Part 24

Mutta mitä, näkeekö hän unta? Vaunut, jotka hitaasti olivat poistuneet, näyttävät nyt etääntyvän nopeasti, mutta toiseen suuntaan kuin hevoset! Ne liikkuvat takaperin, vallan kuin kuva, jota siirretään, eivätkä ainoastaan ne, vaan kaikki muukin, ihmisjoukot, talot, kaupunki... Sehän on laiva joka on lähtenyt liikkeelle!... Melutta, tärinättä, potkurin lyöntien kuulumatta... Ajatuksineen muualla, André ei ollut siihen kiinnittänyt huomiota. Hinaajiensa vetämänä suuri höyrylaiva etenee rantatilasta, niin, etteivät matkustajat huomaa sen liikkuvan. Näyttää siltä, kuin laivasilta pakenisi taaksepäin, katoaisi nopeasti rumuuksineen ja väki joukkoineen, kun sitävastoin mahtava Stambul, ollen korkeammalla ja kauempana, ei vielä liiku paikaltaan. Hälinä ja huudot sammuvat, hän ei enää erota viuhtovia käsiä -- eikä liioin mustaa vaununkuomia keskellä tuhansia turkkilaisin fezejä, jotka loistavat punaisina pilkkuina.

Vaikka ei mikään näy liikahtavan laivana ja vaikka äkillinen odottamaton hiljaisuus vallitsee, alkaa itse Stambul hälvetä sumuun ja pimeään; koko Turkinmaa katoaa synkän juhlallisena etäisyyteen -- pian menneisyyteen.

André ei herkeä katselemasta, niin kauan kuin Stambulin heikkokin utukuva näkyy iltahämyssä. Hänestä tuntuu, kuin siltä puolen taivaanrantaa tulvisi naissielujen ja -muotojen lumousvoima -- sekä niistä, jotka äsken poistuivat ajurinvaunuissa, että toisista jo manalle muuttaneista...

Yön tullen Marmaramerellä...

André ajattelee: "Tällä hetkellä he jo ovat palanneet kotiansa."

Ja hän koettaa kuvitella heidän paluumatkaansa ja kotiatuloansa tutkistelevien katseiden tähystellessä, ja vihdoin heidän vankeuttaan ja yksinäisyyttään illalla...

Laiva on vielä ihan lähellä kaupunkia. Majakka, joka äsken syttyi lyhyen matkan päässä laivasta, ja joka heijastaa valoaan pimeälle merelle, kohoaa Seraljin niemellä. Mutta Andrélla on se tunne, että hän jo on äärettömän kaukana; tämä lähtö on kuin yhdellä kirveeniskulla katkaissut ne siteet, jotka yhdistivät hänen turkkilaiselämänsä nykyaikaan, ja tuo ajanjakso, joka oikeastaan on niin lähellä, irtaantuu ja vajoaa äkkiä siihen syvään kuiluun, missä kaikki ehdottomasti menneet seikat raukeavat tyhjiin...

LIII.

Saapuessaan Ranskaan sai André Djénanelta tämän lyhyen kirjeen:

Kun te vielä olitte meidän maassamme, André, kun me hengitimme samaa ilmaa, tuntui siltä, kun olisitte hiukan kuulunut meille. Mutta nyt olemme menettäneet teidät; kaikki, mikä koskee teitä, kaikki, mikä teitä ympäröi, on meille tuntematonta... ja sydämenne ja hajamielinen ajatuksenne katoaa meiltä katoamistaan. Te pakenette, tai oikeammin me vaalenemme, pian vallan haihtuen mielestänne... Se on epätoivoisen surullista.

Jonkun aikaa kirjanne vielä pakottaa teidät muistamaan. Mutta sitten?... Rukoilen nyt teiltä tätä: lähettäkää minulle heti ensimäiset käsikirjoituksenne liuskat. Tehkää se joutuin. En koskaan ole eroava niistä; _minne tahansa menenkin, hautaankin ne seuraavat minua_...

