Part 21

Tosin kului heinäkuu niin, ettei heidän ollut mahdollista tavata toisiaan edes kaukaa Suolattomilla-Vesillä. Konstantinopolissa heinäkuu on myrskyjen ja ukkosilmojen aika, jonka kuluessa Bospori aamusta iltaan on valkoisten vaahtopää-aaltojen peittämä. Tämän kuukauden kestäessä Djénane tuskin saattoi kirjoittaa hänelle, häntä kun niin tarkasti vartioi muuan kärtyisä vanha täti, joka oli tullut Erivanista, joka ei näyttänyt ollenkaan tekevän lähtöä ja joka ei rohjennut lähteä soutoretkelle, ellei vesi ollut tyyni kuin peili.

Mutta mainittu naishenkilö, jota André ja hänen kolme ystävätärtään mainitsivat "Pahuksen Hanumiksi", suori tiehensä elokuun alussa, ja loppukesä, heidän viimeinen kesänsä, oli sitten yhtämittaa kaunis. Elo-, syys- ja lokakuu on viehättävä vuodenaika Bosporilla, taivas on silloin paratiisillisen kirkas, päivät tosin lyhenevät, mutta ikäänkuin tiivistyvät ja käyvät levollisemmiksi, silti pysyen loistavan kauneina.

He kävivät säännöllisesti Aasian Suolattomilla-Vesillä ja järjestivät kohtaamisia Sultan-Selimissä Stambulissa. Ulkonaisesti kaikki oli heille samanlaista kuin kesällä vuonna 1904, sekin, että Djénanen harso alati oli vedettynä alas kasvoille; mutta heidän sieluissaan liikkui uusia, vielä ilmaisemattomia tunteita, jotka herättivät epävarmuutta, mutta jotka joskus keskeyttivät heidän keskustelunsa painostavalla vaitiololla.

Viime vuonna he olivat voineet sanoa: "onhan meillä vielä edessämme yksi kesä." Mutta nyt oli kaikki lopussa, kun André marraskuussa oli jättävä Turkinmaan; he ajattelivat lakkaamatta tätä pian tapahtuvaa eroa, joka tuntui heistä yhtä ratkaisevalta kuin vainajan hautaaminen. Vanhoina ystävinä, heillä jo oli yhteisiä muistoja, ja he suunnittelivat niiden huvi- ja toivioretkien uusimisia ennen loppua, jotka he edellisenä vuonna yhdessä olivat tehneet. "Meidän pitäisi yrittää vielä kerta elämässämme yhdessä käydä Beikoksen metsikössä, jossa olimme viime syksynä... Ja Nedjibén haudalle meidän kaikkien pitäisi palata viimeinen kerta..."

Andrén mielestä, joka sinä vuonna kärsi kuolettavia tuskia joka kuukauden vaihtuessa, syyskuun ensimäinen päivä tiesi, että hän taas oli taivaltanut pitkän matkan elämän alamäkeä, missä vauhti kiihtyi niin huimasti, että se vaikuttaa alassyöksymiseltä. Hänestä tuntui, että ilma eilisestä äkkiä oli tullut kuulakammaksi ja syksyisen viileäksi ja että se helpommin kantoi ääniä, niinkuin on tavallista syyskesällä; selvemmin kuin eilen kuuli turkkilaisten kumeat torventoitotukset vastakkaiselta Aasian rannalta, missä sotilailla on vartiopaikka Beikoksen plataanien siimeksessä. Kesä lähestyi varmasti loppuaan, ja André ajatteli väristen, että punasinervät myrkkyliljat pian aikoivat kukkia lakastuneiden lehtien seassa Valta-Herran-Laaksossa.

