiksi. Vaimoväki huusi ja parkui kuin tapettaessa, ja osa miehistä oli siksi hutikassa, etteivät voineet ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki koettivat vain juosta alta pois minkä kerkisivät, mutta juokse nyt siinä, kun laiva oli ahdinkoon saakka väkeä täynnä ja vielä lisäksi tavaroita, kimpsua ja kampsua jos jonkin sorttista...

Täydellä höyryllä sitä sitten ajettiin suoraan maata kohti kivistä ja kareista piittaamatta. Mutta kun oltiin merellä niinkin kaukana kuin me, ei sitä vaan niin yks-kaks rantaan päästy. Laivan pilli vihelsi ja huusi kuin tuomiopasuuna, ja kyllä vaan siinä oltiinkin tuomiolle menossa täyttä vauhtia.

Ihmiset tuuppivat toisiaan ihan armotta ja tappelivat vallan kuin sodassa. Siinä sai jokainen katsoa eteensä. Palava laiva lähestyi rantaa kuin tuuliaispää, mutta vedosta valkea vain yltyi ja sai lisää virikettä... Pilli huusi, ja ihmiset huusivat. Ei nyt enää haitaria soiteltu, vaan kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja ryssäksi, ihmiset siinä rukoilivat Jumalalta apua, mutta kyllä se nyt tuntui olevan tulematta...

Hädissään muutamat paiskasivat itsensä mereen, mutta ei se sinnekään meno niin hääviä ollut, jos ei osannut uida. Toiset viskelivät tavaroitaan mereen niin paljon kuin vaan kerkesivät, ja tämmöisessä sekamelskassa laiva viimein pääsi joteskin lähelle rantaa. Sen kone pysähtyi siinä paikassa, sillä kuumuuden takia täytyi höyry päästää pannusta, ettei se räjähtäisi. Möljään saakka ei päästy, mutta hyvä niinkin...

Nyt uskalsivat useammat paiskata itsensä mereen, ja tavaroita tuli ihan satamalla. Vettä oli rannassa tavalliselle miehelle kainaloihin asti. En minäkään ollut siinä toimetonna, vaan mitään sen enempää ajattelematta heitin Signe-neidin vaatekorin mereen. Mutta sitten minä peljästyin, niin että jalat oli aitani mennä, sillä minä muistin samassa rouvan hopeet, jotka olivat väskyssä salongissa...

Siinä salongin ovella vasta sitten kävi kova rytäkkä ja käsirysy. Mutta minä piinasin itseni vaan sisälle kovasta vastavirrasta huolimatta ja palasin saman tien, vaikka siinä ovessa olinkin niin kovassa puristuksessa, että henki ei käynyt juuri hiventäkään. Mutta rouvan hopeet minä vaan sain täkille ja sitten suoraan mereen. Ajattelin, että kaitpa ne siellä ovat paremmassa tallessa kuin tulessa, niinkuin olikin...

Sitten minäkin pääsin viime tingassa yhteen pikkupaattiin, jolla vaimoihmisiä maihin soudettiin. Eikä siinä rantaa keritty varrota, mereen vaan vyötäisiä myöten, kun paatti palasi toisia noutamaan...

Vihdoin sen valkeankin valta saatiin laantumaan ja laiva hinattiin lähemmä rantaa, vaikka ei se juuri laivalta näyttänyt, kun sen melkein kaikki puuosat olivat palaneet karreksi. Siinä se hylky maata kehitteli mustana ja kamalasti katkuavana kuin pahasti palanut paistinpannu...

Mutta auta armias, minkä näköistä joukkoa sieltä maihin lossattiin. Minä istuin läpimärkänä valkoisella rantahiekalla ja ihan nääntyneenä, sillä pitkät hameet päällä vedessä kahlaaminen ei ole mitään leikintekoa. Ajattelin juuri, että milläs ihmeen konstilla minä saisin ne rouvan hopeet pelastettua sieltä merestä, kun samassa nostettiin rannalle eräs oikein hieno venäläinen rouva. Voi, sitä raukkaa, niin sen vaatteetkin olivat palaneet, ettei ollut jälellä kauniista protyyrihameesta kuin muutamia siekaleita, mutta jaloissa sillä oli ehjät, tulenpunaiset kengät kuin keitetyt hummerit. Voi hyvä Jumala sentään, hengissä se oli ja valitteli ryssäksi, ja ihan minun piti peittää silmäni, kun näin, että sen reidet olivat palaneet kuin käristetty rosspiffi. Minä parkasin kauhusta ja olin pyörtyä ihan siihen paikkaan...