Part 2

Tällävälin Esther Bonneau (de Saint-Miron) oli yläkerrassa huoneessaan -- vanhassa huoneessaan niiltä ajoilta, joina hän asui täällä -- johon hän taas oli palannut ollakseen läsnä juhlallisuuksissa -- ja neiti Esther Bonneau'lla oli tunnontuskia. Tietystikään hän ei ollut tuonut valkeaksi lakatulle pöydälle Kantin, Nietzschen ja Baudelairen kirjoja; puolitoista vuotta sitten, jolloin tuon nuoren naisen kasvatus katsottiin päättyneeksi, oli neiti Bonneau muuttanut toisen pashan taloon opettamaan hänen pikku tyttäriään; ja vasta silloin hänen entinen oppilaansa, jonka mielijohteita ei kukaan enään hillinnyt, oli alkanut vapaasti valita luettavansa. Mutta joka tapauksessa opettajatar tunsi itsensä osaksi vastuunalaiseksi tämän nuoren hengen hillittömän vapaasta lennosta. Ja lisäksi kirjevaihto André Lhéryn kanssa, jota hän oli suosinut -- mitähän siitä lopulta tulisikaan? Tosin kaksi olentoa, jotka eivät koskaan tulisi toisiaan kohtaamaan, sehän nyt ainakin oli varmaa; sen takasivat ristikkoikkunat ja Itämaan tavat... Mutta sittenkin...

Astuessaan viimein alikertaan näki hän edessään pienen naisolennon, joka kävelylle lähtöä varten oli puettu mustaksi kummitukseksi, ja joka näytti levottomalta ja kiireiseltä.

-- Minne lähdettekään, pikku ystävä?

-- Serkkujeni luo näyttämään tätä. (Tällä hän tarkotti kirjettä.) Tietysti te tulette mukaan. Luemme sen yhdessä siellä. Kas noin, nyt puikimme tiehemme!

-- Serkkujenne luo? Olkoon menneeksi... Otan vaan päähäni hatun ja harson.

-- Hattunne. Hiisi vieköön, siihen menee tunti aikaa.

-- Mitä puheentapoja, pikku ystäväni!

-- Mitäkö puheentapoja... Ikäänkuin ette itsekin sanoisi "hiisi vieköön", kun olette sillä päällä... Hiisi vieköön hatun, hiisi vieköön harson, hiisi vieköön bein, tulevaisuuden, elämän ja kuoleman, hiisi vieköön kaikki tyyni!

Neiti Bonneau huomasi että itkukohtaus oli tulossa, ja ohjatakseen huomion toisaalle hän pani kädet ristiin,, kumarsi päänsä alas, täten ottaen sovinnaisen näyttämöasennon, joka ilmaisee traagillisia tunnustuskia.

-- Ajatelkaa, hän virkkoi, että onneton isoäitinne on maksanut minulle palkkaa ja on ylläpitänyt minua kokonaista seitsemän vuotta moisen kasvatustyön takia!...

Pieni musta kummitus purskahti nauruun harsonsa peitossa, pani kädenkäänteessä pitsihuivin neiti Bonneaun päähän, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa.

-- Täytyyhän minun kääriytyä näihin paljoihin rääsyihin, se kun on laissa määrätty... Mutta eihän teidän ole pakko... ja paria askelta varten... Ja tässä kaupunginosassa, jossa ei koskaan kohtaa elävää sielua!

He syöksyivät alas portaita. Kondja-Gul ja vanha etiooppialainen eunukki Ismael odottivat portaiden alapäässä muodostaakseen heidän saattonsa: Kondja-Gul koreili kiireestä kantapäähän hopeapäärmyisessä vihreässä silkissä, ja eunukki oli pingottanut yllensä europpalaiskuosisen pitkän mustan lievetakin; jos ei hänellä olisi ollut feziä päässä, olisi voinut luulla häntä maalaiseksi ulosottomieheksi.