Mutta kuinka säteilevää oli kaikki tänä aamuna, ja kuinka liikkumattoman tyynenä lepäsi Bosporin pinta! Ei tuulenhenkäystä, ja mikäli aurinko nousi ylemmäksi taivaalle, levisi ilmaan miellyttävä lämpö. Joukko purjeveneitä, höyrylaivan hinaamina, liukui pitkänä jonona ohi; ne olivat vanhanaikaisia turkkilaisia laivoja, kirjavasti maalattuine peräkeulan korokkeineen, jommoisia näkee ainoastaan näillä seuduilla. Kaikki purjeet reivattuina ne rauhallisesti soluivat Mustaamerta kohti, jonka suu näkyi kaukana kahden jyrkän vuoriharjanteen välissä, ja joka asiaa tuntemattomasta mereltä näytti niin tyyneltä ja vaarattomalta.

Vallan Andrén ikkunoiden alla oli pieni auringonpaisteessa kylpevä rautasilta, jonka laitaan sidottujen muiden kaunisten veneiden joukossa oli hänenkin veneensä, odottaen iltaa viedäkseen hänet Suolattomille-Vesille.

Suolattomat-Vedet! Vielä viisi tai kuusi kertaa hän saattoi esiintyä itämaalaisena tällä vihreärantaisella joella, missä hänellä oli ikäänkuin lyhytaikainen pieni, kuningaskuntansa, ja missä verhotut naiset kaukaa tunsivat hänen soutajiensa puvut. Ja useina päivinä hän vielä saattoi auringonlaskun aikana istuutua Valta-Herran-Laakson jättiläisplataanien siimekseen sanomattoman rauhan ympäröimänä polttamaan nargileaan ja katselemaan hitaasti käveleviä naisia, "autuaita varjoja", Elysiumin kentillä.

Vielä hänellä oli jäljellä ainakin kolmekymmentä tai kolmekymmentäviisi kesäpäivää, siis melkoinen valmistusaika ennen lopullista eroa, joka siis ei ollut ihan läheltä uhkaava.

Tuona aamuna Beikoksen yli kohoavat aasianpuoleiset kukkulat olivat vallan vaaleanpunaiset kanervakukkineen, ihan kuin vaaleanpunaiset nauhat. Turkkilaiskylien majat, jotka ovat rakennetut vesirajaan asti, korkeat vihreät plataanit, jokien oksille kalastajat jo kolmensadan vuoden aikana ovat ripustaneet verkkojaan, kaikki tämä, sekä sinitaivas, kuvastui Bosporin vesipeiliin, joka hohti kirkkaana kuin aina kauniilla säällä. Ja kaikki tämä herätti niin kesän pysyväisyyttä, rauhaa, elämää ja nuoruutta uhkuvan vaikutelman, että André vielä kerran viehättyi sen harhaluuloihin, unhottaen, että aika riensi ja että huomispäivä oli tulossa uhkaavana.

Iltapäivällä hän siis läksi Suolattomille-Vesille, missä kaikki säteili kirkastuneena auringonvalossa; hän kohtasi kolme ystävätärtään ja sai osakseen muiden hunnutettujen naisten katseet. Hän palasi sieltä verrattomana iltahetkenä, soutaen pitkin Aasian rantaa; vanhoja äärettömiä taloja, joiden sisällä voi tapahtua mitä murhenäytelmiä tahansa; vanhoja salaperäisiä, rehottavan vihreän kasvullisuuden peittämiä puutarhoja; vartioituja vanhoja marmorisiltoja, missä verhottuja kaunottaria aina perjantaisin istuu katselemassa palaavia veneitä. Soutajiensa nopeiden ja tahdikkaiden aironvetojen edentämänä André halkoi kasvoja hyväilevää raitista ilmaa, jota sieramet hurmaantuneina ahmivat. Hän tunsi itsensä pirteäksi ja tiesi, että hän tänä hetkenä näytti nuorelta, ja hänessä heräsi sama elämänhalu ja sama jano tyhjentää nautinnon pikari. Hänen sielunsa, joka enimmäkseen oli kuin synkkä väsymyksen kuilu, saattoi räin muuttua ympäristön kiehtovasta houkutukselta tai hänen taiteilijasilmäänsä hivelevästä haavekuvasta -- hän saattoi muuttua, nuorentua, tuntea olevansa valmis antautumaan uhkayrityksin ja lemmenseikkailuihin.

