Part 7

André kulki eräiden osviittojen mukaan, jotka ennen oli pannut merkille, löytääkseen Medjé'ksi mainitsemansa naisen viimeisen leposijan monien muiden melkein samanlaisten leposijojen joukosta, jotka täyttivät tämän erämaan toisesta näköpiirin laidasta toiseen. Se oli varmaankin tuossa pienessä ryhmässä; hän tunsi sypressien asennon ja muodon. Ja niin olikin, vaikka tämä hauta näytti satavuotiselta, ja sen kivipatsas makasi nyt maassa... Kuinka hävityksen tuhoisa työ oli edistynyt senjälkeen kuin hän viimeksi kävi siellä, tuskin viisi vuotta sitten... Aika ei suonut edes tätä yksinkertaista kiveä tuolle pienelle vainaja paralle, joka jo oli vaipunut niin syvälle unhotuksen yöhön, että todennäköisesti ei yksikään olento maassa enää muistanut häntä. Andrén muistossa, ja ainoastaan siellä, eli vielä hänen nuori kuvansa, ja hänen kuoltuaan ei enää missään ollut jäljellä hohdetta hänen kauneudestaan, ei koko maailmassa yhtään jälkeä hänen levottomasta ja suorasta sielustaan. Ei kukaan olisi lukeva ruohikkoon kaatuneesta hautakivestä hänen nimeään, hänen oikeata nimeään, joka muuten ei herättäisi mitään muistoja... Ennen hän usein oli tuntenut tunnonvaivaa, oli pitänyt itseään pyhyyden häväisijänä, sentähden, että oli, joskin lainanimen varjossa, pannut alttiiksi osan tuon naisen sielusta tuhansille välinpitämättömille, hän kun oli siitä julkaissut liian likellä koskettelevan kirjan, jonka ei koskaan olisi pitänyt ilmestyä; mutta tuona päivänä hän sitävastoin oli iloinen siitä, että niin oli menetellyt, hän kun siten oli herättänyt vainajaa kohtaan sääliä, jota ehkä edelleen muutaman vuoden kuluessa oli heräävä joissakin tuntemattomissa sieluissa. Jopa häntä pahoitti, ettei ollut ilmaissut hänen oikeata nimeään, sillä silloin hänen luullakseen tuo sääli olisi kohdistunut suoranaisemmin rakkaaseen vainaja parkaan. Ja ehkäpä jotkut hänen turkkilaisista sisaristaan, kulkiessaan hänen kumoonkaatuneen hautakivensä ohi, olisivat lukiessaan hänen nimensä, pysähtyneet miettiväisinä...

Tällä äärettömällä hautausmaalla ilta alkoi sinä päivänä tavattoman aikaisin pimetä, taivas kun oli täynnä raskaita pilviä, jotka eivät päästäneet esille ainoatakaan valon välkähdystä. Noiden silmänkantamattomiin ulottuvien rappeutuneiden muurien sisällä, jotka näyttivät ympäröivän kuollutta kaupunkia, yksinäisyys herätti ahdistusta ja pelkoa: levisihän siinä silmien eteen harmaa alue, missä kasvoi harvassa sypressejä ja mikä, kuten näytti, oli täynnä pieniä raihnaisia olentoja, joista toiset vielä olivat pystyssä, toiset kallellaan tai maassa makaavia -- nimittäin hautakiviä. Ja siellä hän jo oli levännyt vuosikausia, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, joka ennen hiukan oli toivonut ystävänsä paluuta, siellä hän oli levännyt jo monet kesät ja talvet, siellä oli hän lepäävä ainaisesti, yksin hiljaisuudessa, oli muuttuva mullaksi, yksin joulukuun pitkinä öinä lumisten ruumispeitteiden alla. Tuona hetkenä hänestä tuskin enää oli mitään jälellä... Hänet valtasi kauhu ajatellessaan, mitä vielä saattoi olla jälellä hänestä, joka oli kätkettynä tuohon hänen jalkojensa juuressa olevaan multaan; eipä varmaankaan enää muuta kuin muutamia lahoamistilassa olevia luita puunjuurten keskellä ja sitten, tuo pyöreä pallo, jolla oli suurempi vastustusvoima kuin muilla osilla, ja joka muinoin oli muodostanut hänen päänsä, se ahdas kammio, jossa olivat asustaneet hänen sielunsa, hänen rakkaat ajatuksensa...

