Part 18

Täten hän siis oli toteuttanut tuon niin mahdottomalta näyttäneen unelman: hän oli korjauttanut tuon haudan ja uskonut sen toisten turkkilaisnaisten huostaan, jotka olivat valmiit sitä kunnioittamaan ja hoitamaan. Hautapatsaat kohosivat siinä vankkoina ja tuoreine kullattuine kirjoituksineen: nuo turkkilaisnaiset olivat läsnä, ikäänkuin muistojen hyvät hengettäret, saapuneina tämän kauan unhotuksen peittäneen pienen haudan ääreen; -- ja hän itse oli siellä, likeisesti liittyneenä heihin kunnioituksen ja säälin sitein.

Lopetettuaan "fathia"-rukouksensa, he menivät lähemmäksi lukemaan kirkkaasti hohtavaa hautakirjoitusta. Ylinnä oli arapialainen runosäe, joka alkoi patsaan huipusta, laskeutuen vinottain sen juureen asti. Sitten alinna päivämäärä ja nimi: "Rukous Chabaanin 18 päivänä 1297 kuolleen Nedjibé Hanumin, Ali-Djianghir Effendin tyttären, sielun puolesta."

Tsherkessiläisnaisilla on päinvastoin kuin turkkilaisilla, suku- tai oikeammin heimonimi.

Djénane luki syvästi liikutetuin mielin Nédjiben sukunimen.

-- Mutta -- näin hän virkahti -- Djianghir nimisiä perheitä asuu minun kotikylässäni. Muinoin ne yhdessä esi-isieni kanssa tulivat Kaukasiasta, ja kaksisataa vuotta ne ovat eläneet samoilla seuduilla kuin minun sukuni.

Tämä seikka selitti, vielä paremmin näiden molempien naisten yhdennäköisyyden, joka kuitenkin ihmetytti, jos se oli pelkkä rotumerkki; mutta epäilemättä heillä oli samat verensiteet, jonkun entisajan ruhtinaan oikun seurauksena. Ja joku salaperäinen kantaisä, jo aikoja sitten tomuksi rauennut, oli jättänyt, herra tiesi kuinka monen sukupolven kautta, kahdelle niin eri säätyiselle nuorelle naiselle perinnöksi nuo silmät, jotka alati säilyivät samoina, harvinaisina ja ihmeen ihanina.

Oli jäätävän kylmä hautausmaalla, missä he muutaman hetken olivat seisoneet liikkumattomina. Äkkiä Zeynebin mustien huntujen peittämää povea pudisti raju yskä.

-- Lähtekäämme, sanoi André pelästyneenä, lähtekäämme kaiken mokomin, ja astukaamme hyvin nopeasti...

Ennen poistumistaan kukin heistä tahtoi ottaa yhden niistä kuivuneista sypressinoksista, joita oli varissut alas haudalle, ja kun Mélek, joka aina oli ohuimmin verhottu kaikista, kumartui ottamaan oksansa, André näki, että hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä -- ja hän antoi hänelle täydesti anteeksi hänen äskeisen kadulla osoittamansa hilpeyden.

Saavuttuaan ajoneuvojensa luo, he erosivat toisistaan, he kun eivät tahtoneet jatkaa tarpeettomasti yhdessäoloon liittyvää vaaraa. Saatuaan heiltä sen lupauksen, että he ensi tilassa antaisivat hänelle tiedon paluustaan haaremiin, joka herätti hänessä suurta levottomuutta, päivä kun jo kallistui loppuunsa, André poistui Eyoubin tietä, kun sitävastoin naiset käskivät ajurinsa palata Adrianopelin portin kautta.

