Part 23

Erottuaan heistä ja lähdettyään, niinkuin monasti ennen, pitkälle taipaleelle, joka erotti tämän talon hänen asunnostaan, Stambul teki entistään enemmän häneen kaupungin vaikutuksen, joka katoaa, joka surkeasti länsimaalaistuu ja vajoaa jokapäiväisyyteen, levottomaan hyörinään, rumuuteen. Sultan-Selimin lähistössä olevien hiljaisten katujen jälkeen hän saapui alempana, lähellä siltoja oleviin kaupunginosiin ja tunsi inhoa nähdessään nuo vilisevät kansanjoukot, joiden hääriminen on loppumaton; keskellä kapeiden pikkukatujen lokaa ja illan kylmää sumua kaikki nuo ihmiset kiireissään myivät ja ostivat tuhansia mitättömiä esineitä ja likaisia ruokatavaroita; nämä henkilöt eivät enää olleet turkkilaisia, vaan sekaannus kaikista länsimaalaisista roduista. Feziä he tosin vielä käyttivät päähineenä, mutta puolet heistä ei huolinut arvokkaisuudestaan sen vertaa, että olisi säilyttänyt kansallispukuansa, vaan pynttäsivät ylleen europpalaisia ryysyjä, hylkytavaraa suurkaupungeistamme, joita tänne tuodaan laivalastittain.

Hän ei koskaan ennen ollut niin tarkasti kuin nyt pannut merkille tehtaita, joiden torvista siellä täällä nousi savua, eikä niitä tyylittömiä taloja, jotka olivat europpalaisten esikaupunki-talojen jäljittelyjä. "Itsepäisesti tahdon yhä edelleen nähdä Stambulin sellaisena, kuin se ei enää ole -- näin hän ajatteli -- se luhistuu kokoon, se on mennyttä kalua. Nyt täytyy alinomaan kiltisti valita mitä tahtoo katsella, ja ne paikat, joilla tahtoo käydä; ylhäisillä kukkuloillaan moskeijat vielä kohoavat entisellään, mutta kaikki alempana olevat kaupunginosat ovat jo 'edistyksen' turmelemia, joka on saapunut huimaa vauhtia, tuoden mukanaan kurjuuttaan, alkoholiaan, epätoivoaan ja räjähdysaineitaan. Länsimaiden huono henki on kulkenut yli kaliifien kaupunginkin; sekin on _havahtunut_ samaan tapaan kuin naiset sen haaremeissa."

Mutta sitten hän ajatteli vielä alakuloisempana: "Mitä tämä lopulta minua liikuttaa? Enhän minä pian enää ole tämän maan väkeä. Päivänä, joka pian tulee, nimittäin marraskuun 30:ntenä, lähden täältä epäilemättä ainaiseksi. Lukuunottamatta Nedjibén valkoisia hautakiviä, joiden tulevaisuus vielä huolestuttaa minua, en huoli mistään muusta. Ja mitä minä itse, viiden, korkeinkaan kymmenen vuoden kuluttua, olen muuta kuin raunio? Elämä on lyhyt, minun elämäntieni on jo takanani, tämän maailman asiat eivät kohta enää koske minuun. Jatkakoon aika vaan huimasti rientävää kulkuaan, temmatkoon mukaansa nämä Itämaat, joita olen rakastanut, ja kaikki tsherkessiläiset kaunottaret merenvihreine silmineen, pyyhkiköön pois kaikki ihmisrodut, maapallon ja maailmankaikkeuden, mitä -siitä välitän, minä, jonka elämä jo on melkein lopussa ja joka huomenna kenties olen menettänyt olemassaolon tietoisuuden..."

Eräinä hetkinä hän taas päinvastoin tunsi olevansa niin kotiutunut Konstantinopoliin, niin kiinnikasvettunut tähän kaupunkiin, jopa asuntoonsakin, missä ei vielä mihinkään oltu kajottu matkan varalta, että hänestä tuntui, kuin tuo marraskuun 30 päivä ei koskaan saapuisi. Ja astuessaan eteenpäin keskellä ihmisjoukkoja, lukemattomien katulyhtyjen syttyessä, huutojen, huomautusten ja kaupustelun kaikuessa kaikilla länsimaalaisilla kielillä, hän oli kuin tuuliajolla ristiriitaisten tunteiden merellä.