Tämän haudan rappeutunut asu, joka vielä enemmän lisäsi hänen kiintymystään ja tunnonvaivojaan, kävi hänestä sietämättömäksi, hänen oli mahdoton jättää se siihen kuntoon... ollen täysin perehtynyt maan tapoihin, hän tiesi mitkä vaikeudet ja vaarat yhtyivät yritykseen: kristityn kajota muhamettilaisen hautaan pyhällä hautausmaalla... Mihin pahantekijän viekkauteen hänen täytyikään turvautua huolimatta hurskaasta aikomuksestaan!... Kaikesta huolimatta hän päätti panna aikeensa täytäntöön; hän oli jäävä Turkinmaalle riittävää pitkäksi aikaa, ehtiäkseen täyttää tehtävänsä, useiksi kuukausiksi, jos se oli välttämätöntä, eikä hän aikonut palata kotimaahansa, ennenkuin lohkeillut kivi oli vaihdettu toiseen, ennenkuin uusi hautapatsas taas oli pystyssä, vahvana kestämään...

Tultuaan takaisin Peraan illalla, oli hänen kotonaan Jean Renaud, eräs hänen tuttavansa lähetystöstä, vallan nuori mies, joka ihmetteli kaikkea tuossa kaupungissa. Molempien miesten Itämaiden ihailu oli lähentänyt heidät toisiinsa.

Pöydältään hän löysi Ranskasta tulleen postinsa ja kirjekuoren, jossa oli Stambulin leima ja jonka hän avasi ensiksi.

Kirje oli sisällykseltään näin kuuluva:

Hyvä herra!

Muistatteko, että eräs turkkilainen nainen kerran kirjoitti teille, kertoakseen mitä tunteita hänen sielussaan herätti teidän "Medjé" kirjanne lukeminen ja pyytääkseen vastaukseksi muutaman teidän kätenne kirjoittaman sanan?

No niin, tämä turkkilaisnainen, joka on tullut kunnianhimoiseksi, haluaa tänään vielä enempää. Hän tahtoo tutustua tämän kirjan kunnioitettuun tekijään, kirjan, jota on luettu sata kertaa, mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Tahdotteko, että kohtaamme toisemme ensi torstaina kello puoli kolme Bosporin aasianpuoleisella rannalla Tshibouklin ja Pasha-Bagtshén välillä? Voisitte odottaa minua pienessä merenrannalla olevassa kahvilassa, joka on lahden pohjukassa.

Tulen sinne tumman harson verhoamana, ajaen talikassa [maalla käytännössä olevat turkkilaiset vuokra-ajoneuvot, joilla myös on nimenä mohadjir]; poistun ajoneuvoista, te seuraatte minua, mutta odotatte, kunnes minä ensiksi puhuttelen teitä. Te tunnette kotimaani ja tiedätte siis, kuinka paljon panen alttiiksi. Minä puolestani tiedän, että olen tekemisissä gentlemannin kanssa. Vetoan hienotunteisuuteenne.

Mutta kenties olette unhottanut Medjén? Ja ehkä hänen sisarensa eivät enää herätä mielenkiintoanne?

Mutta jos tahdotte lukea nykyaikaisen Medjén sielun kirjaa, niin vastatkaa minulle, ja tapaamme toisemme ensi torstaina.

Rouva Zahidé.

Poste restante, Galata.

Hän ojensi nauraen kirjeen ystävälleen, ja alkoi lukea toisia.

