Part 20

Hän koetti arvostella tätä uutta tilannetta, joka hänestä tuntui ajan pitkään mahdottomalta. _Näin ei voi olla_ -- hän itsekseen ajatteli -- _tälle kannalle asiat eivät saa jäädä, sentähden, etten sitä tahdo. Tämä on minun kantani; minun puolestani asia on ratkaistu_. Ja kun näin tarkasti on selvittänyt oman kantansa, niin se suojelee levottomilta ajatuksilta ja harhaan vievältä heikkoudelta.

Hän ei muuten pitänyt näitä ajatuksiaan erityisen ansiokkaina, sillä hänellä oli se varma vakaumus, että Djénane, jos rakastikin häntä, aina kuitenkin oli pysyvä luoksepääsemättömänä. Hän tunsi nyt tuon pienen olennon, joka oli samalla täynnä luottamusta ja ylpeyttä, uskalias ja puhdas: hän tosin saattoi kaukaa antautua luottamussuhteeseen ystävän kanssa, josta varmasti tiesi, ettei hän hairahtuisi vanhemman veljen osastoon, mutta epäilemättä hän ainaiseksi olisi laskenut harson alas kasvoilleen, tuntien mitä suurinta pettymystä, jos André vaan olisi tavallista kauemmin ja vavisten puristanut hänen kättänsä...

Silti tämä seikkailu tuntui hänestä erittäin uhkaavalta. Ja ne sanat, jotka Djénane ennen oli lausunut, ja joihin hän silloin ei ollut kiinnittänyt erityistä huomiota, kaikuivat nyt vakavina hänen korvissaan: "Muhamettilaisnaisen rakkaus muukalaiseen ei voi päättyä muuten kuin pakoon tai kuolemaan."

Mutta seuraavana päivänä, joka oli melkein keväisen kaunis, kaikki jo tuntui hänestä vähemmän vakavalta. Kuten aikaisemmin, hän nytkin ajatteli, että tämä kirje oli koko lailla teennäinen ja ennen kaikkea itämaalaisen liioitteleva. Jo jonkun vuoden aikana olisi sitäpaitsi ollut tarpeellista selvästi ja suoraan sanoa hänelle, että häntä rakasti, jotta hän sen uskoisi -- niin suuresti häntä lakkaamatta vaivasi hänen ikänsä tietoisuus...

Keveämmin sydämin kuin edellisenä päivänä hän läksi Stambuliin, Sultan Selimiin, missä Zeyneb ja Mélek häntä odottivat ja joiden jälleennäkemistä hän jo kaihosi. Stambul, joka aina matkan päästä näytti komealta, oli sinä päivänä surkeannäköinen läheltä, likainen ja kostea suojailman vuoksi, mutta umpikujassa, missä heidän kohtaamispaikkanaan käytetty pieni talo sijaitsi, oli vielä lunta seinien varjoissa.

Pienessä yksinkertaisessa ja kylmässä haaremissa he vastaanottivat hänet harsottomin kasvoin, avomielisinä ja ystävällisinä, niinkuin olisivat tervehtäneet vanhempaa veljeä, joka on palannut matkalta. Mutta heti hän hämmästyi, huomatessaan kuinka heidän näkönsä oli muuttunut, Zeynebin kasvot olivat edelleen hienot ja säännölliset, mutta ne olivat käyneet vahankelmeiksi, silmät olivat suurenneet ja huulet vaalenneet värittömiksi. Talvi, joka sinä vuonna oli ollut hyvin ankara Itämailla, oli ilmeisesti pahentanut sitä tautia, jota hän laiminlöi hoitamasta. Mélek oli niinikään käynyt kalpeaksi ja oli saanut tuskaa kuvastavan piirteen otsaan, hänen olemukseensa oli laskeutunut jotain hillittyä, melkein traagillista, ja hän näytti varustautuneen jotakin itsepintaisesti vastustamaan.

-- He tahtovat taas naittaa minut! hän virkkoi tuimasti ja muitta mutkitta, vastaten siihen mykkään kysymykseen, jonka oli lukenut Andrén silmistä.

-- Entä te? André kysyi Zeynebiltä.

-- Oh! minä... minun vapautukseni piilee täällä, hän vastasi, painaen kädellä poveaan, jota aika ajoin pudisti pahaa ennustava ryintä.

