Part 22

Aurinko oli alhaalla ja sen hohde punainen; oli aika palata kotia. Nuo molemmat veneet poistuivat melkein yht'aikaa kapealta joelta ja alkoivat soutaa Bosporia pitkin komean iltavalaistuksen hohteessa, Andrén vene noin sadan metrin päässä Djénanen veneen jäljessä... Kaukaa André näki hänen nousevan veneestä marmoriselle rantasillalle ja menevän synkkään asuntoonsa.

Djénane oli tehnyt jotain varsin merkillistä: hän oli yksin lähtenyt Suolattomille-Vesille -- lisäksi pelkkä jakmak-huntu päässä, voidakseen näyttää silmiänsä ja painaa niistä häviämättömän muiston ystävänsä mieleen. Mutta André, joka ensin oli kyllin suureksi arvannut tämän omituisen ja liikuttavan teon, muisti äkkiä erään "Medjé" kirjansa kohdan, missä kertoi jotain samanlaista juhlallisesta katseesta, joka vaihdettiin veneessä eronhetkellä.

-- Siinä hän teki hyvin kiltisti -- näin hän alakuloisena ajatteli; mutta sekin oli hieman teennäistä, hän tahtoi jäljitellä Nedjibétä... Eikä se estä häntä muutaman päivän kuluttua avaamasta syliään Hamdille. --

Ja hän jatkoi venematkaansa Bosporin aasianpuoleista rantaa pitkin; monet talot olivat jo tyhjät, tarkasti kiinniteljetyt; useat puutarhaportit olivat salvassa ja umpeensa kasvaneet purppuranpunaisia metsäviiniköynnöksiä. Kaikkialla näki syksyn, lähdön, lopun merkkejä. Muutamilla sivullisilta kielletyillä pienillä rantasaloilla oli vielä joitakuita naisia, jotka maalla viivähtäneinä olivat tulleet istuutumaan veden ääreen tänä huvikauden viimeisenä perjantai-iltana; heidän silmänsä -- ainoa, minkä näki heidän kasvoistaan -- kuvastivat surua, joka heräsi pikaisesta haaremin paluusta ja tulevan talven pelosta. Ja Bengalin tulen tavoin laskeva aurinko loi valaistustaan kaikkeen tähän alakuloisuuteen.

Kun André oli palannut Terapiassa olevaan asuntoonsa, tulivat hänen soutajansa sanoman hänelle korulauseiset jäähyväisensä; he olivat muuttaneet ylleen yksinkertaiset pukunsa, ja kukin toi takaisin huolellisesti kokoon käärittynä Brussan harsokankaasta tehdyn kauniin paitansa ja komean punakeltaisen samettitakkinsa. He jättivät niinikään takaisin samanvärisen pitkän maton, vallan teeskentelemättä kehottaen häntä kuivattamaan sitä, se kun oli merivedestä läpimärkä. André katseli näitä ryysypaitaisia, joiden kultakirjaukset auringonpaisteesta ja kosteudesta olivat saaneet samaa vaskenruostetta, kuin vanhat arvokkaat metalliset romuesineet. Mitä hän niillä tekisi? Eiköhän häntä pahoittaisi vähemmin, jos hävittäisi ne, kuin jos ottaisi ne mukaansa kotimaahan, jossa hän joskus myöhemmin löytäessään nämä yhä haalistuneemmiksi käyneet muistoesineet, synkkänä virkahtaisi: "Nämä olivat soutajieni puvut muinoin, sinä valoisana aikana, jolloin asuin Bosporin rannalla."

Hämärä laskeutui. André pyysi sitä turkkilaista palvelijaansa, joka ennen oli ollut paimen Eski-Shehirissa, ottamaan tummaäänisen huilunsa ja soittamaan saman sävelmän kuin viime vuonna; se oli eräänlainen metsäläisfuuga, joka nyt tulkitsi hänelle kaikkea sitä sanoin kuvaamatonta, mikä tässä paikassa ja näissä erikoisoloissa liittyi kesän lopun nostamiin tunteisiin. Sitten hän nojasi ikkunaansa ja seurasi veneensä poistumista; sen soutajat olivat jälleen muuttuneet köyhiksi venemiehiksi, jotka lyhyin päivämatkoin kulkivat Konstantinopoliin, siellä pestautuakseen uuden isännän palvelukseen. Kauan hän katseineen seurasi tuota yhä tummenevaa vedenpintaa pitkin poistuvaa valkeata ja kapeata esinettä, jonka häipyminen harmaaseen iltahämyyn hänestä tuntui kahden Itämailla viettämänsä kesän katoamisen vertauskuvalta.