L.

Marraskuu lähestyi loppuansa, ja he olivat koolla kaikkein viimeisen kerran. Yhä sama auringonsäde lähetti vastakkaisen talon seinältä vielä hetkisen ennen iltaa melkein keinotekoisen heijastuksensa köyhästi sisustettuun pieneen haaremiin, joka piili Stambulin keskustassa. Kalpea hunnuton Zeyneb ja mustiin kasvoharsoihinsa verhoutunut Djénane puhelivat Andrén kanssa yhtä tyynesti kuin tavallisesti heidän kohdatessaan toisensa. Olisi voinut luulla, että tätä päivää oli seuraava muita samanlaisia, että marraskuun 30 päivä, jonka oli määrä tehdä loppu kaikesta, ei ollut niin lähellä, tai ettei se koskaan tulisikaan; eipä todella mikään osoittanut, etteivät he enää tämänjälkeen koskaan kuulisi toistensa äänien kaikua...

Ilman ulkonaisia mielenliikutuksen merkkejä Zeyneb pohti keinoja ylläpitää keskinäistä kirjeenvaihtoa Andren palattua Ranskaan. 'Poste restantea' pidetään tätä, nykyä liian tarkasti silmällä; näinä levottomina aikoina ei kellään enää ole oikeutta mennä postiin nimeään ilmoittamatta. Mutta minun keksimääni tietä kulkien on kirjevaihtomme oleva varmasti turvattu; se tosin on hiukan pitkä; älkää siis ihmetelkö, jos vastauksemme joskus viipyy pari viikkoa."

Djénane esitti kylmäverisesti tuumansa vielä kerran ainakin saada nähdä ystävänsä marraskuun 30:nnen päivän illalla. "Kun Top-hanén tornikello on neljä, joka on matkustajalaivojen lähtöaika, me molemmat kuljemme satamasillan ohi. Huomatkaa, että tämä tapahtuu mitä yksinkertaisimmissa vuokra-ajurin vaunuissa. Kuljemme niin lähellä sillan reunaa kuin suinkin; laivan yläkannelta, jolla pyydän teitä pysyttelemään, voitte pitää silmällä kaikkia ajoneuvoja, niin että ette jää meitä näkemättä. Siellä on aina suuri tungos, kuten tiedätte, ja kun turkkilaisnaisien ei koskaan ole lupa pysähtyä kadulle, on hyvästijättömme kestävä ainoastaan silmänräpäyksen..." Sinä iltana vastakkaisella seinällä lepäävä auringon hohde oli tarkalleen osoittava eronhetken; silloin kun se katosi katolta, oli André nouseva ja lähtevä; tästä he olivat edeltäpäin sopineet; se oli heidän yhdessäolonsa äärimäinen raja, sen takana oli kaikki loppuva.

André, joka oli kuvitellut, että he tämän viimeisen kohtaamisen aikana olisivat täynnä surullista mielenliikutusta, hämmästyi heidän tyyneyttään. Lisäksi hän oli odottanut vielä viimeisen kerran näkevänsä Djénanen silmät tuona viimeisenä päivänä; mutta ei, hetket riensivät, eikä ankara musta tsharshaf ollenkaan liikahtanut, eikä ainoakaan kasvoharson poimu: se oli epäilemättä yhtä järkähtämättömästi alaslaskettu kuin pronssinen verho kuvapatsaan kasvoilla..

Vihdoin puoli neljän vaiheella, kun he jotain toisilleen sanoakseen puhuivat "kirjasta", vaipui pieni huone äkkiä hämärään, ja kaikki kolme vaikenivat samalla.

-- Kas niin! -- sanoi Zeyneb teeskentelemättä kauniilla sairauden heikontamalla äänellään, osoittaen ristikkoikkunoita, joita ei enää valaissut vastapäätä olevan talon seinästä heijastuva valo.

Se oli juuri kadonnut vanhan katon taakse; aika oli tullut, ja André nousi. Viimeisellä hetkellä, kun he seisovat vastatusten, välkähti Andrén aivoissa ajatus: "Tämä hetki olisi ainoa, ehdottomasti ainoa, jona vielä olisin voinut nähdä hänen kasvonsa, ennenkuin hänen ja minun silmät muuttuvat maan tomuksi..."

Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei enää näkisi tuota naista, ja kuitenkin lähteä hänen kasvojaan vielä kerran näkemättä -- sellaista hän ei ollut odottanut. Mutta hän alistui pettymykseensä ja alakuloiseen ahdistukseensa sanaakaan sanomatta. Hän kumarsi syvään tarttuessaan ojennettuun pieneen käteen, kosketteli sitä kevyesti huulillaan, siinä koko hyvästijättö...

Nyt hän oli yksin vanhoilla autioilla elottomilla kaduilla.

-- Tämä päättyi hyvin, hän ajatteli. Pieni vankiparka -- tämä loppu oli kaikista paras... Ja minä joka itserakkaana kuvittelin, että tämä seikkailu päättyisi traagillisesti...

Ehkäpä tämä loppu oli liiankin hyvä, sillä poistuessaan hänet valtasi suuri tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne... Ja hänen teki mieli palata ovelle, jossa oli vanha kuparikolkutin, nyt kun he vielä olivat siellä sisällä.

Djénanelle hän olisi sanonut: -- Älkäämme erotko näin, rakas ystävä; älkää te, joka olette niin kiltti ja hyvä, tehkö minua näin surulliseksi; näyttäkää minulle silmänne viimeinen kerta ja painakaa kättäni kovemmin, sitten poistun iloisempana.

Tietysti hän ei sitä tehnyt, vaan jatkoi matkaansa.

Mutta tuona hetkenä hän ahdistunein mielin rakasti koko tuota Stambulia, jonka tuhannet valot alkoivat kuvastua veteen. Oli jotakin, joka kiinnitti häntä siihen epätoivoisesti, jotakin epämääräistä, joka liiteli ilmassa tuossa suunnattoman suuressa ja eri aineksista kokoonpannussa kaupungissa; epäilemättä se oli noiden naissielujen säteilyä -- sillä oikeastaan melkein aina juuri se kiinnittää meitä paikkoihin ja esineisiin -- naissielujen säteilyä joita hän oli rakastanut ja jotka nyt sulautuivat yhteen; olivatko ne Nedjibén, vai Djénanen, vai molempien sielut, sitä hän ei tietänyt...

LI.

Seuraavana päivänä saapui kaksi kirjettä:

Zeynebiltä Andrélle.

Enpä tosiaankaan voinut käsittää, että eilen näimme toisemme viimeisen kerran; muuten olisin onnettoman kerjäläisnaisen tavoin laahautunut jalkojenne juureen, rukoillen, että ette jättäisi meitä tällä tavoin!... Oi, te jätätte meidät sekä sielun että sydämen pimeyteen. Te lähdette valoon ja elämään, ja me jäämme viettämään surkuteltavia päiviämme, joista toinen alati on toisensa kaltainen, haaremin tylsyttävässä yksitoikkoisuudessa...

Teidän mentyänne, purskahdimme nyyhkytyksiin. Djénanen kiltti imettäjä, Zérichteh, tuli huoneeseen. Hän torui meitä kovin ja sulki meidät syliinsä; mutta hänkin, tuo kelpo sielu, alkoi itkeä, nähdessään meidän itkevän.

_Zeyneb_.

Tänä aamuna lähetin teille muutamia vaatimattomia turkkilaisia muistolahjoja. Kirjo-ompelus on Djénanelta; se on "aiette", nimittäin se koraanin lauselma, joka lapsuudesta asti on riippunut hänen vuoteensa yläpuolella. Vastaanottakaa minulta harsoverhot; se, johon on kirjailtu ruusuja, on isoäidiltäni saamani tsherkessiläinen harso;, hopealla kirjaillun löysin eräästä arkusta kesäasunnostamme; voittehan esimerkiksi niillä kodissanne Ranskassa peittää jonkun sohvan...

_Z_....

Djénanelta Andrélle.

Tahtoisin voida tunkea sieluunne sinä hetkenä, kuin höyrylaivanne sivuuttaa Seraljin niemen, kun hautausmaamme sypressit, minareettimme ja kupumme katoamistaan katoavat jokaisesta laivan potkurin kierroksesta. Tiedän, että te tulette katselemaan niitä viimeiseen asti. Ja tultuanne Marmaramerelle, etsivät silmänne bysantilaisen muurin läheisyydessä olevaa yksinäistä kalmistoa, jolla kerran rukoilimme... Ja lopulta teidän silmistänne häipyy kaikki, Stambulin sypressit, minareetit ja kupukatot, ja sydämestänne ehkä piankin kaikki täältä saamanne muistot.

