Part 8

Mutta jos tahdotte olla hänen ystävänsä vastedeskin, on teidän oppiminen katsomaan häntä muuksi kuin hauskaksi huvitukseksi matkallenne ja somaksi kuvaksi, joka tietää yhtä viehättävää ajankohtaa taiteilija-elämässänne. Älköön hän enää olko teidän silmissänne lapsi, jota kumarrutte katselemaan ylempää, älköönkä rakastajatar, joka tyytyy hellyytenne almuun, jos tahdotte, että hän teitä rakastaisi, tulee teidän osata koota hänen heräävän henkensä ensi värähdykset..

Teidän "Medjé'nne" lepää hautausmaalla. Kiitän teitä hänen nimessään ja kaikkien nimessä niistä kukista, jotka te olette laskenut tuon pienen orjattaren haudalle. Nuoruutenne päivinä kätenne ponnistuksetta poimi onnen siitä, missä se oli saavutettavissanne. Mutta pientä tsherkessiläisnaista, jonka hurmaus syöksi syliinne, ette enää löydä, ja se aika on tullut, jona turkkilaisnaisessakin vaiston ja alistuvaisuuden aiheuttama rakkaus ovat väistyneet _valinnan_ tuottaman rakkauden edestä.

Se aika on niinikään tullut, jona teidän sopisi rakkaudesta hakea ja kuvata muita puolia kuin silmääkiehtovaa ja aistillista. Koettakaa esimerkiksi nyt siihen määrin hillitä sydämenne, että se tuntisi meidän raskaan kärsimyksemme katkeruuden, joka on siinä, että emme voi rakastaa muuta kuin unelmaa.

Sillä me emme saa rakastaa mitään muuta kuin sitä.

Meidät naitetaan tavalla, jonka tunnette... Mutta tämä europpalaisen avion huono jäljitelmä, joka miespolvi sitten kotiutui länsimaalaismalliin järjestettyihin asuntoihimme, missä muinoin hallitsivat silkki-divaanit ja odaliskit, edustaa jo edistystä, joka meitä mairittelee, joskin sellainen avio on sangen haurasta laatua, sitä kun joka hetki uhkaa huikentelevan puolison oikku, puolison, joka voi purkaa sen tai siihen tuoda lisää oudon naisen. -- Näin meitä paritetaan kuin lampaita tai tammavarsoja.

Usein se mies, jonka sattuma meille hankkii, tosin on lempeä ja hyvä; mutta me _emme ole häntä valinneet_. Aikaa voittaen kiinnymme häneen, mutta tämä tunne ei ole rakkautta; silloin syntyy meissä tunteita, jotka pakenevat ja asettuvat kauas ja ne pysyvät aina tuntemattomina kaikille muille, paitsi meille itsellemme.

Me rakastamme, mutta rakastamme sielullamme toista sielua; ajatuksemme liittyy toisen ajatukseen; sydämemme alistuu toisen sydämen valtaan. Ja tämä rakkaus jää unelmaksi; me kun olemme kunniallisia ja varsinkin sentähden, että tuo unelma on meille liian rakas, jotta tahtoisimme joutua vaaraan menettää sen koettaessamme toteuttaa sitä. Tämä rakkaus on yhtä viaton kuin eilinen retkemme Pasha-Bagtshéhen tuon rajun tuulen puhaltaessa.

Tämä on turkkilaisnaisen sielun salaisuus vuonna 1322 hedshran jälkeen. Nykyinen kasvatuksemme on matkaansaanut tämän olemuksemme kahtiajakautumisen.

Tämä selitys on tuntuva teistä vielä omituisemmalta kuin kohtaamisemme... Jo edeltäpäin iloitsimme siitä, että ihmettelynne oli oleva suuri.