Raskas portti aukeni, he olivat ulkona kukkulan huipulla, keskellä aamupäivän kirkasta päivänpaistetta, edessään hautausmaa, jolla kohosi sypressejä ja hautapatsaita puoleksi kuluneine kullattuine kaiverruksilleen, ja joka loivana vietti alas laivojen täyttämän syvän lahden rantaan.

Tuon heidän jalkojensa juuressa leviävän poukaman vastakkaisella rannalla kuvastuivat, hautausmaan synkkien sypressien puoleksi peittäminä, korkealle kirkasta taivaankantta vastaan, sen kaupungin ääriviivat, jota André kahdenkymmenen vuoden ajan oli kipeästi ikävöinyt; Stambul kohosi täällä ylväänä, ei enää epämääräisenä ja utuisena, kuin kirjailijan haaveilussa, vaan selvänä, valoisana ja todellisena.

Todellisena, ja kuitenkin liitäen siniauteressa hiljaisena, satumaisena ilmestyksenä, vuossatojen Stambul kohosi siinä sellaisena, kuin vanhat kaliifit olivat sen nähneet, yhtä suurpiirteisenä kuin miksi loistoa rakastava Soliman oli sen suunnitellut ja toteuttanut, pystyttäen sen uhkeimmat kupukatot. Tässä aamuilmoille kohoavassa minareettien ja moskeijain paljoudessa ei näkynyt raunioita, ja kuitenkin huomasi kaikessa tässä epämääräisiä ajan hampaan jälkiä. Huolimatta etäisyydestä ja häikäisevästä valosta, näkyi selvästi kaupungin vanhuus. Se ei ollut mikään näköhäiriö: se oli aave, menneen ajan majesteetillinen aave, tuo vielä pystyssä oleva kaupunki lukemattomille kivitorneineen, jotka olivat niin siron solakat ja korkeat, että ihmetteli miten ne olivat voineet säilyä. Minareettien ja moskeijain valkoinen väri oli vuosien vieriessä muuttunut epämääräisen harmaaksi; niiden varjoon kasaantuneet tuhannet puutalot olivat keltamullan tai punaruskean väriset, mutta niiden räikeys lieventyi sinervästä usvasta, jota läheinen meri melkein lakkaamatta huokui ilmoille. Ja tämä ääretön kokonaisuus kuvastui lahden vesipeiliin.

Molemmat naiset, se, joka oli aavemaisesti verhottu, ja toinen, jonka hiuksille oli huolimattomasti heitetty pitsihuivi, astuivat nopeasti neekerisaattonsa seuraamina, tuskin kiinnittäen huomiota tähän ihmeelliseen imaisemaan, joka heidän silmissään jo oli käynyt jokapäiväiseksi. He astuivat kukkulan rinnettä kiertävää, rappeutuneen kivityksen peittämää tietä, joka kiemurteli vanhojen ylimystalojen välitse, mitkä pisteaitojensa takana näyttivät autioilta, ja Kassim-Pashan viettävän hautausmaan laitaa pitkin, jonka synkkien puiden lomitse pilkoitti esiin vastapäätä oleva satumainen näky. Pääskyset, joilla oli pesät kaikkialla suljettujen ristikkokuistien alla, visertelivät haltioituneina, sypressit levittivät miellyttävää pihkan hajua, ja ihmisluita kätkevä vanha hautausmaa tuoksui keväälle.

He eivät todellakaan kohdanneet ketään lyhyellä kävelyllään, ainoastaan itämaalaispukuisen vedenkantajan, joka meni täyttämään nahkasäkkiään tien vieressä olevasta, arabeskeillä koristetusta ikivanhasta marmorikaivosta.

He saapuivat talon kohdalle, jonka ikkunoiden edessä oli vahvat ristikot -- ilmeisesti pashan asunnon, jonka portin avasi sanaakaan sanomatta pitkä viiksikäs mies, punaisiin ja kultaan puettu, vyö täynnä pistooleja, ja niinikään mitään virkkamatta he täysin kotiutuneina alkoivat nousta ylös haaremiin johtavia portaita.