Samassa veneessä istui Jean Renaud, joka intohimoisin valituksin uskoi hänelle olevansa rakastunut erääseen kauniiseen lähetystö-naiseen, joka kaikessa rakastettavaisuudessaan oli välinpitämätön hänen pyyteistään. Samalla hän oli mieltynyt Djénaneen, jonka kasvoja ei koskaan ollut nähnyt, mutta jonka varjokuva ja ääni tenhollaan teki hänen unensa levottomaksi. Ja André kuunteli olkapäitään kohauttamatta näitä tunnustuksia, jotka hyvin sointuivat yhteen tämän illan tunnelmaan; tämän nuoren miehen tunteet saavuttivat täyden vastakaiun hänessä, vallan samat harrastukset innostuttivat molempia, kaikki muu oli menettänyt merkityksensä. Rakkautta liiteli kaikkialla ilmassa. Luottamus luottamuksesta! Andrén teki mieli huudahtaa hänelle voitokkaana: "Minä olen enemmän rakastettu kuin sinä!..."

He jatkoivat matkaansa vaieten, kumpikin itsekkäästi vaipuneena rakkauden hallitsemiin ajatuksiinsa; ja kesäillan ihanuus Bosporilla muodosti komean kehyksen heidän unelmilleen. He sivuuttivat lakkaamatta vanhojen talojen pääsyltä kiellettyjä rantasiltoja, joiden laidalla istuvat naiset katselivat miten heidän veneensä solui edelleen punakuparin väriseksi muuttuneessa valaistuksessa, ja molemmat toverukset olivat mielissään ajatellessaan, että heidän omituisin väriyhdistelmin koristettu veneensä tässä ihanassa auringonlasku-valossa varmaankin teki heihin edullisen vaikutuksen.

XL.

Syyskuu on lopussa!... Aasian kukkuloiden kanervakukkien kaunis vaaleanpuna muuttuu päivä päivältä, vaihtuen vähitellen ruosteenkarvaiseksi. Beikoksen laaksossa punasinervät myrkkyliljat kukkivat runsaan rehottavina hienon niittyruohon keskellä; plataanien kuihtuneet lehdet peittävät maan laajalti kullanhohteisena mattona. Kun iltaisin aikoo polttaa nargile-piippuaan jonkun tuollaisen yksinkertaisen pikkukahvilan edessä, joka vielä on auki, mutta joka pian suljetaan, valitsee paikan auringonpaisteessa, hakien katoavan kesän rämeistä lämpöä; niin pian kuin säteet alkavat langeta maahan vinosti, ja kun plataanien kookkailla oksilla näkee tulipalon punaiseen valoon vivahtavan heijastuksen, tuntuu äkkiä läpitunkeva, vilunviima, joka tekee alakuloiseksi. Silloin menee tiehensä, ja lakastuneet lehdet kahisevat askeleiden alla. Nyt ovat alkaneet suuret syyssateet, jotka täydelleen liuottavat maan, mutta jotka vuorottelevat lämpimien ja omituisen kuulakkaiden päivien kanssa, joina mehiläiset surisevat jälkikesän purtojuuren kukkasilla, mutta kylmät usvat nousevat maasta ja metsistä illan suussa.

Samanlaisena, lakastuneiden keltalehtien peittämällä, André näki tämän laakson viime vuonna: -- kiintyy paikkaan, niissä kahdesti on nähnyt lehtien varisevan. Hän tuntee, että hänen on oleva vaikea hylätä ainaiseksi tämä idyllinen Aasian soppi, jossa hän kahden ihanan kesän aikana on käynyt melkein joka päivä. Mutta hän tietää myös, että tämä suru, samoin kuin monet muut toisaalla kokemansa, valitettavasti pian on unhottuva läheisen tulevaisuuden yhä synkkenevässä harmaudessa...