Ensin luulitte, että teistä tehtiin pilaa. Sitten tulitte, tosin vielä epäröivänä ja odottaen lemmenseikkailua, ehkäpä sitä toivoenkin. Epämääräisesti kenties toivoitte tapaavanne Zahidén, jota auliit orjat saattoivat ja joka oli utelias läheltä näkemään kuuluisaa kirjailijaa ja joka kenties ei olisi kovin vastahakoinen nostamaan harsoaan.

Ja kohtasittekin _sieluja_.

Ja näistä sieluista tulee ystävättäriänne, jos te osaatte olla heidän ystävänsä.

Kirjeen olivat allekirjoittaneet:

_Zahidé, Néchédil_ ja _Ikbal_.

VIII.

"Zahidé'n" tarina hänen naimisistaan alkaen André Lhéryn saapumiseen asti.

Nuoren bein hyväilyt, jotka olivat käyneet hänelle yhä miellyttävämmiksi, olivat vähitellen nukuttaneet hänen kapinatuumansa. Säilyttämällä sielunsa vapauden hän oli ruumiineen täydelleen antautunut kauniille miehelleen, vaikka tämä tosin ainoastaan oli iso hemmoiteltu lapsi, joka verhosi itsekkäisyytensä hyvin hienolla seurustelutavalla ja miellyttävillä hyväilyillä.

André Lhérytäkö varten hän yhä säilytti sielunsa vapaana? Hän ei itsekkään sitä enää oikein tietänyt, sillä aikaa myöten hän pakostakin oli oivaltanut kuinka lapsellinen tämä unelma oli. Päivä päivältä hän ajatteli häntä vähemmin.

Hän oli melkein alistuen mukautunut oleskelemaan uudessa vankilassaan; ja elämä olisi käynyt hänelle siedettäväksi, ellei Hamdi kaksi vuotta kestäneen avionsa jälkeen olisi lisäksi nainut Durdanén, täten tullen kahden vaimon mieheksi, suhde, jota tätä nykyä pidetään vanhentuneena Turkinmaalla.

Välttääkseen kaikkia epämiellyttävän mauttomia kohtauksia "Zahidé" oli pyynnöstä saanut luvan vetäytyä pariksi kuukaudeksi Khassim-Pashaan isoäitinsä luo, saadakseen aikaa mukautua uuteen tilanteeseen ja valmistuakseen siihen kaikessa levollisuudessa.

Eräänä iltana hän siis huomiota herättämättä oli lähtenyt pois -- päätettyään rohjeta kaikkea pikemmin kuin palata tähän taloon, missä häntä yhä enemmän tahdottiin pakottaa näyttelemään haaremi-naisen osaa.

Zeyneb ja Mélek olivat niinikään molemmat palanneet Khassim-Pashaan, Mélek oli kestettyään kiduttavia ja epätoivoisia kuukausia viimein saanut eron kauheasta miehestään; ja elettyään surkeasti puolitoista vuotta yhdessä potilaan kanssa, joka joka tavalla oli herättänyt hänessä inhoa, oli Zeyneb miehensä kuoleman kautta vapautunut hänestä. Melkein samanaikuisesti oli heidän kukkea nuoruutensa runneltu, olivat he joutuneet väsyneiksi haaksirikkoisiksi elämän merellä, mutta siitä huolimatta he äärettömässä lamaustilassaan olivat entistään likeisemmin sisarellisella luottamuksella liittyneet toisiinsa.

Turkkilaisten lehtien levittämä tieto André Lhéryn tulosta Konstantinopoliin oli heissä herättänyt hämmästystä ja se oli samalla syössyt heidän entisen epäjumalansa alas jalustaltaan: tuo mies olisi siis muiden tavallisten kuolevaisten kaltainen, hän siis oli palveleva alempana virkamiehenä lähetystössä; hänellä oli ammatti, ja ennen kaikkea hän oli jo jotenkin _iäkäs!_... ja ilkkuen Mélek kuvasi serkulleen hänen entisten unelmiensa esinettä vanhana kaljupäänä herrana, joka todennäköisesti oli pyyleäruumiinen.