-- Ota minut mukaasi ensi torstaina! -- rukoili Tean Renaud, luettuaan tuon kirjeen. -- Lupaan olla kiltti -- hän lisäsi, lapsellinen sävy äänessään -- lupaan olla hyvin hienotunteinen: en ollenkaan katsele.

-- Kuvitelletko minun menevän sinne?

-- Oh!... Laiminlyödä sellaista. Tietysti menet!

-- En ikinä!... Se on joku ansa. Tuo nainen on arvatenkin yhtä vähän turkkilaista syntyperää kuin sinä ja minä.

Hänen estelynsä johtui osaksi siitä, että hän antamalla nuoren toverinsa kehotella, tahtoi kääntää pois hänen huomionsa, sillä oikeastaan hän, jatkaessaan saapuneiden kirjeiden avaamista, enemmän ajatteli tuota "naista" kuin mitä tahtoi näyttää. Niin epätodennäköiseltä kuin tuntuikin, että hän lähtisi tuohon kohtaukseen, hänet valtasi sama selittämätön vetovoima, joka kolme vuotta aikaisemmin, hänen saadessaan ensimäisen kirjeen tuolta tuntemattomalta naiselta, oli pakottanut hänet vastaamaan. Ja olihan sitäpaitsi sangen omituista, että hän sai tuon kutsun "Medjén" nimessä juuri sinä iltana, kun oli palannut käynniltään hautausmaalla, sielu levottomana hänen muistostaan.

VI.

Huhtikuun 14:na päivänä, ennen määräaikaa, olivat André Lhéry ja Jean Renaud istuutuneet sen pienen kahvilan edustalle, jonka helposti olivat tunteneet, ja joka sijaitsi aasianpuoleisella rannalla, tunnin matkan päässä Konstantinopolista ja salaperäisen Zahidén mainitseman kahden kylän välillä. Se oli noita harvoja yksinäisiä ja asumattomia paikkoja Bosporin rannalla, joka melkein kaikkialla muualla on talojen ja palatsien reunustama: tuo nainen oli osannut hyvin valita. Siinä levisi autio niitty, muutamia kolme- tai neljäsatavuotisia plataaneja -- noita Turkinmaan plataaneja, joilla on baobab-puun kaltaiset oksat -- ja vallan lähellä, mäen rinteellä, aina tyyneeseen rantakaistaleeseen asti, tuollaista Vähän-Aasian metsää, jossa yhä vielä asustaa rosvoja ja karhuja.

Parempaa paikkaa ei saattanut toivoa salaista kohtausta varten. Ei näkynyt muita kuin he kaksi tuon vanhan luhistumaisillaan olevan ja eristetyn mökin edessä, jossa muuan vaatimaton valkeapartainen vanhus harjotti kahvilaliikettä. Ympärillä olevien plataanien lehdet olivat tuskin puhjenneet; mutta vihreä niitty oli jo niin täynnä kukkia ja taivas niin kaunis, että ihmetteli tuota lakkaamatta puhaltavaa jäisen kylmää tuulta -- tuota melkein alinomaista Mustanmeren tuulta, joka turmelee Konstantinopolin, kevään. Täällä, Aasian puolella, oli tosin aina siltä vähän turvissa; mutta vastapäätä se riehui europpalaisella rannikolla, jonka näki kaukana auringonpaisteessa tuhansine vedenpintaan asti ulottuvine taloineen.

He odottivat määräaikaa tässä yksinäisyydessä, vetäen sauhuja yksinkertaisista nargile-piipuista, jotka talonisäntä, tuo vanha turkkilainen, oli heille tuonut. Hänessä herätti hiukan ihmettelyä ja epäluuloja, että kaksi näin hienoa herraa hatut päässä oli hänen talo pahaisessaan, jonka vieraina tavallisesti olivat soutomiehet ja paimenet, ja kun tämä lisäksi tapahtui näin epävakaana vuodenaikana ja tuon rajun tuulen puhaltaessa.

