Part 19

Seuraavana päivänä puhalsi etelätuuli ja paistoi kaunis syysaurinko: juuri sopiva ilma verhotuille kaunottarille, jotka ainoastaan pari tai kolme päivää vuodessa saavat nauttia sellaisesta vapaudesta. Ajelu tapahtui tietysti katetuissa vaunuissa, eunukki istumassa ajurin vieressä, mutta heillä oli lupa nostaa vaunuikkunoiden kiertokaihtimet, avata ikkunat ja _pysäyttää ajoneuvot pitkäksi aikaa_, katsellakseen toisiaan, mikä muulloin on kielletty. He ajoivat Bayazidista Shazsdé-Bashéhen, noin kilometrin pituisen matkan, keskellä Stambulia, missä kaikki on aitoturkkilaista, pitkin vanhanaikaisia katuja, jättiläismoskeijain, vainajien siimekkäiden tyyssijojen, pyhien kaivojen ohi. Nämä tavallisesti niin hiljaiset kaupunginosat, joihin niin huonosti soveltuu se uudenaikainen ylellisyys ja outo ajoneuvojen jono, jotka puoli-Ramazan tänne kokoaa! Sadottain katettuja ja avoimia vaunuja, joko pysähtyneinä tai hitaasti edeten; niitä oli tullut jättiläiskaupungin kaikista osista, jopa siellä täällä pitkin Bosporin rantoja olevista palatseista. Ajoneuvoissa istui ainoastaan naisia, upeapukuisina; jakmak, joka verhoaa kasvot silmiin asti, on niin läpikuultava, että saa käsityksen siitä, millainen kasvojen alaosa on. Tänä päivänä melkein kaikki haaremin kaunottaret poikkeuksellisesti ovat näkyvissä, vaaleatukkaiset, punaposkiset tsherkessittäret, tummatukkaiset ja kalpeat turkkilaisnaiset. Aniharvoja miehiä liikkuu avattujen vaunuikkunoiden ympärillä, niiden joukossa ei ole ainoatakaan europpalaista: siltojen vastakkaisella puolella, Perassa, ollaan aina välinpitämättömiä siitä, mitä tapahtuu Stambulissa.

André haki kolmea ystävätärtään, jotka arvatenkin olivat pukeutuneet hienosti miellyttääkseen häntä; hän etsi heitä kauan, voimatta heitä löytää, niin suuri oli tungos. Kun ajelevien naisten oli aika palata ankaroihin haaremeihinsa, André poistui hiukan pettyneenä; mutta kohdattuaan niin monien kauniiden silmien katseet, jotka hymyilivät tyytyväisinä tämän suloisen päivän johdosta, kuvastaen lapsellista iloa siitä, että kerran saivat näin vapaasti liikkua ulkona, hän entistään paremmin käsitti kuinka kuolettavan ikävä näiden naisten eristetty elämä oli.

XXXIII.

Ystävättäret sanoivat tuntevansa Marmaranmeren aasianpuoleisella rannalla yksinäisen paikan, joka oli aivan suojassa Bosporin rannoilla raivoavalta tuulelta ja lämmin kuin kasviansari. Eräs heidän ystävättärensä asui juuri niillä tienoilla ja otti tarvittaessa selittääkseen heidän poissaolonsa, kivenkovaan väittämällä pidättäneensä heidät luonaan koko päivän. He olivat siis päättäneet sieltä käsin lähteä yhteiselle kävelyretkelle, ennen läheistä eroa, joka saattoi olla ratkaiseva ja viimeinen: Andrélla oli aikomus ottaa parin kuukauden loma, matkustaakseen Ranskaan: Djénanen taas oli määrä isoäitinsä kanssa lähteä kylmäksi vuodenajaksi maatilalleen, Bounar-Bachiin. He eivät siis voineet toivoa jälleennäkemistä ennen kevättä ja siihen mennessä saattoi tapahtua paljon.

Joulukuun 12 päivä 1904, joka tuhansien ovelien laskelmien jälkeen oli määrätty tuota huviretkeä varten, oli tuollainen loistava päivä, joka tässä vaihtelevassa ilmanalassa, keskellä talvea, kahden lumikauden välillä palauttaa suven. He kohtasivat toisensa keskipäivän auringonpaisteessa sillä Kultaisen-Sarven sillalla, jolta pienet höyrylaivat lähtevät Aasian rannikolla oleviin maihinnousupaikkoihin, mutta toisiinsa vilkaisematta, kuin oudot matkustajat ainakin. Kuin sattumalta he astuvat samaan laivaan, jossa ystävättäret istuutuivat juhlallisesti muhamettilaisille naisille varattuun kajuuttaan, päästettyään neekerit ja neekerittäret menemään.