Koko vuoteen André ja hänen ystävättärensä eivät olleet voineet yhdessä retkeillä tänne. Mutta maksoi mitä maksoi, he olivat päättäneet toteuttaa nämä huviretkituumansa kahdesti, ja samalla ehdottomasti viimeisen kerran, nimittäin lokakuun 3:ntena ja 5:ntenä päivänä.

Heidän lokakuun kolmanneksi päiväksi suunnittelemansa retken päämäärä oli se metsikkö, jonka olivat löytäneet vuonna 1904. He tapasivat kaikki siellä toisensa pienen suon laidassa, jota vallan, kuin vartavasten piiloitti vuoren notkelma. He istuutuivat entisille paikoilleen, samoille sammalpeitteisille kiville, tuon seisovan veden rannalle, missä oli niin korkeata kaislikkoa ja niin suuria sananjalkoja, että luuli näkevänsä edessään kuuman vyöhykkeen kasvistoa.

André huomasi heti, etteivät ystäväparat sinä iltana olleet samanlaisia kuin ennen, vaan että heissä kussakin erikoisesti oli jotain hermostunutta ja ärtyisää. Djénane teeskenteli välinpitämättömyyttä, Mélek kiivautta.

-- Nyt he aikoivat naittaa meidät kaikki kolme -- näin he sanoivat -- he kun tahtovat kukistaa meidän kolminaisen kapinallisuutemme. Sitäpaitsi väitetään käytöstapaamme muka liian vapaaksi ja että olemme aviomiehen tarpeessa, joka pitäisi meitä kurissa.

-- Mitä minuun tulee, virkkoi Mélek, niin kohtaloni ratkaistiin perheneuvottelussa viime lauantaina. Pyövelikseni määrättiin muuan Omar-Bei, ratsuväen kapteeni, kaunis, mutta miellyttämätön, tuimakatseinen mies. Suvaittiin tässä eräänä päivänä näyttää hänet minulle ikkunastani, niin ettei ratkaisu suinkaan ole viipyvä...

Ja hän polki jalkaansa maahan, kääntäen pois katseensa, rutistaen käsissään kaikki lähettyvillä olevat lehdet.

André ei keksinyt mitään hänelle sanottavaa, vaan katsoi molempiin toisiin. Hän aikoi kysyä Zeynebiltä, joka istui lähinnä häntä: "Entä te?" Mutta hän pelkäsi hänen vastaustaan, jonka lihankin hyvin arvasi, nimittäin tuota lempeätä, sydäntä särkevää liikettä, jolla hän osoitti poveansa. Sentähden hän kysyi Djénanelta, ainoalta, joka heistä oli verhottu:

-- Entä te?

-- Niin minä, Djénane vastasi äänessä tuo hieman ylpeän välinpitämätön sävy, joka siinä jo muutama päivä oli ollut havaittavissa, he aikovat jälleen liittää minut Hamd'iin...

-- Ja mitä siis aiotte tehdä?

-- Hyvä Jumala, mitäpä minun pitäisikään tehdä! Todennäköisesti alistun. Koska minulla välttämättömästi täytyy olla mies, niin voin yhtä hyvin ottaa henkilön, joka ennen on ollut mieheni: häpeä tuntuu minusta siten vähäisemmältä, kuin jos minut kytketään vallan outoon...

Hämmästyen kuuli André hänen puheensa. Tuo tiheä musta harso esti hänet lukemasta Djénanen silmistä, missä määrin hänen äkillinen alistumisensa oli vilpitön. Tämä odottamaton suostuminen palaamaan Hamd'in luo oli hänelle paras tapa päästä tästä pulmallisesta tilanteesta; mutta ensiksi hän ei siihen uskonut, ja toiseksi hän huomasi, että tämä ratkaisu oli omansa tuottamaan hänelle surua.