André Lhéry -- näin kertoi heille muutama päivä myöhemmin eräs heidän ystävättäristään Englannin lähetystöstä, jolla oli ollut tilaisuus kohdata hänet ja jolta he innokkaasti utelivat tuota miestä koskevia tietoja -- André Lhéry -- hm -- hän on tavallisesti sietämätön, joka kerta kun hän avaa suunsa, hän näyttää siltä kuin soisi kanssapuhujalleen armon. Seurapiireissä hän huomiotaherättävästi näyttää, että hänellä on ikävä... Mutta lihava ja kalju hän ei ollenkaan ole, minun on pakko tunnustaa se.

-- Hänen ikänsä?

-- Hänen ikänsä... Siitä ei voi puhua. Se voi vaihdella kahdenkymmenen vuoden erolla tunnista toiseen. Hän kun niin perin huolellisesti hoitaa itseään, onnistuu hänen vielä näyttää nuorelta, varsinkin jos voi häntä huvittaa, sillä hänellä on nauru ja ikenet kuin lapsella... Jopa tuollaisina hetkinä huomasin, että hänellä on lapsensilmätkin... Muuten hän on ylpeä, vaikuttavaisuuden tavoittelija ja hajamielinen... Sanomalehdistö on jo hyvin epäsuopea hänelle...

Huolimatta näistä saamistaan tiedoista he lopulta olivat päättäneet yrittää tuota vaarallista seikkailua tavata hänet, hankkiakseen itselleen hiukan vaihtelua elämänsä epätoivoisessa yksitoikkoisuudessa.

Heidän sielunsa pohjalla oli kuitenkin jälellä hiukkanen entistä ihailua siltä ajalta, jolloin hän heidän mielestään oli korkeampi olento, yläpuolella pilviä leijaileva. Ja saadakseen järkevän syyn syöksyäkseen tuohon vaaraan, he sanoivat toisilleen: Pyydämme häntä kirjoittamaan kirjan nykyaikaisen turkkilaisnaisen hyväksi; täten saatamme kenties olla hyödyllisiä sadoille sisarillemme, joiden elämä on murskattu samoin kuin meidän elämämme.

IX.

Hyvin pian Tshiboukliin tehdyn huimapäisen huviretken jälkeen tuli kevät, tuo Konstantinopolin äkillinen, lumoava, lyhytaikainen kevät. Itsepäinen kylmä Mustanmeren tuuli taukosi äkkiä. Silloin oli hämmästyksekseen huomannut että tässä maassa, joka on yhtä eteläinen kuin Keski-Italia ja -Espanja, saattaa olla hetkiä, joina on suloisen valoisaa ja lämmintä. Bosporia, palatsien marmorisia laitureita ja veteen asti ulottuvia vanhoja taloja, oli alkanut kullata valtaavan hurmaava auringonpaiste. Ja kuivaksi ja kuultavaksi muuttuneessa ilmassa Stambul oli jälleen vajonnut kuvaamattomaan itämaalaiseen raukeuteensa; haaveileva ja mietiskelevä turkkilainen kansa alkoi taas oleskella ulkoilmassa, istuen tuhansien pikkukahviloiden edustalla, jotka ympäröivät pyhiä moskeijoja, lähellä suihkulähteitä, tuoreen vihreissä viiniköynnösmajoissa, glysiinien ja plataanien siimeksessä; lukemattomat nargile-piiput syöksivät pitkin katujen pituutta houkuttelevia sauhujaan, ja pääskyt häärivät ilosta huumaantuneina pesiensä ympärillä.

Vanhat haudat, harmaat kupukatot lepäsivät sanomattoman rauhan verhoamina, jota saattoi luulla muuttumattomaksi, ainaiseksi. Etäinen Aasian ranta ja tyven Marmarameri, jotka silloin tällöin näki vilahdukselta, heijastivat häikäisevää valoa.

