Part 6

-- André Lhérytä!... Ei! Joko olet hullu, tai pidät minua pilanasi. André Lhérytä! Se on siis totta, mitä minulle oli kerrottu tuosta oikustasi. -- (Nyt hän naurahti vallan tyyntyneenä.) -- Mitä siihen mieheen tulee, ei tarvitse pelätä mitään kohtaamisia... Mutta sinuna keksisin paremman haaveideni esineen: niinpä olen esimerkiksi kuullut kerrottavan, että kuussa on vallan ihastuttavia miehiä. Sitä asiaa sinun pitäisi pohtia, lemmikkini, kuunasukas soveltuisi paremmin sellaiselle pikku huimapäälle kuin sinä.

Meidän on astuttava alas parikymmentä porrasta, ja meitä katsoa töllistelevät portaiden juurella seisojat; meidän molempien laahuksia, joista toinen on valkea, toinen malvanvärinen, kantaa käsineisiin puettu neekeri, ruma kuin apina. Onneksi rakkaan Djavidéni äkillinen päähänpisto kuunasukkaasta saa minut nauramaan, ja tilaisuuden vaatima ilme kasvoilla saatamme käydä sisälle ruokasaliin.

Minun pyynnöstäni on katettu eri pöytä nuorille. Morsiamen ympärille kokoontuu noin viisikymmentä nuorta naista, alle kahdenkymmenen viiden vuoden ja kaikki sieviä. Niinikään minun pyynnöstäni on pöytäliinalle levitetty valkoisia ruusuja, joista on erotettu lehdet ja varret, ja jotka on asetettu aivan kiinni toisiinsa. Tiedätte, André, ettei meillä tätä nykyä enää kateta pöytää turkkilaiseen tapaan; siinä näkee nyt ranskalaisia hopea-astioita, Sèvren posliinia, böömiläisiä laseja, kaikki merkittynä minun uudella nimikuviollani. Jäännöksenä vanhasta itämaalaisesta komeudestamme ei tässä hääpöydässä näe muuta kuin nuo monilukuiset hopeaiset haarakynttiläjalat, jotka kaikki ovat samanlaiset ja jotka on järjestetty kehään ympäri pöytää, kiinni toisiinsa samoin kuin ruusut. Sitä näkee kuitenkin myöskin niiden monilukuisten orjattarien muodossa, jotka palvelevat meitä, ja joita yksistään nuorten ruokasalissa on viidenkymmenen vaiheilla; kaikki he ovat tsherkessiläisnaisia, ihmeteltävän hyvin toimeensa harjaantuneita ja miellyttäviä nähdä: vaaleaverisiä. sopusuhtaisia kaunottaria, joiden liikkeissä havaitsee jonkunmoista synnynnäistä majesteettisuutta kuin prinsessoilla!

Minun pöydässäni istuvien nuorten turkkilaisnaisten joukossa -- he ovat melkein kaikki keskikokoa, hintelät, ruskeasilmäiset -- on muutamia sulttaanin palatsista tulleita naisia, joita mainitaan nimellä "Saraylit", ja jotka eroavat muista kookkaan vartalonsa, ihailtavien hartioittensa ja merensinisten silmiensä puolesta. Nämäkin ovat tsherkessiläisnaisia, kotoisin vuorilta tai tasangoilta, maanviljelijäin tai paimentolaisten tyttäriä, jotka on otettu aivan pieninä kauneutensa vuoksi. Orjataraikansa he ovat viettäneet jossakin haaremissa, ja sitten on heistä kuin taikasauvan iskusta äkkiä tullut hämmästyttävän miellyttäviä ylhäisiä naisia, sittenkuin ovat menneet naimisiin jonkun kamariherran tai muun huomattavassa asemassa olevan miehen kanssa. Nämä kauniit Saraylit luovat sääliväisiä katseita pieniin hentoruumiisiin kaupunkilaisnaisiin, joiden silmien ympärillä on tummat kehät, joiden iho on vahanvärinen ja joita he sanovat suvustaan huonontuneiksi; heidän ja heidän tuhansien sisartensa tehtävä, jotka vuosittain myydään tänne, on tuoda tähän vanhaan väsähtäneeseen kaupunkiin puhtaan verensä verolahja.