He eivät enää puhuneet näistä polttavista kysymyksistä, ja vaipuivat kaikki vaieten ajatuksiinsa. Djénanen pehmeä ääni katkaisi ensiksi hiljaisuuden tässä niin rauhallisessa seudussa, että saattoi kuulla lehden toisensa jälkeen putoavan puusta. Aivan hillittynä ja tyynenä Djénane alkoi puhua kirjasta:

-- Oh, virkkoi André, koettaen vapautua vakavuudestaan, tosiaankin, tuo kirja! Emme enää pitkiin aikoihin ole sitä ajatelleet... Mitä minun tuleekaan siinä kertoa? Että te menette illoin ylhäisön seuroihin, ja että teillä päivin on päässä kauniit hatut, joita koristavat ruusu- ja sulkakasat, aivan kuin Peran naiset?

-- Älkää nyt laskeko pilaa, André, tänään, kun eropäivämme on niin lähellä...

Silloin hän kuunteli heitä tarkkaavaisesti. Vähääkään antaumatta harhaluuloihin siihen palvelukseen nähden, jonka hän saattoi heille tehdä, hän ei ainakaan tahtonut kuvata heitä väärässä valossa, eikä kirjoittaa mitään, mikä ei vastannut heidän vakaumuksiaan. Hän luuli huomanneensa, että he olivat uskolliset useimmille Islamin määräämille tavoille, ja että he paljon pitivät harsostaan, kunhan vaan joskus saivat nostaa sen kasvoiltaan valittujen ja koeteltujen ystävien läsnäollessa. Heidän vaatimuksensa eivät olleet sen suurempia, kuin että heitä kohdeltaisiin vapaina, ajattelevina ja vastuunalaisina olentoina, ja että heidän sallittaisiin, jos niin vaadittiin vaikkapa verhottuina vastaanottaa miehiä ja puhella heidän kanssaan -- varsinkin tulevan sulhasen kanssa.

-- Yksistään näihin myönnytyksiin, vakuutti Djénane, me ja ne, jotka tulevat jälkeemme, tyydymme ainakin puolen vuosisadan aikana, kunnes olemme saavuttaneet korkeamman kehitystason. Sanokaa, hyvä ystävä, ettemme pyydä sen enempää, jotta meitä ei pidettäisi mielettöminä ja kumouksellisina. Sitäpaitsi rohkenen väittää, ettei kukaan profeettamme kirjasta voi löytää ainoatakaan kohtaa, joka varsinaisesti vastustaisi tätä toivomustamme.

Illan lähestyessä, Andre hyvästellessään heitä tunsi, että Mélekin ojentama pieni käsi poltti kuin tuli.

-- Kauheata, huudahti André pelästyneenä:, kätenne polttaa, kuin olisi teillä kova kuume.

-- Eilisestä minulla on ollut kuume, joka kiihtyy kiihtymistään. Sen pahempi kapteeni Omar-Beille! Ja tänä iltana en voi ollenkaan hyvin; pääni tuntuu hirveän raskaalta... Ainoastaan tavatakseni teidät nousin tänään vuoteeltani.

Hän nojasi Djénanen käsivarteen. Saavuttuaan alas punasinervien kukkien ja keltalehtien peittämälle tasangolle he päättivät olla toisiaan tuntematta, sillä siellä oli muita käveleviä naisryhmiä jotka hitaasti ja tapansa mukaan sulavanliikkeisesti jaloittelivat Beikoksen laaksossa. Kaukaa André katseli kuinka he poistuivat, ja tällä kertaa hänellä oli se tunne, ettei hän tätä enää koskaan näkisi jälleen: laskevan syysauringon kultaamina noita kolmea vaiheajan surevaa olentoa, jotka muistuttivat muinaisajan varjoilmestyksiä ja jotka pitkin noita Rauhan laakson epätodellisilta vaikuttavia hienoja nurmikenttiä poistuivat, yksi mustan harson, kaksi muuta valkoisten harsojen verhoamina.