XLIII.

Lauantaina, lokakuun seitsemäntenä päivänä, joka oli hänen viimeinen Bosporin rannalla viettämänsä päivä, Djénane kirjoitti hänelle, että Mélekillä oli kovempi kuume, että perheen vanhat jäsenet olivat levottomat, ja että vielä samana päivänä palattaisiin kaupunkiin hakemaan lääkärinapua.

Kaikki lähetystöt kokosivat tavaroitaan matkalaukkuihin. André joudutti matkavalmistuksiaan, saadakseen aikaa ennen pimeän tuloa soutaa vastakkaiselle rannalle sanomaan hyvästi Valta-Herran-Laaksolle. Hän saapui sinne myöhään, taivas oli suurten nopeasti kiitävien synkkien pilvien peittämä, joista putoili sadepisaroita. Laakso oli autio, ja puiden juurella olevat pienet kahvilat olivat jo edellisestä illasta asti olleet suljettuina. Hän hyvästeli paria yksinkertaisia turbaanipäistä miestä, jotka asuivat seudun majoissa -- sitäpaitsi hyvää keltaista koiraa ja kilttiä harmaata kissaa, jotka kuuluivat laakson vaatimattomiin asujamiin; nämä olivat kahden kesäin aikana olleet hänen tuttaviaan ja näyttivät tajuavan, että hän nyt erosi heistä ainaiseksi. Sitten hän hitaasti kuin hautajaissaatossa kulki ympäri aidatun niityn, joka nyt oli autiona, mutta jonka hienoa ruohoa ja myrkkyliljojen punasinerviä kukkia hänen ystävättärensä pitkät harsot niin usein olivat hiipaisseet.

Tätä kävelyä kesti iltahämyyn asti, jolloin tähdet alkoivat tuikkia ja kuljeskelevien koirien haukunta alkoi kaikua. Lopetettuaan tämän toivioretkensä hän saapui laakson suulla olevaan kookkaiden plataanien muodostamaan pyhään lehtoon, ja silloin oli jo aivan pimeä, niin että hän kompastui puunjuuriin, jotka isojen käärmeiden kaltaisina kiemuroina piilivät lakastuneiden lehtien alla. Pimeässä hän palasi pienelle laiturille, missä jokainen kivilaatta oli hänelle tuttu, ja astui veneeseensä palaten Europan rannikolle.

XLIV.

Bosporilla on koko yön ulvonut Mustanmeren tuuli, jonka kamala ääni pian melkein lakkaamatta on kuuluva neljän tai viiden talvikuukauden aikana. Aamuyöstä myrsky yltyy, järkyttäen Andrén asuntoa, näin luoden lisää synkeyttä hänen viimeiseen heräämiseensä Terapiassa.

Mikä kamala ilma! sanoi hänen kamaripalvelijansa avatessaan ikkunat.

Vastapäätä, Aasian kukkuloilla, liitelevät tummat pilvet niin matalalla, että ne melkein koskettelevat myrskyn raastamia puita.

Ja tämän hurjan sään vallitessa ja rankkasateen pieksemänä André tänään kulkee viimeinen kerran alas Bosporia, sivuuttaen ystävättäriensä kesäasunnon, jossa kaikki on suljettua ja teljettyä, ja jonka marmorilaiturilla kuivuneet lehdet kiertelevät hurjassa tanssinpyörteessä.

Illalla hän jo on ehtinyt asettua asuntoonsa Konstantinopolissa, mutta valitettavasti niin lyhyeksi aikaa ennen lopullista lähtöänsä. Ei ole jäljellä muuta kuin viisikymmentä päivää, sillä hän on päättänyt palata Ranskaan meriteitse ja astua laivaan marraskuun 30 päivänä. Tämän päätöksen hän on tehnyt yksinomaan sentähden, että hänellä olisi edeltäpäin määrätty, muuttumaton lähtöpäivä, johon on mukautuminen.

Djénanen myöhään illalla saapunut kirje kertoi lääkärien lausunnon: aivokuume, hyvin ankaralaatuinen; pikku Mélek parka epäilemättä siihen kuolee, hän kun lisäksi on niin suuren hermokiihotuksen, kapinallisuuden ja uuden avion aiheuttaman kauhun heikontama.