Toisessa kerroksessa oli suuren valoisan huoneen ovi auki, ja sieltä sisältä kuului nuorten naisten ääniä ja naurua. Nuo huoneessa olijat huvittelivat itseään puhumalla ranskaa, kaiketi sentähden, että keskustelivat vaatteista. Kysymys oli siitä;, pukiko hameen miehustaan kiinnitetty ruusukimppu paremmin niin, vain näin.

-- Sehän sopii mainiosti, virkkoi muudan.

-- Se on "kif-kif burricot'a" -- totesi toinen, vaaleaihoinen, punatukkainen, veitikkamaisen katseinen pikku neitonen, jonka opettajatar oli käynyt Algeriassa.

Tämä oli hänen "serkkujensa" huone, kahdeksantoista ja kahdenkymmenen yhden vuoden ikäisten sisarusten, joille morsian oli päättänyt kaikkein ensiksi näyttää kuuluisalta mieheltä saamansa kirjeen. Näitä neitosia varten oli huoneessa kaksi valkealla lakkavärillä maalattua sänkyä, joiden molempien yläpuolelle seinään oli kiinnitetty kultalangalla sametille ommeltu arapialainen koraaninlause. Lattialle oli järjestetty tilapäisiä makuusijoja, matrasseja ja sinisiä tai ruusunpunaisia silkkipeitteitä neljää häihin kutsuttua neitosta varten. Valkeiksi maalatuille tuoleille, joiden päällykset olivat pompadour-mallista pikkukukkaista silkkiä, oli levitetty Parisista juuri saapuneet upeat hääpuvut, koskemattoman uusina ja heleävärisinä. Siellä vallitsi juhla-aaton epäjärjestys; olisi voinut luulla olevansa mustalaisten leirissä, mutta hienojen ja hyvin rikkaiden mustalaisten. (Koska muhamettilainen laki kieltää naisia lähtemästä ulos pimeän tultua, on heidän tavakseen tullut jäädä toistensa luo useiksi päiviksi, jopa viikoiksikin, joskus tärkeän asian vuoksi, toiste vallan aiheettomasti, väliin ainoastaan kyläilyä varten ja silloin järjestetään yhdessä makuuhuoneita, ilon ollessa ylimmillään.) Siellä täällä oli hajalla itämaalaisia harsoja, kukkakoristeita ja Laliquen helyjä. Ikkunoiden edessä olevat rauta- ja puuristikot loivat salaperäisyyttä kaikkeen tähän hajanaiseen ylellisyyteen, jonka määränä oli häikäistä tai lumota naissilmiä, mutta jota eivät yhdenkään viiiksikkään miehen silmät olleet oikeutetut näkemään.

Pari aasialais-pukuista neekeriorjatarta istui huolimattomassa asennossa läheisessä sopessa, laulaen kotimaansa lauluja, hiljaa lyöden tahtia pienellä käsirummulla. (Meidän tuimat länsimaalaiset demokraattimme voisivat tulla oppimaan veljeyttä tähän hyväntahtoiseen maahan, joka käytännössä ei tunne säätyluokkia eikä muita yhteiskunnallisia eroavaisuuksia, ja jossa alhaisimpia palvelijoita ja palvelijattaria aina kohdellaan kuin perheenjäseniä.)

Morsiamen tulo herätti suurta huomiota ja hämmästystä. Sinä aamuna ei häntä odotettu. Kuka toikaan hänet tänne? Kuinka salaperäiseltä hän näytti mustassa kävelypuvussaan ja kuinka synkältä keskellä kaikkea tätä valkoista, vaaleanpunaista ja heleänsinistä silkkiä ja muslimia. Miksi hän noin äkkiä yllätti morsiusneitensä?