Molemmat puhuivat Djénanen viime kirjeestä, joka edellisenä päivänä oli kulkenut heidän käsiensä kautta, ja joka oli ollut sinetillä suljettu, ja tämä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, kun ei heidän välillään koskaan ollut ollut salaisuuksia.

-- Mitähän Djénanella olikaan teille sanottavaa?

-- Eipä totisesti mitään... lapsellisia seikkoja... jotain joutavia haaremijuoruja, joiden hän ikävä kyllä on antanut vaikuttaa itseensä.

-- Vai niin, epäilemättä tuo juttu, että paitsi meitä, muka vielä on joku muu henkilö, joka on innostanut teitä kirjoittamaan kirjanne?

-- Aivan oikein. Ja tämä on vallan perätöntä, sillä paitsi teitä kolmea ja noita harvoja epämääräisiä haamuja, jotka te itse olette minulle esittäneet, ei...

-- Minä ja sisaremme emme kumpikaan ole sitä uskoneet... Mutta Djénane joka on siellä kaukana kaikesta... Yksinäisyydessä ihminen kiihottuu...

-- Ja hän on siihen määrin kiihottunut, että oikein todenteolla on minulle suuttunut...

-- No ei se nyt sentään ole niin vakavaa, keskeytti Mélek, ei ainakaan siltä näytä... Katsokaapa vaan mitä hän kirjoitti minulle tänä aamuna...

Hän ojensi Andrélle kirjeen, taitettuaan sen siten, ettei hän voinut lukea jatkoa:

Sanokaa hänelle, että alati ajattelen häntä, että hänen muistonsa on ainoa iloni maailmassa. Täällä en tee muuta, kuin kadehtin teitä, sentähden että saatte seurustella hänen kanssaan, että saatte olla häntä niin lähellä, että saatte _nähdä_ hänen katseensa, painaa hänen kättänsä. Älkää unhottako minua ollessanne yhdessä, tahdon saada osani kohtaamisistanne ja niiden vaaroista.

-- Tämä, sanoi André ojentaen takaisin taitetun kirjeen, ei todellakaan osoita, että hän vihaisi kuolettavasti.

Hän oli ponnistanut kaikki voimansa puhuakseen välinpitämättömästi, mutta nuo muutamat Mélekin näyttämät lauseet, herättivät hänessä enemmän varmuutta ja levottomuutta, kuin hänen vastaanottamansa pitkä ja kiivas kirje. Noissa lauseissa ei ollut mitään teennäisen mahtipontista, kaikki oli yksinkertaista ja selvää!... Kuinka teeskentelemättömän suoraan hän oli kirjoittanut serkuilleen nämä läpikuultavat lauseet, vaikka hän edellisenä päivänä oli vaivautunut niin huolellisesti sinetillä sulkemaan rakkautensa aiheuttamat ankarat soimauksensa!

Tämän käänteen oli siis vastoin odotusta saanut tuo viime vuonna kolmen naisen kanssa solmittu omituinen ja tyyni ystävyys, jonka alussa oli määrä muodostua erottamaton kolminaisuus, _yksi ainoa sielu, alati kasvoja vailla_.

Tämä tulos häntä pelotti, mutta samalla viehätti; sinä hetkenä hän ei olisi voinut sanoa, halusiko hän, että olisi näin, vai ei...

-- Milloin Djénane palaa? hän kysyi.

-- Toukokuun alkupäivinä, vastasi Zeyneb. Aiomme, samoin kuin viime vuonna, muuttaa Aasian rannalla olevaan huvilaamme. Vaatimaton tuumamme on siellä yhdessä viettää viimeinen kesä, elleivät valtijaamme jonkun avion kautta päätä erottaa meitä ennen syksyä. Sanon tahallani viimeinen kesä, sillä epäilemättä talvi on tekevä minusta lopun, ja joka tapauksessa he kaksi muuta ennen ensi kesää ovat uusissa naimisissa.

-- Sen saamme nähdä! sanoi Mélek synkän uhmailevana.

Andrékin oli viettävä viimeisen kesänsä Bosporin rannalla. Hänen toimensa lähetystössä oli loppuva marraskuussa, ja hän oli päättänyt vastustamatta antautua kohtaloonsa, osaksi sallimususkosta, osaksi sentähden, että on tilanteita, joita ei pidä itsepäisesti pitkittää, varsinkaan silloin, kun niillä voi olla ainoastaan tuskallisia ja rikollisia seurauksia.