Sekoittukoot ne siis, ja sulautukoot yhteen kaikki tyyni: se pieni Eyoubissa oleva talo, joka oli rakkautenne tyyssija ja toinen Stambulissa, lähellä moskeijaa oleva, ja tuo suuri synkkä asunto, johon teidät kerta salaa päästettiin sisälle... Sekoittukoot niinikään kaikki varjokuvat: muinainen lemmittynne, joka harmaa feredjé yllään astui vieressänne pitkin muuria, keskellä tammikuussa kukkivia kaunokaisia, (olen kulkenut tätä samaa polkua ja manannut esille hänen varjoaan) ja nuo kolme myöhäisempää, jotka tahtoivat olla ystävättäriänne. Sekoittakaa ne kaikki ja kätkekää ne yhdessä sydämeenne, sillä muistoon kätkeminen ei riitä. Nämä nykyisetkin ovat teitä rakastaneet, enemmän kenties kuin mitä olette luullutkaan... Tiedän että silmiinne on nouseva kyyneliä, kun viimeinen sypressi katoaa, toivon, että yksi näistä kyynelistä omistetaan minulle...

Ja kun olette palannut kotimaahanne, miten silloin ajattelettekaan ystävättäriänne? Kun lumous on haihtunut, missä valossa he silloin teille esiintyvätkään? On kauheata ajatella, että tästä kaikesta ei ole mieleenne jäänyt jäljelle mitään, että kenties kohautatte olkapäitänne ja hymyilette sitä ajatellessanne...

Kuinka kärsimättömänä ja levottomana odotan saavani lukea sen kirjan, jossa olette puhuva turkkilaisista naisista -- meistä... Olenko siitä löytävä sen, mitä turhaan olen koettanut siitä etsiä aina siitä hetkestä alkaen, kun teihin tutustuin: sielunne sisimmän olemuksen, sisimmät tunteenne, kaiken sen, mitä eivät paljasta lyhyet kirjeenne eivätkä harvat sananne! Olenhan tosin joskus huomannut teissä jonkunlaista heltymystä, mutta se oli niin salavihkainen, te tukahutitte sen niin pian. On ollut hetkiä, joina olisin tahtonut avata päänne ja sydämenne, lopultakin saadakseni tietää, mitä oli teidän kylmien ja kirkkaiden silmienne takana!...

Oi, André, älkää sanoko, että minä hourin. Olen onneton ja yksin... kärsin, ja valvon yöni taistellen!... Hyvästi. Säälikää minua, ja rakastakaa minua vähäsen, jos voitte.

_Djénane_.

André vastasi:

Eipä teillä enää ole paljoa löydettävissä "kylmien ja kirkkaiden" silmieni takaa. Minä tiedän paljon vähemmin siitä, mitä tapahtuu teidän silmienne takana, te rakas pieni arvoitus...

Aina te moititte hiljaista ja salaperäistä olemustani: se aiheutuu siitä, että olen liiaksi elänyt, nähkääs; kun teidän kerran on käynyt samoin, olette paremmin ymmärtävä...

Luuletteko ehkä,, että te ette ollut jäisen kylmä eilen, eronhetkellämme?

Näemme siis toisemme huomenna kello neljä Galatan kolkolla satamasillalla; tuossa matkustavien vilinässä olen tarkasti pitävä teitä silmällä; vakuutan, ettei huomioni ole kohdistuva mihinkään muuhun, kuin teidän rakkaaseen mustaan varjokuvaanne... se kun on ainoa, jonka vielä annatte minun nähdä... -- -- --

_André_.

LII.

Nopeasti ja armotta tuli marraskuun 30 päivä, samoin kuin kaikki ratkaisevat ja onnettomuutta tuottavat päivät, ei ainoastaan jokaiselle meistä se päivä, jona täytyy kuolla, vaan sekin, jonka jälkeen sukukuntamme raukeaa tyhjiin. Islam lakkaa olemasta ja suvustaan huonontuneet rotumme katoavat, jopa sekin aika, jolloin kehityksen kypsyttyä aurinkokunnat sammuvat ja vaipuvat yleiseen pimeyteen...