Suuri hilpeys vallitsee vieraiden joukossa. Puhellaan ja nauretaan kaikelle. Hääateria meillä turkkilaisilla on aina unhotuksen virkistämisen ja vallattoman ilon tilaisuus. Sitäpaitsi, André, me olemme luonnostamme iloisia, minä vakuutan; kun pikkuseikka kääntää mielemme pois orjuudentilastamme, jokapäiväisestä nöyryytyksestämme, kärsimyksistämme, antaudumme hillittöminä lapselliseen hilpeyteen ja naurunremahduksiin.

Minulle on kerrottu, että oli samoin Länsimaiden luostareissa, ja että paksuimpien muurien sisälle teljetyt nunnat joskus keskenään huvittelivat pikkulasten koulun oppilaiden tavoin. Ja eräs Ranskan lähetystöön kuuluva nainen, joka hankki paluuta Parisiin, sanoi minulle eräänä päivänä:

-- Nyt se on loppu, en enää koskaan saa nauraa niin sydämeni pohjasta kuin Konstantinopolin haaremeissa.

Aterian päätyttyä samppanjamaljaan morsiamen kunniaksi, ehdottivat minun pöydässäni istuvat nuoret naiset, että annettaisiin turkkilaisen orkesterin levähtää, ja että sensijaan esitettäisiin europpalaista musiikkia. Melkein kaikki soittavat hyvin pianoa, muutamat ovat ihmeen taitavia; heillä kun on niin paljon aikaa harjoittamiseen, ovat heidän sormensa useimmiten saavuttaneet erehtymättömän näppäryyden. He ovat perehtyneet Beethovenin, Griegin, Lisztin ja Chopinin kappaleisiin, ja he laulavat Wagnerin, Saint-Saënsin. Holmès'in, jopa Chaminaden lauluja.

Valitettavasti minun punastuen täytyy vastata, ettei minun asunnossani ole pianoa. Syntyy yleinen hämmästys kutsuvieraissa, ja minuun katsotaan, kuin tahdottaisiin sanoa: -- Tyttö parka! Kylläpä tässä suvussa ollaan vanhoillisia. Kaikesta päättäen olo tässä talossa käy iloiseksi!

Kello on yksitoista. Kuulee komeiden ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten tömisyttävän kavioitaan vaarallista katukivitystä vastaan, ja vanha mäkinen katu on täynnä livreapukuisia neekereitä, joilla on lyhdyt kädessä. Vieraat verhoutuvat huntuihinsa ja tekevät lähtöä. Hetki on oikeastaan hyvin myöhäinen turkkilaisnaisille, ja ellei suuret häät muodostaisi poikkeusta, he eivät enää olisi poissa kotoa. He alkavat hyvästelynsä, ja morsiamen täytyy koko aika seisoen kiittää, jokaista naista, "joka on suvainnut läsnäolollaan kunnioittaa näitä yksinkertaisia pitoja." Kun isoäitini vuorostaan lähestyy sanomaan hyvästi, tuntuu hänen tyytyväinen ilmeensä sangen selvästi ilmaisevan seuraavaa:

-- Vihdoinkin olemme naittaneet tuon oikullisen tytön. Onpa se onni!

He poistuvat, he jättävät minut yksin uuteen vankilaani; ei enää mikään haihduta ajatuksiani. Minut valtaa se tunne, että välttämättömyys nyt toteutuu.

Zevneb ja Mélek, rakkaat pikku ystävättäreni, ovat viipyneet muita kauemmin ja lähestyvät nyt syleilemään minua; emme uskalla vaihtaa katsetta, peläten heltyvämme itkemään. He poistuvat, hekin, laskien harsot kasvoilleen. Kaikki on lopussa. Minusta tuntuu, kuin vajoaisin alas yksinäisyyden tuntemattomaan kuiluun... Mutta tänä iltana on minulla tahdonlujuutta nousta siitä ylös; tuntien sisälläni voimakkaampaa elämänhalua kuin tänä aamuna, olen nyt valmis taistelemaan, sillä olen kuullut rakkauden minua kutsuvan, rakkauden, jonka "olemus on liian hehkuva"...