Kuinka surullinen onkaan tämän romaanin romaani; tänään se on ainoa ala, jolla varmasti tiedän kohtaavani teidät; huomenna se on oleva kaikki, mikä on jäljellä menneisyyteen haihtuneelta ajalta...

_Djénane_.

André lähetti heti pyydetyt käsikirjoituksen liuskat, mutta niihin ei tullut mitään vastausta. Vasta viiden viiden viikon kuluttua saapui Zeynebiltä tämä kirje:

Khassim-Pasha, Zilkadan 13 p. 1323.

André, huomisaamuna viedään rakas Djénanemme toista kertaa Stambuliin, Hamdi bein asuntoon, noudattamalla tavallisia häämenoja. Kaikki on päätetty tavattoman nopeasti, kaikki vaikeudet on syrjäytetty; molemmat perheet ovat yksissä tuumin kääntyneet hänen keisarillisen majesteettinsa puoleen saaden avioeromääräyksen peruutetuksi. Djénanella ei ole ollut ketään, joka olisi häntä puolustanut.

Hamdi-Bei lähetti hänelle tänään mitä kauneimmat kukkavihot, oikeita Nizzan ruusuja; mutta he eivät vielä ole tavanneet toisiaan, sillä Emiré-Hanumin kautta Djénane on pyytänyt ainoana suosionosoituksena, että tuo mies odottaisi kunnes huomispäivän häämenot ovat ohi. Djénane on saanut kukkia vallan tulvimalla; jospa voisitte nähdä hänen huoneensa, jossa kerran kävitte, sinne hän on käskenyt viedä kaikki kukat, ja se näyttää satupuutarhalta.

Tänä iltana, käydessäni häntä tervehtimässä, hän oli hämmästyttävän levollinen, mutta huomasin varsin hyvin, että se oli väsymystä ja kohtaloonsa alistumista. Tänä aamuna, kun oli harvinaisen kaunis ilma, hän läksi ajelulle ainoastaan Kondjé-Gulin seurassa ja kävi Mélekin ja Nedjibén haudoilla ja siinä Eyoubin kukkulalla olevassa hautausmaan paikassa, missä, kuten muistanette, pikku sisar vainajani valokuvasi teidät molemmat yhdessä. Tahdoin viettää tämän viimeisen illan hänen luonaan, teimmehän me, Mélek ja minä, samoin hänen ensimäisen avionsa aattona. Mutta huomasin että hän kernaammin oli yksin, ja poistuin siis ennen iltaa, sydän täynnä ahdistusta.

Ja nyt olen taas kotona, kauhean yksinäisyyden vallassa; tiedän, että olen menettänyt Djénanen enemmän kuin edellisellä kerralla, sillä Hamdi katselee epäluuloisena minun vaikutustani, minua pidetään sentähden matkan päässä, minut estetään häntä tapaamasta... En ole uskonut, että voisi näin kovasti kärsiä; jos te, André, olisitte niitä henkilöitä, jotka rukoilevat, sanoisin teille: rukoilkaa minun puolestani; mutta en sano muuta kuin: säälikää vaatimattomia ystävättäriänne, molempia elossa olevia.

_Zeyneb_.

Älkää luulko, että Djénane olisi teitä unhottanut; Ramazanin 27 päivänä, meidän "vainajien päivänä" menimme hänen kehotuksestaan Nedjibén haudalle... antamaan hänelle kukkia... rukouksia, mitä meillä on jäljellä menetetystä uskostamme... Jos ette moneen päivään ole saanut kirjettä, on syynä; se, että Djénane on masentunut ja kärsii; mutta tiedän, että hän aikoo kirjoittaa teille pitkän kirjeen _tänä iltana, ennenkuin nukahtaa_: erotessamme hän sen sanoi.

_Z_.

LIV.

Kaksi päivää myöhemmin saapui Andrélle tämä käsin kirjoitettu ilmoitus, jossa André, avattuaan kuoren, luuli tuntevansa Djavidé-Hanumin käsialan. [Turkinmaalla ei lähetetä ilmoituskortteja kuolemantapauksen johdosta. Poissa oleville ystäville annetaan tieto sanomalehti-ilmoituksella tai kirjeellä, joka melkein aina on puettu alla olevaan muotoon.]