Syvästi surumielisenä hän siis odotti tuota viehättävää oleskelua Bosporin rannalla, veneretkiä sinisellä vedellä pitkin molempia rantoja rautaristikko-taloineen, tai huviretkiä Valtaherran-Laaksossa ja aasianpuoleisilla vuorilla, joita peittää vaaleanpunainen kanerva. Kaikki tämä oli nyt palaava viimeisen kerran, ilman toistumisen toivoa. Hänen kohtauksiaan kolmen ystävättärensä kanssa oli, samoin kuin edellisenä vuonna, painava se alituinen pelko, että heidät ilmiannettaisiin, että heidän retkiään urkittaisiin ja että hänet täten silmänräpäyksessä voitaisiin ainaiseksi erottaa heistä. Lisäksi se tietoisuus, että tämä oli heidän viimeinen yhdessä viettämänsä kesä, oli lisäävä heidän ahdistustaan, kun he totesivat kauniiden elo- ja syyskuun päivien nopean riennon, punasinervän myrkkyliljan kukinnan, plataanien lehdistä paljastumisen, ja lokakuun ensi sateen. Ja ennen kaikkea oli tullut väliin uusi odottamaton tapaus, nimittäin Djénanen rakkaus, joka tuskin oli tunnustettu ja jota hänen pieni rautakätensä oli osaava hillitä, mutta joka silti oli saattava kahta tuskaisammaksi ja julmemmaksi tämän itämaalaisen unelman päättymisen.

XXXVI.

Kun Andrén kamaripalvelija huhtikuun kymmenennen päivän aamuna herätti isäntänsä, hän sanoi iloisena kuin miellyttävän uutisen ilmoittaja ainakin:

-- Näin kaksi pääskystä! Ja kuinka ne visertelivät!...

Pääskyt olivat siis jo Konstantinopolissa! Ja kuinka lämpimänä aurinko sinä aamuna paistoi sisään ikkunasta! Hyvä Jumala, päivät riensivät siis nyt vielä nopeammin kuin ennen! Kevät oli jo alkanut, eikä sitä siis enää tarvinnut odottaa, niinkuin André oli luullut edellisenä päivänä, kun ilma oli kolkko eikä pääskysiä vielä ollut näkynyt. Ja tuleva kesä, joka kenties alkoi jo huomenna, oli ehdottomasti hänen itämaalaiselämänsä viimeinen ja epäilemättä hänen näennäisen nuoruutensa viimeinen... Palaisiko hän joskus tulevaisuudessa Turkinmaalle, elämänsä iltahämärässä... mahdollisesti... Mutta mitä se hyödyttäisi? Kun palaa, mitä silloin tapaa omasta itsestään ja siitä, mitä on rakastanut? Mikä pettymys sellainen paluu, kun kaikki on muuttunut tai poissa!... Ja kun sitten olen kirjoittanut tuon kirjan -- näin hän ajatteli -- jonka nuo pikku ystävätär parat ovat pakottaneet minut heille lupaamaan, on tämä maa todennäköisesti ainaiseksi oleva minulta suljettu, sillä kaiketi olen silloin iäksi menettänyt ystävieni turkkilaisnaisten luottamuksen ja kansalaisoikeuden rakkaassa Stambulissani...

Nopeasti kuin päivä kului tuo huhtikuu, André vietti aikansa retkillä ja haaveiluilla Stambulissa, poikkeamalla Eyoubiin ja Sultan-Fatihiin, polttamalla nargileta taivasalla -- huolimatta siitä, että sää oli epävakaa ja että kolea ilma ja lumimyrskyt palasivat.

Toukokuun ensimäinen päivä tuli, mutta Djénane ei yhä vielä ilmoittanut lähtevänsä vanhasta palatsistaan. Hän kirjoitti harvemmin kuin kuluneena vuotena, ja hänen kirjeensä olivat lyhyemmät. "Antakaa minulle anteeksi vaiteliaisuuteni -- hän kerran kirjoitti -- koettakaa ymmärtää sitä, siinä piilee niin paljon..."

Zeyneb ja Mélek välittivät kuitenkin yhä, että hän oli tuleva, ja näyttivät olevan siitä varmat.