XLV.

Lokakuun kahtena loppuviikkona, joiden aikana Mélek kamppaili kuoleman kanssa, oli ilma melkein muuttumatta kaunis, auringon paistaessa himmeän surumielisesti. Koulupoikien tavoin André joka ilta pyyhki kuluneen päivän numeron almanakastaan, jossa lokakuun 30 päivä oli merkitty ristillä. Hän oleskeli enimmäkseen Stambulissa, nauttiakseen niin kauan kuin suinkin turkkilaiselämästä, joka niin pian oli päättyvä häneltä. Mutta täällä, samoin kuin Bosporin rannalla, syksyn synkkyys lisäsi hänen matka-ajatustensa herättämää alakuloisuutta; nyt olikin jo melkein liian kylmä istua taivasalla, uneksimassa nargilen ääressä, paljasoksaisten puiden juurella, pyhien moskeijain edustalla.

Luonnollisesti hän ei enää tavannut ystävättäriänsä, sillä Djénane ja Zeyneb eivät poistuneet kuolevan äärestä. Lopun lähestyessä he kiinnittivät ikkunaristikkoihin niin pienen valkoisen merkin, että sitä tuskin huomasi; se merkitsi: hän elää vielä; oli sovittu siten, että sininen merkki tietäisi: kaikki on lopussa. Joka aamu ja sitten pari kertaa päivän kuluessa meni hän, Jean Renaud tai kamaripalvelija Khassim-Pashan hautausmaan ohi, levottomina katsellen tuota ikkunaa.

Tällä ajalla siinä talossa, missä kuoleva nuori nainen lepäsi, vallitsi harras hiljaisuus, ja vanhojen perheenjäsenten pyynnöstä imanit rukoilivat lakkaamatta. Tuo Islam, vanha Islam, joka tuudittaa kuolevat taivaalliseen lepoon, sulki yhä likemmin syliinsä tuon kapinallisen lapsen, joka asteittain alistui sen vaikutukseen ja nukahti pelotta; epäily ei muuten hänessä ollut parantumaton, vaan oli veres oksastus ammoisista ajoista periytyneen rauhallisuuden ja uskon rungossa. Ja lopulla eivät lapselliset uskonnolliset menot, jotka suhtautuvat koraaniin samoin kuin Lourdes'issa noudatetut hartausmenot, eikä molempien perheen kunnianarvoisien vanhusten taikauskokaan eivät enää loukanneet tuota vielä äsken niin epäuskoista nuorta naista, sillä nyt hän salli, että häneen kiinnitettiin taikaesineitä, ja että dervishit lukivat loihtuja hänen vaatteidensa yli; siunautettiinpa Eyoubin moskeijassa hänen Parisin muotiliikkeestä tilatut hienot paitansa, tai lähetettiin ne vielä kauemmaksi, aina Skutariin asti, ulvovien dervishien luo, joiden hengityksellä on parantava voima niin kauan kuin he ovat haltioissaan, kauan avuksi huudettuaan Allah'ta.

Lokakuun lopulla Mélek oli kaksi päivää ollut ääneti ja todennäköisesti tajuttomana ja vaipuneena raskaaseen kuumenneen, jonka lääkärit sanoivat merkitsevän kuoleman lähestymistä.

XLVI.

Marraskuun toisena päivänä Zeyneb, joka valvoi Mélekin vuoteen ääressä, kääntyi äkkiä pelästyksestä väristen: puolihämäräisen huoneen taustasta kohosi syvästä hiljaisuudesta hyvin lempeä, raikas ääni, joka luki rukouksia. Hän ei ollut kuullut tuon nuoren hunnutetun tytön tulevan sisään. Mitä hän tekikään siellä, koraani kädessä? Nyt hän jo ymmärsi: rukous kuolleiden puolesta! Turkinmaalla on tapana että kun talossa on kuoleva, saman kaupunginosan tytöt ja naiset tulevat vuoroin lukemaan rukouksia. He astuvat ilman muuta sisään huoneeseen, sanomatta nimeään, nostamatta harsoaan, tuntemattomina ja onnettomuutta ennustavina; heidän läsnäolonsa on kuoleman enne, samoin kuin katolilainen pappi, joka tuo viimeisen voiteluksen.