Allah.

Féridé-Azâdé-Djénane,

Tewfik Pasha Darihan Zadén ja Seniha Hamun Kerissenin tytär kuoli Zilkadan 14. päivänä 1323.

Hän oli syntynyt Redjebin 22. päivänä 1297 Karadjiamirissa.

Hänen tahtonsa mukaisesti hänet haudattiin kunnianarvoisten Eyoubin Sivassien Turbéhen, siellä nukkumaan iäistä untansa.

Mutta hänen silmänsä, jotka olivat puhtaat ja kauniit, ovat jälleen auenneet, ja Jumala, joka rakasti häntä suuresti, on kääntänyt hänen katseensa kohti paratiisin puutarhoja, missä profeettamme Muhammed odottaa uskollisiansa.

Me kaikki, joiden kerta täytyy kuolla, kohotamme rukouksemme sinun puoleesi, oi Diénane-Féridé-Azadé, ja anomme, että et unhottaisi meitä esirukouksissasi, ja me, nöyrät ystävättäresi, olemme seuraavat sinua sille kirkastetulle tielle, jonka olet meille osottava.

Oi Djénane-Féridè Azadé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi. [Rahmet = Jumalan laupeus, taivaan anteeksi antamus, joka unhottaa kaiken. Vainajan nimeä mainittaessa sanotaan aina: "Allah rahmet eylésun!" (Jumala suo hänelle rahmetinsa!), samoin kuin meillä muinoin sanottiin: "Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen."]

Khassim-Pashassa, Zilkadan 15. päivänä 1323.

André luki tämän kiireisesti ja mielenliikutuksen valtaamana; tämän ilmoituksen itämaalainen muoto oli hänelle outo, ja Djénanen kaikki nimet, joita hän ei ollut ennen kuullut, saattoivat hänet aluksi ymmälle. Vasta muutaman minuutin kuluttua hänelle täydelleen selvisi, että oli kysymys Djénanesta...

Kolme päivää myöhemmin hän sai Zeynebiltä pitkän kirjeen; sen mukana tuli suljettu kuori, johon hänen nimensä, "André", oli kirjotettu Djénanen käsialalla.

Zeynebin kirje.

André, kaikki kärsimykseni, kaikki suruni olivat pelkkää iloa, niin kauvan kuin hänen hymynsä valaisi niitä; kaikki synkät päivät hän teki valoisiksi: nyt sen käsitän, kun ei hän enää ole olemassa...

Nyt on jo viikko kulunut siitä, kun hän kätkettiin maan poveen. En enää koskaan saa nähdä hänen syviä, vakavia silmiään, joista loisti esiin koko hänen sielunsa; en enää koskaan kuule hänen ääntänsä ja lapsellista nauruansa; kaikki on oleva pimeätä ympärilläni loppuun asti: Djénane lepää haudassa... En vielä voi sitä uskoa, André, ja kuitenkin olen kosketellut hänen pieniä kylmenneitä käsiään, nähnyt hänen jähmettyneen hymynsä, hänen valkeat kiiltävät hampaansa kalpeiden huulien välistä... Minä tulin ensimäisenä hänen luokseen, minä otin hänen kirjoittamansa viimeisen kirjeen, teille kirjoitetun kirjeen, jota hänen sormensa rypistettynä puristivat. En vielä sitä usko, ja kuitenkin olen nähnyt hänet jäykkänä ja valkoisena, olen pitänyt käsissäni hänen kylmenneitä käsiään... En voi sitä uskoa, mutta niin on kuitenkin, sillä olen sen nähnyt, olen nähnyt hänen arkkunsa validé-shaalin, tuon vihreän Mekkan-huivin, ympäröimänä, ja olen kuullut imanin lukevan hautajaisrukouksen.