Nyt tullaan minulle ilmoittamaan, että puolisoni, nuori bei, on ylhäällä sinisessä salissa, jossa jo muutaman hetken on odottanut huvia saada puhua kanssani. (Hän on tullut Khassim-Pashasta, isäni talosta, jossa on ollut herrain päivälliset.) No niin, minäkin haluan nähdä hänet ja uhmailla häntä, la lähden kohtaamaan häntä hymy huulilla, mutta mielessä viekkaus, päättäen ensin hämmästyttää ja häikäistä häntä, sieluni syvyydessä hautoen vihaa ja kostontuumia...

Silkin kahina hänen takanaan sai hänet säpsähtämään: se oli hänen anoppinsa, joka oli hiipinyt sisään hiljaa kuin vanha emäkissa! Onneksi hän ei ymmärtänyt ranskaa, ollen kokonaan vanhanajan ihmisiä, ja lisäksi hän oli unhottanut ottaa mukaansa nenälasinsa.. -- Mutta, pienokaiseni, kirjoitattehan vallan liikaa. Jo lähes kolme tuntia olette istunut kirjoituspöytänne ääressä! Olen jo moneen kertaan varpaisillani hiipinyt tänne! Pian palaa Hamdimme kotia Yldizista, ja silloin näyttävät kauniit silmänne kovin väsyneiltä vastaanottaessanne hänet... Kas noin, levätkää nyt vähäsen! Korjatkaa pois nuo paperit huomiseen.

Hän ei antanut kahdesti kehottaa itseään korjaamaan pois papereitaan -- kädenkäänteessä hän sulki ne lukon taakse laatikkoon -- sillä salin ovelle oli juuri ilmestynyt toinen henkilö, joka osasi ranskaa ja jolla oli terävä katse, nimittäin kaunis Durdané (Helmi), Hamdi bein serkku, äsken eronnut miehestään ja pari päivää sitten saapunut vierailemaan taloon. Hänen silmiensä ympäristö ja hiukset olivat värjätyt hennalla, hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit, mutta hymynsä oli häijy.

Vastanaitu nuori nainen oli jo oivaltanut tuon naisen vilpillisyyden. Häntä oli tarpeetonta kehottaa hoitamaan ulkomuotoaan Hamdin paluuta varten, sillä hän oli ilmetty mielistely etenkin kauniin miesserkkunsa läsnäollessa.

-- Kas tässä, lemmikkini, virkkoi vanha nainen, ja ojensi esiin vanhaa haalistunutta lipasta, -- tässä tuon teille helyn nuoruuteni ajoilta -- se kun on itämaalainen, ette voi väittää sitä vanhamalliseksi, ja se sopii niin mainiosti tämänpäiväiseen pukuunne. Oh kuinka se teitä pukee, tämä on suorastaan hurmaavaa!... Hamdi, joka niin hyvin osaa arvostella värien vaikuttavaisuutta, on pitävä teitä vastustamattomana tänä iltana!...

Tosin hän itsekin kernaasti näki, että Hamdi piti häntä miellyttävänä, sillä hän luotti viehätysvoimaansa pääasiallisena taistelu- ja kostokeinona. Mutta ei mikään nöyryyttänyt häntä niin kuin tuo kiihko aamusta iltaan koristella häntä:

-- Lemmikkini, nostakaapa tuota kiharaa hiukan korvan taa, niin Hamdi pitää teitä vielä kauniimpana... Sydänkäpyseni, kiinnittäkää tuo teeruusu hiuksiinne, se on Hamdin lempikukka.

Näin häntä alinomaan kohdeltiin kuin haaremi-orjatarta, tai kuin olisi hän ollut kaunis nukke, joka oli olemassa ainoastaan miellyttääkseen valtijastaan!...

