Part 17

-- Ei, näin hän silloin ajatteli, voisihan hän olla tyttäreni, tuo ajatus on järkeä vailla.

Siinä Djénane istui ihan lähellä häntä, Andren ei tarvinnut muuta kuin kädellään nostaa tuota vaatekaistaletta, joka tuskin riippui alemmaksi kuin naamarin parta! Miksi tuo houkutteleva ja yksinkertainen liike olisikaan yhtä mahdoton ja inhottava kuin rikos!...

Aika kului, ja eronhetki lähestyi. Marraskuun auringon säteet siirtyivät ylöspäin katoille -- yhä vastakkaisella seinällä sama hohde, joka loi hiukan valaistusta yksinkertaiseen haaremiin.

-- Kuulkaahan, pikku ystävättäreni, sanoi André, tahdon mistä hinnasta tahansa nähdä teidän silmänne; vakuutan, etten enää voi jatkaa tällä tavoin. Ennen kaikkea peli on epätasainen, te kun koko ajan näette minun kasvoni tuon kaksin- tai kolminkertaisen harson läpi, joka on kanssarikollisenne. Jos suvaitsette, ainoastaan silmänne, ymmärrättehän... Tulkaa tulevalla kerralla tuon sietämättömän mustan tsharshafin asemesta puettuna jakmakiin, niin ankarasti säännönmukaiseen jakmakiin kuin suinkin, joka jättää paljaiksi ainoastaan silmät ja lisäksi kulmakarvat, jotka täydentävät katseen ilmettä... Suostun siihen, että verhoatte muun osan kasvoista, kunhan vaan silmät jäävät näkyviin. Näette, että sitä teiltä pyydän, sitä rukoilen... Miksi menettelette näin? Eiväthän ystävättärenne sitä enää tee... Se on teidän puoleltanne epäluuloa, eikä se ole, niin kuin olla pitäisi...

Djénane oli hetken ääneti ja hämillään, ja sillä aikaa André kuuli valtimojensa sykinnän.

No hyvä, André, sanoi Djénane viimein, äänessä sävy, joka tiesi vakavaa päätöitä, katsokaa siis, olenko epäluuloinen! Ja hän nosti harsonsa, täydelleen paljastaen kasvonsa, katsoen suoraan ystävänsä silmiin, ihanine, syvän meren värisine silmineen.

Tämä oli ensi kerta kuin Djénane rohkeni mainita häntä nimeltä muuten kuin kirjeissä. Ja hänen päätöksessäni, hänen liikkeessään oli jotain niin juhlallista, että nuo kaksi muuta pikku varjoa hämmästyksestä vaikenivat, ja André peräytyi pari askelta tuon lujakatseisen ilmestyksen vaikutuksesta, ihan kuin henkilö, joka hiukan säikähtyy tai äkkiä on valon häikäisemä, tahtomatta siltä näyttää.

XXIX.

Keskellä Stambulia, marraskuun taivaan alla. Vanhojen, hiljaisten katujen sokkelo, joiden kivien välistä pisti esiin tummaa ruohoa, ja joiden yläpuolella leijaili matalalla synkkiä pilviä. Sikin sokin puutaloja, jotka muinoin olivat olleet maalatut tummankeltaisiksi, kaikki sortumaisillaan, ikkunoineen, joiden taakse kaksinkertaiset ristikot estivät luomasta katseita.

Kaikki tämä rappeutuminen ja madonsyömä, joka karkaa katsottuna kokonaisuutena muodosti ihmeen, kauniin jättiläiskaupungin, olisi läheltä ja yksityiskohtaisesti tarkastettuna tuottanut suuren pettymyksen matkailijatoimistojen huvimatkustajille. Mutta Andren ja muutamien muiden hänen kaltaistensa mielestä kaikki tämä läheltäkin katsottuna oli omansa viehättämään muuttumattomuudellaan, hartauteen ja rukouksiin kehottavalla tunnelmallisuudellaan.