Torstaina, samana päivänä, jona meidän oli määrä viedä hänet takaisin Hamdi-Bein luo, sain häneltä aamun koittaessa kirjeen ja hänen huoneensa avaimen... (Muistatteko kuinka iloinen hän oli saatuaan lukon oveensa?) Kondja-Gul toi ne minulle; mutta miksi hän tuli niin varhain? Pahat aavistukset täyttivät mieleni jo ennenkuin revin rikki kuoren... Ja luin: "Tule, näet minut kuolleena. Mene ensimäisenä ja yksin huoneeseeni; etsi ympäriltäni kirjettä; kätke se hameesi taskuun ja lähetä se sitten ystävälleni."

Riensin sinne ja astuin yksin hänen huoneeseensa... Oi, André, kuinka kauheata mennä sinne sisälle ja luoda siihen ensi katse... Missä hän olikaan? Missä asennossa... kaatuneena, pitkänään permannolla?... Ei, tuossa nojatuolissa, kirjoituspöytänsä ääressä, pää taaksepäin kallistuneena, kasvot ihan kalpeat, ja kuin olisivat katselleet päivänkoittoa... Enkä minä saanut kutsua apua, en huutaa... Ei, minun täytyi etsiä kirjettä... Näin kokonaista viisi tai kuusi kuoreen suljettua kirjettä hänen edessään kirjoituspöydällä, epäilemättä hänen viimeiset jäähyväisensä. Mutta oli myös hajanaisia lehtiä, ne olivat varmaankin ne, joita etsin, ja siinä oli lisäksi kuori, johon oli merkitty teidän nimenne... Viimeisen lehden, se joka on rypistetty, otin hänen vasemmasta kädestään, johon hän oli sen puristanut... Piiloitin tämän kaiken, ja vasta kun olin täyttänyt hänen tahtonsa, huusin kaikin voimin, ja paikalle saapui väkeä...

Djénane ainoa ystäväni, sisareni... Minulla ei enää ole mitään, nyt kun hän on poissa, ilman häntä ei ole iloa, ei hellyyttä, ei päivänvaloa; kaiken hän on vienyt mukaansa hautaan, jolle pian pystytetään vihreä kivi, siellä Eyoubissa, niinkuin tiedätte, jota te molemmat rakastitte...

Ja hän eläisi vielä, jos olisi pysynyt tuona pienenä luonnonlapsena, Aasian arojen prinsessana! Hän ei olisi tietänyt, että kaikki on onttoa ja arvotonta... Liika ajatteleminen ja liika tietämys on joka päivä yhä enemmän häntä myrkyttänyt. Länsimaat ovat hänet surmanneet, André... Jos hän olisi saanut pysyä alkuperäisellä kannallaan ja tiedottomana, ja ainoastaan kauniina, näkisin hänet vielä tuossa edessäni ja kuulisin hänen äänensä... Eivätkä silmäni olisi itkeneet, niinkuin ne nyt ovat itkeneet yöt ja päivä-t. Kaiken tämän epätoivon olisin välttänyt, André, jos hän olisi pysynyt Aasian arojen prinsessana...

_Zeyneb_.

Pyhä kauhu esti Andréta avaamasta Djénanen kirjettä.

Tämä ei ollut samaa kuin ilmoituskirje, jonka kuoren hän hajamielisenä oli avannut. Tällä kertaa hän tiesi, mistä oli kysymys, ja jo usean päivän hän oli vainajan muistoa kunnioittaen käynyt surupuvussa; vähitellen ja syvälle juurtuen oli suru hänen menettämisestään tunkenut hänen sieluunsa; hänellä oli myös ollut aikaa miettiä, kuinka suuressa määrin hän oli syypää tuohon onnettomuuteen.

Ennenkuin avasi kuoren hän siis sulkeutui huoneeseensa, jotta ei mikään häntä häiritsisi, kun hän oli kahden vainajan kanssa.

Useita lehtiä... ja viimeinen tuntui todella sormilla rypistetyltä.