Kaunis ilma oli houkutellut suunnattoman ihmispaljouden lähtemään huviretkelle aasianpuoleisella rannalla. Samalla kertaa kuin he, lähti matkaan noin viisikymmentä verhottua naista, ja kun oli saavuttu Skutarin sillalle, André eksyi keskelle kaikkia noita yht'aikaa maihin nousevia mustia hahmoja, joutui väärille jäljille, seurasi ensin kolmea outoa naista, ja oli vähällä aiheuttaa pahan skandaalin. Onneksi hän huomasi, että he eivät olleet yhtä hienoja kuin vähän matkan päässä astuva kolmikko, ja vallan hämmentyneenä hän poistui heidän luotaan ensi tienristeyksessä, yhtyen kolmeen ystävättäreensä, jotka tällä kertaa olivat oikeat.

He ottivat vuokravaunut, ja näihin samoihin ajoneuvoihin he nousivat kaikki neljä, mikä maaseudulla on luvallista. André, muka beinä, istuutui vastoin länsimaalaisia tapojamme, kunniasijalle. Djénane hänen viereensä, Zeyneb ja Mélek vastapäätä heitä, etuistuimelle. Ja kun hevoset lähtivät liikkeelle, remahtivat he kaikki kolme nauruun harsojensa alla, iloisina siitä, että kepponen oli niin hyvin onnistunut, että olivat vapaat iltaan asti, että olivat nuoria ja että heidän eteensä aukeni siintävä kaukonäky. Sattui muuten usein, että he synkkien alakuloisuudenpuuskauksiensa välillä antautuivat viehättävän lapsellisen hilpeyden valtaan, ja silloin Zeynebkin unhotti tautinsa ja kuolemankaihonsa. Tällöin he huolettomasti hymyillen uhmailivat kaikkea, täydellistä vankeutta, maastakarkoitusta tai vieläkin ankarampaa rangaistusta.

Mikäli laiva eteni Marmaramerelle, kävi Bosporin alituinen tuulenviima heikommin tuntuvaksi. Heidän lahdenpoukamalleen oli pitkä matka, mutta siellä liikkuivat lauhkeat tuulahdukset, niin kuin he aikaisemmin jo olivat kertoneet, ja se oli niin rauhallinen yksinäisyydessään, että heissä siellä heräsi täydellisen turvallisuuden tunne. Se oli etelään päin, ja sen edustalla oli pieni rantakallio, ikäänkuin vartavasten tarjoten sille suojaa. Sen hienolla hietikolla oli ihan kuin kotonaan ja yhtä turvissa kaikilta katseilta, kuin haaremin muurien ympäröimässä puutarhassa. Ei nähnyt muuta kuin liikkumattoman Marmarameren pinnan, jolla ei erottanut ainoatakaan laivaa, ja näkörajalla ainoastaan aasianpuoleiset vuorijonot; vedenpinta oli täydelleen tyyni, niin kuin kauneina rauhallisina syyskuun päivinä, mutta se oli ehkä liian vaaleansininen, sillä tämä vaaleus herätti, huolimatta auringonpaisteesta, alakuloisen talvitunnelman; se vivahti jäätyvään hopeavirtaan. Ja kaukaisten vuorien huipuilla oli jo häikäisevän valkea lumi.

Noustuaan pienelle rantakalliolle, eivät he ympäröivällä alastomalla ja autiolla tasangolla nähneet elävää sielua. He loivat siis kaikki kolme kasvoiltaan harsonsa, hurmautuen puhtaasta ilmasta. André ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ulkoilmassa ja täydessä päivänpaisteessa heidän nuoria, hiukan kalpeita kasvojaan, eivätkä he koskaan ennen yhdessäolon aikana olleet tunteneet niin täydellistä turvallisuutta kuin nyt -- huolimatta tähän uhkayritykseen ja illalla tapahtuvaan paluuseen liittyvistä suurista vaaroista.