Kello on nyt kuusi. André on palannut Peraan. Oi, mikä kolkko ilta! Ikkunoistaan hän näki, miten yö alkoi sulkea syliinsä jättiläiskaupungin, joka nyt kipeämmin kuin koskaan ennen palautti hänen mieleensä entisen Konstantinopolin, hänen nuoruutensa Konstantinopolin. Hämärä oli muuttumaisillaan pimeäksi. Mutta ei vielä ollut se hetki, jona minareetit sytyttävät kaikki valoseppeleensä Ramazin yöllistä juhlaa varten. Niiden muoto kuvastui ainoastaan epämääräisenä, tummanharmaana melkein yhtä harmaaseen taivaan taustaan. Samoin kuin usein haaveiluissa hänen kaukomatkoillaan, Stambul haamoitti nyt ainoastaan himmeänä varjokuvana hänen edessään. Mutta läntisellä taivaanrannalla erottautui selväpiirteisenä vaaleanpunaisesta pohjasta -- sammuvasta iltaruskosta -- musta ripsujuova: suurten hautausmaiden sypressit. Ja André ajatteli, katsellen tuota taivaanrantaa: Siellä keskellä ääretöntä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä hän nukkuu sen yksinkertaisen marmorisen hautakiven alla, jonka säälistä olen antanut korjata ja uudelleen kullata...

Niin, hauta oli todella laitettu kuntoon ja uskottu turkkilaisnaisille, joiden hurskasta huolenpitoa vielä saattoi jatkua jonkun vuoden, he kun vielä olivat nuoria. Entä sitten? Voisiko tämä estää tätä hänen elämänsä kohtaa, tätä nuoruuden ja rakkauden muistoa poistumasta ja hirvittävän pian vajoamasta siihen kuiluun, johon menneet tapaukset ja kaikkien unhottamat seikat katoavat? Saattoivatko muuten nämä hautausmaat, vaikka oivatkin vanhat ja hartaan kunnioituksen esineenä, yhä edelleen nauttia häiriintymättömästä rauhastaan? Kun Islam, jota joka taholta uhataan, vetäytyy Aasian puolelle, miten silloin uudet tulokkaat kohtelevat näitä lukemattomia vanhoja hautoja? Nedjibén hautakivet, samoin kuin tuhannet muut, kaiketi silloin katoavat...

Ja nyt hänestä tuntui kuin hän yksistään täyttämällä niin kauan laiminlyömänsä velvollisuuden ja ikäänkuin vapautumalla velastaan vainajalle, olisi katkaissut viimeisen siteen, joka liitti hänet menneisyyteen; kaikki: oli auttamattomasti lopussa.

Sinä iltana oli päivälliset ja tanssiaiset Englannin lähetystössä, joihin hänen oli lähteminen. Pian oli aika pukeutua. Hänen palvelijansa sytytti lamput ja nouti esille hänen hännystakkinsa. Kuinka erilaiseen aikakauteen, ympäristöön ja ajatuspiiriin hän siirtyikään käyntinsä jälkeen sypressilehdossa tsharshafiin puettujen turkkilaisnaisten seurassa!

Poistuessaan ikkunan äärestä pukeutumaan hän näki, että alkoi sadella lumihiutaleita: ensimäinen lumi... Siellä kaukana, yksinäisellä suurella hautausmaalla satoi lunta.

Seuraavana aamuna hän vastaanotti kirjeen, jota oli pyytänyt ystävättäriensä kirjoittamaan, saadakseen tietoja heidän paluustaan haaremiin.

Ramazanin 4 päivä, kello 9 illalla.

Saavuimme onnellisesti kotia, rakas André, mutta emme ilman vastuksia. Tulimme viime hetkellä, ja yksi ystävättäristämme, joka oli meitä avustanut, puhui ajattelemattomuudessaan ristiin. Kaikki selvisi, mutta silti talon vanhat naiset ja harmaaparta-ukot ovat epäluuloisia.

Kiitämme teitä sydämemme pohjasta meille osoittamastanne luottamuksesta. Nyt tuo hauta hiukan kuuluu meillekin, eikö niin, ja käymme siellä usein rukoilemassa teidän lähdettyänne kotimaahanne.

Tänä iltana tunnen teidän olevan niin kaukana ja kuitenkin olette niin lähellä! Ikkunastani voisin nähdä tuolla Peran huipulla olevan lähetystön ikkunoista valot, sieltä, missä, paraikaa olette, ja ihmettelen, että te voitte olla huveissa, kun me olemme niin suruissamme. Teidän mielestänne minä kaiketi olen hyvin vaativainen; ehkä olette oikeassa, mutta en ole vaativainen omasta vaan _toisen_ puolesta.