Hän näki heti, että se oli hänen tavallista selvää käsialaansa. Hän oli siis täydelleen voinut hillitä itseään kuoleman edessä! Ja kirje alkoi näillä hieman poljentaan vivahtavilla lauseilla, jotka olivat hänelle ominaisia. Ne olivat aluksi niin levolliset, että André melkein epäili hänen kuolemaansa, hän, joka ei ollut nähnyt häntä "jäykkänä ja valkoisena" ja joka ei ollut kosketellut hänen "kylmennyttä kättänsä".

_Kirje_.

Ystäväni, meidän on aika sanoa toisillemme hyvästi. Se iradé, jonka luulin suojelevan minua, on peruutettu. Zeyneb on varmaankin maininnut sen teille. Isoäitini ja setäni ovat järjestäneet kaikki häävalmistukseni, ja huomenna minut aiotaan jättää sen miehen valtaan, josta olette kuullut puhuttavan.

On puoliyö, ja hiljaisessa suljetussa talossa ei kuulu muuta ääntä kuin kynäni rapsutus; ei mikään muu valvo kuin minun suruni.

Minulta on maailma kadonnut; olen ottanut jäähyväiset kaikelta, mikä minulle oli rakasta, olen ilmaissut viimeisen tahtoni, lausunut hyvästini. Olen vapauttanut sieluni kaikesta, mikä on sille vierasta, olen karkoittanut siitä kaikki kuvat -- jotta ei meidän välillämme olisi mitään erottavaa, jotta voisin antaa yksinomaan teille elämäni viimeiset hetket, ja jotta te yksin tuntisitte sydämeni viimeisen sykinnän.

Sillä aion kuolla, ystäväni... Ja kuolemani on oleva hyvin rauhallinen, niinkuin uinahdus, ja se ei runtele kauneuttani. Lepo, unhotus ovat tuossa pienessä pullossa, käteni lähettyvissä. Se on kivuttomasti vaikuttavaa arapialaista myrkkyä, jonka sanotaan luovan kuolemaan rakkauden harhaluulon.

André, ennen lähtöäni tästä maailmasta, olen tehnyt toivioretken pienelle haudalle, joka on teille rakas. Tahdoin siellä rukoilla ja pyytää häntä, jota te olette rakastanut, auttamaan minua lähtöhetkenäni -- ja samalla pyytää häntä sallimaan, että minun muistoni teidän sydämessänne liittyisi hänen muistoonsa, ja sitten kävin Eyoubissa; ainoastaan vanhan orjattareni seurassa, anomassa, että vainajat vastaanottaisivat minut sinne. Harhailin hautojen keskellä, valiten paikkani. Siinä sopukassa, jossa istuimme vieretysten, levähdin yksin hetken. Tuo talvipäivä dii yhtä lauhkea kuin se huhtikuun päivä, jona lahjoitin pois sieluni... Kotia palatessani oli Kultaisen-Sarven yli kaareutuva taivas vallan kuin täyteen sirotettu ruusuja. Oi, synnyinmaani, kuinka purppuraiset auringonlaskusi ovat kauniit! Suljin silmäni, viedäkseni tämän kuvan mukaani toiseen maailmaan!...

Zeyneb kehotti minua pakenemaan, kun saimme tietää, että iradé oli peruutettu. Mutta minä en voinut tehdä sellaista päätöstä. Ehkä olisin sen tehnyt, jos olisin tietänyt, että olisin toisen taivaan alla löytänyt rakkauden, joka minua odotti... Mutta en voinut toivoa muuta, kuin hellää sääliä. Tahdon kernaammin kuolla, olen väsynyt.

Omituinen rauha vallitsee mielessäni... Olen käskenyt viedä huoneeseeni -- nuoren tytön huoneeseeni, jossa te kerran kävitte, kaikki ystävättärieni huomista "juhlaa" varten lähettämät kukat. Järjestäessäni ne vuoteeni ja sen pöydän ympärille, jolla kirjoitan, ajattelin teitä, ystäväni. Manaan esille teidän kuvanne. Tänä yönä olette te toverini. Kun suljen silmäni, näen teidät kylmänä ja liikkumattomana; mutta teidän silmänne -- nuo silmät, joiden salaperäiseen syvyyteen en koskaan ole voinut tunkea -- lävistävät suljetut luomeni ja polttavat sydäntäni. Ja avatessani silmäni, olette te yhä vielä edessäni: teidän muotokuvanne katselee minua kukkien keskeltä.