Posket punottaen hän tuskin oli ehtinyt kiittää smaragdi-kaulakoristeesta, kun neekeri-palvelija tuli sanomaan, että bei oli näkyvissä, että hän saapui ratsain ja paraikaa kiersi lähimmän moskeijan kulmaa. Vanha nainen nousi heti ja virkkoi:

-- Meidän on aika poistua, Durdané. Älkäämme häiritkö vastanaineita, rakkaani.

He pakenivat joutuin, mutta Durdané kääntyi kynnyksellä ja lähetti ennen katoamistaan jäähyväisiksi häijyn vihamielisen hymynsä.

Silloin pikku nuori aviovaimo meni peilin ääreen. Joku päivä sitten hän oli tullut miehensä luo yhtä valkeana kuin morsiuspukunsa, yhtä puhtaana kuin veden kirkkautta hohtavat jalokivensä. Aikaisemman elämänsä kuluessa, joka kokonaan oli omistettu opinnoille ja joka oli täydelleen eristetty kosketuksista nuoriin miehiin, ei aistillinen kuva koskaan ollut hiipassutkaan hänen mielikuvitustaan. Mutta Hamdin yhä kietovammat hyväilyt, hänen rumiinsa terve tuoksu, hänen tupakkansa sauhu, alkoivat vastoin hänen tahtoaan hänen aisteissaan herättää levottomuutta, jota hän ei koskaan ennen ollut aavistanut...

Portaista kuului ratsuväen sapelin kalinaa; hän saapui, hän oli vallan lähellä!... Ja hän tiesi, että se hetki oli viipymättä täyttyvä, jona heidän molemmat olemuksensa olivat likeisesti yhtyvät, ja siitä hänellä muuten oli ainoastaan hämärä käsitys... Ja nyt hän ensi kerran tunsi salaista halua olla tuon miehen läheisyydessä -- mutta häpeä siitä, että hän häneltä halusi jotain, täytti hänen sielunsa uudella vihan ja kapinallisuuden puuskauksella.

V.

Kolme vuotta myöhemmin 1904.

André Lhéry, joka epämääräisesti ja ainoastaan ajoittain oli kiinnitetty lähetystöön, oli kauan epäröityään hakenut itselleen paikkaa pariksi vuodeksi Konstantinopolissa, ja olikin saanut sen.

Hänen epäröimisensä oli ensiksi johtunut siitä, että jokainen virallinen asema on kahle, ja hän tahtoi kaikin mokomin pysyä vapaana; lisäksi siitä, että kaksi vuotta kaukana kotimaasta tuntui hänestä paljoa pitemmältä kuin ennen, jolloin melkein koko elämä vielä hymyili hänen edessään, ja lopuksi siitä, että hän pelkäsi pettyvänsä uuden Turkinmaan suhteen.

Lopulta hän kuitenkin teki päätöksensä, ja eräänä kolkkona ja talvea muistuttavana maaliskuun päivänä höyrylaiva oli tuonut hänet sen kaupungin rantaan, jota hän muinoin oli niin suuresti rakastanut.

Konstantinopolissa jatkui talvea yhä. Mustaltamereltä tuleva tuuli puhalsi sinä päivänä hurjana ja jäätävän kylmänä, kiidättäen lumihiutaleita. Siinä viheliäisessä yleismaailmallisessa kaupunginosassa, jossa höyrylaivat saapuvat satamaan, ja joka näyttää olevan olemassa kehottaakseen vastasaapuneita nopeasti palaamaan takaisin, kadut olivat täynnä tahmeata rapakkoa, jossa likaiset itämaalaiset ja syyhyiset koirat tallustelivat.

Sydän ahdistuneena, mielikuvitus lamassa André Lhéry istui tuomitun tavoin ajoneuvoihin, jotka veivät hänet, vallan mahdottomia mäkiä nousten, kaikkein jokapäiväisimpään hotelliin, jommoisia mainitaan nimellä "Palace".