-- Olitpa todella kiltti kun otit minut seuraasi, sanoi Jean Renaud.

-- Eipä sinulla ole syytä ylenmääräiseen kiitollisuuteen. Otin sinut mukaani, jotta minulla olisi joku, johon kohdistan huonon tuuleni, jos tuo nainen ei tulekaan, jos seikkailu epäonnistuu, jos...

-- Vai niin, siinä tapauksessa on minun saatava se onnistumaan! (Tämän hän sanoi teeskennellen säikähtymistä ja hänen kasvoihinsa ilmestyi sellainen hymy, joka tässä nuoressa henkilössä ilmaisi miellyttävää, lapsellisen viatonta sielua). -- Katsohan tuonne taakseni, lyönpä vetoa siitä, että _hän_ nyt tulee.

André katsoi taaksensa. Todella talika-vaunut tulivat esiin puiden välitse ja lähestyivät rämisten huonoa tietä pitkin. Ajoneuvojen ikkunaverhojen lomitse, joita tuuli liikutti, näki kaksi tai kolme naisolentoa, jotka kokonaan, kasvoiltaankin, olivat mustiin verhoutuneet.

-- Heitä on tuolla ajoneuvoissa ainakin tusina, virkkoi André. -- Luuletko siis, että tullaan noin joukottain sovittuun salaiseen yhtymään. Olisiko tämä väkirynnäkkö?

Sillävälin vaunut olivat saapuneet heidän kohdalleen... Kun he olivat tulleet vallan lähelle, pieni valkohansikkainen käsi pisti esiin tummista harsoista ja viittasi... Se oli siis todella hän... Mutta heitä oli kolme!... Mikä merkillinen seikkailu!

-- Jätän siis sinut, sanoi André. Ole nyt hienotunteinen, niinkuin lupasit, äläkä katso sinnepäin. Ja sinun tehtäväksesi jää nyt suorittaa laskumme tälle vanhalle kunnon miehelle.

André alkoi nyt matkan päässä autiota tietä pitkin seurata talika-vaunuja, jotka pian pysähtyivät plataani-ryhmän juurelle. Kolme kiireestä kantapäähän mustiin puettua hahmoa hypähti seuraavassa tuokiossa maahan. Ne olivat kevyitä ja hyvin solakoita vartaloja, joiden silkkihameissa oli laahukset; he astuivat edelleen vasten tuimaa pohjatuulta, joka pakotti heidät kumartamaan päänsä. Mutta he hiljensivät yhä vauhtiaan, ikäänkuin kehottaen häntä seuraamaan ja tulemaan lähemmäksi.

Ainoastaan se, joka on elänyt Itämailla, käsittää Andrén hämmästyksen ja sen, miten uudenlaiselta huvilta hänestä tuntui näin lähestyä verhottuja turkkilaisnaista, hän kun oli ammoisista ajoista tottunut pitämään tähän luokkaan kuuluvia naisia täydelleen luoksepääsemättöminä.

Oliko tämä siis totta! Nuo naiset olivat kutsuneet häntä, ja tuossa tuokiossa hän oli puhuva heidän kanssaan!

Kuullessaan, että hän oli vallan lähellä, he kääntyivät.

-- Herra André Lhéry, eikö totta? -- kysyi heistä yksi, jonka ääni oli sanomattoman lempeä, ujo, raikas ja värisevä.

Vastaukseksi André ainoastaan kumarsi. Silloin kolmesta mustasta tsharshafista pisti esiin kolme pitkään hansikkaaseen puettua pientä kättä, jotka ojennettiin häntä kohti, ja joihin tarttuen, toiseen toisensa jälkeen, hän kumarteli.

Heillä oli ainakin kahdet harsot kasvoilla; he olivat kolme surupilkuista arvoitusta, kolme tutkimatonta kohtalotarta.