Lähden kuolemaan saamatta lukea teidän kirjaanne -- _meidän_ kirjaamme -- lukuunottamatta niitä harvoja käsinkirjoitettuja lehtiä, jotka annoitte minulle, ja jotka seuraavat minua huomenna. En siis saa tietää, mitä oikeastaan olette ajatellut. Olettekohan oikein oivaltanut, kuinka surullinen elämämme on? Oletteko oikein ymmärtänyt, kuinka rikollista on herättää nukkuvia sieluja ja sitten murtaa ne, jos ne tahtovat nousta vapauttavaan lentoon, kuinka halpamaista on tehdä naisista tahdottomia kappaleita? Sanokaa heille, että elämme kuin haudattuina hiekkaan, että olemassaolomme on kuin pitkällinen kuolinkamppaus... Sanokaa se! Olkoon ainakin minun kuolemastani hyötyä muhamettilaisille sisarilleni! Olisin niin kernaasti tahtonut hyödyttää heitä eläessäni! Ennen oli minulla se unelma, että herättäisin heidät kaikki... Mutta se olisi ollut pahasti tehty, nukkukaa vaan edelleen sielu parat. Älkää koskaan muistako, että teillä on siivet!... Mutta ne, jotka jo ovat koetelleet lentokykyään, jotka ovat havainneet muita näköaloja, kuin haaremin ahtaat seinät, André, minä uskon teille; puhukaa heistä ja puhukaa heille. Olkaa heidän puolustajansa ajattelevan maailman edessä. Jospa heidän kaikkien kyyneleet, jospa minun tänä hetkenä tuntemani ahdistus saisivat vihdoinkin heltymään ne sokaistuneet parat, jotka rakastavat meitä, mutta jotka meitä sortavat!...

Nyt muuttui käsiala äkkiä, se kävi epäselvemmäksi, melkein vapisevaksi:

Kello on kolme aamulla, ja minä jatkan kirjeeni kirjoittamista. Olen itkenyt, olen itkenyt niin paljon, etten enää näe selvästi. Oi, André! André! onko mahdollista, että on nuori, että rakastaa, ja että kuitenkin on pakko syöksyä kuolemaan! Tunnen kurkkuni kutistuvan kokoon, tukehdun... Minulla oli oikeus elää ja olla onnellinen... Elämän ja valon unelma liitelee vielä ympärilläni... Mutta huomenna, huomisauringon paistaessa tulee minulle tyrkytetty isäntä, ja hän on kietova käsivartensa ympärilleni... Missä ovat ne käsivarret, joita minä olisin rakastanut...

Seurasi tyhjä paikka, joka osoitti pysähdystä; se oli epäilemättä viimeinen epäröiminen, jota oli seuraava peruuttamaton teko. Ja kirje kävi vielä hetkeksi sopusointuisen rauhaisaksi. Mutta tämä rauhallisuus pani Andren kauhusta värisemään...

Nyt se on tapahtunut, se vaati vaan vähäsen rohkeutta. Se pieni pullo, joka suo unhotuksen, on tyhjä. Nyt kuulun jo menneisyyteen. Silmänräpäyksessä siirryin yli elon kynnyksen, minulla on vaan jäljellä katkera kukanmaku huulilla. Maailma tuntuu minusta kaukaiselta, kaikki hälvenee ja katoaa -- kaikki, paitsi se ystävä, jota rakastin, jota kutsun, ja jonka tahdon pitää luonani loppuun asti.

Käsiala muuttui epävarmaksi kuin pienellä lapsella, ja seuraavan sivun lopulla olivat rivit vallan vinot. Tuo pieni käsi parka ei enää jaksanut; milloin kirjaimet olivat aivan pienet, milloin taas suuret, hirvittävän suuret... Tämä oli viimeinen, rypistetty lehti, joka oli puristettu kokoon kuolinkamppauksessa, ja merkit siitä saattoivat lukemisen vielä kammottavammaksi.