Siellä täällä näki hienon yksityiskohdan: ryhmän erinomaisesti siselöityjä vanhoja hautoja jossakin katujen risteyksessä, kolmisatavuotisen plataanin juurella, tai marmorikaivon melkein kuluneine kulta-arabeskeineen.

Turkkilainen fezi päässä André syventyi näihin kaupunginosiin oppaanaan Mélekin piirustama ja selityksillä varustama asemakartta. Matkallaan hän kerran pysähtyi katselemaan koiranpenikoita, joita joukottain harhailee Konstantinopolin kaduilla, ja joille muutamat lähistön ystävälliset sielut, niin kuin tapa on, olivat lahjoittaneet vuoteeksi rääsyjä ja katokseksi vanhan maton. Siellä ne asustivat, pistäen esiin maton alta ystävälliset ja iloiset pikku kuononsa. Peläten ilmaisevansa, että oli muukalainen, hän ei niitä hyväillyt, sillä vaikka itämaalaiset tuntevatkin sääliä koiria kohtaan, he kuitenkin pitävät arvoaan alentavana kajota niihin, säästäen hyväilynsä kissoille. Mutta narttu ryömi kuitenkin hänen luokseen, heiluttaen häntäänsä, osoittaakseen, kuinka suuren kunnian hänen huomionsa oli sille tuottanut.

"Neljäs talo vasemmalla, hautakammion ja sypressin ohi kuljettuanne", -- siinä paikka, jonne hänen kolmen ystävättärensä oikku sinä päivänä oli hänet kutsunut. Mustaan dominoon puettu nainen, joka ei näyttänyt Mélekiltä, odotti raoitetun oven takana, johdatti hänet sanaakaan sanomatta yläkertaan ja jätti hänet yksikseen pieneen ihan itämaalaiseen saliin, joka haaremiluukkujen tähden oli sangen pimeä: seinämillä divaaneja ja Koraanin lauselmia seinillä. Viereisestä huoneesta kuuli kuiskauksia, keveitä askelia ja silkin kahinaa.

Kun äskeinen dominopukuinen nainen palasi ja kädenliikkeellä kehotti Andréta seuraamaan viereiseen saliin, hän saattoi kuvitella olevansa Aladdin, joka astui sisälle seraljiinsa. Hänen aikaisemmin mustat ja vakavat pikku haamunsa olivat siellä, muuttuneina odaliskeiksi, säteillen kultakirjauksineen ja helyineen vanhanaikuisen loisteliaina. Vanhat Mekkasta tuodut helyillä koristetut valkoiset harsot riippuivat heidän hartioiltaan, verhoten heidän pitkille palmikoille nivottuja hiuksiaan. Kasvot paljaina he seisoivat kumarrusasennossa hänen edessään, kuin valtijaansa edessä ainakin ja hymyilivät hänelle raikkaan nuorekkaina niin että punaiset ikenet näkyivät.

Heidän pukunsa ja hohtokivensä olivat isoäidin aikuisia, ja Andrén kunniaksi he olivat nuuskineet ne esille seeteriarkuista; lisäksi heidän hieno uudenaikainen makunsa oli osannut valita muinaiskuosisilla kultaisilla kohokirjauksilla koristettuja vaalenneita silkkikankaita, siten aikaansaaden herkullisia värivaikutelmia. He tarjosivat näyn, jota ei kukaan enää saa nähdä ja josta hänen europpalaiset silmänsä eivät koskaan olisi rohjenneet uneksia. Heidän takanaan, puolihämärässä istui divaaneilla vaieten ja liikkumattomina viisi tai kuusi salaliittolais-naista, kaikki samalla tavoin puettuina mustiin tsharshafeihin, harsot kasvoilla, äänettöminä läsnäolijoina lisäten salaperäisyyttä. Kaikki tämä, jota ei olisi tehty kenenkään toisen vuoksi, oli suunnattoman uskaliasta, hämmästyttävää vaaran uhmailua. Ja Andrélla oli se tietoisuus, että tämän luvattoman koollaolon ympärillä levisi alakuloisen valpas Stambul talviusviin verhottuna ja kokonaisen moskeijain ja hautojen täyttämän kaupunginosan äänetön paheksuminen.