-- Suokaa anteeksi -- virkkoi sama ääni, joka jo aikaisemmin oli puhunut, -- että vaikenemme tai sanomme pelkkiä tyhmyyksiä! olemme puolikuolleet pelosta.

Tämän saattoikin muuten helposti arvata.

-- Jospa tietäisitte, sanoi toinen ääni, kuinka viekkaasti meidän on täytynyt menetellä päästäksemme tänne! Kuinka moneen ihmiseen meidän on täytynyt turvautua matkalla, neekereihin, neekerinaisiin!

-- Ja tuo ajuri, sanoi kolmas, jota emme tunne, ja joka voi syöstä meidät turmioon!

Seurasi vaitiolo. Jäätävä tuuli tunkeutui läpi silkkihameiden; se esti vapaasti hengittämästä. Bosporin vesi, joka pilkotti plataanien lomitse, oli valkoinen vaahdosta. Vasta puhjenneet lehdet raastoi tuuli irti, ja ne liitelivät tiehensä. Ellei olisi nähnyt tiellä pikkukukkasia, jotka taipuivat laahuksien alle, olisi luullut talven yhä vielä jatkuvan. Koneellisesti he astuivat edelleen yhdessä satasen askelta, kuin kävelyllä olevat ystävät ainakin; mutta tämä syrjäinen seutu, huono sää -- kaikki oli hieman kolkkoa ja paha enne tälle yhtymiselle.

Se heistä, joka oli alkanut keskustelun ja joka näytti olevan tuon vaarallisen salaliiton johtajatar, alkoi taas puhua, sanoen umpimähkään jotain, katkaistakseen tuskallisen hiljaisuuden:

-- Kuten näette, tuli meitä kolme...

-- Niin, todella sen näen -- virkkoi André, joka ei voinut pidättäytyä hymyilemästä.

-- Te ette meitä tunne, ja kuitenkin olette jo vuosikausia ollut ystävämme.

-- Me elämme teidän kirjojenne parissa, lisäsi toinen.

-- Sanottehan meille, onko se tosi, tuo "Medjén" tarina, huomautti kolmas.

Nyt he puhuivat kaikki yhtä haavaa, vapauduttuaan vaiteliaisuudestaan, kuin nuoret ihmiset, joilla on kiire tehdä useita kysymyksiä kohtaamisen aikana, jota saattoi kestää ainoastaan lyhyt hetki. Heidän helppoutensa lausua ajatuksiaan ranskaksi hämmästytti André Lhérytä, samoin kuin heidän pelonsekainen rohkeutensa. Ja kun tuuli melkein oli poistanut harson yhden naisen kasvoilta, hän näki vilahdukselta leuan ja kaulan -- nuo osat, jotka kaikkein ensiksi vanhenevat naisella, mutta jotka tällä vielä olivat ihmeteltävät nuoret, ilman pienintäkään ryppyä.

He puhuivat yhä: vielä yhtaikaa, ja heidän äänensä sointuivat musiikilta. Tosin raju tuuli ja kaksinkertaiset harsot niitä himmensivät; mutta niiden sävy oli itsessään harvinaisen, miellyttävä. André, joka aluksi oli luullut joutuneensa kolmen länsimaalaisnaisen pilkan esineeksi, ei enää epäillyt, että olikin tekemisissä oikeiden turkkilaisnaisten kanssa. Heidän pehmeät äänensä olivat jotenkin varma todiste heidän syntyperästään, sillä jos päinvastoin kolme Peran naista olisi puhunut yhtaikaa, olisi se pannut ajattelemaan eläintieteellisen puutarhan papukaija-osastoa. [On miellyttäviä poikkeuksiakin, mielihyvällä sen totean. (Tekijän huomautus).]