Tänä hetkenä te epäilemättä, olette iloinen, naisten ja kukkien ympäröimä, silmät ja mieli lumottuina. Ja me olemme himmeästi valaistussa, viileässä ja kolkossa haaremissa, ja itkemme.

Itkemme elämäämme. Kuinka surullinen ja tyhjä on tämä ilta! Tämä ilta enemmin kuin muut. Saako se tunne, että te olette niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana meidät tavallista onnettomammiksi?

_Djénane_.

Ja tiedätteköhän, mitä minulla, Mélekillä, nyt on teille sanottavaa? Kuinka voittekaan syöksyä huvien pyörteeseen kirkkaasti valaistuissa saleissa, kun me itkemme kolmen sypressistä pudonneen pienen oksan ääressä? Olemme panneet ne Mekkasta tuotuun pyhään puulippaaseen: niillä on kostea, väkevä, sieramiin tunkeva haju, joka tekee surulliseksi... Tiedättehän, _mistä_ olemme ne ottaneet?...

Kuinka voittekaan olla tanssiaisissa tänä iltana ja unhottaa aiheuttamanne surut, ne olennot, jotka olette murtaneet tiellänne? En voi uskoa, ettette te ajattelisi näiltä seikkoja, kun me vieraat, kaukaiset sisaret niitä itkemme...

_Mélek_.

XXXI.

He olivat ilmoittaneet hänelle, että heidän vankeutensa Ramazan-kuun aikana oli oleva ankarampi, sillä silloin rukoiltiin, luettiin pyhiä kirjoja, paastottiin koko päivä ja ennen kaikkea otettiin osaa yölliseen seuraelämään, jolla tässä paasto-kuussa on tavaton merkitys. Suurten aterioiden nimi on _iftar_, niiden tarkoitus oli tarjota korvausta päivän kestäneestä paastoamisesta.

Mutta Ramazan näytti päinvastoin helpottavan heidän huimapäisimmän tuumansa toteuttamista, joka oli omansa nostamaan pelon vavistusta: nimittäin tuuma kerran vastaanottaa André Lhéry itse Khassim-Pashan palatsissa, Djénanen huoneustossa, parin askeleen päässä rouva Husnugulista!

Stambul muuttuu islamilaisen paaston aikana vallan oudoksi. Illoin juhlia ja tuhansittain lyhtyjä, kadut tulvillaan väkeä, moskeijat valokoristeiden seppelöiminä, kaikkialla ilmassa isot tulisormukset, joita kannattavat yötaivaan väriset minareetit, jotka tuskin ovat havaittavissa. Sitävastoin pitkin päivää yleinen uneliaisuus; itämaalainen katuelämä on pysähtynyt, myymälät ovat suljetut; lukemattomissa pienissä kahviloissa, jotka tavallisesti eivät koskaan ole tyhjät, ei enää ole nargilepiippuja, siellä ei enää jutella, penkeillä vaan on loikomassa muutamia uneksijoita, kasvoissa valvonnan ja paastoamisen aiheuttama väsynyt ilme. Ja kotosalla auringonlaskuun asti sama raukeus kuin ulkona. Etenkin Djénanen asunnossa, missä palvelijat olivat yhtä vanhat kuin isäntäväki, kaikki nukkuivat, sekä parrattomat neekerit, eikä tuuheaviiksiset vartijat pistolivöineen.

Ramazanin 12 päivänä 1322, jona heidän seikkailunomainen yrityksensä piti toimeenpantaman, isoäiti ja isän sedät juuri otolliseen aikaan sairastuneina, pysyttelivät huoneissaan, ja rouva Husnugul oli _iftar_-aterialla ylensyömisestä saanut ruuansulatushäiriön ja makasi vuoteen omana.

Andrén oli määrä saapua täsmälleen kello kaksi, ei minuuttia, eipä edes sekuntiakaan myöhemmin; hänen oli käsketty kulkea kiinni seinissä, jotta ei näkyisi ulkonevista ikkunoista, ja vasta silloin menemään sisälle isosta ovesta, kun hänelle ensimäisen kerroksen ikkunaristikoista näyteltiin valkoisen nenäliinan nipukkaa -- tavallisia merkkiä.