Nopeasti, ylen nopeasti tuli marraskuun 30 päivä, välinpitämätön ja huomaamaton useimmille niille erilaisille olennoille, jotka muodostavat Konstantinopolin levottomasti häärivän väestön; mutta Djénanen ja Andrén elämässä se tiesi äkillistä käännekohtaa.

Kylmänä aamuhämärän hetkenä he heräsivät melkein samaan aikaan, saman taivaan alla ja vielä ollakseen muutaman tunnin samassa kaupungissa, jossa heidät erotti toisistaan ainoastaan laaksonnotkelma täynnä ihmisasuntoja ja sypressien varjostama kalmisto, mutta jossa he kuitenkin olivat niin kaukana toisistaan, näkymättömien esteiden erottamina.

Avatessaan silmänsä André heti muisti edessä olevan matkansa, hän kun ei enää ollut asunnossaan, vaan oli poikennut hotelliin; hän oli siinä valinnut niin ylhäällä olevan huoneen kuin suinkin, välttääkseen kuulemasta katumelua, näkemästä amerikkalaisten maapallonkiertäjien matkalakkeja ja syyrialaisten onnenonkijoiden keikarimaisuutta; mutta ennen kaikkea voidaksensa vielä luoda yleiskatseen Stambuliin ja etäisyydessä häämöittävään Eyoubiin.

Ja molemmat, sekä Djénane että André tarkastivat kaikkein ensiksi taivasta, pilvien kokoa ja syystuulen suuntaa, jälkimäinen apoauki olevasta ikkunastaan, edellinen haaremin alati painostavien puuristikkojen aukoista.

He olivat toivoneet, että sinä päivänä olisi kaunis ilma ja säteilevä kaihomielisyyttä herättävä auringonpaiste, joka joskus myöhään syksyllä levittää Stambuliin ansarilämpöä. André odotti sitä, voidakseen tyydyttää värejä janoavia silmiään viimeisen kerran näkemällä tuon suuremmoisen kaupungin minareetteineen ja kupuineen.

Djénane taas toivoi kaunista ilmaa varmasti nähdäkseen Andrén vielä kerran Galatan laivasillalta, ajaessaan lähtövalmiin laivan ohi -- sillä muuten ei mikään saanut häntä niin syvän alakuloiseksi kuin nuo vaaleanpunahohteiset marraskuun illat. Ja jo aikoja sitten hän oli ajatellut, että jos Andren lähtöhetkellä olisi ollut tuollainen kaihomielinen kullanhohteinen auringonlasku, tämä olisi ollut sietämättömämpää kuin sateinen iltahämy. Mutta toiselta puolen oli koko yritys sadesäällä oleva monimutkaisempi ja vaikeampi: mikä veruke keksiä silloin ajeluretkeä varten, miten välttää mustien eunukkien ja palvelijattarien kahta suurempaa valppautta?

Ei tarvinnut epäilläkään, että oli satava koko päivän. Taivas oli synkkä, Venäjän tuuli raastoi ja ajoi raskaita pilviä, ja ne kiitivät niin alhaalla, että melkein koskettelivat maanpintaa, verhoten kaiken usviinsa ja peittäen katseilta etäämmällä olevat esineet; kaikkialla vallitsi kylmä kosteus.

Zevneb katseli niinikään avatusta ikkunastaan taivasta; välinpitämättömänä terveydestään hän syvin siemauksin hengitti Konstantinopolin kylmän kosteata talvi-ilmaa, joka jo edellisenä talvena oli kehittänyt kuoleman idun hänen povessaan. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, että tuhlaili tärkeitä hetkiä; eihän Andrén lähtö tapahtuisi ennen kuin kello neljä iltapäivällä, mutta eihän hän saanut laiminlyödä menemästä Djénanen luo, niinkuin edellisenä päivänä oli luvannut; yhdessä heidän oli huolellisesti pohtiminen suunnitelmaansa, keksiminen mitä pettämättömin juoni, voidakseen täsmälleen määrähetkellä kulkea matkalle lähtevän laivan ohi. Viipyihän André vielä melkein koko päivän, ja hänen kaupungissa-olonsa aiheuttama levottomuus sekä uhkaava vaara saivat heidät ponnistamaan voimansa ja toimimaan kuumeisen uutterasti, mutta sitten he vaipuisivat äkkiä siihen toimettomuuteen, jota ei enää mikään häiritsisi.