-- Äsken -- sanoi heistä se, joka jo enimmin herätti Andrén mielenkiintoa -- huomasin kyllä, että nauroitte kun sanoin teille, että meitä oli tullut kolme. Mutta ette antanut minun jatkaa. Aioin vielä lisätä, että samoin kuin meitä tänään on kolme, samoin meitä tulee olemaan kolme ensi kerrallakin, jos vielä noudatatte kutsuamme, aina me kolme tulemme yhdessä; erottamattomina kuin nuo papukaijat, te tiedätte -- joita muuten on ainoastaan kaksi... Ettekä koskaan tule näkemään kasvojamme... Olemme kolme pientä mustaa varjoa, siinä kaikki.

-- _Sieluja_, virkkoi toinen, ainoastaan _sieluja_, ymmärrättekö; ja teidän tietoisuudessanne tulemme aina olemaan _sieluja_, emmekä mitään muuta, kolme ahdistuksessa olevaa sielua, jotka tarvitsevat ystävyyttänne.

-- On turha erottaa meitä toisistamme; mutta katsokaamme joka tapauksessa..., saammehan nähdä arvaattekohan, kuka meistä kirjoitti teille, kuka on nimittäin se, joka sanoi nimensä olevan Zahidé, jos muistatte... No, sanokaahan, se olisi meistä niin hauskaa.

-- Juuri te, rouvaseni! -- virkkoi André ilman huomattavaa epäröimistä.

Ja se oli oikein arvattu, ja hän kuuli heidän turkinkielellä huudahtavan ihmetyksestä.

-- No hyvä. sanoi "Zahidé", kun siis olemme vanhoja tuttavia, te ja minä, on nyt minun tehtäväni esittää teille sisareni. Kun tämä on tehty, palaamme täydellisen säädyllisyyden rajoihin. Kuulkaahan siis tarkoin. Tuo toinen musta domino, pisin meistä kaikista, on nimeltään Néchédil -- ja se on häijy. Kolmas, joka paraikaa astuu erillään meistä, on nimeltään Ikbal ja -- salakavala. Pitäkää varanne. Ja tästä hetkestä alkaen tulee teidän varoa, että ette sekoita meitä kolmea.

Kaikki nämä nimet olivat luonnollisesti salanimiä, André oivalsi sen hyvin. Oli olemassa yhtä vähän Néchédilia ja Ikbalia kuin Zahidé'ta. Toinen tsharshafeista verhosi nuoren aviovaimon vanhemman serkun, Zeynebin säännöllispiirteisiä, vakavia, hiukan haaveilevan näköisiä kasvoja. Ja mitä tulee kolmanteen, niin sanottuun salakavalaan, niin jos André olisi voinut kohottaa paksua suruharsoa, olisi sen alta tullut näkyviin Mélekin, tuon nuoren punatukkaisen turkkilaisnaisen pieni pystynenä ja suuret iloiset silmät, Mélekin, joka kerran oli huomauttanut, että "tuo runoilija jo alkaa käydä vanhanpuoleiseksi". Tosin tuo Mélek oli niiltä ajoilta paljon muuttunut ennenaikaisista kärsimyksistä ja kyynelin viettämistään öistä; mutta se oli kuitenkin Mélek, jonka mielenlaatu oli niin läpeensä hilpeä, ettei edes pitkällinen ahdistus ollut voinut tukahuttaa hänen iloista nauruansa.

-- Mikähän käsitys teillä lieneekään meistä? kysyi "Zahidé", esittämistä seuranneen vaitiolon jälkeen. -- Minkälaisiksi naisiksi kuvittelette meitä, niihin säätyluokkaan ja mihin seurustelupiireihin kuuluviksi? Sanokaahan.

-- Hyvä Jumala... Vastaan teille paremmin vastedes. Mutta en kuitenkaan salaa teiltä, että alan epäillä, ettette ole kamarineitsyeitä.

-- Kas vaan!... Entä ikämme?... Eihän sillä tosin ole merkitystä, kun emme tahdo olla muuta kuin _sieluja_. Mutta velvollisuutemme on todella heti tunnustaa teille, että olemme vanhoja naisia, herra Lhéry, hyvin vanhoja naisia.