Tällä kertaa hän todella oli peloissaan; heidän ja omasta puolestaan, ei välittömän vaaran, vaan europpalaisen, yleisen häpeänhälinän vuoksi, joka ennen pitkää leviäisi, jos hänet tavattaisiin verekseltään.

Hän lähestyi hitaasti tähystellen joka taholle. Djénanen asunto sijaitsi edullisella paikalla, vastapäätä ei ollut taloja, ja se oli samoin kuin kaikki naapuritalot rannalla olevalle hautausmaalle päin; vastakkaisella rannalla ei nähnyt muuta kuin sypressejä ja hautoja; ei kukaan voinut urkkia heitä siltä puolelta, joka oli autio ja sinä päivänä marraskuun sumujen verhoama.

Valkoinen merkki oli näkyvissä, ei enää sopinut väistyä takaisin. Sisään astuessaan hänellä oli se tunne, kuin olisi silmittömästi syöksynyt pohjattomaan kuiluun. Suurpiirteinen vanhanaikainen eteinen oli sinä päivänä vailla asestettuja ja kultanauhakkeilla koristettuja vartijoita.

Mélek, puettuna mustaan tsharshafiin, seisoi yksin oven takana ja virkkoi hänelle nauraen:

-- Joutuin, joutuin, juoskaa!

Yhdessä he riensivät ylös portaita, kiitivät läpi pitkien käytävien ja syöksyivät sisälle Djénanen huoneustoon, jossa hän pelosta vavisten odotti heitä; ovi lukittiin heidän jälkeensä kahdella avaimen kierroksella.

Heti kuului naurunremahdus, tuo veitikkamainen ilonpurkaus, jolla he aina uhmailivat kaikkea ja kaikkia, joka kerta kun uhkaava vaara oli vältetty. Djénane näytti, lystikkään voitokas ilme kasvoissa, avainta, jota heilutti kädessään; avain, lukko, mikä mullistava uudistus haaremissa! Hän oli nähtävästi saanut ne edellisenä päivänä, eikä vielä ollut tointunut saavuttamansa voiton yllätyksestä. Hän, Djénane, sitten Zeyneb ja Mélek poistivat kädenkäänteessä tsharshafinsa ja näyttivät tavallistaan kalpeammilta ankarasta paastoamisesta. He esiintyivät muuten Andren edessä, joka ei koskaan ollut nähnyt heitä muuten kuin odaliski- tai mustapukuisina, vallan uudenhahmoisina: puettuina ja kammattuina hyvin hienosti europpalaiseen tapaan. Yksi ainoa seikka saattoi heidät sentään hiukan itämaalaisiksi, nimittäin pienet tsherkessiläiset hopeakuteiset valkeat harsot, jotka olivat kiinnitetyt hiuksiin ja jotka valuivat hartioille.

-- Luulin, että ette kotosalla ollenkaan käytä huntua, huomautti André.

-- Totta kai, aina. Mutta ainoastaan näin pieniä. Ensin he veivät hänet musiikkisaliin, jossa odotti kolme muuta vaarallisen seikkailun vieraiksi kutsuttua naista: neiti Bonneau de Saint-Miron, neiti Tardieu, Mélekin entinen opettajatar, ja lisäksi muuan naishaamu, Ubeydé Hanum, normaalikoulusta opettajatodistuksen saanut ja filosofian opettaja eräässä Vähän-Aasian tyttökoulussa. Molemmat ranskattaret olivat jotenkin levottomat, ja he olivat kauan epäröineet, totellako houkutuksen vai pelon ääntä. Ja neiti de Saint-Miron näytti siltä, kuin olisi ajatellut: "Minäpä valitettavasti olen pääsyyllinen siihen, että André Lhéry on oppilaani huoneustossa!"

He alkoivat silti puhella, sillä siihen he tunsivat voittamatonta halua, ja Andrésta nämä vanhat neitoset tuntuivat sekä korkealentoisilta että lapsellisilta. Muuten he olivat hienosti sivistyneitä ja paljon lukeneita, mutta samalla romantillisen innostuneita, mikä vuonna 1904 vaikutti hiukan vanhanaikuiselta. He katsoivat voivansa puhua hänen kanssaan hänen kirjastaan, jonka nimen tunsivat ja joka suuresti herätti heidän harrastustaan:

-- Olette kai jo kirjoittanut useita sivuja uutta kirjaanne _Havahtuneita_, vai kuinka mestari?