Hän nosti mustan harsonsa, niin että hänen hienot kasvonsa paljastuivat, ja vastasi huolettomasti ranskankielellä -- joka todella on hyvin kotiutunut Konstantinopolin haaremeihin:

-- Tulin lukemaan teille erästä kirjettä!

-- Keneltä se kirje on?

-- Arvatkaapa!

-- Lyön vetoa siitä, että se on tädiltäsi Adrianopelista, hän varmaankin lupaa lahjoittaa sinulle hohtokivikoristeen.

-- Eikös mitä!

-- Erivanissa asuvalta tädiltä, joka häälahjaksi lähettää sinulle pari angora-kissaa?

-- Ei häneltäkään. Se on vieraalta henkilöltä... Se on... eräältä mieheltä.

-- Mieheltä! Kuinka kauheata!... Mieheltä!... Oletpa sinä pikku hirviö!...

Ja kun hän ojensi esiin kirjeen, tyytyväisenä sen tekemään vaikutukseen, pari kolme sievää vaaleatukkaista päätä -- joko luonnostaan tai keinotekoisesti vaaleatukkaista -- syöksähti kirjeen kimppuun, heti nähdäkseen nimikirjoituksen.

-- André Lhéry! Onko hän siis todella vastannut?... Onko se mahdollista?

Kaikille näille pikku neitosille oli uskottu kirjailijalle lähetetyn kirjeen salaisuus. Nykyaikaiset turkkilaiset naiset ovat niin yksimieliset kapinoidessaan haaremin ankaroita määräyksiä vastaan, etteivät koskaan ilmianna toisiaan. Vaikkapa noiden määräysten rikkominen olisikin vakavaa laatua, eikä viatonta, kuten tällä kertaa, oltaisiin silti yhtä hienotunteisia, yhtä vaiteliaita.

He tunkeutuivat ryhmään ja likistivät päänsä yhteen, voidakseen kaikki samalla kertaa lukea, neiti Bonneau de Saint-Miron oli mukana, ja kaikki nykivät paperia. Kolmatta lausetta luettaessa, purskahdettiin nauruun:

-- Oletko huomannut... Hän väittää, että sinä et ole turkkilaisnainen! Tämä on suuremmoista!... Hän muka tuntee olot niin hyvin, että on vallan varma väitteensä todenperäisyydestä!

-- Mutta tämähän on suuri menestys, rakkaani -- sanoi hänelle Zeyneb, vanhempi serkuista -- sehän todistaa, että säkenöivä henkevyytesi, hieno tyylisi...

-- Suuri menestys -- intti pikku punatukkainen pystynenäinen neitonen, yhä kasvoissa hullunkurisen ilkkuva ilme -- suuri menestys! Jos hän luulee sinua _peralaiseksi_, niin suuri kiitos siitä kunniasta.

Hän lausui erikoisella tavalla sanan "peralaiseksi" (peralainen, Konstantinopolin Pera-nimisen esikaupungin asukas). Äänenpaino yksinään ilmaisi hänen, oikean turkkilaisnaisen, koko ylenkatsetta itämaalaisia (armenialaisia, kreikkalaisia tai juutalaisia) kohtaan, joista peralainen on edustavin. [Vaikka yleensä olen peralaisiin nähden samaa mieltä kuin turkkilaiset, tunnustan kohdanneeni heissäkin miellyttäviä poikkeuksia, hyvin sivistyneitä ja kunnioitettavia miehiä ja naisia, joita olisi pidetty erinomaisen hienoina missä maassa ja seurassa tahansa. (Tekijän huomautus).]

-- Lhéry parka -- lisäsi Kerimé, yksi vieraista, hän on jäljellä ajastaan... Hän luulee edelleen turkkilaisnaisen olevan 1830-luvun romaanien tasolla: nargileta, marjahilloa ja divaaneja pitkin päivää.

-- Tai suorastaan -- huomautti Mélek, pikku punatukkainen, pystynenäinen veitikka, -- suorastaan samalla tasolla kuin hänen nuoruutensa päivinä. Epäilemättä hän alkaa käydä vanhanpuoleiseksi, tuo sinun runoilijasi!...