Heitä huvitti kohdella häntä pashana ja tanssia hänen edessään -- niinkuin heidän isoäitinsä äidit olivat tanssineet Karadjiamirin tasangoilla, hyvin säädyllistä ja hidasta tanssia, alastomien käsivarsien liikehtiessä. Soitto oli aasialainen paimenlaulu, jota heille esitti luutulla salin pimeässä peräsopessa istuva verhottu nainen. Notkeina, vilkkaina, teeskennellyn kaihomielisinä he nämä hameet yllä olivat muuttuneet oikeiksi itämaalaisiksi, nuo kolme ylen hienostunutta olentoa, joiden sielu oli niin levoton ja jotka olivat pohtineet Kantin ja Schopenhauerin teoksia.

-- Miksi ette ole iloinen tänään? -- kysyi Djénane ihan hiljaa Andrélta. Ikävystyttääkö tämä päähänpistomme teitä?

-- Päinvastoin, se hurmaa minua; mutta en enää koskaan saa nähdä mitään niin harvinaista ja suloista. Ei, sen, mikä saa minut alakuloiseksi, mainitsen teille, kun nuo mustiin puetut naiset ovat poistuneet; jos se saattaa teidätkin miettiväiseksi, olen varma siitä, ettei se ainakaan pahoita teitä.

Mustat naiset viipyivät ainoastaan vähän aikaa. Noiden verhottujen joukosta -- jotka luonnollisesti kaikki olivat kapinallisia -- André tunsi äänestä, heti kun he alkoivat puhua, ne kaksi nuorta naista, jotka kerran olivat tulleet Sultan-Selimin lähistössä olevaan taloon, joiden kantaäiti oli ranskatar ja jotka haaveilivat pakoretkestä. Mélek koetti saada heidätkin poistamaan harson kasvoiltaan, ja täten uhmaamaan ankaraa lakipykälää; mutta he kieltäytyivät, sanoen ystävällisesti hymyilen:

-- Kestihän puoli vuotta, ennenkuin te nostitte kasvoharsonne!

Heidän joukossaan oli, kaikesta päättäen, nuori nainen, joka puhui ranskaa, kuin parisitar ja jossa André Lhéryn lupaama kirja herätti suurta mielenkiintoa.

Tämä nainen virkkoi Andrélle:

-- Tahdotte kaiketi, samoin kuin mekin toivoisimme, kuvata turkkilaisnaista sellaisena kuin hän on nykyisellä kehitysasteellaan? No niin -- suokaa anteeksi, että vähätietoinen, pikku itämaalaisnainen neuvoo André Lhérytä -- jos kirjoitatte persoonattoman romaanin, antamalla sen tapahtumien liikkua jonkun sankarittaren tai useampien sankarittarien ympärillä, ettekö silloin helposti herkeä olemasta se virkeävaikutuksinen kirjailija, jota niin suuresti olemme rakastaneet? Eikö kirjanne sensijaan voisi olla jonkunmoinen "Medjé" kirjanne jatko, kuvata paluutanne Itämaille useiden vuosien kuluttua?

-- Juuri saman olen sanonut hänelle, keskeytti Djénane; mutta minut nolattiin niin pahasti, etten enää ollenkaan rohkene esittää hänelle vaatimatonta mielipidettäni tuohon kirjaan nähden.

-- Nolattiin, ehkäpä niinkin, virkkoi André nauraen; mutta lupasinhan siitä huolimatta tehdä kaiken, mitä ikinä haluatte, lukuunottamatta omaa esiintymistäni näyttämöllä. Esittäkää siis jo tänään minulle mielipiteenne, ja täällä olevat verhotut naiset ehkä suostuvat mainitsemaan omat toivomuksensa...