Heitä molempia André niinikään näki harvemmin kuin edellisenä vuotena. Toinen heistä oli enemmän syrjässä seuraelämästä, ja toisen mieliala oli epätasainen uhkaavan avion tähden. Sitäpaitsi tänä vuonna vartioitiin ankarammin kaikkia naisia, ja varsinkin niitä, joita (vaikkakin vielä epämääräisesti) epäiltiin siitä, että liikkuivat luvattomilla teillä. Ystävättäret kirjoittivat usein Andrélle, joka kyllä piti heistä paljon, mutta joka joskus vastasi heille ainoastaan _ajatuksissaan_. Silloin he häntä soimasivat -- mutta hienotunteisesti:

Khassim-Pasha, toukokuun 8 päivä.

Rakas ystävä, mikä teidän on? Pienet nöyrät ystävättärenne ovat levottomat. Kun kuluu useita päiviä siten, ettemme saa teiltä kirjettä, syvä suru painaa hartioitamme, ja kaikki synkkenee, meri, taivas ja meidän sydämemme.

Emme kuitenkaan valita, ja tämän mainitsemme ainoastaan, vielä kerran toistaaksemme teille seikan, jonka jo vanhastaan tiedätte, nimittäin, että te olette paras ja ainoa ystävämme.

Oletteko onnellinen tänä hetkenä? Kasvaako tiellänne kukkasia?

Aika kuluu nopeasti tai hitaasti sen mukaan, mitä se ihmiselle tarjoaa. Meiltä se kuluu hitaasti. En todellakaan tiedä, mitä varten me olemme olemassa tässä maailmassa... Kenties ainoastaan iloitaksemme siitä, että olemme teidän hartaat, uskolliset orjattarenne kuolemaan asti ja sen jälkeenkin.

_Zeyneb_ ja _Mélek_.

Siis jo toukokuun 8 päivä... Hän luki tuon kirjeen ikkunansa ääressä viileänä hämärähetkenä, joka houkutteli häntä viipymään siinä ja katselemaan aavaa taivaanrantaa. Täällä ei enää ollut se tunne, että asui Perassa; olihan hänen asuntonsa hyvin kaukana meluavasta "Suurkadusta"; näki allansa tuoksuavan vanhan sypressilehdon, joka on kaupungin ympäröimä ja jota sanotaan pieneksi kalmistoksi: vastapäätä kohosi Stambul täyttäen koko näköpiirin kupuineen.

Yö laskeutui vähitellen yli Turkinmaan, yö ilman kuutamoa, mutta täynnä tuikkivia tähtiä. Pimeässä Stambul verhoutui upeaan vaippaansa ja loi nyt, niinkuin muinakin iltoina, taivaalle mahtavan varjokuvansa. Ja koirien ulvonta ja yövartijan rautakärki-kepin kolhaukset alkoivat kuulua hiljaisuudessa. Seurasi sitten muedsinien kuuluttama rukoushetki, ja koko tuosta alempana leviävästä satumaisesta kaupungista kohosi surunvoittoinen symfonia, jossa kajahtivat korkeat, sulavat ja puhtaat äänet, siivekkäät kuin itse rukous.

Se oli ensimäinen yö sinä vuonna, joka todella uhkui kaihoa ja lumousta. Tuntien enemmän alakuloisuutta kuin surua, André tervehti sitä ikkunansa ääressä: sehän oli hänen viimeinen kesänsä, joka nyt alkoi...

Seuraavana päivänä hänelle ilmoitettiin lähetystössä että tavanmukainen muutto kesäksi Therapiaan pian oli tapahtuva. Tämä oli hänen mielestään melkein samaa kuin viimeiset jäähyväiset Konstantinopolille, sillä eihän hän enää surukseen palannut sinne kuin muutamaksi päiväksi vuodenajan lopulla, ennenkuin lopullisesti poistui Turkinmaalta.

Sekä turkkilaisilla että länsimaalaisilla oli jo kiire muuttaa joka vuonna tapahtuvalle oleskelulle Bosporin rannoille tai saariin. Kaikkialla pitkin tuota pitkää salmea, Europan ja Aasian puolella, avattiin talot jälleen: kivi- tai marmorisilloilla vilisi eunukkeja valmistellen emäntiensä kesänviettoa, tuoden räikein värein maalatuissa ja kullatuissa veneissä lastittain silkkiverhoja, divaani-patjoja ja koruompeleisia pieluksia. Kesä oli näin tullut Andrélle tavallista pikemmin, mutta se oli varmasti katoava vielä nopeammin, sillä aika tuntuu kuluvan yhä pikemmin, kuta vanhemmiksi tulemme.