-- Sitä jo varmasti aavistinkin.

-- Eikö totta?

-- Niin, eikö totta? puuttui puheeseen "Ikbal" (Mélek) surumielinen sävy äänessään -- eikö totta, vanhuus, sen pahempi on seikka, jota aavistetaan, kuten jo sanoitte, huolimatta varokeinoista sen salaamiseksi. Mutta sanokaa jotain tarkempaa... mainitkaa numeroita, niin että näemme, oletteko _fysionomisti_.

Kun kasvoharsot olivat läpinäkymättömät, oli ivallista puhua fysionomistista, joka sana lausuttiin hiukan hassutellen.

-- Numeroita?... Mutta eivätkö ne teitä loukkaa ne numerot, jotka aion sanoa?...

-- Mitä vielä... Jospahan tietäisitte, kuinka olemme luopuneet kaikesta... Sanokaa pois vain, herra Lhéry.

-- No hyvä! Te teitte minuun heti sen vaikutuksen, kuin olisitte mummoja, ainakin... vähintäin siinä kahdeksantoista ja kahdenkymmenen neljän välillä.

He nauroivat harsojensa alla, valittamatta, etteivät olleet voineet tehdä vanhan vaikutusta, mutta liioin olematta imartelusta mielissään, ollen siksi liian nuoria.

Tuulen kiihtyessä, joka puhalsi entistään kylmempänä ja joka oli puhdistanut taivaan pilvistä kirkkaaksi, he kävelivät nyt yhdessä kuin vanhat ystävät. Huolimatta siitä että he myrskyltä tuskin kuulivat toistensa puhetta, huolimatta tien laidalla pauhaavan meren mylläkästä, he alkoivat vaihtaa sisimpiä ajatuksiaan, luopuen tuosta puoleksi ivallisesta puheen sävystä, jota alussa olivat käyttäneet verhotakseen tilanteen väkinäisyyttä. He astuivat hitaasti ja tähystellen ympärilleen, ja silloin tällöin heidän täytyi kumartua tai kääntyä, kun vihuri hyökkäsi heitä vastaan ylen tuimana. André ihmetteli kuinka helposti he käsittivät kaiken, ja yhtä paljon sitä, että jo seurusteli näin tuttavallisesti noiden outojen naisten kanssa.

Ja tämän huonon sään vallitessa ja heitä suosivan yksinäisyyden vuoksi he luulivat olevansa jotenkin turvissa, kun äkkiä tien mutkassa ilmestyi pöpöjä, kahden kävelyllä olevan turkkilaisen sotilaan muodossa, joilla oli kädessä raipat, jommoisia sotilailla on tapana siellä kotona Ranskassa leikata itselleen viidakosta. Tämä oli mitä vaarallisin kohtaus, sillä nuo kelpo nuoret miehet, joista useimmat ovat kotoisin Aasian puolelta, missä ei tingitä vanhoista vakaumuksista, olisivat olleet valmiit ryhtymään äärimmäisiin väkivaltaisuuksiin, nähdessään heidän silmissään jotain niin rikollista kuin että mahomettilaisnaiset seurustelivat länsimaalaisen miehen kanssa! Soturit pysähtyivät ensin kuin kiinninaulittuina paikoilleen, ja sitten he vaihdettuaan kiireisesti muutaman sanan, riensivät tiehensä, ilmeisesti kertomaan asian tovereilleen tai poliisille, tai kenties hätyyttämään koolle koko kylän väestön... Nuo kolme pientä mustaa haamua hypähtivät pelästyneinä ajoneuvoihinsa, jotka poistuivat huimaavaa vauhtia, ja sillävälin Jean Renaud, joka kaukaa oli katsellut tätä kohtausta, riensi avuksi. Niin pian kuin talika-vaunut hevosten täyttä laukkaa kiitäessä olivat kadonneet metsään, molemmat ystävät riensivät syrjäpolulle, joka johti tiheikköön.