Ja tosihan olikin, kumoamattoman tosi, ettei Andre Lhéry enää voinut olla nuori. Ja ensi kerran tämä tosiseikka selvänä ilmeni hänen tuntemattomalle pikku ihailijattarelleen, joka ei ennen koskaan ollut tullut sitä ajatelleeksi; ja tämä toteaminen herätti pettymystä, himmensi hänen unelmansa ja loi surumielisyyttä hänen ihailuunsa.

Huolimatta heidän naurustaan ja ivastaan he kaikki rakastivat tuota kaukana olevaa ja melkein persoonatonta miestä; he rakastivat häntä sentähden, että hän rakkaudella oli puhunut heidän kotimaastaan, Turkinmaasta, ja heidän uskonnostaan, Islamista. Hänen yhdelle heistä kirjoittamansa kirje oli tärkeä tapaus heidän vankeuteen vivahtavassa elämässään, jossa ennen avioliiton musertavaa romahdusta ei tapahtunut mitään. Kirje luettiin toistamiseen ääneen. Kukin heistä tahtoi kosketella sitä paperiarkkia, jolla kirjailijan käsi oli levännyt. Ja ollen kaikki käsiala-tutkimiseen perehtyneitä, alkoivat he tarkastaa hänen käsialaansa.

Mutta samassa ilmestyi äkkiä äiti, molempien sisarusten äiti, heti vaihdettiin puheenainetta, ja kirje katosi kuin loihdittuna. Tosin tuo kasvoiltaan niin tyyni äiti ei ollut ankara, mutta hän olisi kuitenkin nuhdellut, eikä ainakaan olisi heitä ymmärtänyt. Hän oli aikaisempaa sukupolvea, puhui varsin vähän ranskaa ja oli lukenut ainoastaan Alexandre Dumas vanhempaa. Hänen ja hänen tyttäriensä väliin oli auennut ammottava kuilu, joka muuten syntyy vasta kahden vuosisadan ajalla, niin nopeasti olot kehittyvät nykyään Turkinmaalla. Tuo äiti ei edes ruumiillisesti ollut heidän näköisensä, hänen kauniit silmänsä ilmaisivat lapsellista tyytyväisyyttä, jota ei havainnut André Lhéryn ihailijattarien katseessa; hän oli supistanut maallisen kutsumuksensa hellän äidin ja moitteettoman puolison tehtäviin, tavoittelematta mitään sen enempää. Sitäpaitsi hänen europpalaiskuosiset vaatteensa eivät olleet aistikkaat, hän kantoi kömpelösti liialla kankaalla sälytettyjä hameitaan, kun sitävastoin hänen tyttärensä näyttivät hienoilta ja aistikkailta yksinkertaisestakin kankaasta tehdyissä puvuissa.

Nyt astui sisään talon ranskalainen opettajatar -- hän oli Esther Bonneaun tyyliin, mutta nuorempi ja vielä romanttisempi. Huoneessa alkoi käydä liian ahtaaksi, siinä kun oli kovin paljon väkeä, hameita hajalla tuoleilla ja patjoja lattialla, ja sentähden siirryttiin suurempaan viereiseen huoneeseen, joka oli sisustukseltaan uudenaikainen ja jota käytettiin haaremin vierassalina.

Auki jääneestä ovesta syöksähti nyt sisälle lihava saksatar, silmälasit nenällä ja päässä prameileva hattu. Hän talutti kädestä Fahr-el-Nissâa, nuorinta kutsutuista neitosista. Ja neitoset alkoivat heti puhua saksaa yhtä sujuvasti kuin äsken ranskaa. Tuo lihava nainen oli soitonopettaja, muuten kieltämättä taitava alallaan; hän ja Fahr-el-Nissâ, joka jo soitti kuin taiteilija ainakin, olivat yhdessä harjoittaneet uutta Bachin fuugojen sovitusta kahdelle pianolle, ja kumpikin oli luonut koko sielunsa soittoon.