XXXVII.

Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! Toukokuu oli kulunut kiitävän joutuin; mutta Djénane ei vieläkään ollut palannut, eivätkä hänen lyhyiksi supistuneet kirjeensä selittäneet mitään.

Kauniin kesäkuun ensimäinen päivä! André oli muuttanut entiseen Terapiassa olevaan asuntoonsa, joka sijaitsi Bosporin salmen Mustanmeren puoleisella suulla, ja hän heräsi tänä loistavana aamuna sydän raskaana ainoastaan siitä, että nyt jo oli kesäkuu; pelkän päivämäärän muutos herätti hänessä sen tunteen, että hän oli astunut pitkän askeleen _loppua_ kohti. --

Se parantumaton tauti, jota hän poti, oli nopeasti rientävien päivien herättämä ahdistus, joka aina vaivasi tuntuvammin unensekaisella heräämishetkellä aamuisin. -- Tällä kertaa hän tunsi pakenevan itämaalaisen kevään, joka hurmasi häntä nyt yhtä paljon kuin nuoruutensa päivinä, ja jota hän ei enää koskaan olisi löytävä.

Ja hän ajatteli: Huomenna kaikki tämä päättyy, huomenna minulta sammuu tämä aurinko; ne hetket, jotka minulla on jäljellä vanhuuteeni ja tyhjiinraukeamiseeni, ovat tarkoin luetut. --

Mutta niinkuin aina ennen, hänen täydelleen herättyänsä, siirtyi hänen mieleensä jokapäiväisen elämän tuhannet miellyttävät pikkuseikat, jotka saavat unhottamaan, että aika rientää ja että kuolonhetki lähestyy. Aluksi hän muisti Valtaherran-Laakson; se oli vastakkaisella aasianpuoleisella rannalla, metsäkumpujen takana, jotka hän näki joka aamu avatessaan silmänsä. Sinne hän aikoi lähteä iltapäivällä, istuutuakseen samoin kuin viime vuonna, plataanien siimekseen polttamaan nargilea ja katselemaan niityllä käveleviä hunnutettuja naisia, jotka näyttävät Elysiumin kenttien varjoilta.

Sitten hän lapsellisen iloisena ajatteli uutta kaik-venettään hänelle ilmoitettiin, että se juuri oli saapunut Stambulista, missä se oli uudelleen kullattu, ja että soutajat tahtoivat koetella uusia liveripukujaan. Tänä viimeisenä Itämailla viettämänään kesänä hän tahtoi perjantaisin esiintyä Suolattomilla-Vesillä kauniisti koristetussa veneessä, ja hän oli keksinyt hyvin itämaalaisen väriyhtymän; soutajien takit ja pitkä, vedenpintaan ulottuva matto olivat kullalla kirjailtua, punakeltaista samettia: ja tällä veneen suipossa kokassa olevalla matolla tuli hänen palvelijansa istua, hopeakoristeinen taivaansininen puku yllä. Kun miehet olivat pukeutuneet näihin uusiin tamineisiin, André meni rannalle katsomaan, miltä tämä näytti. Bosporin tavallisesti levottomasti aallehtiva vesi, oli nyt kirkkaan tyyni, karehtien tuskin huomattavasti. Tuona kesäkuun aamuna vallitsi rauha ilmassa, juhlatunnelma molemmilla vihreillä rannoilla. André oli tyytyväinen koetukseen, ja hänen silmiään hiveli hopealla kirjailtu sinipuku ja sen vastakohtana tummankeltainen sametti, jonka kultakirjailu kuvasi rakkauden pettäväisyyttä tulkitsevaa vanhaa arapialaista runoa. Sitten hän istuutui veneeseen ja antoi soutaa itsensä Aasian puolelle, välttääkseen keskipäivän paahtavaa aurinkoa.