André Lhéry alkoi taas viettää turkkilais-itämaalaista elämäänsä, ehkä alakuloisempana kuin nuoruutensa päivinä, mutta yhtä hartaasti ja intohimoisesti. Ja eräänä päivänä hänen istuessaan varjossa satojen turbaani-päisten uneksijain joukossa, kaukana Perasta, ja nykyajan levottomuudesta, keskellä kiihkoisan vanhan Stambulin sydäntä, Jean Renaud, joka oli hänen alinomainen kumppaninsa hänen turkkilaiselämässään, kysyi muitta mutkitta:

-- No, etkö enää ole kuullut mitään noista kolmesta pienestä Tshibouklin aaveesta?

Tämä tapahtui Mehmed-Fatih'n moskeijan edustalla, vanhanaikaisella torilla, jolle europpalaiset eivät koskaan eksy, ja oli juuri se hetki, jona muedsmit kuin yläilmoihin kohonneina minareettien jättimäisten kivipatsaiden huipuista laulavalla äänellä kutsuvat rukoushetkeen; nämä äänet kaikuivat kaukaisilta lähtien korkealta yläpuolelta tätä matoista maailmaa, kautta sinikuultavan auteren.

-- Vai nuo kolme pientä turkkilaisnaista? En ole kuullut heistä mitään sen kirjeen jälkeen, jonka sinulle näytin... Luulenpa, että tuo seikkailu nyt on lopussa, ja että he eivät enää sitä ajattele.

Tätä sanoessaan hän teeskennellen näytti välinpitämättömältä, mutta tuo kysymys oli häirinnyt hänen mietiskelynsä levollisuutta, sillä niinä päivinä, jotka kuluivat hänen saamattaan enempiä tietoja noista tuntemattomista naisista, hän surumielisenä ajatteli, ettei hän luultavasti enää koskaan saisi jälleen kuulla "Zahide'n" ääntä, joka kajahti niin oudon lempeänä harsonsa alta... Se aika oli jo ohi, jolloin hän oli varma tekemästään vaikutuksesta, häntä ei mikään lamauttanut niin kuin se tietoisuus, että nuoruutensa pakeni, ja surullisena hän ajatteli: He luulivat minua nuoreksi, ja varmaankin pettyivät suuresti...

Heidän viime kirjeensä päättyi sanoihin: "Tulemme olemaan ystäviänne, jos tahdotte." -- Eihän hän toivonut sen parempaa. Mutta miten tavata heidät jälleen? Lähteä niin äärettömässä sokkelossa kuin Konstantinopoli, missä epäluuloisuus on suuri, etsimään kolmea turkkilaisnaista, joiden nimeä ja kasvoja ei tunne, oli yhtä toivotonta kuin ryhtyä sellaiseen mahdottomaan tehtävään, jota pahat henget ennen muinoin ivamielin ehdottivat satujen sankareille...

X.

Samana päivänä, ja juuri samana hetkenä tuo pieni salaperäinen naisparka, joka oli toimeenpannut tuon seikkailukkaan retken Tshiboukliin, valmistautui astumaan yli Yldizin hirvittävän kynnyksen pelätäkseen viimeisen valttinsa. Hän oli palannut Kultaisen-Sarven vastakkaisella rannalla olevaan Khassim-Pashaan, ja asusti nyt entisessä tyttö-huoneessaan tuskallisten ikkuna-ristikkojen takana, paraikaa innokkaasti häärien peilin edessä. Pitkälaahuksinen hopealla kirjailtu harmaa puku, joka edellisenä päivänä oli saapunut kuuluisalta naistenräätäliltä Parisista, saattoi hänet näyttämään tavallista solakammalta, hienommalta ja notkeammalta. Hän tahtoi olla hyvin kaunis sinä päivänä, ja hänen molemmat serkkunsa, yhtä levottomina kuin hän siitä, mitä oli tapahtuva, avustivat syvän hiljaisuuden vallitessa hänen pukeutumistaan. Ja tuo hame puki häntä erinomaisesti, rubiinit sointuivat niinikään hyvin puvun harmaaseen kankaaseen. Oli jo kiire... Laahus nostettiin nauhalla vyötäisten varaan, sillä tätä vaatii hovitapa hallitsijan puheille pääsijältä; tämä hovi-laahus tosin on välttämätön olemassa, mutta ei yksikään nainen, joka ei ole täysiverinen prinsessa, saa laahuksellaan lakaista palatsin komeita mattoja. Sitten verhottiin vaaleatukkainen pää "jakirak'iin", tuollaiseen vanhanaikaiseen valkoiseen harsoon, jota ylhäiset naiset vieläkin käyttävät erityisissä tilaisuuksissa, liikkuessaan ajoneuvoissa tai veneessä, ja joka täytyy olla yllä Yldiz-palatsiin pyrkijällä, sinne kun ei päästetä ketään "tsharshaf'iin" puettua naista.