Puhuttiin saksaa, mutta yhtä helposti olisi voitu puhua italiaa tai englantia, nämä pikku turkkilaisnaiset kun lukivat Dantea, Byronia ja Shakespearea alkukielellä. Ollen sivistyneempiä kuin useimmat samansäätyiset nuoret naiset meillä, kaiketi eristetyn elämänsä ja pitkien yksinäisten iltojensa vuoksi, he ahmivat vanhoja klassikkoja ja suuria nykyaikaisia särkyneisyys-suunnan kirjailijoita, ihailivat intohimoisesti niin hyvin Gluck'in kuin Caesar Frank'in ja Wagnerin musiikkia ja soittivat Vincent d'Indy'n partituureja suoraan lehdestä. Kenties hyötyivät he myös esi-isiensä pitkästä lepotilasta ja henkisestä horroksesta; heidän aivoissaan, jotka olivat muodostuneet uudesta ja elinvoimaisesta aineksesta, kaikki versoi ihmeellisen rehevänä, vallan kuin rikkaruoho ja myrkylliset kukat neitseellisessä maaperässä.

Tuona aamuna haaremin sali täyttyi nopeasti; molemmat neekerinaiset olivat seuranneet käsirumpuineen. Heidän jälkeensä saapui vanha nainen, jonka astuessa sisään kaikki kunnioittavasti nousivat; tämä oli isoäiti. Alettiin nyt puhua turkinkieltä, siliä hän ei ymmärtänyt ainoatakaan länsimaalaista kieltä -- ja hän välitti viis André Lhérystä, tuo vanha isoäiti! Hänen hopealla kirjailtu hameensa oli vanhankuosinen ja tsherkessiläinen harso verhosi hänen valkeita hiuksiaan. Hänen ja hänen pojantyttäriensä välinen puuttuvan ymmärtämyksen kuilu oli pohjaton, ja moneen kertaan hän aterian kuluessa herätti heidän paheksumistaan sentähden, että hänellä oli tapana syödä riisiä sormineen, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet -- mutta lukuunottamatta tätä hän oli ylhäinen ja hieno nainen sormenpäitä myöten, ja kaikki häntä kunnioittivat.

Hienotunteisuudesta isoäitiä kohtaan oli siis alettu puhua turkinkieltä, ja äkkiä äänet kävivät pehmeäsointuisemmiksi kuin soitto.

Nyt ilmestyi eräs solakka ja sulavaliikkeinen nainen, joka tullen ulkoa luonnollisesti oli mustan aaveen näköinen. Se oli Alimé Hanum, täyskelpoinen opettajatar siinä ylemmässä tyttökoulussa, jonka hänen keisarillinen majesteettinsa sulttaani oli perustanut; tavallisesti hän kävi kolme kertaa viikossa opettamassa Mélekille arapialaista ja persialaista kirjallisuutta. Tietystikään ei sinä päivänä ollut tuntia, häiden aattona, jona kaikki päät olivat pyörällä. Mutta kun hän oli luonut pois huntunsa ja näyttänyt sievät vakavat kasvonsa, keskustelu kääntyi vanhoihin Iranin runoilijoihin, ja Mélek kävi totiseksi ja lausui kohdan Saadin "Ruusujen maasta".

Eipä näkynyt jälkiäkään odaliskeista, nargilesta eikä namuista tässä pashan haaremissa, jonka muodostivat isoäiti, äiti, tyttäret ja serkut opettajattarilleen.

Kenties paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta muuten kaikki Konstantinopolin haaremit ovat tämän kaltaiset: meidän päivinämme haaremi ei ole muuta kuin perheen naispuolinen osa, joka on kokoonpantu samoin kuin meillä, -- ja kasvatettu samoin, jos ei ota huomioon sisäänsuljentaa, kadulla kannettavia tiheitä huntuja ja mahdottomuutta vaihtaa ajatusta miehen kanssa, ellei hän ole isä, aviopuoliso, veli tai joskus -- kun suvaitsevaisuus sen sallii -- serkku, jonka kanssa on leikkinyt lapsena.