-- Itämaalaisnaisen lemmentarina ei tarjoa mitään vaihtelua, huomautti se mustapukuinen nainen, joka jo aikaisemmin oli puhunut. -- Aina joukko kirjeitä -- ja salaisia kohtauksia. Erimääräinen rakkaus, ja lopuksi kuolema -- harvoin, aniharvoin pako. Puhun luonnollisesti rakkaudesta ulkomaalaiseen mieheen, sillä ainoastaan se voi herätä nykyaikaisessa itämaalaisnaisessa, joka on havahtunut oman arvonsa itsetietoisuuteen.

-- Kuinka kapinallisuus saa teidät tekemään vääryyttä oman maanne miehille, uskalsi André huomauttaa. Ainoastaan minun tuttavieni joukosta voisin mainita useita, jotka ovat mielenkiintoisempia kuin me, ja lisäksi...

-- Älkäämme puhuko paosta, virkkoi Djénane, vaan ainoastaan kuolemasta. Palaan vielä siihen, mitä eräänä päivänä ehdotin herra Lhérylle, että hän valitsisi sellaisen muodon, joka sallisi hänen tulkita omia vaikutelmiaan, hänen itsensä tarvitsematta esiintyä toimivana henkilönä. Esimerkiksi tähän tapaan: _Muukalainen, joka on hänen näköisensä kuin veli_, mies, joka samoin kuin hän on elämän hemmoittelema, kirjailija, jota naiset paljon lukevat, palaa Stambuliin, jota muinoin on rakastanut.. Löytääkö hän siellä nuoruutensa, innostuksensa?... -- Teidän tehtävänne on siihen vastata, herra Lhéry! -- Hän kohtaa siellä yhden sisaristamme, joka ennen on ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja joka samoin kuin monet muut pikku raukat, on hänen loistavan sädekehänsä häikäisemä. Mutta mikä kaksikymmentä vuotta sitten olisi kehittynyt rakkaudeksi, ei nyt hänessä herätä muuta kuin taiteilijan uteliaisuutta. Tietenkään en tekisi hänestä tuollaista onnetonta miestä, jommoiset ovat käyneet vanhanaikuisiksi vuoden 1830:n jälkeen, vaan ainoastaan taiteilijan, jota huvittavat uudet ja harvinaiset vaikutelmat. Hän saapuu siis useisiin kohtauksiin sentähden, että ne tarjoavat jotain vaarallista ja uutta. Ja mitä muuta tästä voisikaan syntyä, kuin rakkautta... mutta naisessa, ei hänessä, joka tekee tämän kaiken huvin vuoksi tai seikkailuhalusta...

-- Mutta ei -- Djénane äkkiä sanoi ja nousi kärsimättömänä kuin lapsi -- te istutte siinä kaikki ja kuuntelette kuinka loruilen kuin koulutyttö... Tunnenpa, että saatan itseni naurunalaiseksi. Kernaammin tanssin vielä yhden kotikyläni tansseista. Se sopii paljoa paremmin odaliskille. Shahendé, ole hyvä ja soita sama paimentanssi, jota harjoitimme ennen herra Lhéryn tuloa...

Hän aikoi tarttua molempien ystävättäriensä käsiin alkaakseen tanssin, mutta muut läsnäolijat tahtoivat kuulla romaani-suunnitelman lopun. Ja nuo molemmat helyillä koristetut hourit sekä surupukuiset haamut kehottamalla kehottivat häntä jälleen istuutumaan.

-- Te saatte minut hämilleni, te ikävystytätte minua... Tuon tarinan loppu? Mutta nähdäkseni se jo on lopussa. Sanoimmehan äsken, että turkkilaisnaisen rakkaus voi päättyä ainoastaan pakoon tai kuolemaan. Minun sankarittareni on liian ylpeä seuratakseen muukalaista. Hän on siis kuoleva, ei suorastaan tuon miehen vuoksi, vaan pikemmin haaremin armottomien lakien tähden, jotka eivät salli hänen _työn ja toiminnan muodossa hankkia itselleen lohdutusta rauenneesta rakkaudestaan ja unelmastaan_.