Heidän kadottuaan näkymättömiin, André poikkesi erääseen puiden siimeksessä olevaan pieneen turkkilaiseen kahvilaan ja tilasi nargilepiipun, vaikkakin lokakuun ilta jo alkoi tuntua viileältä. Hän asettui istumaan jättiläisplataanin juurelle, jota laskevan auringon säteet valaisivat. Hänen sielussaan oli tapahtunut romahdus; tuo Djénanen kohtaloonsa alistuminen oli särkenyt hänen unelmansa, hänen viimeisen Itämaan unelmansa. Huomaamattaan hän oli suuresti! luottanut siihen, että tämä suhde jatkuisi vielä hänen lähdettyään Turkinmaalta; hän oli toivonut, että Djénane erotettuna hänestä ja näkemättä miten hän vanheni, olisi kauan tuntenut häntä kohtaan tuota ihanteellista rakkautta joka täten olisi säilynyt niiltä pettymyksiltä, joista tavallinen rakkaus kuolee. Mutta ei, palanneena tuon Hamdin luo, joka oli nuori, ja jota Djénane varmaankaan ei ollut herjennyt intohimoisesti kaihoamasta, tuo nainen oli kokonaan menevä häneltä hukkaan.

-- Hän ei rakastanut minua niin suuresti, kuin luulin, -- näin hän ajatteli; olenpa minä vielä kovin lapsellinen ja itserakas! Se oli hyvin miellyttävää, mutta se oli teennäistä, ja nyt se on lopussa, tai oikeammin, sitä ei koskaan ole ollutkaan... Tämä todistaa muuten, että näytän yhtä vanhalta kuin olen, ja etten minä hänelle, enkä kenellekään muulle enää merkitse mitään.

André oli ainoa plataanien varjoon unhottunut nargilen polttaja. Kaunis vuodenaika oli ehdottomasti päättynyt, tuo aika viileine iltoineen, jotka kokosivat niin useita lähistön uneksijoita tähän laaksoon. Taivaanrannalle kallistuva punerva aurinko ei enää levittänyt lämpöä; se oli kylmä, ja André ajatteli: Itsepäisesti koetan pitkittää viimeistä täällä viettämääni kesää, ja se on yhtä turhamaista, kuin yrittää pitkittää nuoruuttani: nuo ajat ovat ainaiseksi olleet ja menneet...

Nyt laski aurinko Europan rannikon taakse, ja kaukaa kuuluivat paimenten pillit, jotka kutsuivat vuohia. Ympärillä leviävä tasanko harvoine kellastuneille puineen oli aivan autio ja oli muuttunut yhtä kolkon näköiseksi kuin viime vuonna; hämärän ja varisevien lehteen synkeys, eron synkeys, Djénanen menettämisestä aiheutunut suru, ja elämän ehtoon läheneminen, kaikki tämä yhteensä oli sietämätöntä ja tulkitsi liian kaunopuheisesti yleistä kuolemaa.

XLI.

Eräänä päivänä he olivat keksineet hyvin sukkelan keinon hätätilassa lähettää toisilleen tietoja. Eräs noiden naisten ystävättäristä, nimeltä Kiamouran oli valtuuttanut Andrén matkimaan hänen käsialaansa, jonka epäluuloinen palvelusväki tunsi, jopa merkitsemään kirjeen loppuun hänen nimensä. Sitäpaitsi hän oli Andrélle antanut monta nimikirjaimillaan merkittyä; kirjekuorta, joihin omakätisesti oli kirjoittanut Djénanen osoitteen.