Oli taas alettu puhua ranskaa ja pohtia pukukysymyksiä, kun ihmisääni, yhtä kirkas kuin enkelin ääni, äkkiä värähteli ulkona, vallan kuin yläilmoista lähteneenä. Lähimmän moskeijan imami kutsui minareetin huipusta oikeauskoisia aamupäivärukoukseen.

Silloin pikku morsian muisti, että isoäitinsä aterioi kello 12 ja pujahti tiehensä kuin Tuhkimus, ja häntä seurasi neiti Bonneau, joka säikähtyi vielä enemmän, ajatellessaan, että tuon vanhan naisen ehkä täytyi odottaa.

III.

Tuo viimeinen aamiainen kodissa syötiin vaieten noiden kahden toisilleen salaa vihamielisen naisen -- opettajattaren ja isoäidin -- seurassa.

Sen päätyttyä morsian vetäytyi huoneeseensa, jonka oven olisi tahtonut sulkea kahdella avaimen kierroksella; mutta turkkilaisten huoneiden ovissa ei ole lukkoja. Ei ollut muu neuvona kuin Kondja-Gulin kautta kieltää sisäänpääsy kaikilta palvelijattarilta tai orjilta, jotka tavan mukaan vahtivat lähellä olevissa eteisissä ja pitkissä käytävissä, kuin kotiutuneet ja tungettelevat pihakoirat.

Tämän viimeisen jäljellä olevan päivän kuluessa hän tahtoi valmistautua kuin kuolemaa varten, järjestää paperinsa ja tuhannet pienet muistonsa, ennen kaikkea polttaa ne, hän kun pelkäsi sen tuntemattoman miehen katseita, joka muutaman tunnin kuluttua oli oleva hänen herransa. Hänen sielunsa ahdistus oli auttamaton, ja hänen kauhunsa ja kapinallisuutensa kiihtymistään kiihtyi.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja sytytti kynttilän valaisemaan niitä monia pikku kirjeitä, jotka uinuivat valkealla kiiltovärillä maalatuissa laatikoissa; kirjeitä, jotka oli saanut vastanaiduilta tai uhkaavien häiden odotuksessa vapisevilta ystävättäriltään; ne olivat kirjoitetut turkinkielellä, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi, kaikki kapinallisia hengeltään ja uhkuen sitä suurta pessimismiä, joka meidän päivinämme kalvaa Turkinmaan haaremeja. Väliin hän luki uudelleen jonkun kohdan, epäröi surullisena; mutta lähensi sitten kuitenkin paperilehtisen pieneen vaaleaan liekkiin, jonka valo tuskin näkyi auringonpaisteessa. Ja kaikki tämä, kaikki kauniiden nuorten naisten ajatukset, heidän poljettu paheksumisensa, heidän hyödyttömät valituksensa, kaikki tämä muuttui tuhaksi, joka kokoontui ja sekoittui kupariseen tuhka-astiaan, mikä oli ainoa itämaalainen talousesine siinä huoneessa.

Kun laatikot olivat tyhjennetyt ja salaiset kirjeuutiset hävitetyt, oli hänen edessään ainoastaan suuri kultahelainen kirjoitussalkku, joka oli täyteen sullottu ranskaksi kirjoitettuja vihkoja... Pitikö hänen polttaa tämäkin?... Ei, siihen ei hänellä enää ollut rohkeutta. Sehän sisälsi koko hänen nuoren naisen elämänsä, sehän oli hänen päiväkirjansa, jonka oli alkanut kolmetoistavuotiaana -- sinä surullisena päivänä, jona oli täytynyt ainaiseksi piiloittaa kasvonsa maailmalta, antaa teljetä itsensä haaremiin, muuttua yhdeksi Konstantinopolin lukemattomista mustista haamuista.