André katseli häntä hänen puhuessaan. Tänä päivänä, jona hän näytti odaliskilta satavuotisessa korupuvussaan, oli hänen puhetapansa entistään hämmästyttävämpi. Hänen tummanvihreät silmänsä tuijottivat itsepäisesti arabeskien peittämään kattoon, ja hän sanoi kaiken tuon tyynenä kuin henkilö, joka keksii kauniin tarinan, missä sillä itsellä ei ole mitään osaa... Hän oli tutkimaton... Mustien naisten poistuttua Djénane lähestyi Andréta ja sanoi teeskentelemättä ja täynnä luottamusta kuin hyvä pikku toveri:

-- Ja nyt, kun he ovat menneet, sanokaa, mikä teidän on.

-- Minunko... Saattavathan molemmat serkkunne sen kuulla?

-- Tietysti, Djénane vastasi puoleksi loukkaantuneena, Mitä meidän molempien tarvitsisi heiltä salata? Sanoinhan teille heti alussa, että me kolme teidän edessänne olemme ainoastaan yksi sielu.

-- No niin, katsellessani teitä, ihastun ja säikähdyn samalla havaitsemani yhdennäköisyyden vuoksi. Ettekö huomannut minun säpsähtävän tuona päivänä, jona ensi kerran nostitte kasvoharsonne? Näin edessäni samanlaiset soikeat kasvot, samanlaisen katseen ja samanlaiset kulmakarvat, jotka vainaja tavallisesti yhdisti hennaväriviivalla. Sillä kerralla en vielä nähnyt hiuksianne, jotka niinikään ovat hänen hiuksiensa kaltaiset ja jotka olette näyttänyt minulle tänään palmikoituina samalla tavoin kuin hänellä.

Djénane vastasi, äänessä vakava sävy:

-- Minäkö Nedjibén näköinen!... Oi, tunnen sisälläni samanlaista mielenliikutusta kuin te!... En voi olla sanomatta teille, André, että tämä jo viiden tai kuuden vuoden aikana on ollut rakkain unelmani...

Vaieten he pitkään katselivat toisiaan. Djénane oli hiukan nostanut kulmakarvojaan, ikäänkuin: paremmin nähdäkseen, ja André havaitsi hänen tummien merenvihreiden silmiensä loiston, ja sillävälin molemmat toiset nuoret naiset seisoivat syrjässä tuossa haaremissa, jonka nopeasti verhosi hämärä, he kun hienotunteisina eivät tahtoneet häiritä tätä alakuloisuutta herättävää vertailua.

-- Jääkää siihen paikoillenne, André, älkää liikahtako, sanoi Djénane äkkiä. Ja te molemmat, tulkaapa katsomaan ystäväämme. Kun hän seisoo tuossa asennossa ja tuossa valaistuksessa, häntä tuskin luulisi kolmekymmenvuotiaaksi.

André, joka kokonaan oli unhottanut ikänsä, mikä joskus sattui, ja joka sinä hetkenä kuvitteli olevansa nuori, palasi äkkiä julmaan todellisuuteen ja muisti jo alkaneensa astua elämän alamäkeä, laskeutua tuota rinnettä alas, jota ei tarmokkainkaan koskaan ole kyennyt jälleen kohoamaan takaisin.

-- Mitä niinä teenkään täällä, hän ajatteli -- näiden omituisten nuoruutta uhkuvien pienten olentojen parissa? Tämä seikkailu, johon he ovat minut houkutelleet, vaikka se onkin viatonta laatua, ei sovellu minun ikäiselleni miehelle...