Mélek olikin ymmärtänyt, ja hänen silmänsä, jotka kauan olivat olleet suljettuina, aukenivat jälleen, hän oli nyt siinä salaperäisessä paremmuuden tilassa, joka melkein aina on havaittavissa vähää ennen kuolemaa. Ja hän jaksoi taas vähän käyttää ääntänsä, jonka saattoi luulla jo ainaiseksi sammuneen, ja hän sanoi tuntemattomalle tytölle:

-- Tulkaa lähemmäksi, en oikein kuule... Älkää luulko, että minä pelkään... Lukekaa kovemmin... niin ettei mene hukkaan...

Sitten hän itse tahtoi lukea muhamettilaisen uskontunnustuksen, ja ojentaen rukousasentoon pienet läpikuultavan kalpeat kätensä, hän lausui nämä pyhät sanat:

"Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on hänen profeettansa..."

Mutta ennenkuin hän oli lukenut loppuun uskontunnustuksensa, mikä tapahtui melkein henkäyksenä, ojennetut heikot kädet vaipuivat ales.

Silloin tyttö, jonka nimeä ei tiedetty, jälleen avasi koraaninsa ja jatkoi lukemistaan. Mikä suloinen poljento, mikä rauhoittava tuuditus noissa Islamin rukouksissa, varsinkin kun niitä lukee tiheän hunnun verhoama nuori tyttö... Myöhäiseen yöhön nämä tuntemattomat hurskaat naisolennot tulivat ja poistuivat äänettömästi kuin varjot, eikä siis tullut keskeytystä siihen sulosointuiseen rukoilemiseen, joka helpottaa manalle-muuttoa.

Usein toisiakin henkilöitä tuli hiipien varpaisillaan huoneeseen, kumartuen sanaakaan sanomatta kuolinvuoteen yli. Nämä olivat: äiti, hiljainen ja hyvä olento, aina niin vaatimaton, että häntä tuskin huomasi; molemmat vanhat isoäidit, jotka eivät voineet alistua välttämättömyyteen, tuijottaen sanattomina ja melkein ankaroina syvässä epätoivossaan; lisäksi isä, Mehmed-Bei, jonka kasvot olivat nääntyneet surusta ja kenties tunnonvaivoista; oikeastaan hän jumaloi tytärtään Mélekiä, mutta taipumattoman järkähtämättä noudattamalla vanhoja tapoja hän oli syössyt tyttärensä kuolemaan. Kävijöiden joukossa oli niinikään entinen kotiopettajatar, neiti Tardieu, joka vallan vavisten astui huoneeseen; hänet oli noudettu loppupäivinä Mélekin nimenomaisesta pyynnöstä, mutta vaikka häntä siedettiin, oltiin hänelle vihamielisiä, häntä kun pidettiin onnettomuuden aiheuttajana.

Kuolevan silmät olivat jälleen ummistuneet; joskus hänen kätensä vavahtivat ja huulensa värähtivät, mutta muuten hän ei antanut elonmerkkiä.

XLVII.

Kello neljän vaiheella aamulla. Sinä yönä valvoi Djénane. Tuntematon naisvieras, jonka rukous täytti tämän haaremihuoneen, kohotti äkkiä äänensä keskellä juhlallista hiljaisuutta ja luki haltioituneena, ikäänkuin hänellä olisi ollut se tunne, että _jotain tapahtui_, millä oli ratkaiseva merkitys. Djénane, joka lakkaamatta painoi käsillään toista Mélekin pienistä verettömistä käsistä, huomaamatta, että se oli käynyt kylmäksi, säpsähti kauhistuneena, tuntiessaan olkaansa kosketeltavan; kaksi heikkoa lyöntiä, jotka tiesivät synkkää huomautusta... Hyi noita inhottavan, ennen näkemättömiä vanhan akan kasvoja, jotka pistivät esiin hänen takaansa, äänettömästi ilmestyneinä huoneeseen lukottomasta ovesta; se oli leveäharteinen eukko, mutta kalpea ja luiseva; sanaakaan sanomatta hän viittasi Djénanea poistumaan.

Epäilemättä tämä nainen oli kauan ollut vahdissa käytävässä, ja vasta silloin kun tarkka ammattivaistonsa ilmaisi, että hetki oli tullut, hän lähestyi ryhtyäkseen tehtäväänsä.

-- Ei, ei! sanoi Djénane, heittäytyen vainajan yli, ei vielä! En tahdo, että viette häntä pois!