Aluksi he istuivat alas maahan syömään Stambulissa suositulta sokerileipurilta kiireessä ostamiaan makeisia. Sitten he läksivät tutkimaan joka soppea sen sievän lahdelman rannoilla, joka sen iltapäivän aikana oli heidän salaista aluettaan: odottamattomien asianhaarojen, tahdonilmausten ja rohkeiden päätösten yhtymä oli -- tuona harvinaisen aurinkoisena joulukuun päivänä, joka kauneudellaan ja poikkeuksellisuudellaan myrskyisenä vuodenaikana melkein herätti levottomuutta -- koonnut tuohon paikkaan ihmisiä niin eri maailmoista, että heidän kohtalonsa tuntui tuomitsevan heidät olemaan toisiaan koskaan jälleennäkemättä. Ja katsellessaan tuon Djénanen silmiä ja hymyä, joka parin päivän kuluttua oli matkustava palatsiinsa Makedoniaan, André täysin osasi panna arvoa kaikkeen siihen, mitä tämä hetki tarjosi harvinaista ja palaamatonta; ne äärettömät vaikeudet, jotka heidän oli täytynyt voittaa voidakseen kohdata toisensa täällä tuon talvisen vaalean meren rannalla, ne esiintyisivät uudestaan huomenna ja aina edelleen; kuka tiesi, näkisivätkö he toisiaan enää koskaan, ainakaan niin kevein mielin ja tuntien toisiansa kohtaan niin suurta luottamusta. Sentähden tämä oli Andrén elämässä hetki, joka oli pantava merkille, painettava mieleen ja puolustettava liian pikaiselta unhotukselta.

He tähystelivät vuoroonsa pieneltä rantakalliolta, voidakseen häivyttää vaarojen uhatessa. Ja kerran, Zeynebin ollessa tähystäjänä, hän ilmoitti, että, heihin päin tuli mereltä soutaen turkkilainen kolmen naisen seurassa, jotka niinikään olivat nostaneet kasvoharsonsa. He eivät katsoneet tätä kohtausta vaaralliseksi, laskien ainoastaan hetkeksi mustat harsot kasvoilleen. Kun turkkilainen, joka epäilemättä oli oikea bei, souti paikan ohi, ollen huviretkellä haareminaisineen, olivat nämäkin Andrén vuoksi laskeneet kasvoharsonsa. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa välinpitämättöminä, kummankaan tuntematta epäluuloa; tuntematon mies varmaankin luuli tuon lahden rannalla olijoita saman perheen jäseniksi.

Sopivankokoiset pienet litteät piikivet, jotka Marmarameren tyynet aallot olivat huolellisesti kasanneet riviin rantahiedalle, palauttivat äkkiä Andren mieleen erään hänen lapsuudenaikuisen leikkinsä. Hän alkoi opettaa ystävättärilleen, miten heidän tuli heittää kivet, saadakseen ne kauan hyppimään veden tasaisella pinnalla, ja he yrittivät innokkaasti tätä temppua, kuitenkaan onnistumatta... Kuinka he tänään olivat lapsellisia, naurunhaluisia ja vähästä huvitettuja, nuo kolme pientä muuten kovin monimutkaista olentoa, joista varsinkin Djénane oli nähnyt niin paljon vaivaa saattaakseen elämänsä onnettomaksi!

Tämän ainoalaatuisen hetken kuluttua he palasivat ajoneuvoilleen, jotka odottivat heitä pitkän matkan päässä siitä, kyyditäkseen heitä takaisin Skutariin. Laivassa he tietenkään eivät enää tunteneet toisiaan. Mutta lyhyen laivamatkan aikana he yhdessä taas saivat nähdä Stambulin ihmeellisessä iltavalaistuksessa. He näkivät sen nyt edestäpäin, porrasmaisesti kohoavana: ensin Vanhan Seraljin uhkaavat ampumareikäiset muurit, joita Marmarameren helakan vaaleanpunaiset aallot huuhtelivat, ja niiden yläpuolella minareettien ja kupujen metsän, jonka ääriviivat kuvastuivat erilaiseen vaaleapunaan, tosin niinikään joulukuulla esiintyvään, mutta vähemmin hopeanhohteiseen ja vaaleaan kuin veden väri, pikemmin kullanhohteiseen.

XXXIV.