Hän hyvästeli heitä ehkä tavallista kylmemmin ja poistui tuohon jättiläiskaupunkiin, jonka yli laskeutui syyspäivän iltahämärä. Hänen oli kulkeminen eri kaupunginosien ja ihmisjoukkojen läpi, astuminen katuja ylös, katuja alas, jopa sivuuttaminen kokonainen merenpoukama, ennenkuin saapui Pera-kukkulan huipulla olevaan tilapäiseen asuntoonsa, joka hänestä nyt iltahämyssä tuntui entistä vastenmielisemmältä ja autiommalta...

Ja miksi tuosta asunnosta ei vilkkunut yhtään tulta, ei yhtään valoa? Hän kutsui turkkilaisia palvelijoitaan, joiden tehtäviin tämä kuului. Hänen ranskalainen palvelijansa, joka heidän sijaisenaan riensi saapuville, sanoi, kohauttaen käsivarsiaan:

-- He ovat kaikki lähteneet juhlaan. Tänä iltana alkaa turkkilaisten karnevaali; oli mahdoton pidättää heitä kotona...

André oli unhottanut, että oli marraskuun 8 päivä, joka sinä vuonna sattui olemaan, Ramazan-kuun ensimäinen päivä, ja tämän kuun kuluessa paastotaan ankarasti päivin ja vietetään yöt lapsellisin huvein ja ilotulituksiin. Hän meni erään Stambuliin päin olevan ikkunan ääreen nähdäkseen, vieläkö nyt vuonna 1322 hedshran jälkeen vietettiin sitä suurta ilotulitus-juhlaa, jonka hän oli nähnyt neljännesvuosisataa aikaisemmin. -- Ja niin oli todella laita, ei mitään ollut muuttunut: kaupungin verraton varjokuva, joka epäselvänä häämötti etäisyydessä, alkoi äkkiä eri tahoilla säteillä, hulmahtaen yht'äkkiä kaikkialla ilmivalaistukseen. Kaikki minareetit, jotka olivat sytyttäneet kaksin- tai kolminkertaiset valoseppeleensä, näyttivät suunnattoman suurilta varjopatsailta, joihin oli kiinnitetty eri korkeuksiin ilmassa hehkuvia sormuksia. Moskeijain katoille kiinnitetyt metallikirjaimiset arapialaiset lauselmat erosivat yötaivaan taustasta kookkaina ja kuin näkymättömien lankojen kannattamina, näyttäen etäältä ja sumussa tähtisikermiltä.

Silloin Andrén mieleen johtui, että Stambul, joka muina vuodenaikoina oli hiljainen kaupunki, nyt Ramazanin öinä raikui musiikista, laulusta ja tanssista. Tosin ei noissa kansanjoukoissa saanut nähdä naisia, ei edes heidän tavallisessa, mutta silti vielä somassa hahmossaan, nimittäin mustat kaavut yllä, sillä onhan heidän kaikkien pakko auringon laskettua pysyä sulkeutuneina rautaristikkojensa taakse. Mutta kaupungilla hän kuitenkin oli näkevä pukuja Aasian eri seuduilta, nargile-piippuja, vanhanaikaisia näytelmiä ja kiinalaisia varjokuvia. Mutta Peran asukkaita hän ei siellä saisi nähdä, he kun osaksi peläten iskuja, osaksi typerän välinpitämättömyytensä vuoksi olivat juhlaan tulematta. Sentähden hän vielä kerran unhotti ikänsä, joka äsken oli hänet synkistänyt, laski jälleen päähänsä fezin ja läksi turkkilaisten palvelijoidenpa tavoin toisella puolella merenlahtea olevaan ilotulituksen valaisemaan kaupunkiin, ottamaan osaa itämaalaiseen juhlaan.

XXX.