-- No, millaisia he ovat? kysyi Jean Renaud hetkeä myöhemmin, kun säikähdys oli ohi ja he vallan levollisina kulkivat metsäpolkua edelleen.

-- Hämmästyttäviä, vastasi André.

-- Hämmästyttäviä, missä suhteessa? Suloisiako?

-- Hyvin suloisia!... Mutta se ei ole oikea sana, tulee käyttää vakavampaa sanaa, sillä he ovat _sieluja_, kuten näyttää, pelkkiä _sieluja_... Ystävä hyvä, ensi kerran elämässäni olen puhunut sielujen kanssa.

-- Sieluja!... Mutta minkälaatuisia?... Kunniallisia naisia?

-- Totta kai, mitä kunniallisimpia... Niin että jos olit kuvitellut vanhalle ystävällesi somaa rakkausseikkailua, täytyy sinun malttaa mielesi toiseen tilaisuuteen.

André oli syvästi levoton noiden naisten kotiapaluuseen nähden. Päätön oli totisesti tuo pikku turkkilaisnaisten seikkailu ja ristiriitainen kaikille Islamin tavoille; mutta olihan se täysin viatonta laatua, kolme naista, puhua noin miehen kanssa, ilman vähintäkään säädyttömyyttä ja jutella sielua koskevista seikoista hänelle, joka ei voinut edes aavistaa, millaiset heidän kasvonsa olivat.

Hän olisi antanut paljon tietääkseen heidän olevan turvissa haaremin ristikkoaitauksen takana... Mutta mitä hän saattoikaan heidän hyväkseen tehdä?... Paeta, piilottautua, niin kuin äsken, eikä mitään muuta; pieninkin asiaan puuttuminen, suoranainen tai välillinen olisi vaan saattanut heidän tuhonsa uhkaavammaksi.

VII.

Tämä pitkä kirje tuotiin salaperäisellä tavalla seuraavana päivänä André Lhérylle.

Eilen sanoitte meille, että ette tunne nykyaikaista turkkilaista naista, ja sitä emme ollenkaan epäile, sillä kukapa häntä tuntisi, kun hän ei itsekään tunne itseään?

Mikä muukalainen muuten olisi voinut tunkea hänen sielunsa salaisuuksiin? Pikemmin hän hänelle panisi alttiiksi kasvojensa salaisuuden. Mitä tulee ulkomaalaisiin naisiin, tosin muutamat heistä ovat saaneet pääsyn koteihimme; mutta he ovat nähneet ainoastaan salonkimme, jotka tätä nykyä ovat europpalais-malliset; siis ainoastaan elämämme ulkopuolen.

No niin! Tahdotteko, että me autamme teitä ymmärtämään meitä, jos tällainen ymmärtäminen on mahdollinen? Nyt, kun te olette kestänyt kokeen, tiedämme, että me saatamme olla ystäviä. Sillä olihan se koe: tahdoimme varmuutta siitä, oliko muuta kuin kykyä sirkkilöittyjen lauseidenne takana... Erehdyimmekö kuvitellessamme, että te erotessanne noista vaaraan joutuneina mustista haamuista tunsitte sisällänne jonkunmoista mielenliikutusta, -- uteliaisuutta, pettymystä, kenties sääliä, mutta ette ainakaan sellaista välinpitämättömyyttä, jonka jokapäiväinen kohtaaminen jättää mieleen.

Ja ennen kaikkea olette huomannut, siitä olemme varmat, että nuo muodottomat ja sulottomat mytyt eivät olleet naisia, vaan niinkuin itse sanoimme, _sieluja_ tai oikeammin _sielu_, nimittäin uudenaikaisen turkkilaisnaisen sielu, jonka äly on vapautunut ja joka kärsii, mutta samalla rakastaa vapaaksi tekevää kärsimystä ja joka lähestyy teitä, eilen saavuttamaansa ystävää.