Seuraavana päivänä Djénane kirjoitti Andrélle:

Vielä kerran pelastuneet! Meillä oli suunnattomia vaikeuksia kotimatkallamme; mutta nyt on kaikki talossa rauhallista... Huomasitteko paluumatkalla kuinka kaunis Stambulimme oli?

Tänään sade ja lumiräntä pieksevät ikkunalasejamme, ja jäätävä tuuli vinkuu surkeasti nurkissa. Kuinka olisimmekaan olleet pahoillamme, jos tuo huono ilma olisi noussut eilen! Nyt, kun huviretkemme on ohi, säilyen muistonamme kuin kaunis unelma, raivotkoot kaikki Mustanmeren myrskyt!

André, me emme voi tavata ennen matkallelähtöäni, olosuhteet eivät salli minun järjestää kohtaamista Stambulissa; lausun siis teille täten jäähyväiseni, todennäköisesti emme näe toisiamme ennen ensi kevättä. Mutta tahdotteko täyttää yhden pyyntöni? Matkustaessanne kuukauden kuluttua Ranskaan, kaiketi kuljette postilaivassa: valitkaa silloin Salonikin reitti ja ottakaa fezi mukaanne. Laiva pysähtyy tähän kaupunkiin muutamaksi tunniksi, ja tiedän keinon tavatakseni teidät siellä. Yksi neekeripalvelijoistani on tuleva laivaan tuomaan teille menettelyohjeen. Älkää kieltäytykö täyttämästä pyyntöäni.

Seuratkoon teitä onni isänmaahanne, André!...

_Djénane_.

Djénanen matkustettua André viipyi vielä viisi viikkoa Konstantinopolissa, ja tapasi sillä ajalla Zeynebin ja Mélekin. Kun hänen kaksikuukautinen virkalomansa alkoi, hän matkusti osoitettua reittiä pitkin ja otti fezin mukaansa; mutta Salonikissa ei näkynyt neekeriä laivalla. Pysähdys oli hänelle hyvin tuskallinen, sekä sentähden, että hän turhaan sai odottaa, ja että Nedjibén muisto liiteli ilmassa, yli kaupungin ja lähivuorten. Hänen täytyi matkustaa, saamatta mitään tietoja uudesta ystävättärestään.

Joku päivä paluunsa jälkeen Ranskaan hän sai Djénanelta tämän kirjeen:

Bounar-Bachissa, Salonikin lähistössä, tammikuun 10 päivä 1905.

Milloin, ja kenen avulla saankaan tämän kirjeen postiin, kun minua täällä vartioidaan niin ankarasti?

Te olette kaukana, ja kuka tietää, palaatteko tänne. Serkkuni kertoivat minulle jäähyväisistänne ja kuinka he olivat suruissaan teidän lähdettyänne. Kuinka omituista André, että on olemassa ihmisiä, joiden kutsumuksena tuntuu olevan herättää kärsimystä kaikissa niissä, joiden kanssa tulevat kosketuksiin! Te olette sellainen ihminen, eikä se ole teidän syynne. Teidän kärsimyksenne on äärettömän moniaineksinen, tai kenties äärettömän yksinkertainen. Mutta varma on, että te kärsitte; kaikki sielunne värähdykset purkautuvat kärsimyksen tunteisiin. Kun tulee teitä lähelle, täytyy teitä joko vihata tai rakastaa, ja jos teitä rakastaa, kärsii teidän kanssanne, teidän tähtenne.

Pienille ystävättärillenne Konstantinopolissa olette te kuluneena vuotena ollut auringonsäde heidän elämässään; pian katoava säde, sen he edeltäpäin tiesivät. Ja nyt he kärsivät siitä, että jälleen ovat vaipuneet pimeään yöhön.

Mikä te olette minulle, sen sanon teille ehkä joskus. Minä kärsin vähemmin siitä, että te olette matkustanut, kuin siitä, että olen teihin tutustunut.