Illalla hän sai Zeynebilta kirjeen, jossa hän pyysi häntä seuraavana päivänä tulemaan Aasian Suolattomille-Vesille; luonnollisesti oli kysymys ainoastaan ohikulkemisesta veneissä. Kaikki kävi nyt vaikeammiksi -- näin hän kirjoitti, valvonta oli tullut kahta ankarammaksi; heidät oli muun muassa kielletty viime vuoden tavoin ohuesti hunnutettuina itse soutamasta kevyttä venettään pitkin rantoja. Mutta Zeynebin valituksissa ei koskaan ollut katkeruutta; hän oli liian lempeä olento kiihottuakseen, ja lisäksi hän oli liian väsynyt ja alistuva kaikkeen, tietoisena läheisestä ja helposta kuolemasta, jota kantoi povessaan... Jälkikirjoituksessa hän mainitsi että vanha Mevlut parka, eräs etiooppialainen eunukki, äsken oli kuollut kahdeksankymmenen kolmen vuoden ikäisenä; tämä oli todellinen onnettomuus, sillä hän piti heistä, joiden oli nähnyt kasvavan, eikä hän olisi pettänyt heitä hopeasta eikä kullasta. Hekin olivat olleet häneen kiintyneet; hän oli ollut melkein kuin perheenjäsen. "Hoidimme häntä -- hän kirjoitti -- kuin isoisää." Mutta tämä viimeinen sana oli pyyhitty, ja sen yläpuolella oli luettavana Mélekin lystikkäällä käsialalla kirjoitettuna: "isän _setää_!..."

Seuraavana perjantaina André siis läksi ensi kerran sinä vuonna Suolattomille-Vesille, soutaen omituisin värein koristetussa veneessään.

Siellä hän moneen kertaan souti kahden ystävättärensä ohi, jotka olivat vaihtaneet palvelijoidensa siniset puvut kullalla koristettuihin vihreisiin, ja jotka olivat pukeutuneet mustiin tsharshafeihin ja laskeneet kasvolleen puoleksi läpikuultavat harsot. Toiset kauniit naiset, niinikään huolellisesti mustiin harsoihin verhoutuneina, kääntyivät häntä katselemaan, ohikulkiessaan, ja näytti siltä kuin olisivat he levänneet pitkänään vedenpinnalla, jossa sinä päivänä vilisi arvoituksellisia huviretkeilijättäriä, toisesta kanervien ja kukkien peittämästä rannasta toiseen. Melkein kaikki nämä verhotut naiset kiinnittivät huomionsa häneen, he olivat lukeneet hänen kirjansa ja tunsivat hänet, sillä toiset olivat näyttäneet hänet heille. Ehkäpä hän oli puhunutkin muutamien kanssa viime syksynä seikkailunomaisilla käynneillään pienten ystävättäriensä luona, näkemättä heidän kasvojaan. Siellä täällä hän ohimennen pani merkille tarkkaavan katseen, ystävällisen hymyn, jota vaan aavisti tiheiden mustien harsojen takaa. He näyttivät myös hyväksyvän hänen valitsemansa väriyhdistelmän, joka koreili tummankeltaisena ja hortensian-sinisenä vihreällä joella, vihreiden niittyjen välissä ja puiden varjokkaiden holvien alla. Ihmetellen ja myötätuntoisesti he katselivat tätä europpalaista, joka osoittautui aito itämaalaiseksi.

Ja André, joka mielestään vielä joskus oli niin lapsellinen, näki huvikseen, että veti puoleensa tuntemattomien kaunottarien huomion ja että hän väliin salaa oli ohjannut heidän ajatuksiaan kirjojensa muodossa, joita sinä vuonna ahkerasti luettiin kaikissa haaremeissa.

Taivas oli tänä kesäkuun päivänä hurmaavan tyyni ja tummansininen. Rantojen nurmipenkerillä istui katselijoina naisia; heidän valkoisten musliini-huntujensa aukoista saattoi nähdä heidän kauniit, rauhaa uhkuvat silmänsä. Sieramiin nousi vastalyödyn heinän tuoksu, ja puiden varjossa poltettujen nargilepiippujen sauhu.

Tiedettiin, että kesä vielä oli kestävä kolme kuukautta, ja että huvikausi Suolattomilla-Vesillä vastikään oli alkanut; tänne palattaisiin siis vielä monena perjantaina, sanalla sanoen, että tätä kaikkea vielä oli jatkuva jonkun aikaa, että loppuun oli vielä pitkältä...

Kun André hetkeksi sitoi kauniin veneensä rantakaislikkoon mennäkseen toisten tavoin polttamaan nargilepiippua siimekseen ja vuorostaan katselemaan joella kulkijoita, hänet valtasi täydelleen nuoruuden harhaluulo ja unhotuksen hyväntekevä huumaus.

XXXVIII.

Kirje, jonka André sai Djénanelta seuraavalla viikolla:

Kesäkuun 22 päivä 1905.