... ystävä, jota kutsun, ja jonka tahdon pitää luonani, loppuun asti... Rakkaani, tule pian, sillä tahdon sanoa sen sinulle... Etkö tietänyt, että rakastin sinua sydämeni pohjasta? Kun on kuollut, voi tunnustaa kaiken. Maailman säännöt ovat jo menettäneet merkityksensä. Miksi en nyt, lähtiessäni pois, tunnustaisi, että rakastin sinua...

André, sinä päivänä, jona istuitte tuossa kirjoituspöytäni ääressä, jolla nyt kirjoitan jäähyväiseni, kosketin teitä sattumalta, kumartaessani; silloin suljin silmäni, ja silloin näin niin kauniita näkyjä! Teidän käsivartenne painoivat minua sydäntänne vastaan, ja käteni hyväilivät rakastavina hiljaa silmiänne, karkottaen niistä alakuloisuuden. Silloin olisi kuolema voinut tulla, olisihan se saapunut samaan aikaan, kuin teidän väsymyksenne, mutta kuinka se olisi ollut suloinen, ja minkä iloisen ja kiitollisen sielun se silloin olisi temmannut pois mukaansa... Oi, kaikki himmenee ja hälvenee... Minulle sanottiin, että nukahtaisin, mutta minua ei vielä nukuta, mutta kaikki liikkuu, kaikki suurenee, kaikki liitelee ympärilläni, kynttilöideni liekit ovat kuin aurinkoja, kukkani ovat kasvaneet, kasvaneet, kasvaneet, olen keskellä jättiläiskukkametsää...

Tule, André, tule luokseni, mitä teet siellä ruusujen keskellä? Tule luokseni kirjoittaessani, tahdon tuntea käsivartesi vyötäisilläni ja rakkaat silmäsi lähellä huuliani... Noin, rakkaani, tahdon nukahtaa ihan lähellä sinua ja sanoa, että sinua rakastan... Anna minun katsoa silmiisi, sillä toisella puolen hautaa, missä minä olen, voi silmistä lukea sielujen salaisuudet... Ja minä olen kuollut, André... Onko sinun kirkkaissa silmissäsi, joita en koskaan ole voinut tutkia, kyynel minua varten?... En voi kuulla vastaustasi, sillä olen kuollut... Sentähden kirjoitan sinulle, et kuulisi etäistä ääntäni...

_Rakastan sinua_, kuuletko ainakin tämän, _rakastan sinua_...

Oi, tuntea ikäänkuin kädessään tuota kuolinkamppausta! Olla se, jolle hän järkähtämättä puhuu vielä tuona suurena salaperäisenä hetkenä, jona sielu vapautuu... Koota hänen ajatuksensa viimeiset jäljet, kun hän jo oli kuolleiden valtakunnassa!...

Ja minä lähden, minä nousen lentoon, pidä minusta kiinni. André!... Onko kukaan enää rakastava sinua yhtä hellällä rakkaudella... Oi, nyt tulee uni, ja kynä on raskas.

Sinun käsivarsiesi kietomana... rakkaani...

Viimeisiä sanoja, joiden kirjaimet olivat epäselvät, ei voinut lukea. Ja hän, joka niitä luki, ei enää erottanut kirjettä, eikä mitään muuta... Mutta lehden, jonka kirjoittamiseen kykenemätön käsi oli puristanut kokoon, hän painoi hartaasti ja intohimoisesti huulilleen. Ja se oli heidän ylevä ja ainoa suudelmansa...

LV.

Oi Djénane-Féridè-Azâdé, tulkoon Allah'n rahmet osaksesi! Rauha laskeutukoon ylpeään ja puhtaaseen sieluusi! Ja toistakoot turkkilaiset sisaresi minun kehotuksestani, vielä muutaman vuoden aikana ennen unhotusta, rakasta nimeäsi iltaisin rukouksissaan!...

LOPPU.