Pera, johon hänen silloinen asemansa pakotti hänet asettumaan, on viheliäinen jäljittely europpalaisesta kaupungista, ja merenlahti ja lisäksi muutamat vuosisadat erottavat sen suuresta Stambulista, moskeijan ja unelmien kaupungista. Siellä hänen täytyi tyytyä asumaan, vaikka olisi tahtonutkin paeta pois. Hän asettui kaikkein vaatimattomimpaan kaupunginosaan, hyvin korkeaan paikkaan, tehden sen osaksi ollakseen niin kaukana kuin suinkin peralaisesta hienostosta, joka asusti alhaalla, osaksi nauttiakseen laajasta näköalasta, nähdäkseen kaikista ikkunoistaan Kultaisen-Sarven sekä Stambulin taivaalle kuvastuvan varjokuvan, ja näkörajalla sypressien tumman juovan, suuret hautausmaat, missä murtuneen kivilaatan alla jo kolmattakymmentä vuotta on levännyt se maineeton tsherkessiläis-nainen, joka oli hänen nuoruutensa ystävätär.

Turkkilaisnaisten puku ei enää ollut sama kuin hänen ensimäisen käyntinsä aikana: tämä oli seikka, joka kaikkein ensiksi pisti silmään. Silloisen valkean harson asemesta, joka jätti näkyviin silmät ja jota sanottiin _jakmakiksi_, ja pitkän vaalean vaipan asemesta, jolla oli nimenä _feradfjé_, he nyt käyttivät eräänlaista, melkein aina mustaa, domino-pukua nimeltä _tsharshaf_, ja sen lisäksi niinikään mustaa harsoa, joka kokonaan peitti kasvot sekä silmät. Tosin he joskus nostivat tuota pientä harsoa ja antoivat ohikulkijoiden nähdä soikeat kasvonsa -- mutta tämä tuntui André Lhérystä mullistavalta uudistukselta.

Lukuunottamatta tätä olivat he edelleen samoja aaveita, joita kohtaa kaikkialla, mutta joiden kanssa ei saa olla missään yhteydessä ja joihin ei edes saa katsahtaa, samoja eristettyjä olentoja, joista ei voi mitään tietää, tuntemattomia -- voisipa melkein sanoa olemattomia: muuten Turkinmaan viehätys ja salaperäinen vetovoima. Muinoin André Lhéry useiden sellaisten suotuisien sattumien kautta, joita on mahdoton kohdata kahta kertaa elämässään, oli voinut, uskaliaana kuin lapsi, joka ei tunne vaaraa, lähestyä yhtä tämän maan tyttäristä -- oli päässyt häntä niin likelle, että oli jättänyt hänelle osan sieluaan. Mutta tällä kertaa hän ei ajatellutkaan sellaisen seikkailun uusimista, siihen oli tuhannet syyt, ja hän näki heidän kulkevan ohitsensa, kuin olisivat he olleet varjoja tai pilviä...

Tuuli Mustaltamereltä puhalsi lakkaamatta ensi viikkojen kuluessa, kylmiä vesi- tai lumisateita jatkui, ja tuttavat kävivät kutsumassa häntä päivällisille tai iltakemuihin klubeihin. Silloin hän tunsi, että nuo ihmiset ja tuo elämä saattaisivat hänen silloisen oleskelunsa Itämailla tyhjäksi ja levottomaksi ja että ne lisäksi uhkasivat ainaiseksi turmella hänen entiset vaikutelmansa, ehkä kenties himmentää tuon pikku vainaja paran kuvan. Hänen tultuaan Konstantinopoliin, olivat hänen muistonsa hetki hetkeltä hälvenneet ja hukkuneet ympäristön jokapäiväisyyteen; hänestä tuntui, että nuo hänen seurusteluihmisensä joka päivä halvensivat niitä, polkivat niitä jalkojensa alle. Ja hän päätti poistua. Paikkansa menettäminen lähetystössä oli hänestä toisarvoinen seikka. Hän päätti matkustaa.