Tässä päiväkirjassa ei ollut mainittuna mitään tapausta, joka oli aikaisempi huntuun verhoutumisen päivää. Ei mitään hänen lapsuudestaan pikku barbaarilais-prinsessana siellä kaukana Cirkassian tasangoilla, sillä syrjäisellä seudulla, missä hänen sukunsa oli hallinnut pari sataa vuotta. Ei liioin mitään hänen olostaan pikku maailmannaisena siltä ajalta, jolloin hänen isänsä hänen yhdennellätoista ikävuodellaan oli hänen kanssaan asettunut asumaan Konstantinopoliin, missä oli hänen majesteetiltaan sulttaanilta saanut hovimarsalkan arvon. Tuo aika oli ollut täynnä ihmettelyä, ennenkuin hän tottui kaikkiin hienon maailman tapoihin, ja lisäksi oli täytynyt ottaa tunteja ja lukea läksyjä. Kahden vuoden ajalla oli nähty hänet juhlissa, tennistä pelaamassa ja lähetystöjen toimeenpanemissa pikku tanssiaisissa. Hän oli taitavimpien europpalaisten tanssijain kanssa pyörähdellyt kuin täysikasvuinen neitonen, häntä oli tuhkatiheään pyydetty tanssimaan, hänen muistikirjansa oli täyteen merkittynä tanssivuoroja, ja hän lumosi kaikki viehättävillä pienillä kasvoillaan, suloudellaan, hienolla ylellisyydellään ja lisäksi tuolla ilmeellä, jota ei kukaan olisi voinut matkia, ilmeellä, jossa oli kostonhimoa, mutta samalla lempeyttä, paljon kainoutta ja paljon hilpeyttä. Ja sitten eräänä päivänä. Englannin lähetystön tanssiaisissa, jotka oli toimeenpantu nuorinta polvea varten, kysyttiin: "Missä onkaan pikku tsherkessitär?" Ja hänen maalaisensa olivat vastanneet: "Voi, ettekö tiedä? Hän on juuri vastikään verhoutunut huntuun..." (Tämä tiesi seuraavaa: hän on mennyttä kalua, vallan kuin loihdittu kadoksiin; häntä ei enää saada nähdä; jos sattumalta hänet kohtaa, kun hän tulee vastaan ajaen katetuissa vaunuissa, on hän pelkkä musta haamu, mahdoton tuntea; hän on kuin kuollut...)

Täytettyään kolmetoista vuotta hän siis ankaran säännön mukaisesti oli astunut tähän verhottuun maailmaan, joka Konstantinopolissa elää toisen elämän sivulla, ja sitä hiipaisee kaikilla kaduilla, mutta sitä ei saa katsella ja auringon laskettua se sulkeutuu ristikkojen taakse. Tuota eristettyä elämää tuntee kaikkialla ympärillään, se saa levottomaksi, se houkuttelee, on luoksepääsemätön, mutta se havaitsee, arvostelee, paljon asioita ainaisen mustan harsonaamarinsa lomitse ja arvaa, mitä ei ole voinut nähdä.

Jouduttuaan siis äkkiä, kolmetoistavuotiaana vangiksi, eläen isänsä seurassa, joka yhä oli kiinni hovivirassaan, ja lisäksi ankaran isoäidin seurassa, joka ei ilmaissut helliä tunteitaan, ollen yksin Kassim-Pashan suuressa palatsissa, keskellä vanhojen ruhtinaallisten asuntojen ja hautausmaiden täyttämää kaupunginosaa, missä kaikki illan pimetessä muuttui pelottavaksi ja hiljaiseksi, hän oli intohimoisesti antautunut opintoihinsa. Ja tähän hetkeen asti, jona hän oli täyttämäisillään kaksikymmentä kaksi vuotta, oli jatkunut tuo into tuntea kaikki, syventyä kaikkeen, kirjallisuuteen, historiaan tai ylimaailmaiseen filosofiaan.