Viimein tuli marraskuun 12 päivä -- Ramazanin 4 -- jona he toteuttivat jo useina kuukausina suunnittelemansa käynnin Nedjihén haudalla. Tämä oli, heidän kaikkein vaarallisimpia yrityksiään, ja siihenasti he olivat siitä pidättäytyneet, siihen liittyvien vaikeuksien ja ajanhukan vuoksi, sillä hautausmaalle oli hyvin pitkä matka.

Edellisenä päivänä Djénane, antaessaan hänelle viimeiset ohjeensa, oli kirjoittanut: "Tänään on niin kaunis ilma, taivas on niin sininen, toivon koko sydämestäni, että huomispäivä on hymyilevä meille yhtä suloisena."

Ja André puolestaan oli aina kuvitellut tätä toivioretkeä tapahtuvaksi, tuollaisena tyynenä koti-ikävää herättävänä marraskuun päivänä, kun aurinko hämmästyttäen levittää tähän muuten etelämaalaiseen ilmanalaan kosteata ansarilämpöä, nostaen kesäisiä harhaluuloja ja sitten valaen Stambulin ja vielä enemmän aasianpuoleisen rannan Moghrebin hetkenä vaaleanpunaiseksi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, ennen yön laskeutumista, joka heti levittää värisyttävän viileytensä.

Mutta kun hän seuraavana aamuna avasi ikkunaluukkunsa, oli taivas pilvinen ja synkkä; Mustaltamereltä puhalsi hellittämätön tuuli. Hän aavisti, että hänen haaremiin suljetut ystävättärensä ikkunaristikkojensa läpi levottomina niinikään tähystelivät, millainen ilma oli.

Ei kuitenkaan saanut epäröidä, sillä valmistukset olivat aiheuttaneet niin paljon vaivaa, ja lisäksi he olivat saaneet apua sekä palkatuilta, että vapaaehtoisilta avustajilta, joihin ehkä toiste eivät voisi turvautua. Määräaikana, kello puoli kaksi, André, fezi päässä ja rukousnauha kädessä, ilmestyi sen Stambulissa, lähellä Sultan-Fafihia olevan salaperäisen talon ovelle, jossa hänen ystävättärensä olivat vastaanottaneet hänet odaliskeina. Hän tapasi heidät valmiina, aivan mustina, läpinäkymättömät harsot kasvoilla; aikaisemmin esiintynyt tuntematon nainen, Shahendé Hanum, talon omistajatar, halusi lähteä mukaan: oli siis kaikkiaan neljä haamua, jotka valmistautuivat liittymään hänen seuraansa; ne olivat hieman levottomia ja vapisivat uskaliasta yritystään ajatellessaan, André, jonka oli määrä matkalla puhua ajurien tai jonkun odottamattoman ohikulkijan kanssa, oli niinikään levoton puhetavastaan, epäröimisistään ja muukalaisesta ääntämisestään, sillä vaaranalaisuus oli vakava.

-- Teillä täytyy olla turkkilainen nimi, he sanoivat, sen varalta, että meidän olisi pakko puhutella teitä.

-- No niin, sanoi André, sanokaa minua muitta mutkitta Arifiksi. Ennen muinoin annoin pilalla kutsua itseäni Arif-effendiksi: nyt on arvonimi voinut nousta, ja minua voi mainita Arif-Beiksi.

Kohta senjälkeen muukalainen ja nuo neljä turkkilaisnaista, toisin sanoen Arif-Bei ja hänen haareminsa, kulkivat yhdessä kadulla -- tapaus, joka oli vailla edeltäjäänsä Stambulissa. Taukoomaton tuuli kiidätti yhä esiin uusia mustia pilviä, jotka levittivät jäätävää kosteutta: he olivat jäykät vilusta. Mélek yksin oli iloinen ja puhutteli ystäväänsä sanoilla: _Iki guenzoum beyim effendim_ (= Herra bei, molemmat silmäni: lauseparsi, joka merkitsee: Herra bei, olette minulle rakas kuin silmäteräni). André paheksui tätä hänen iloisuuttaan, sillä vainajan kuva kangasteli sinä päivänä hänen mielessään niin ilmielävänä, kuin olisi; se ollut hänen edessään.