Nyt oli hetki tullut; "Zahidé" suuteli jäähyväisiksi serkkujaan, astui alas portaita ja istuutui kuomivaunuihinsa, joita koristivat kullatut lyhdyt ja joita vetivät kultahelaisia valjaita kantavat mustat hevoset. Ja hän läksi ajamaan, kiertokaihtimet laskettuina vaunuikkunain eteen ja välttämättömän eunukin istuessa ajurin vieressä.

Sinä päivänä häntä uhkasi onnettomuus, jota jo oli voinut odottaakin: tuo kahden kuukauden loma, jonka hänen anoppinsa oli hänelle myöntänyt, oli loppuun kulunut, ja Hamdi vaati nyt mahtajan tapaan, että vaimonsa palaisi yhteiseen kotiin. Tämä tapahtui kenties hänen omaisuutensa vuoksi, mutta ehkä rakkaudestakin, sillä olihan Hamdi oivaltanut, että _hän_ oli hänen kotinsa viehätysvoima, vaikka toinen olikin kiehtonut hänen aistinsa. Ja hän tahtoi pitää luonaan heidät molemmat.

Avioero siis, mistä hinnasta tahansa. Mutta kehen turvautua, saavuttaakseen sen?... Hänen isänsä, johon hän myöhemmin vähitellen taas oli kohdistanut hellyytensä, olisi kyllä puhunut hänen puolestaan sulttaanille; mutta hän oli jo vuoden levännyt Eyoubin pyhällä hautausmaalla. Ei ollut siis ketään muuta kuin hänen isoäitinsä, joka oli liian vanha ryhtyäkseen sellaiseen toimenpiteeseen ja ennen kaikkea liian vanhoillinen ymmärtääkseen. Hänen aikanansa, kaksi, kolme jopa neljä aviovaimoa talossa oli ollut luonnollisin asia maailmassa. Europasta se oli tullut, -- samoin kuin kotiopettajattaret ja epäusko -- tuo uudenaikainen tapa pitää ainoastaan yksi vaimo.

Epätoivossaan "Zahidé" oli päättänyt lähteä heittäytymään sulttaanin äidin jalkojen juureen, hän kun oli tunnettu hyväsydämisyydestään, ja puheille pääsy oli empimättä myönnetty hovimarsalkka Tewfik-Pashan tyttärelle.

Tultuaan Yldizin puutarhojen ison suojamuurin sisäpuolelle, saapuivat mustat kunniavaunut suljetun ristikkoportin eteen, joka johti sulttaanittaren puutarhoihin. Neekeri, kädessä iso vahva avain, tuli avaamaan, ja ajoneuvot, sulttaanittaren liveriin puettujen eunukkien seuraamina, jotka olivat rientäneet esiin auttamaan tulijaa vaunuista, poikkesivat kukkiviin puistokujiin ja pysähtyivät viimein pääoven eteen.