-- En totisesti yhtään ainoata! André vastasi nauraen.

-- Siitä iloitsen, sanoi Andrélle Djénane, ääni kaikuen sulavana kuin yliluonnollinen musiikki, vaikka jo toiset hyvin pehmeät olivat puhuneet. -- Teidän tulee kirjoittaa se vasta matkustettuanne pois; siten se ainakin jonkun kuukauden aikana on yhdyssiteenä meidän välillämme; kun tarvitsette jotain lisätietoja, muistatte kirjoittaa meille...

André, joka katsoi kohteliaisuuden vaativan, että hän ainakin kerran puhutteli naishahmoa, kysyi häneltä, jokapäiväisesti kylläkin, oliko hän tyytyväinen oppilaisiinsa, noihin pieniin aasialaisiin turkkilaisnaisiin. Hän odotti jotain koulumestarimaista vastausta, yhtä jokapäiväistä kuin hänen kysymyksensäkin. Mutta mustan harson läpi kuului vakava ja lempeä ääni, joka puhtaalla ranskankielellä vastasi vallan odottamatonta:

-- Valitettavasti olen liiankin tyytyväinen!... He oppivat liian nopeasti ja ovat vallan liian älykkäitä. Valitan, että minä olen istuttanut kärsimyksen mikrobin näihin tulevaisuuden naisiin. Surkuttelen kaikkia näitä pieniä kukkasia, jotka täten pikemmin ovat lakastuvat kuin heidän viattomat isovanhempansa...

Sitten puhuttiin Ramazanista. Paastoamista tietysti koko päivä, pikkutöitä köyhiä varten ja pyhien kirjojen lukemista. Tämän kuun kuluessa muhamettilaisnaisen täytyy uudelleen lukea läpi koraaninsa, jättämättä riviäkään väliin. Nämä nuoret naiset varoivat laiminlyömästä tätä määräystä, sillä huolimatta ristiriitaisuudestaan ja epäuskostaan he hartaasti ihailivat Islamin pyhää kirjaa; ja heidän koraaninsa olivat esillä, vihreä nauha niiden lehtien välissä, mihin olivat sinä päivänä pysäyttäneet lukemisensa.

Ja auringon laskettua alkavat _iftarit_. Selamlikissa vietetään miesten _iftar_; sitä seuraa rukoushetki, jota varten vieraat, isännät ja palvelijat kokoontuvat isoon saliin, kukin polvistuen rukousmatolleen. Djénanen puolella tämän rukouksen lausui joka ilta eräs puutarhuri, joka oli ainoa nuori mies joukossa, ja jonka sointuva muedsinääni täytti koko talon.

Haaremissa vietettiin naisten _iftaria_.

-- Nämä nuorten turkkilaisnaisten kemut, sanoi Zeyneb, ovat harvoin rivonsävyisiä Ramazanin aikana, sillä silloin mystillisyys on herännyt sieluissamme, ja ne kysymykset, joita käsitellään, koskevat elämää ja kuolemaa. Alussa aina sama kuumeinen into. Ja lopulla aina sama alakuloisuus ja epätoivo, kun kaksi tuntia keskusteltuamme kaikista dogmeista ja filosofisista järjestelmistä huomaamme, ettemme ole päässeet lähtökohtaa kauemmaksi, tietäen, ettemme ole muuta kuin heikkoja, voimattomia olento-parkoja. Mutta toivo on niin voimakas tunne, että meillä, huolimatta yrityksemme raukeamisesta, seuraavana päivänä vielä sentään on voimaa jäljellä toisia teitä yrittääksemme päästä saavuttamattomaan päämäärään...

-- Me nuoret turkkilaisnaiset, huomautti Mélek, olemme kuin pivollinen rikkaruohon siemeniä, joka itää, kykenee vastustamaan kaikkea ja leviää, huolimatta vedenpuutteesta, kylmästä jopa toistuvasta "kitkennästä".