-- No, no, sanoi vanha nainen, ja sysäsi hänet arvonsa tuntevana syrjään, enhän tee hänelle mitään pahaa.

Tuo nainen oli ruma, mutta ei siltä häijynnäköinen, päinvastoin ilmeni hänen kasvoissaan synkkää sääliä ja ennen kaikkea suurta väsymystä. Niin monta katkottua haareminkukkaa oli hänen jo täytynyt kantaa pois vahvoilla käsivarsillaan, tämän "ruumiin pesijättären." joksi hänen kaltaisiaan kutsutaan.

Hän otti kuolleen syliinsä, kuin sairaan lapsen, ja vainajan kauniit punervat hiukset valuivat hänen hirvittäville hartioilleen. Kaksi hänen avustajanaistaan -- kaksi vielä kammottavampaa vanhaa ammattilaista -- odotti etuhuoneessa kynttilät kädessä. Djénane ja rukoilijanainen seurasivat heitä käytäviin ja eteisiin, jotka olivat kylmät ja hiljaiset aamunsarastuksessa, ja tuo synkkä joukko suuntasi askeleensa portaisiin.

Näin siis Mélek-Sadiha-Saadet kahdenkymmenen ja puolen vuoden ikäisenä kuoli kauhun murtamana, kun hänet pakotettiin toistamiseen heittäytymään aviomiehen syliin...

Kun oli astuttu alas portaita, saapuivat vanhat eukot taakkoineen pohjakerroksessa olevaan saliin, joka kuului tämän vanhan rakennuksen taloushuoneistoon; se oli eräänlainen marmoripermantoinen tarjoiluhuone, jonka keskellä oli maalaamaton valkoinen puupöytä, amme täynnä höyryävää kuumaa vettä ja kolmijalalle levitetty raiti; nurkassa oli ruumisarkku -- ohuista laudoista tehty, niinkuin Turkinmaalla on tavallista -- ja lopuksi lattialla sauvan ympärille kääritty vanhanaikainen shaali, niin sanottu "validé", jommoisia rikkailla käytetään paarivaatteena. Kaikki tämä oli valmistettu edeltäpäin, sillä Islamin maissa hautauksen täytyy tapahtua hyvin nopeasti.

Kun vanhat naiset olivat laskeneet nuoren vainajan lyhyelle pöydälle, valuivat hajalla olevat kauniit punervat hiukset lattiaan asti. Ennen toimeensa ryhtymistä, he viittaisivat Djénanea ja tuntematonta verhottua naista poistumaan. He vetäytyivät juuri itsestään odottamaan oven ulkopuolella. Zeyneb, joka ikäänkuin aavistaen mitä tapahtui oli herännyt, liittyi odottajiin -- ja hän oli vielä valkeampi kuin vainaja, silmien ympärillä tummemmat kehät. Kaikki kolme he seisoivat jäykkinä kauhusta, mielikuvituksessaan seuraten tämän viimeisen puhdistuksen yksityiskohtia, kuunnellen valuvan veden kolkkoa ääntä ja tuossa kaikuvassa huoneessa siirrettyjen esineiden kolinaa. Ja kun kaikki oli valmista, kutsui pitkä eukko heitä: -- Tulkaa nyt katsomaan häntä?

Ruumis oli laskettu kapeaan arkkuunsa, kääritty valkoisiin, paitsi kasvoja, jotka vielä olivat paljaat viimeisiä suudelmia varten. Ei oltu voitu täydelleen sulkea hänen silmiään eikä suutansa; mutta hän oli niin nuori, ja hänen hampaansa olivat niin valkoiset, että hän yhä vielä oli viehättävän kaunis, kasvoissa lapsellinen ilme ja huulilla alakuloinen hymy.

Nyt herätettiin koko talon väki, jotta he tulisivat suutelemaan vainajaa, isä, äiti, molemmat isoäidit, jäykät vanhat sedät, jotka jo joku päivä sitten olivat menettäneet jäykkyytensä, palvelijattaret ja orjat.

Ison talon täyttivät sytytetyt valot, kiireiset askelet, huokaukset ja nyyhkytykset.