Hänen saapumisestaan oli pian kulunut kaksi viikkoa, ja tällä ajalla oli tuhat pikkuseikkaa siihen määrin anastanut hänen joutohetkensä, ettei hän edes ollut ehtinyt kulkea yli Kultaisen-Sarven siltojen mennäkseen Stambuliin. Tämä suuri kaupunki, jonka hän näki ylhäältä asunnostaan, useimmiten itsepintaisten talvisten sumujen verhoamana, tuntui hänestä melkein yhtä etäiseltä ja epätodelliselta kuin ennen hänen paluutaan Turkinmaahan. Hän oli matkustava pois, se oli päätetty asia. Hän aikoi viipyä ainoastaan niin kauan, että ehti tehdä toivioretken sinne sypressien juurelle, Nedjibé'n haudalle; sitten hän jättäen kaiken oli palaava Ranskaan. Kunnioituksesta rakasta menneisyyttä kohtaan, pyhästä kunnioituksesta _häntä_ kohtaan, oli hän matkustava pois ennen täydellistä pettymystä.

Se päivä, jona hän viimein sai tilaisuuden laskea jalkansa Stambulin kaduille, oli vuoden toivottomimpia, koleimpia ja synkimpiä, vaikka se olikin huhtikuun päivä.

Toisella puolen lahtea, heti kun oli kulkenut yli sillan ja saapunut läheisen suuren moskeijan varjoon, hän löysi jälleen toisen minänsä, tunsi taas olevansa André Lhéry, joka oli ollut kuolleena vuosikausia, ja johon taas palasi itsetajunta ja nuoruus. Ollen yksin, vapaana ja tuntemattomana keskellä noita ihmisjoukkoja, hän tunsi tuon kaupungin pienimmätkin sopukat, vallan kuin olisivat ne palanneet hänen mieleensä aikaisemmasta olemassaolosta. Unhoittuneet turkkilaiset sanat palasivat hänen muistiinsa; hänen päässään syntyi täydellisiä lauseita; hän oli jälleen sen paikan asukkaita, todella stambulilainen.

Aluksi hänestä tuntui vastenmieliseltä, jopa naurettavalta kulkea hattu päässä. Vähemmin uteliaisuudesta, kuin peläten herättävänsä hautausmaalla jonkun vartijan uteliaisuuden, hän osti fezin, joka asianmukaisesti silitettiin ja muodostettiin hänen päänsä mukaiseksi yhdessä tuhansista pienistä katumyymälöistä. Hän osti rukousnauhan kannettavakseen kädessä, kuin oikea itämaalainen ainakin. Nyt hänet valtasi kiire, ääretön kärsimättömyys tulla tuolle haudalle, ja hän kavahti ajoneuvoihin sanoen ajurille: "Edirne kapussnna getur!" (Vie minut Adrianopelin portille.)

Sinne oli pitkä, hyvin pitkä matka tuolle Adrianopelin portille, joka muodostaa aukon suuressa bysantilais-muurissa, siellä hyljättyjen kaupunginosien laidalla, autioiden ja hiljaisten katujen päässä. Hänen täytyi ajaa läpi melkein koko Stambulin, ja aluksi täytyi nousta ylös jyrkkiä mäenrinteitä, joilla hevosten jalat liukuivat. Ensin hän kulki niissä kaupunginosissa, joissa vilisee väkeä ja kajahtaa huutoja, hierotaan kauppoja, ne kun ovat basaarien läheisyydessä ja niissä kun runsaasti liikkuu matkailijoita. Sitten hän saapui noille jäätävän tuulisena päivänä autioille keskikaupungin toreille, joita joka taholla ympäröi kupukattoja ja minareetteja. Sitten seurasi puistokatuja, joiden molemmin puolin kohosi hautapatsaita, kioskeja, taiteellisen hienoja suihkukaivoja, ja nämä muinaiset puistokadut olivat vallan muuttumattomassa tilassa. Heidän ohitsensa väistyivät taaksepäin toinen toisensa jälkeen suuret moskeijat monine kupuineen, jotka vaalean harmaina erottuivat vielä talvisen taivaan taustalta, avaroine aitauksineen täynnä vainajia, ja toreineen, joita reunustivat pienet vanhanaikuiset kahvilat, minne uneksijat kokoontuivat rukouksen jälkeen. Oli se hetki, jona muedsinit kutsuvat päivän kolmanteen rukoukseen; kuuli heidän äänensä kaikuvan ylhäältä lähellä kylmiä tummia pilviä olevilta ilmankäyviltä parvekkeilta... Stambul oli siis todella vielä olemassa! Ja nähdessään sen jälleen samanlaisena kuin ennen, tunsi André Lhéry, sanomattomasta mutta suloisesta ahdistuksesta väristen, vähitellen siirtyvänsä takaisin omaan nuoruuteensa; yhä enemmän hän koki sisällään, että jotain jälleen virkosi eloon hänessä monia vuosia kestäneen unhotuksen ja olemattomuuden jälkeen... Ja se oli hän, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, jonka tomu nyt lepäsi maan povessa, joka oli säilyttänyt voiman luoda taikahohdettaan yli tämän paikkakunnan, hän joka oli kaiken tämän aiheuttanut ja joka sinä hetkenä hallitsi voitokkaana.