André saattoi siis kirjoittaa heille -- tosin verhotuin sanoin, peläten asiaankuulumattomien katseita -- ja hänen kamaripalvelijansa, joka oli tottunut käyttämään feziä ja rukousnauhaa, vei kirjeen suoraan kolmen pienen rikollisen huvilaan. Joskus André oli edeltäpäin tarkalleen sopinut ajasta, jolloin lähetti palvelijansa; joku hänen ystävättäristään oli silloin kuin sattumalta eteisessä, josta neekerit oli poistettu, ja voi silloin antaa suullisen vastauksen luotettavalle sanantuojalle.

Seuraavana päivänä André siis lähetti tuollaisen kirjeen, jonka alle oli merkinnyt nimen Kiamouran, tiedustellen miten oli Mélekin kuumeen laita ja kysyen, oliko heidän aikomuksensa yhä vielä lähteä retkelle vuorella olevalle moskeijalle. Ja illalla hän sai Djénanelta kirjeen. jossa mainittiin, että Mélek oli vuoteen omana, hänen kuumeensa kun oli yhä kiihtynyt, ja että he kaksi eivät voineet poistua hänen luotaan.

Siitä huolimatta hän yksin tahtoi tehdä tämän retken lokakuun viidentenä päivänä, jonka he olivat määränneet viimeistä yhteistä siellä käyntiänsä varten.

Oli ihmeen kaunis syksyinen ilma; metsä tuoksui, mehiläiset surisivat. Sinä päivänä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut vähemmin kiintynyt turkkilaisystävättäriinsä, Djénaneenkin, ja kuin voisi hän antautua entiseen elämäänsä _muualla_, missä heitä ei olisi. Hänestä tuntui niinikään, että hän lähtöhetkellään kaihoisi vähemmin heitä, kuin itse Itämaita, noita muuttumattomia Itämaita, joita hän oli ihaillut aikaisesta nuoruudestaan asti, ja tätä kaunista kesää, joka oli loppumaisillaan, tätä Aasian idyllistä soppea, jossa hän oli viettänyt kaksi kesää vanhanajan rauhan ympäröimänä, puiden varjossa, hengittäen lehtien ja sammalen tuoksua... Kuinka kirkkaasti päivä vielä tänään paistoi! Ja nämä tammet, nämä purtojuuret, tämä vaaleanpunainen ja kullalle hohtava kanervikko muistuttivat hänelle hänen kotimaansa Ranskan metsiä niin suuresti, että hänessä äkkiä heräsivät entisajan vaikutelmat, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä lapsena, kun hänen loma-ajan lopulla juuri tähän aikaan täytyi muuttaa pois maalta, missä oli temmeltänyt niin monessa hauskassa leikissä taivasalla, syyskuulla...

Mikäli hän nousten pieniä sammal- ja kanervapeitteisiä polkuja lähestyi vuoren huippua, josta avautui avara näköala, väheni Ranskaan siirtävä harhaluulo, ja sensijaan esiintyivät turkkilaisen maiseman ominaisuudet. Bosporin syvät lahdet avautuivat hänen jalkojensa juuressa purjevene-jonoineen ja kylien ja linnojen reunustamme rantoineen. Sisämaan puolella pisti niinikään silmään omituisuus, nimittäin kukkuloiden ketju, joita peitti tiheä ja rehottava vihannuus, laajat ja syvät metsät, jommoisia ei enää näe Ranskassa.

Viimein saavuttuaan vuoren ylätasangolle, jota pieksivät kaikki avaran taivaan tuulet, ja joka muodostaa vanhan yksinäisen moskeijan esikartanon, hän näki joukottain turkkilaisnaisia istumassa ruohikolla; he olivat tehneet sinne toivioretken, kulkien hyvin alkuperäisissä härkien vetämissä vaunuissa. Heti kun he huomasivat hänet, he laskivat peittävät harsot kasvoilleen. He muuttuivat mykiksi haamuiksi, jotka vanhanaikaisen siron maalausryhmän tavoin erosivat Mustanmeren äärettömästä taustasta, joka äkkiä kohosi, halliten taivaanrantaa.