Andrén päivä taaskin alkoi alakuloisen tyynenä. Siitä johtunut väsymys, että oli elänyt niin vahvasti, rakastanut niin paljon ja niin monta kertaa sanonut hyvästi, valtasi hänet täydelleen lähtöhetkellä, jota hän oli kuvitellut tuskallisemmaksi. Hämmästyen, melkein tunnonvaivaa tuntien hän totesi sisällään jonkunmoista vapautumisen tietoisuutta, jo ennenkuin oli lähtenyt matkalle... "Onhan muuten parasta katkaista välit, hän ajatteli; kun minä olen poissa, kaikki käy häneltä paremmin, kaikki valitettavasti selviää Hamdin hyväilystä..."

Mutta mikä pettymys tuo ilma tällaisena päivänä! Hän oli aikonut vielä lähteä surunvoittoisen miellyttävälle kävelylle marraskuun päivänpaisteessa aina Stambuliin asti. Mutta tällä kolealla säällä se oli mahdotonta, se jättäisi mieleen liian värittömän kuvan... Hän ei siis enää koskaan kulkisi siltojen yli -- ei koskaan -- vaan jäisi tähän mauttomaan ja likaiseen Peraan ikävissään odottamaan lähtöhetkeä.

Kello on kaksi, on siis aika lähteä hotellista ja ajaa laivarantaan. Ennenkuin astui alas portaita hän äärettömäksi surukseen mutta samalla tyydytyksekseen loi viimeisen katseen ikkunastaan tuota Eyoubia ja sen aavoja hautausmaita kohti, joita ei voi nähdä alhaalta Galatasta eikä muualta: kaukana tuolla puolen Stambulin kohosi taivaalle kuin musta harja, tuhansien sypressien terävälaitainen seinä, jonka etäisyydestä huolimatta tänään näki liikkuvan, niin rajusti tuuli niitä pudista.

Sitä katseltuaan hän siis läksi alas Galataan, jossa asuu raaka länsimaalaisaineksinen väestö, se kun on se osa Konstantinopolia, joka on saanut enimmin tartuntaa alituisesta laivaliikenteestä ja sen tänne tuomista ihmisistä sekä siitä uudenaikaisesta romutavarasta, jota he lakkaamatta lastittain purkavat kaliifien kaupunkiin.

Synkeä taivas, tahmean loan peittämät kapeat katukujat, saastaiset kapakat, löyhkäten tupakansavua ja kreikkalaista anisiviinaa, repaleisten kantajien tungos ja laumoittain syyhyistä koiria. -- Kaikesta tästä tuo suuri velho, aurinko joskus voi kaunistaa, mutta kuinka ivallista tänään tämä talvinen kostea sumusää!

Nyt on kello neljä; marraskuun päivä kallistuu jo iltaansa, taivas on raskaiden pilvien peittämä. Nyt on virallinen lähtöaika ja se hetki, jona Djénanen on määrä hitaasti ajaa ohi viimeistä hyvästiä varten. Valittuaan kojunsa ja järjestettyään matkatavaransa André seisoo yläkannella, laivan peräpuolella, ja hänen ympärillään häärii eri lähetystöihin kuuluvia kohteliaita henkilöitä, jotka ovat tulleet häntä saattamaan. Väliin hän hajamielisenä ei kuule mitä he hänelle sanovat, väliin taas hän unhottaa odottamansa naiset, vastatessaan nauraen niille, jotka häntä puhuttelevat.

Laivasilta on, kuten tavallisesti, täyteen sullottu väkeä. Nyt ei enää sada. Ilman täyttää koneiden ja höyrykelavintturin ryske, sekä merimiesten ja kantajien huudot, jotka kajahtavat kaikilla länsimaisilla kielillä. Tämä sateen kastelema joukko, joka ulvoo ja tuuppii, tarjoaa sotkuisan valikoiman turkkilaisia pukuja ja europpalaisia ryysyjä, mutta kaikilla miehillä on kuitenkin punaiset fezit päässä, ja tämä tekee vielä itämaalaisen kokonaisuusvaikutuksen.