Mikäli Adrianopelin portti lähestyi, joka johtaa kalmistojen äärettömään maailmaan, katu kävi vielä hiljaisemmaksi siinä vanhojen ristikkoaitaisten talojen ja rappeutuneiden muurien välissä. Mustanmeren vinhan tuulen vuoksi ei ketään näkynyt istumassa melkein rauniomaisten vaatimattomien pienten kahvilain edustalla. Mutta tämän kaupunginosan ihmisillä, niillä harvoilla, jotka liikkuivat ulkona, oli vielä vanhanaikuinen viitta ja turbaani. Yleinen kuolettava alakuloisuus levisi tuona päivänä koko matoisesta maailmasta, laskeutui synkältä taivaalta, erosi kaikkialta, sietämätön, kyyneleitä esille houkutteleva alakuloisuus.

Saavuttuaan viimein kaupunginportin halkeilleen paksun holvin alle, André Lhéry varovaisuudesta luopui ajuristaan ja alkoi yksin astua maaseudulle, tai oikeammin hylättyjen hautojen ja satavuotisten sypressien äärettömään valtakuntaan. Oikealla ja vasemmalla, pitkin tuota kookasta muuria, jonka puoleksi luhistuneet tornit jonona ryhmittyivät silmänkantamattomiin, ei näkynyt mitään muuta kuin hautoja, loppumattomia hautausmaita, yksinäisyyden verhoamina ja hiljaisuuden huumaamina. Saatuaan varmuuden siitä, että ajuri oli poistunut ja ettei kukaan seurannut häntä urkkiakseen, André poikkesi oikealle ja aikoi kulkea alas Eyoubia kohti, astuen noiden kookkaiden sypressien alla, joiden valkeanhohteiset oksat näyttivät kuivuneilta luurangoilta melkein mustien havujensa lomissa.

Hautakivet Turkinmaalla ovat pystysuoria patsaita, joiden huippua koristavat turbaani tai kukkaset. Kaukaa ne näyttävät melkein ihmisolennoilta, joiden pään ja hartiat luulee erottavansa; alkuaikoina ne kohoavat pystysuorina, mutta vuosisadat, maanjäristykset ja sateet uurtavat niiden perustuksia; silloin ne vaipuvat kallelleen joka taholle, nojaavat toisiinsa kuin vanhuudenheikot ainakin, ja kaatuvat viimein kumoon ruohikkoon, johon jäävät lepäämään. Ne ikivanhat hautausmaat, joiden ohi André kulki, muistuttivat synkässä epäjärjestyksessään taistelukenttää tappion jälkeisenä päivänä.

Sinä päivänä näki tuskin ainoatakaan ihmistä pitkin muuria tässä avarassa vainajien valtakunnassa. Oli liian kolea ilma. Paimen vuohineen, lauma harhailevia koiria, pari kolme vanhaa kerjäläisnaista, jotka odottivat jotain ruumissaattoa saadakseen almua -- siinä kaikki; ei tarvinnut pelätä uteliaita katseita. Mutta nuo tuhansiin nousevat hautapatsaat vivahtivat ihmisjoukkoihin, lukuisiin pieniin, harmaisiin, horjuviin olentoihin. Ja korpit, jotka hyppelivät ruohikossa, alkoivat vaakkua keskellä talvisen tuulen suhinaa.