Epäilemättä olette minulle suuttunut siitä, etten järjestänyt niin, että olisimme voineet tavata toisiamme poiketessanne matkallanne Salonikiin. Yritys ei itsessään olisi ollut mahdoton, sillä onhan tämä seutu yhtä yksinäinen kuin Nédjibénne eläessä. Meillä olisi ollut kymmenen minuutin aika hyvästelemiseen, kätten puristamiseen. Se tosin ei olisi lieventänyt, se olisi päinvastoin lisännyt suruani. Syistä, joita en tahdo mainita, olin sinne tulematta. Mutta vaaran pelko ei suinkaan minua siitä pidättänyt; kaukana siitä. Vaikka olisin tiennyt, että kuolema odotti minua paluumatkallani, en olisi epäröinyt enkä ollut levoton, vaan olisin tullut sanomaan teille sellaiset jäähyväissanat, jommoiset sydämeni halusi teille sanoa. Me nykyajan turkkilaisnaiset emme pelkää kuolemaa. Sitä kohtihan rakkaus meitä pakottaa. Milloinka rakkaus meille olisikaan ollut samaa kuin elämä?

_Djénane_.

Mélek, joka oli saanut toimekseen lähettää tämän kirjeen postissa Ranskaan, oli sitä ennen siihen liittänyt nämä mietteet:

Kauan ajateltuani teitä, hyvä ystävämme, olen, kuten varmasti uskon, huomannut useat kärsimyksenne syyt. Sillä tunnenpa teidät nyt. Ensiksikin te tahdotte, että kaiken tulee kestää iäisesti, ettekä koskaan voi nauttia mistään täydesti, sillä ajattelette: "Tämä on loppuva". Ja sitäpaitsi elämä on niin tuhlaillen jakanut teille antimiaan, teillä on ollut käsissänne niin paljo hyvää, että pienikin osa siitä riittäisi tekemään toisen ihmisen onnelliseksi, mutta te olette hylännyt kaiken tämän, sitä kun on ollut niin ylen runsaasti. Mutta suurin onnettomuutenne on ollut se, että teitä on liiaksi rakastettu, ja että sitä on sanottu teille liian usein. Teille on liiaksi vakuutettu, että te muka olette välttämätön niille, jotka ovat tulleet kosketuksiin kanssanne; muut ovat aina tulleet teidän luoksenne; teidän ei koskaan ole tarvinnut astua askeltakaan lähentymistä varten: teidän on aina vaan tarvinnut odottaa! Nyt teidän mielestänne kaikki on tyhjää, sentähden, että _te itse ette rakasta_, vaan että annatte toisien teitä rakastaa.

Uskokaa minua, rakastakaa tekin puolestanne ketä tahansa lukemattomista ihailijattaristanne, ja saatte nähdä, että se tekee teidät terveeksi.

_Mélek_.

Djénanen kirje ei miellyttänyt Andréta, joka ei pitänyt sitä luonnollisena. "Jos hänen kiintymyksensä oli niin syvä -- näin hän ajatteli -- hän olisi ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta tahtonut sanoa minulle hyvästi joko Stambulissa tai Salonikissa: tämä tuntuu _teennäiseltä_."

André tunsi itsensä pettyneeksi, hänen luottamuksensa Djénaneen alkoi horjua, ja tämä häntä pahoitti. Hän unhotti, että tuo nainen oli itämaalainen, ja sentähden paljoa uhkuvampi tunteiltaan kuin europpalaisnaiset, ja sitäpaitsi paljoa arvoituksellisempi.

Andrén teki mieli vastauksessaan kohdella Djénanea lapsena, niinkuin hänen joskus oli tapana: "Olento, joka tuo kärsimyksen mukaansa! Siinä siis tuo _onnettomuutta tuottava mies_, jonka kuitenkin itse olette selittänyt vuoden 1830:n jälkeen olevan vanhanaikaisen..."

Mutta hän pelkäsi menevänsä liian pitkälle, ja vastasi sentähden tuolle naiselle vakavasti, että hän oli loukannut häntä syvästi päästäessään hänet matkustamaan sillä tavoin.

Oli mahdotonta olla suoranaisessa yhteydessä Djénanen kanssa, hänen ollessaan suljettuna lumottuun palatsiinsa Bounar-Bachissa; kaikkien kirjeiden täytyi kulkea Stambulin tietä, Zeynebin tai Mélekin, tai muiden apurien käsien kautta.

Kolmen viikon kuluttua André sai Zeynebin kirjeessä nämä rivit:

André, kuinka voitte yleensä loukkaantua mistään sellaisesta, minkä minä voin sanoa tai tehdä, minä, joka olen mitätön teidän rinnallanne? Ettekö tiedä, että koko kiintymykseni, kaikki ajatukseni ovat niin halpoja, että teidän jalkanne voivat niitä polkea. Vaalennut matto vielä kauniine kuosineen, jolle teidän on oikeus laskea jalkanne. Sellainen minä olen ja kuitenkin te voitte suuttua minulle ja kantaa kaunaa minua vastaan.