Nyt olen palannut Bosporin rannalle, André, niinkuin olin teille luvannut, ja ikävöin suuresti nähdäkseni teidät. Tahdotteko lähteä ensi torstaina Stambuliin ja saapua kello kaksi lähellä Sultan Selim'ia olevaan imettäjäni taloon? Pidän enemmän tästä kohtaamispaikasta kuin Sultan-Fatihista, sillä sehän oli se paikka, jossa ensi aikoina tapasimme toisemme...

Pankaa päähänne fezi ja noudattakaa samaa varovaisuutta kuin ennen; mutta älkää astuko sisään taloon, ellei tavallista merkkiämme, valkoista nenäliinan nirkkoa näy toisen, kerroksen ikkunaristikkojen välissä. Jos ette näe sitä, on yhtymisemme valitettavasti saanut esteen. Jatkakaa siinä tapauksessa matkaanne umpikujan pohjukkaan asti ja kääntykää vasta siinä, ikäänkuin olisitte kulkenut eksyksiin.

Kaikki on vaikeampaa tänä vuonna, ja me elämme alituisen levottomuuden alaisina...

Ystävättärenne _Djénane_.

Tuona torstaina hän heti herätessään oli entistään enemmän huolissaan ulkonäöstään. "Viime vuodesta olen varmaankin tuntuvasti vanhennut -- näin hän ajatteli --; viiksissäni on hopeajuovia, joita ei vielä ollut ennen Djénanen matkaa." Hän olisi uhrannut paljon jos olisi voinut tehdä tekemättömäksi sen, että oli häirinnyt ystävättärensä mielenrauhan; mutta se tietoisuus, että hän tuon naisen nähden vanheni, oli hänestä kuitenkin sietämätön.

Olennot sellaiset kuin hän, joista olisi voinut tulla suuria mystikkoja, mutta jotka eivät mistään ole voineet löytää hartaasti etsimäänsä sisäistä valoa, takertuvat pettyneinä ja epätoivoisina rakkauteen ja nuoruuteen, huomatessaan sen olevan pakenemaisillaan. Ja silloin alkaa lapsellinen ja surkea epätoivo siitä, että hiukset valkenevat ja silmät himmenevät; ja kauhu mielessä he odottavat hetkeä, jona naiset kääntävät katseensa toisiin miehiin.

Määrättynä torstaina André kulki keskellä viehättävän autiota vanhaa Stambulia, nauttien ihanasta kesäkuun taivaasta Sultan Selimille päin, peläten Djénanen kohtaamista, ja ehkä vielä enemmän oman ulkomuotonsa näyttämistä...

Saavuttuaan synkkään umpikujaan, hän kohotti katseensa ja huomasi silloin heti valkoisen merkin, joka selvästi erosi ympäröivien talojen ruskeasta ja keltaisesta väristä. Oven takana Mélek oli odottamassa:

-- Ovatko he täällä? kysyi André.

-- Ovat, _molemmat_; he odottavat teitä.

Pienen haaremin ovella, missä kaikki näytti yksinkertaisemmalta ja haalistuneemmalta, seisoi Zeyneb, kasvot verhoamattomina.

Huoneen perällä, varjossa, seisoi Djénane; mutta hän lähestyi nuoren innokkaana Andréta ja ojensi hänelle kätensä. Tosin se oli hän, André kuuli taas hänen äänensä, joka muistutti kaukaista soittoa... Mutta merervärisiä silmiä ei enää näkynyt, ei liioin surevan jumaläidin kaltaisia kaarevia kulmakarvoja, ei puhdaspiirteisiä soikeita kasvoja -- ei mitään kaikesta tästä: harso oli laskenut yhtä näkymättömänä kuin ensi päivinä; kauhistuneena siitä, että oli mennyt liian pitkälle, pieni valkoinen prinsessa vetäytyi norsunluu-torniinsa... Ja André käsitti heti, että kaikki rukoukset olisivat tehottomat, ettei tuo harso enää koskaan kohoaisi, paitsi jonkun äärimäisen, traagillisen tapauksen sattuessa. Hänellä oli se tunne, että tämän kielletyn rakkauden ajattelematon ja viehättävä aika nyt oli lopussa. Tästä päivästä alkaen lähestyttiin tämän näytelmän välttämätöntä ratkaisukohtaa.

XXXIX.

Kuitenkin heillä vielä oli jäljellä muutamia näennäisesti levollisia päiviä.