-- Niin, sanoi Djénane, meidät voi jakaa kahteen lajiin. Niihin, jotka välttääkseen menehtymistä, takertuvat joka tilaisuuteen huumautuakseen ja unhottaakseen. Ja voimakkaimpiin, jotka turvautuvat hyväntekeväisyys-toimintaan, niin kuin esimerkiksi serkkumme Djavidé. En tiedä, tekevätkö teidän laupeudensisarenne enemmän hyvää ja osoittavatko suurempaa itsekieltäymystä kuin hän. Meidän haaremeissamme on useita toisia, jotka vetävät hänelle vertoja. Tosin heidän täytyy toimia salassa, sillä on ankarasti kielletty perustamasta hyväntekeväisyysyhdistyksiä, miehemme ja valtijaamme eivät siedä kosketuksiamme rahvaan naisiin, he kun pelkäävät, että voisimme heihin tartuttaa pessimismiämme, särkyneisyyttämme ja epäilyjämme.

Mélek, jonka erikoisuutena olivat odottamattomat huomautukset, ehdotti, että André koettaisi sitä piilopaikkaa, joka oli valmistettu hänelle suuren vaaran varalta; se oli nurkassa maalausjalustan takana, joka oli verhottu kultakuteisella kankaalla.

-- Turha varokeino, hän kuitenkin huomautti, sillä ei mitään vaarallista voi tapahtua. Talon ainoa terve henkilö tällä haavaa on isäni, eikä hän lähde Yldizistä ennen auringonlaskua ilmoittavaa kanuunanlaukausta.

-- Entä jos jokin odottamaton seikka saisi: hänet palaamaan kotia tavallista aikaisemmin, huomautti André.

-- Haaremiin ei astuta ilmoittautumatta. Käskemme sanoa hänelle, että meillä paraikaa on vieraana eräs turkkilainen nainen, Ubeydé Hanum, ja silloin hän varoo astumasta kynnyksemme yli. Näin helppoa se on, kun vaan on asioista selvillä. Ainoa _vaikea seikka_ on se, miten pääsette pujahtamaan tästä talosta pois.

Pianolla oli muutamia nuottilehtiä; ne olivat erään Djénanen äsken säveltämän noktyrnin käsikirjoitus, ja André olisi mielellään tahtonut kuulla hänen soittavan sitä, sillä hän ei koskaan ollut kuullut hänen soittoaan muuten kuin kaukaa, soutaessaan yöllä Bosporilla hänen ikkunoidensa ohi. Mutta Ramazanin aikana tuskin rohkenee soittaa. Ja olisi ollut varomatonta herättää nukkuva iso talo, jonka uni sinä hetkenä oli niin tarpeellinen!

Djénane puolestaan halusi, että hänen ystävänsä hetkeksi nojaisi hänen kirjoituspöytäänsä, jolla hän muinoin nuorena tyttönä kirjoitti päiväkirjaansa, ajatellen häntä, tuohon aikaan, jolloin André hänen mielessään oli pelkkä unelmien satuhenkilö. He veivät siis Andrén siihen suureen huoneeseen, missä kaikki oli valkoista, ylellistä ja uudenaikaista. Heidän seurassaan hän siellä katseli; alati suljettujen liistaluukkujen suojelemista ikkunoista heille lapsuudesta tuttua näköalaa, joka heillä epäilemättä oli oleva silmien edessä aina elämän sammumishetkeen asti: sypressejä, kaikenikäisiä hautapatsaita, alempana, kuin kuilussa, Kultaisen-Sarven vesipeili, sinä päivänä himmeä ja raskas, kuin olisi se ollut lyijyä, ja vielä kauempana Stambul talviusvaan käärittynä. Hänen täytyi myös katsoa luukuttomista sisäikkunoista vanhaan, korkeiden muurien ympäröimään puutarhaan, jonka Djénane oli kuvannut kirjeissään: "Tuo puutarha on niin yksinäinen, että siellä voi käyskennellä hunnuttomana. Sitäpaitsi karkottavat neekerimme kaikki puutarhurit, joka kerta kun menemme sinne."