_Djénane_.

Tästä André jälleen täydelleen tunsi itämaalaisnaisen, hän oli siitä ihastunut ja heltynyt ja kirjoitti hänelle heti, tehden sen tällä kertaa hellää kiintymystä uhkuvin sanoin -- ja sitä suuremmalla syyllä, kun Zeyneb kirjeessään mainitsi: "Djénane on sairas siellä kaukana maalla, hänellä on hellittämätön kuume, joka saa isoäitimme levottomaksi, ja jonka laatua lääkäri ei oikein ymmärrä."

Useita viikkoja myöhemmin Djénane kiitti häntä tällä lyhyellä kirjeellä, joka sävyltään on yhtä itämaalainen kuin edellinenkin:

Bounar-Bachissa, helmik. 21 p. 1905.

Olin jo monena päivänä ajatellut: "Missä onkaan se tehoisa lääke, joka on minut parantava? Nyt tuo parantava lääke on tullut, ja silmäni, jotka ovat tulleet niin suuriksi, ovat nielleet sen. Kelmeät sormiparkani ovat siihen takertuneet, kiitos siitä! Kiitos siitä, että lahjoitatte minulle vähän itseänne, että annatte minulle almuna ajatuksianne!" Siunaan teitä sen rauhan vuoksi, jonka toinen kirjeenne minulle antoi!

Suon teille onnea, ystäväni, kiitoksena siitä onnenhetkestä, jonka nyt olette minulle lahjoittanut. Toivon teille syvää ja hiljaista onnea, joka kaunistaa elämäänne kuin tuoksuva puutarha, kuin kirkas kesäpäivä.

_Djénane_.

Sairaana ja kuumeen heikontamana tuo vankiparka jälleen muuttui Karadjiamirin tasangon lapseksi. Ja tämänhahmoisena, vapaana hämmästyttävästä kulttuurista, josta hän oli ollut niin ylpeä, hän miellytti Andréta entistään enemmän.

Tälläkin kertaa oli Mélek liittänyt Djénanen kirjeeseen jälkikirjoituksen: Soimattuaan häntä siitä, että hän kirjoitti niin harvoin ja niin lyhyitä kirjeitä, hän jatkoi:

Ihailemme vilkasta toimekkaisuuttanne ja kysymme teiltä, kuinka meidän tulisi menetellä, niinikään ollaksemme toimekkaita, rasittuneita, estetyitä kirjoittamasta ystävillemme. Neuvokaa meille tuo keino, minä pyydän. Meillä päinvastoin on, omaksi ja teidän onnettomuudeksi, koko päivä aikaa kirjeiden kirjoittamiseen.

_Mélek_.

XXXV.

Kun André virkalomansa päätyttyä maaliskuun alkupäivinä 1905 palasi Turkinmaahan, lepäsi Stambulin yli vielä lumipeite, mutta taivas oli ihanan sininen. Postilaivan ympärillä, jossa hän matkusti, hääri tuhansia kalalokkeja. Bospori ali täynnä näitä lintuja, jotka näyttivät tavattoman suurilta lumihiutaleilta: valkoinen höyhenpilvi valkoisen kaupungin edessä; siinä oli hänen edessään säteilevän etelämaalaisen auringon valaisema ihmeellinen maisema.

Zeyneb ja Mélek, jotka tiesivät missä laivassa hänen oli määrä saapua, lähettivät hänelle samana iltana uskollisimman neekeripalvelijoistaan viemään heidän tuliaistervehdyksensä ja samalla pitkän kirjeen Djénanelta, jonka sanoivat tervehtyneen, mutta vielä joksikin aikaa jäävän kaukaiseen vanhaan linnaansa.