Silloin André ajatteli itsekseen, että tämän maan viehätys ja salaperäisyys oli säilyvä hänen mielessään huolimatta kaikesta, huolimatta Djénanen aiheuttamasta pettymyksestä jopa niiden siitä harhaluulojen haihtumisesta, joka tietää, elonpäivän kallistumista iltaansa...

XLII.

Seuraava päivä oli perjantai, eikä André tahtonut laiminlyödä käymästä Aasian Suolattomilla-Vesillä, sillä olihan tämä oleva kaikkein viimeinen kerta. Hänen soutajien kanssa veneestä tekemänsä välikirja kului umpeen samana iltana, ja sitäpaitsi oli kaikkien lähetystöjen määrä seuraavalla viikolla muuttaa takaisin Konstantinopoliin; oleskelu Bosporin rannalla oli loppumaisillaan.

Keskipäivän päivä ei saattaisi olla kirkkaampi ja tyynempi; ellei olisi ollut tavallista vähemmän veneitä jo hiukan aution joen varsilla, olisi voinut luulla, että oli kauniin elokuun perjantai. Tottumuksesta, ja kaikesta huolimatta, kiintymyksestäkin, hän käski soutaa veneensä ystävättäriensä kesäasunnon suljettujen ikkunoiden ohi... Pieni valkoinen merkki oli paikoillaan! Mikä selittämätön yllätys! Tulivatko he todella?

Suolattomien-Vesien lähiniityt pienen sievän joen rannoilla hohtivat kuin kulta maahan levinneistä lakastuneista lehdistä, ja puista huomasi, että syksy oli tullut. Kuitenkin saapuivat useimmat veneet, jotka tavallisesti nähtiin täällä, ja haaremien kaunottaret hymyilivät André Lhérylle ohikulkiessaan viimeiseksi hyvästiksi salaa harsojensa alla.

Hän odotti kauan ja tähysteli joka taholle, mutta hänen ystävättärensä eivät saapuneet; päiviä joutui, huviretkeilijättäret alkoivat palata kotia.

André päätti niinikään lähteä paluumatkalle ja oli saapunut lähelle joen suuta, kun äkkiä näki kauniissa veneessä, jonka soutajilla oli hopealla kirjaillut siniset puvut, yhden ainoan naisen, pää verhottuna valkoiseen jakmakiin, joka jättää silmät paljaiksi. Todennäköisesti tuo nainen istui korkeilla patjoilla, sillä hän näytti siinä veneessä istuessaan tavattoman korkealta; ilmeisesti hän oli järjestänyt istumasijansa näin, jotta hänet helpommin huomaisi.

He kohtasivat toisensa, ja nainen kiinnitti häneen terävän katseen; se oli Djénane! .. Noita pronssinvihreitä silmiä pitkine vaaleine ripsineen, jotka hän koko vuoden oli peittänyt häneltä, ei voinut verrata eikä liioin sekoittaa muihin... André värähti tämän odottamattoman ilmestyksen edessä, joka kohoni vallan lähellä häntä, mutta soutomiesten vuoksi täytyi olla varovainen, ja sentähden he liikkumatta kulkivat toistensa ohi, antamatta toisilleen mitään merkkiä.

Mutta heti sen jälkeen André käski kääntää veneensä, vielä kerran kohdatakseen Djénanen, hänen palatessaan myötävirtaa. Tuskin ketään oli jäljellä, kun he taas nopeasti kohtasivat ja kulkivat toistensa ohi. Ja tämän toisen kohtaamisen hetkenä valkeamusliinisen jakmak-hunnun ympäröimä pää kuvastui selvänä vanhan hautuumaan synkkien sypressien ja hautapatsaiden muodostamasta taustasta, joka kohoaa siinä joen rannasta -- sillä tässä maassa on hautausmaita kaikkialla, alinomaan palauttaen mieleen kuoleman ajatuksen.