Kaunis anojatar tunsi valmistavat menot, hän kun usein oli ollut tuon hyvän ruhtinattaren suurissa vastaanottajaisissa Bairam-juhlia vietettäessä. Niin kuin oli odottanut, hän tapasikin eteisessä kolmisenkymmentä aivan nuorta orjatarta, jotka olivat ihmeen kauniit ja vallan samalla tavoin puetut kuin sisaret ikään. He olivat järjestyneet kahteen riviin vastaanottamaan hänet. Tervehdittyään häntä kaikki yht'aikaa nuo pienet keijut ympäröivät hänet kuin kevyt, hyväilevä lintuparvi ja veivät hänet "jakmak-saliin", minne jokaisen naisen ensin oli mentävä riisumaan huntunsa. Sanaakaan sanomatta, ja mestarillisen taitavasti, keijukaiset kädenkäänteessä riisuivat häneltä musliini-hunnun, joka oli kiinnitetty lukemattomin nuppineuloin, ja hän seisoi siinä valmiina, eikä ainoakaan tukan kiemura ollut joutunut epäjärjestykseen, kun hänen päähänsä laskettiin se kevyt harsoturbaani, joka kiinnitetään päälaelle diadeemin tavoin ja joka on pakollinen hovissa, missä ainoastaan täysveristen prinsessain on sallittu esiintyä paljain päin. Sitten tuli ajutantti tervehtimään häntä ja viemään hänet odotussaliin -- tämä ajutantti oli tietysti nainen, sillä sulttaanittaren asunnossa ei ole mitään mieshenkilöitä; se oli nuori tsherkessiläis-orjatar; tähän toimeen valittiin aina pitkävartaloinen, nuhteettoman kaunis nainen, joka oli puettu kultanyöriseen sotilastakkiin, pitkään vyötäisille kiinnitettyyn laahukseen, ja jolla oli päässä pieni kultakalunalla koristettu upseerinlakki.

Odotussaliin tuli rouva aarremestarinna, hovimenojen määräyksen mukaisesti hetkeksi pitämään vieraalle seuraa; tämä nainen oli luonnollisesti niinikään tsherkessitär, sillä turkkilaisnaisia ei oteta hoviin palvelukseen, niin ylhäiseen toimeen kelpaa ainoastaan hyvästä perheestä lähtenyt tsherkessitär, ja kuului asiaan keskustella hänen kanssaan; joka seurusteli korkeissa piireissä ja itse oli ylhäisönainen.

Kaikki nämä hitaat seremoniat olivat kuolettavan ikäviä, ja "Zahidé" tunsi toiveidensa ja rohkeutensa heikkenemistään heikkenevän...

Sinä hetkenä, jona hänen oli määrä astua tuohon niin vaikeapääsyiseen saliin, missä kalifin äiti paraikaa oli, hän vapisi kuin olisi ankara kuume häntä ahdistanut.