Viimeksi saapui toinen isoäideistä, samalla Djénanen äidinäiti, ja molemmista vanhoista naisista pelottavin; hän oli jo muutaman päivän ollut vieraana talossa, ja juuri kun saapui tämä vanhoillinen kandin puoliso, ankara muhametinuskoinen ja erikoisen vihainen sille uudelle liikkeelle, joka oli riistänyt häneltä hänen lastenlapsensa -- oli siellä pelokas opettajatar, neiti Tardieu polvillaan ruumisarkun ääressä. Molemmat naiset katselivat toisiaan hetkisen vaieten, toinen hirvittävänä, ja toinen nöyränä ja kauhistuneena:

-- Menkää tiehenne! sanoi vanha nainen turkinkielellä, vavisten vihasta. Mitä teillä enää on täällä tekemistä? Tehtävänne on loppuun suoritettu... Ettekö kuullut mitä sanoin, menkää tiehenne!

Mutta alkaessaan vetäytyä pois huoneesta tuo nuori naisparka katsoi häneen niin vilpittömästi ja epätoivoisesti ja silmät täynnä kyyneleitä, että vanhan naisen äkkiä valtasi surku. Epäilemättä hän äkkiä käsitti, mitä ei vuosikausina ollut tunnustanut, että opettajatar oli ainoastaan ollut edesvastuuton välikappale ajanhengen palveluksessa.

Silloin hän ojensi hänelle kätensä, huudahtaen: Anteeksi!...

Ja nämä molemmat naiset, jotka siihenasti olivat olleet toisilleen niin vihamieliset, itkivät nyyhkyttäen toistensa käsivarsiin kietoutuneina. Vakaumusten, rotujen, ikäkausien eroavaisuus olivat kauan erottaneet heidät, mutta molemmat olivat hyväsydämiset ja äidilliset, alttiit hellyyden ja katumuksen tunteille.

Ikkunasta sisälle tunkeva himmeä valo ilmoitti, että tämä marraskuun yö oli päättynyt. Djénane muisti nyt Andrén, nousi huoneeseensa noutamaan sinistä nauhaa, jonka sopimuksen mukaan toisen merkin sijalle kiinnitti saman ikkunan ristikkoon.

XLVIII.

Kamaripalvelija oli aamun koittaessa ollut katsomassa merkkiä, ja vallan pelästyneenä hän kiiruhti takaisin Peraan.

-- Neiti Mélek on varmaankin kuollut, hän sanoi isännälleen, herätettyään hänet: he ovat kiinnittäneet ikkunaan sinisen merkin, jonka juuri näin...

Hänellä oli monta kertaa ollut tilaisuus puhua Mélekin kanssa ovenraosta, käydessään toimittamassa Andrén vaarallisia asioita; olipa Mélek ollut niin ystävällinen, että paljasti kasvonsa, kiittäessään häntä hänen vaivoistaan. Hänen mielestään hän oli _neiti_ Mélek, hän kun näytti niin nuorelta.

Tuntia myöhemmin André sai Djénanelta tiedon, että vainaja keskipäivällä vietiin moskeijaan; hän läksi siis ennen kello 11 Khassim-Pashaan. Hän oli pukeutunut feziin ja työläispukuun, jotta ei pistäisi silmään, sillä sopivana hetkenä hän tahtoi tulla ruumisarkkua hyvin lähelle, koettaakseen täyttää Islamin määräämän pyhän velvollisuuden vainajata kohtaan.

Ensin hän odotti syrjässä, läheisellä hautausmaalla. Ja ennen pitkää hän näki muutamien outojen henkilöiden olkapäillään kantavan ulos talosta kevyen arkun, niinkuin turkkilainen tapa vaatii. Ruumisarkun ympärille oli kääritty vanha shaali, oikea "validé"-shaali puna- ja vihreäraitainen, hienoine Kashmiri-kuvioineen; pieni valkoinen harso oli laskettu kannelle, pään puolella, merkkinä siitä, että vainaja oli nainen, ja hämmästyttävästi poikkeamalla vanhasta tavasta, oli vaatimaton ruusuvihko neulalla kiinnitetty shaaliin.

Turkkilaisilla toimitetaan hautaus paljoa pikemmin kuin meillä, eikä lähetetä kutsuja hautajaisiin. Niihin saa tulla kuka tahansa, sukulaiset, ystävät, jotka ovat saaneet tapahtumasta tiedon, naapurit, palvelijat. Ei koskaan näe naisia näissä valmistuksitta toimeen pannuissa hautajaissaatoissa, eikä pyydettyjä kantajia; ohikulkijat suorittavat kantajien tehtävän.