Ja puutarhan peräsopukka, missä synkän harmaiden ja lehdettömien plataanien kookkaat oksat kiemurtelivat toisiinsa takertuneina, näytti tiheikkömetsältä, missä nämä naiset epäilemättä saattoivat kävellä, kenenkään heitä näkemättä.

André siunasi sitä rohkeata yritteliäisyyttä, joka oli tarjonnut hänelle mahdollisuuden tutustua tähän asuntoon, mihin pääsy oli häneltä niin ankarasti kielletty... Pikku ystävätärparat, joiden kanssa hän seurusteli muutaman kuukauden, jotka hän oli kohdannut harhailevan elämänsä ehtoopuolella ja joista hänen pian oli eroaminen ainaiseksi! Ainakin tämän hänen käyntinsä kautta heidän vankeutensa kehys oli esiintyvä selvänä hänen muistissaan, joka kerta kun hän ajatteli heitä...

Nyt oli tullut vakava eronhetki. Keskellä heitä André oli melkein unhottanut kuinka uskomattoman outo tämä tilanne oli. Nyt kun oli edessä poistuminen, hänestä tuntui, kuin olisi hän puikahtanut rotansatimeen, jonka aukko hänen jälkeensä oli puristautunut kokoon, uhaten terävillä piikeillään.

Ystävättäret tekivät useita tiedusteluretkiä; kaikki oli rauhallista, ainoa haitallinen henkilö oli eräs neekeri nimeltä Jusuf, joka itsepäisesti vartioi eteistä. Täytyi heti keksiä hänen toimitettavakseen joku kauan kestävä, tärkeä asia.

-- Olen sen jo keksinyt, sanoi äkkiä Mélek. Piiloittukaa lymypaikkaanne, André. Kutsumme hänet tänne, se on oleva kepposemme huippu!

Ja kun neekeri oli astunut sisään:

-- Jusuf hyvä, sinun tulee toimittaa meille hyvin kiireinen asia. Lähde heti Peraan ja osta meille uusi kirja, jonka nimen kirjoitan sinulle paperiliuskalle. Jos on tarpeellista, on sinun käytävä kysymässä sitä kaikista Suurkadun varrella olevista kirjakaupoista, mutta muista, että et palaa tyhjin toimin!

Ja järkähtämättömän totisena hän kirjoitti: _Havahtuneita_, André Lhéryn viime romaani.

Vielä kierros käytävissä ja uudet määräykset eri palvelijoille toimittamaan jotain toisaalla; sitten Mélek palasi tarttuen Andrén käteen ja veti hänet mukaansa, juosten hurjaa vauhtia alas portaita ja tuupaten hänet hieman hermostuneesti ulos ovesta.

André hiipi tiehensä, pysytellen niin lähellä vanhoja muureja kuin suinkin ja ajatellen, eikö tuo ehkä liian meluavasti suljettu ovi jälleen aukenisi, päästäen irti lauman neekereitä, jotka revolverit ja kapulat kädessä hyökkäisivät häntä takaa ajamaan.

Seuraavana päivänä ystävättäret tunnustivat hänelle, etteivät olleet puhuneet totta, selittäessään hänelle noiden pienten tsherkessiläis-huntujen käytännön. Kotosalla niitä ei käytetä. Muhamettilaisnaisesta hiuksiensa ja varsinkin _niskansa paljastaminen_ miehelle on vielä säädyttömämpää kuin paljaiden kasvojen näyttäminen, eivätkä he olleet voineet sitä tehdä.

XXXII.

Djénane Andrélle.

Ramazanin 14 päivä 1322 (marraskuun 22 päivä 1905).

Ystävä hyvä, tiedätte kaiketi, että huomenna on Ramazan puolivälissä, ja että silloin kaikki turkkilaisnaiset saavat lähteä huviretkelle. Tahdotteko tulla kello kahden ja neljän välillä Stambuliin, Bayazidin ja Shazadé-Bashén väliselle kävelypaikalle?

Tällä haavaa iftar-kemumme tuottavat meille paljon työtä, mutta panemmepa pian yhdessä toimeen hauskan karkuretken Aasian rannikolle: tämä on Mélekin päähänpisto, ja saatte nähdä, kuinka hyvin kaikki on suunniteltu!

_Djénane_.