Sali, jonka komeus valitettavasti oli kokonaan europpalainen, lukuunottamatta erinomaisia koraani-lauselmien koristamia mattoja, tämä sali oli valoisa ja iloinen ja Bosporin puolella, jonka näki ikkunoiden ristikkojen kautta kimmeltelevän päivänpaisteessa. Viisi tai kuusi hovipukuista henkilöä ja lempeä ruhtinatar nousi taustalla vastaanottaakseen vieraan. Kolme syvää kumarrusta vallan kuin länsimaisten hallitsijain edessä -- kolmas niistä oli täydellinen polvistuminen, pää kumartuneena alas asti ikäänkuin suutelemaan ylhäinen naisen hameen helmaa; mutta tämä ojensi heti sydämellisesti hymyillen molemmat kätensä nostaakseen hänet ylös. Siellä oli nuori prinssi, yksi sulttaanin pojista, joilla, samoin kuin sulttaanilla, on oikeus nähdä kasvoiltaan verhoamattomia naisia. Siellä oli niinikään kaksi täysiveristä prinsessaa, hentoja ja siroja, paljain päin ja pitkälaahuksiset hameet yllä. Ja lopuksi kolme naista, hyvin vaaleat hiukset pienen turbaanin peittäminä ja laahus päästään kiinnitetty vyötäisille: nämä olivat liikanimeltään "Saraylis" entisiä palatsin orjattaria, sittemmin avioliiton kautta kohonneina ylhäisönaisiksi. He olivat jo muutaman päivän olleet vieraina entisen valtijattarensa ja hyväntekijänsä luona, sillä "Saraylis"-naisina heillä oli oikeus käydä kutsumatta tervehtimässä mitä ruhtinatarta tahansa, aivan kuin olisivat kuuluneet perheeseen. (Tältä kannalta otetaan orjuus Turkinmaalla, ja moni meidän jyrkästi vaativaisten sosialistiemme vaimoista voisi menestyksellisesti saada haaremissa opetusta siitä, miten hänen tulisi kohdella palvelijatartaan tai kotiopettajatartaan, jotta heillä olisi yhtä hyvät olot kuin turkkilaisilla orjattarilla.) Viehättävä piirre melkein kaikissa todellisissa ruhtinattarissa on ystävällisyys ja teeskentelemättömyys; mutta varmaankaan ei kukaan voita tätä konstantinopolilaista ruhtinatarta teeskentelemättömyydessä ja lempeässä vaatimattomuudessa.

-- Rakas pikku ystäväni, sanoi iloisena valkohapsinen sulttaanitar, siunaan sitä suotuisaa tuulta, joka toi teidät tänne. Nyt jäätte tietysti luoksemme koko päiväksi: käytämmepä hyväksemme tilaisuutta saadaksemme kuulla teidän soittavan; tehän soitatte vallan ihastuttavasti.

Nuoria kaunottaria, joita ei vielä ollut näkynyt -- virvokkeita tarjoilevia orjattaria -- astui nyt sisälle tuoden kultatarjottimilla kultakuppeihin ja -astioihin kaadettua kahvia, mehua ja ruusu-hilloa. Ja sulttaanitar käänsi keskustelun johonkin päivänkysymykseen, jommoisia aina tihkuu sisälle haaremeihin, jopa kaikkein eristetyihimpiinkin.

Mutta vieras ei voinut peittää levottomuuttaan; hänellä oli tarve puhua, rukoilla jotakin, tämän huomasi ilmeisen selvästi... Rakastettavan hienotunteisesti prinssi poistui huoneesta; prinsessat ja kauniit Saraylikset poistuivat niinikään, vetäen verukkeeksi lähtevänsä katselemaan jotakin kaukana Bosporilla olevaa, ja asettuivat seisomaan viereisen salin ristikkoikkunoiden ääreen.

-- Mistä onkaan kysymys, rakas lapsi? kysyi silloin vallan hiljaa tuo ylhäinen ruhtinatar ja kumartui äidillisesti polvistuneen "Zahidén" yli.

Ensi hetket olivat täynnä kauheata kiihtyvää ahdistusta, kun tuo kapinallinen pikku nainen, joka halukkaasti koetti sulttaanittaren kasvoista lukea tunnustuksensa tekemää vaikutusta, huomasi, ettei ruhtinatar mitään ymmärtänyt, vaan näytti pelästyneeltä. Hänen silmänsä, jotka kuitenkin edelleen olivat ystävälliset, eivätkä näyttäneet kieltävän, tuntuivat sanovan: "Avioero, ja niin vähän oikeutettu! Mikä vaikea asia! Mutta joka tapauksessa tahdon koettaa... Mutta tällaisten asianhaarojen vallitessa poikani ei suinkaan tule suostumaan."