Marraskuun aurinko paistoi kauniina, päivä oli kirkas ja tyyni; Stambul säteili kauempana, kohoten muuttumattomana ohuesta syyssumusta, joka alempana verhosi Kultaisen- Sarven.

Mélekin arkku siirtyi usein olalta toiselle, sillä kaikki vastaantulijat tahtoivat täyttää pyhän velvollisuuden, muutaman hetken kantamalla tuntematonta vainajaa. Jonon etunenässä kulki kaksi pappia, vihreät turbaanit päässä, satamäärä kaikensäätyisiä miehiä astui arkun jäljessä; näiden joukossa oli muutamia vanhoja dervishejä maagi-päähineineen; astuessaan he veisasivat virsiä korkealla ja synkällä äänellä, joka muistutti talvi-illoin metsästä kuuluvaa susien ulvontaa.

Suunnattiin kulku vanhalle moskeijalle, joka oli kaupungin laidalla, melkein maalla, autiossa notkoissa. Mélekin arkku laskettiin alas esikartanon kivilaatoille, ja imanit lukivat kimakoin kurkkuäänin hautajaisrukouksensa.

Siellä viivyttiin lähes kymmenen minuuttia, sitten saatto jälleen läksi liikkeelle, laskeutuen alas lahden rantaan, sieltä kulkeakseen veneissä vastakkaisella rannalla olevalle isolle Eyoubin hautausmaalle, missä Mélek oli saava viimeisen leposijansa.

Kun lähestyttiin Kultaisen-Sarven kohdalla olevaa kaupunginosaa, missä oli paljon väkeä, liikkui ruumissaatto hitaasti, siihen kun liittyi useita. Siellä soutajat ja merimiehet vuoroonsa kantoivat pikku Mélek vainajaa. André, joka tähänasti oli epäröinyt, lähestyi nyt vihdoinkin, varmana siitä, ettei häntä tässä tungoksessa tunnettaisi; hän kosketteli kädellään vanhaa validé-shaalia, ojensi olkansa ja tunsi nuoren ystävättärensä arkun hetken lepäävän sillä, kulkiessaan siten parikymmentä askelta rantaa kohti.

Sitten hän kokonaan poistui, peläten, että hänen itsepäinen saattamisensa voisi herättää huomiota...

XLIX.

Viikkoa myöhemmin molemmat eloon jääneet, Djénane ja Zevneb, pyysivät Andréta tulemaan Sultan-Selimiin. Tuossa entisessä yksinkertaisessa, syrjäisessä ja synkässä pienessä talossa he tapasivat toisensa viimeistä edellisen kerran elämässään, ja molemmat naiset olivat vallan mustiin puetut, tiheät mustat harsot kasvoilla.

He eivät puhuneet muusta kuin vainajasta, hänestä, joka oli "vapautettu", niinkuin heidän sanansa kuului, ja André sai kuulla kaikki yksityiskohdat hänen viimeisiltä hetkiltään. Hänestä tuntui siltä, etteivät he itkeneet mustien harsojensa alla, molemmat tuntuivat vakavilta ja tyyntyneiltä. Zeynebin mielestä tuollainen vapautuminen oli vallan luonnollinen, sillä eihän hän itse enään oikeastaan kuulunut tähän matoiseen maailmaan. Mutta häntä ihmetytti, että Djénane oli niin tyyni.

Äkkiä André, ajatellen sanovansa jotain hauskaa, virkkoi lempeästi ja ystävällisesti: "Minulle osoitettiin Hamdi-Beitä viime perjantaina Yidizissä, hän oli käytökseltään hieno, aistikas ja kasvoiltaan kaunis." Mutta Djénane keskeytti, kiivastuen ensi kerran: "Minä pyydän, André, älkäämme enää puhuko siitä miehestä."

Zeyneb kertoi hänelle sitten, että perheessä, joka oli kokonaan lamassa Mélekin kuoleman johdosta, ei sillä haavaa ajateltu tuota avioliittoa.

Todella André oli kohdannut Hamdi-Bein ja oli hänestä saanut tuon vaikutuksen. Jopa hän siitä asti koetti itselleen vakuuttaa: "Olenpa onnellinen siitä, että pikku ystävättäreni mies on sellainen." Mutta tämä kuulosti ontolta, sillä oikeastaan hän kärsi enemmän nähtyään Hamdin ja todettuaan hänen ulkomuotonsa viehätyksen ja ennen kaikkea hänen nuoruutensa.