Saavuttuaan ajurijonon kohdalle, he ottivat kahdet vaunut, toiset beille, ja toiset neljälle haamulle, sillä sovinnaistavat eivät salli miehen nousta samoihin vaunuihin kuin hänen hareminaisensa.

Matka oli pitkä kautta vanhojen kolkkojen kaupunginosien, ja viimein saavuttiin ulkopuolelle kaupungin muureja, synkkään yksinäisyyteen suurille hautausmaille, missä tähän vuodenaikaan oli joukottain korppeja mustien sypressien juurella.

He astuivat alas ajoneuvoista Adrianopelin portin ja Eyoubin välillä, vastapäätä kookkaita bysantilaisia muureja, sillä tie, joka ennen oli ollut kivilaatoilla laskettu, ei enää ollut kulkukelpoinen.

He astuivat hetken aikaa jalan pitkin näitä rappeutuneita vallituksia... Maanvieremistä ja muuriaukoista vilahti aika ajoin esiin pala Stambulia, ikäänkuin paremmin painaakseen mieliin Islamin, joka täällä hallitsi yksinomaisena valtijaana. Eri etäisyyksissä näki näitä yleviä moskeijoja särmäkartion-muotoisine kupuineen ja minareetteineen, jotka kohosivat maasta kuin tankokimput, valkeanhohteisina mustan taivaan alla.

Tämä paikka, joka vaikutti suurpiirteisen kolkolta, ja jossa André nyt liikkui noiden neljän surupukuisen naisen seurassa, lähtien toteuttamaan hurskasta toivioretkeä, oli sama, jonne Nedjibé ja André neljännesvuosisataa aikaisemmin olivat tehneet ainoan kävelyretkensä päiväsaikaan. Sinne he molemmat niin nuorina ja toisiinsa rakastuneina olivat uskaltaneet tulla kuin kaksi lasta ainakin, jotka uhmaavat vaaraa. Siellä he kerran olivat pysähtyneet vaalean talviauringon paisteessa kuuntelemaan sypressin oksalla laulelevaa tiaispahaista, joka oli erehtynyt vuodenajasta; siellä he olivat nähneet vahankalpeakasvoista pientä kreikkalaistyttöä haudattavan. Ja jo yli neljännesvuosisadan oli kulunut näistä vähäpätöisistä tapauksista, jotka kuitenkin olivat olleet ainoalaatuisia heidän elämässään ja jatka häviämättömästi olivat painuneet toisen vielä elossa olevan muistiin.

Ennen pitkää he kulkien tavattoman pimeässä marraskuun valaistuksessa poikkesivat bysantilaisen muurin viereiseltä tieltä sypressilehtoon, keskelle kalmiston lukemattomia hautakiviryhmiä. Venäjältä tuleva tuuli oli armoton, piesten heidän kasvojaan ja verhoten heidät yhä kylmenevällä kosteudellaan. Heidän edestään korpit hitaasti hyppivät tiehensä.

Nyt ilmestyivät näkyviin Nedjibén vielä valkoiset hautakivet, jotka André osoitti nuorille naisille: Viime keväänä uudelleen kullatut kaiverrukset hohtivat uuden uutukaisina.

Muutaman askeleen päähän näistä yksinkertaisista marmoripatsaista olivat nuo miellyttävät pikku haamut vaistomaisesti pysähtyneet, vaipuen hehkuvaan rukoukseen pienen vainajan sielun puolesta ja asettuen Islamin määräämään asentoon: molemmat kädet avokämmenin ojennettuina ikäänkuin anoen armoa. Tämä oli Andrésta niin odottamatonta ja liikuttavaa, että hän äkkiä tunsi silmänsä kostuvan kyynelistä, ja peläten, että he sen näkisivät, hän pysyi syrjässä, hän, joka ei rukoillut.