Näiden ihmisten takana, kadun varrella olevat kahvilat ovat tulvillaan länsimaalaisia; punaisten lakkien peittämät päät näkyvät joka ikkunasta noissa taloissa, missä alati kaikuu itämaalainen soitonrenkutus ja liitelee nargile-savupilviä. Ja kuten aina, nämä henkilöt katselevat laivan lähtöä. Mutta kauempana tätä epämiellyttävää kaupunginosaa, sen kirjavia pukuja, sen melua, mastometsän täyttämän lahden erottamana, kohoavat mahtavan Stambulin moskeijat keskellä sumua. Sen aina suurpiirteinen varjokuva tukahuttaa läheisen rumuuden, hallitsee hiljaisuudellaan raakaa melua...

Eivätkö nuo pienet ystävätärparat ollenkaan tulekaan?... André unhottaa heidät melkein tuossa lähtöhetken huumaavassa hyörinässä, hänen kun täytyy jaella kädenpuristuksia ja vastata kaikkiin huolettoman iloisiin huomautuksiin. Ja sitäpaitsi hänen on vaikea uskoa, että hän itse todella lähtee matkalle; onhan hän niin monesti nousut noihin samoihin höyrylaivoihin, katsellen laivasillalla vilisevää joukkoa, tullessaan Konstantinopolin tavan mukaan saattamaan tai vastaanottamaan ystäviä. Lisäksi tuo kaukana haamoittava Stambul, on siihen määrin ollut hänen oma kaupunkinsa jo neljännesvuosisadan ajalla; onko siis mahdollista, että hän todella jättää sen taaksensa? Ei, hänestä tuntuu, että hän huomenna palaa sinne, kuten tavallisesti, nähden jälleen niin tutut paikat ja kasvot...

Mutta toinen lähtömerkki on juuri kajahtanut; hyvästelevät ystävät poistuvat, yläkansi on tyhjä; ainoastaan matkalle lähtijät ovat jääneet, katsellen toisiaan. -- Kieltämättä tämä viimeinen soitto kajahti hieman synkkänä, -- ja samassa André heräsi haaveistaan... Epäilemättä nuo vaunut tulevat tuolla. Ajurinvaunut -- kehnonlaiset, mutta olihan Djénane sen jo sanonut edeltäpäin -- ja ne lähestyvät hitaammin, kuin mitä tungoksen tähden olisi välttämätöntä. Nämä ajoneuvot kulkevat kaikesta päättäen hyvin läheltä ohi; vaunuikkuna on auki, ja sisällä istuu todella kaksi mustahuntuista naista... Toinen heistä nostaa äkkiä kasvoharsonsa: Djénane!... Djénane, joka on tahtonut, että hänen kasvonsa näkyisivät, ja joka hetkisen katselee Andréta, kasvoissa sellainen ahdistusta uhkuva ilme, jota ei milloinkaan voi unhottaa...

Djénanen silmät säteilevät, vaikkakin kyynelten himmentäminä; mutta nyt niitä ei enää näe. Harso on jälleen laskeutunut, ja tällä kertaa André on käsittänyt, että se oli jotain ratkaisevaa, jotain peruuttamatonta, samaa, kuin kätkisi ruumisarkun kannen alle rakastetut kasvot... Djénane ei kumartunut ulos vaunuikkunasta, ei viitannut kädellään jäähyväisiksi; ei muuta kuin tuo katse, joka muuten riitti syöksemään turkkilaisen naisen vakavaan vaaraan. Ja nyt katetut ajurinvaunut hitaasti jatkavat matkaansa halki ihmisvilinän...

Mutta tuo katse oli tehnyt Andrén sydämeen syvemmän vaikutuksen, kuin mitä sanat ja kirjeet olisivat voineet tehdä. Hän ei enää nähnyt ihmisiä, jotka laivasillalla kädellä tai lakilla viittasivat hänelle hyvästiään; nyt ei tässä maailmassa hänen tietoisuudessaan ole muuta kuin nuo matkan päässä kulkevat vaunut, jotka hitaasti palaavat haaremia kohti. Hän tahtoisi katseineen seurata niitä niin kauan kuin suinkin, mutta äkkiä hänen silmänsä himmenevät, ja hän näkee kaiken epäselvänä ja häälyvänä...