Ja tämän epäyksen edessä, jota ei kuitenkaan oltu sanoin ilmaistu "Zahidé" luuli tuntevansa lattian järkkyvän polviensa alla ja olevansa hukassa -- kun äkkiä koko palatsin läpi kulki ikäänkuin pyhän kauhun väristys; juostiin kevyin askelin eteisessä, kaikki orjat käytävissä kumartuivat maahan asti silkkipukujen kahistessa. Ja eräs eunukki syöksyi sisään saliin ja huudahti pelon vaikutuksesta vielä tavallista kimakammalla äänellä:

-- Hänen Keisarillinen Majesteettinsa!...

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, jotka kuullessaan kaikki kumarsivat päänsä, kun sulttaani jo ilmestyi kynnykselle.

Yhä polvillaan oleva anojatar kohtasi ja kesti hetken sitä katsetta, joka suoraan suuntautui häneen, sitten hän menetti tajunsa ja luhistui alas kuolonkalpeana, hopeanhohteisen hameen ympäröidessä hänet pilven tavoin.

Hän, joka juuri oli ilmestynyt tuolle ovelle oli se mies, joka maan päällä on kaikkein arvoituksellisin useimmille länsimaalaisille, nimittäin äärettömän edesvastuun painama kaliifi, se mies, joka hallitsee koko suunnattoman laajaa Islamia, ja jonka tulee puolustaa sitä sekä kristittyjen kansojen salaiselta liitolta että ajan tulivirralta, se mies, jota Aasian erämaiden sydämeen asti mainitaan "Jumalan varjoksi."

Tuona päivänä hän tuli ainoastaan tervehtimään kunnioitettua äitiään, ja silloin hän havaitsi polvistuneen nuoren naisen silmissä ahdistusta uhkuvan palavan rukouksen. Ja tämä katse tunki hänen arvoitukselliseen sydämeensä, joka joskus paatuu raskaan kutsumuksen painosta, mutta joka sensijaan salaa on altis mitä syvimmälle säälille. Päätään nyökäyttäen hän osoitti anojatarta tyttärilleen, jotka syvälle kumartuneina eivät olleet nähneet hänen luhistuvan alas, ja nyt nuo molemmat pitkälaahuksisiin hameisiin puetut prinsessat nostivat hellästi käsivarsiensa nojaan nuoren naisen, jonka laahus oli köytetty kiinni vyötäisille ja joka silmillään oli voittanut asiansa.

Kun "Zahidé" viimein palasi tajuihinsa, oli sulttaani poissa. Äkkiä hän muisti kaiken ja katseli ympärilleen, epävarmana siitä, oliko todellisuudessa vai ainoastaan unissa nähnyt tuon pelätyn ylhäisen henkilön. Ei, sulttaani ei enää ollut siellä. Mutta hänen äitinsä, sulttaanitar, kumartui hänen ylitsensä, piti kiinni hänen käsistään ja sanoi sydämellisesti:

-- Tointukaa taas, lapseni, ja olkaa iloinen: poikani lupasi minulle huomenna allekirjoittaa iraden, joka tekee teidät vapaaksi.

Astuessaan alas marmoriportaita, hän tunsi itsensä niin kevyeksi, niin huumautuneeksi ja värähtävän iloiseksi kuin lintu, jonka häkki juuri on avattu. Ja hän hymyili pienille keijuille, jotka riensivät saapuville auttamaan jälleen hänen päähänsä jakmak-huntua ja jotka kädenkäänteessä olivat nuppineuloin hänen hiuksilleen ja kasvoilleen kiinnittäneet tuon ammoisista ajoista käytetyn monipoimuisen valkoisen harson.

Noustuaan kultauksella koristettuihin mustiin kuomivaunuihinsa ja hevostensa ylpeästi kiitäessä Khassim-Pashaa kohti, hän tunsi pilven laskeutuvan ilonsa yli. Hän oli vapaa, ja hänen ylpeytensä loukkaus oli kostettu. Mutta hän sen huomasi, että häntä kiinnitti vielä Hamdiin salainen halu, josta hän äsken oli luullut ainaiseksi vapautuneensa.