Kun tuo luonnonlapsi Karadjiamirin tasangoilta oli parantunut, hän oli jälleen käynyt itsepäiseksi ja oikulliseksi. Hän ei ollenkaan enää ollut se "halpa olento, jota ystävänsä saattoi polkea jalkoineen". Kaikkea muuta, sillä nyt hän kirjoitti kapinallisesti ja rajusti. Varmaankin oli haaremin rautaristikkojen takana liikkunut epämääräisiä juoruja siitä kirjasta, jonka André aikoi kirjoittaa; huhuiltiin, että eräs nuori nainen, jonka hän tuskin oli nähnyt, tai ainoastaan tiheän mustan harson verhoamana, muka oli kehunut olevansa hänen ystävättärensä ja tuon suunnitellun teoksen suuri innostajatar. Ja Djénane, tuo vangin tavoin maalaislinnaansa suljettu naisparka riehui melkein hurjana mustasukkaisuudesta:

Ettekö käsitä, André, mikä voimattomuuden raivo meidät valtaa ajatellessamme, että toiset voivat tunkeutua teidän ja meidän välille? Ja mikä pahempi on, tunkeudutaan meidän erikoiselle alueellemme: teidän Itämaan muistoihinne ja vaikutelmiinne. Ettekö tiedä, vai oletteko unhottanut, että olemme panneet alttiiksi henkemme (puhumattakaan levollisuudestamme), ja että olemme tehneet tämän yksinomaan tarjotaksemme teille maastamme niin täydellisen käsityksen kuin suinkin -- eikä tämä edes tapahtunut sentähden, että olisimme tahtoneet voittaa teidän sydäntänne, jonka tiesimme olevan väsyneen ja kylmän; ei, se tapahtui siinä tarkoituksessa, että vaikuttaisimme teidän taiteilija-vaistoonne ja että hankkisimme sille niin sanoakseni _puoleksi todellisen unelman_. Saavuttaaksemme tämän, joka tuntui mahdottomalta, näyttääksemme teille sen, mitä ilman meitä ette koskaan olisi voinut kuvitella, olemme uskaltaneet avosilmin syöstä sielumme ainaiseen suruun ja kaihoon. Luuletteko, että monet europpalaisnaiset olisivat tehneet samoin?

Erityisinä hetkinä on sula kidutus ajatella, että toiset ajatukset ovat karkoittavat meidät teidän muistoistanne, että toiset vaikutelmat tulevat teille rakkaammiksi kuin ne, jotka olette saanut täällä Turkinmaalla _meidän seurassamme ja meistä_. Ja soisin, että kun kirjanne on valmiiksi kirjoitettu, ette enää kirjoittaisi mitään muuta, että ette enää ajattelisi, etteivät kylmät, kirkkaat silmänne enää heltyisi kenenkään muun tähden. Ja kun elämä käy minulle sietämättömäksi, olen varma siitä, ettei sitä ole kestävä kauan, ja että jos minä ensin muutan manalle, ja että jos vapautetut sielut voivat vaikuttaa eläviin, minun sieluni on valtaava teidän sielunne ja vetävä sen luokseen, ja sinne, missä minä olen, täytyy senkin tulla.

Sen elonajan, joka minulla vielä on jäljellä, antaisin epäröimättä, jos ainoastaan kymmenen minuuttia saisin vapaasti lukea teidän sielunne kirjaa. Tahtoisin omistaa vallan saada teidät kärsimään -- _ja tietää sen_, minä, joka muutama kuukausi sitten kernaasti olisin antanut henkeni, jos olisin ollut varma siitä, että te olitte onnellinen.

Hyvä Jumala, kuinka rikas te, André, lienettekään ystävyydestä, kun teillä on varaa sitä niin suuresti tuhlata! Onko jalosti tehty, että aiheutatte niin paljon surua henkilölle, joka on kaukana ja joka rakastaa teitä niin epäitsekkään hellästi? Älkää mielettömästi hylätkö hellyyttä, joka -- vaikka onkin hiukan vaativainen ja mustasukkainen -- kuitenkin kenties on vilpittömin ja syvin, minkä elämässänne olette tavannut.

_Djénane_.

Luettuaan tämän kirjeen, André oli hermostunut. Soimaus oli lapsellinen ja aiheeton, hänellä kun turkkilaisten naisten parissa ei ollut muita ystävättäriä kuin nämä kolme. Mutta kirjeen yleissävy oli outo. "Tällä kertaa -- näin hän ajatteli -- ei voi kieltää, että on olemassa soraääni, ristiriidan siemen näiden kolmen naisen keskinäisessä ystävyydessä, jossa luulin löytäneeni niin muuttumattoman sopusointuisuuden... Pikku Djénane parka, olisiko se mahdollista?"