Part 16

Ystävä hyvä, huomautanpa teille aihetta, jota teidän pitäisi käsitellä ja joka parhaiten kuvaisi haaremia koko kirjassanne. Se on _tyhjyyden_ tunne, joka johtuu elämäämme siitä, että meidän on pakko puhua ainoastaan naisten kanssa, että meillä ei ole muita uskottuja kuin naisia, että seurustelemme yksinomaan onnettomuustovereidemme kanssa? Entä ystävättäremme? Mutta, hyvä Jumala, he ovat yhtä heikot ja väsyneet kuin me itse. Heikkous tai oikeammin heikkoudet täten yhtyneinä haaremeissamme masentavat sielua, ne kärsivät kaksinkertaisesti tilastaan ja kaihoavat jotain voimakasta. Oi, jotain henkilöä, jonka kanssa nämä unhotetut, nöyryytetyt olentoparat voisivat puhua, vaihtaa ajatuksiaan, jotka enimmäkseen ovat ujoja ja viattomia! Tarvitsemme niin kipeästi miehistä ystävää, lujaa miehenkättä, joka meitä tukisi ja joka olisi kyllin voimakas meitä nostamaan, jos olisimme lähellä lankeemusta. Emme isää, aviopuolisoa, veljeä, vaan _ystävää_, henkilöä, jonka ylemmyyden tunnustaisimme samalla ankaraa, hyvää, hellää ja vakavaa, ja joka rakastaisi meitä etupäässä suojelevana ystävänä... Teidän maailmassannehan on sellaisia miehiä, eikö totta?

_Zeyneb_.

_Täydelleen tyhjä_ olemassaolo! Oivallatteko, kuinka kauhea se on? Sielu parkoja, joille on kasvaneet siivet ja joita pidetään vangittuina; sydämiä, jotka pursuavat nuoruutta, mutta joilta toiminta on kielletty, jotka eivät voi tehdä mitään, eivät edes hyvää ja jotka riutuvat ja kuluvat toteutumattomissa unelmissaan. Voitteko kuvitella, kuinka synkkiä päiviä viettäisivät teidän kolme ystävätärtänne, jos te ette olisi tullut, ne olisivat kuluneet kaikki samanlaisina, vanhojen setien ja vanhojen naisten valppaan holhouksen alaisena, joiden mykän paheksumisen painon he alati tuntevat.

Avioni murhenäytelmästä, jonka teille olen kertonut, on jäänyt sydämeni pohjalle viha rakkautta kohtaan, ainakin rakkautta kohtaan, sellaisena kuin sitä meillä käsitetään, sen tuottamien ilojen epäileminen, ja katoamaton katkeruus huulilleni. Mutta tiesin kuitenkin jo silloin, että rakkaus, joka niin suuresti oli minut pettänyt, oli toisenlainen Länsimailla, ja aloin intohimoisesti tutkia sitä eri maiden kirjallisuudessa ja historiassa. Ja kuten olin aavistanut, huomasin sen mielettömien mutta myös mitä ylevimpien tekojen aiheuttajaksi. Sen huomasin piilevän kaikessa, mikä on huonoa maailmassa, mutta myös kaikessa, mikä on hyvää ja ylevää... ja suruni tuli katkerammaksi, mikäli aloin käsittää latinalaisen naisen säteilevän tilan. Oi, kuinka hän on onnellinen teidän maissanne, tuo olento, jonka edestä vuosisatojen kuluessa on ajateltu, taisteltu ja kärsitty, joka vapaasti saattaa rakastaa ja valita, ja joka antautuakseen toisen omaksi on oikeutettu vaatimaan, että hänet ansaitaan. Oi, mikä paikka hänellä onkaan ollut ja on teidän elämässänne ja kuinka epäämätön hänen valtijattaren-asemansa kautta vuosisatojen!

Meissä mahomettilaisnaisissa sitävastoin kaikki vielä uinailee. Tietoisuus omasta itsestämme, arvostamme, on tuskin vielä herännyt, ja ympärillämme ollaan oltu tahallisesti välinpitämättömiä jopa syvästi ylenkatseellisia alkaneeseen kehitykseen nähden.

Eikö siis yksikään ääni kohoa julistamaan noille oikeastaan hyville, joskus hellillekin miehille, isillemme, puolisollemme ja veljillemme heidän sokeuttaan? Täytyykö siis turkkilaisnaisen ainaisesti maailman silmissä olla orjatar, joka ostetaan kauneutensa vuoksi, tai tuo veltto ja liialla ihomaalilla sivelty flanum, joka polttaa savukkeita ja elää alinomaisessa hekkuman huumauksessa.

Mutta te tulitte, ja muun te tiedätte. Kaikki kolme olemme valmiit palvelemaan teitä uskollisina sihteereinä, ja lisäksi monet muut sisaristamme, jos meidän voimamme eivät riitä. Tahdomme lainata teille meidän silmämme, sydämemme, tarjota koko sielumme teidän palvelukseenne...

Voimme ehkä tavata toisemme vielä pari kertaa täällä Bosporilla, ennenkuin on aika palata kaupunkiin. Meillä on niin monta luotettavaa ystävää koko tällä puolella, ja he ovat aina valmiit todistamaan meidän olleen luvallisilla teillä.

Muita pelkään... en teidän ystävyyttänne, sillä onhan sitä, niinkuin olette vakuuttanut, mahdoton epäillä... Ei, pelkään surua... sitten, kun olette lähtenyt pois.

Hyvästi André, ystävämme, _minun ystäväni_. Suosikoon teitä onni!

_Djénane_.

Tätä Djénane varmaankaan ei ole teille kertonut. Se vaaleanpunaisiin puettu nainen, joka poltti teidän savukkeitanne tuona iltana Saint-Enogut'n perheen kemuissa -- sanokaamme että hänen nimensä on esim. rouva Durmont -- tuli meitä tänään tervehtimään ja viipyi meillä iltapäivän, vetäen verukkeeksi tahtovansa laulaa Zeynebin kanssa Griegin duettoja. Mutta hän puhui niin paljon teistä, ja lisäksi niin innokkaasti, että eräs nuori venakko, joka niinikään oli meillä, siitä oli kovin ihmeissään. Pelästyimme ajatellessamme, että hän aavisti jotain ja tahtoi houkutella meidät ansaan; silloin aloimme me pahasti moittia teitä, purren huulta hillitäksemme nauruamme, ja hän antoi vetää itseään nenästä ja puolusti teitä rajusti. Saattaa sanoa, että hänen käyntinsä tarkoitus oli tiedustella, mikä on meidän mielipiteemme teistä. Mikä onnellinen kuolevainen te olettekaan!

Olemme juuri tuumineet ja päättäneet toteuttaa useita viehättäviä tapoja jälleen tavata teidät. Osaako palvelijanne, jota sanotte niin luotettavaksi, ajaa?

Jos panemme hänen päähänsä fezin ja käytämme häntä ajurina, voisimme lähteä yhdessä ajelemaan katetuissa vaunuissa. Mutta kaikesta tästä on neuvoteltava suullisesti ensi kerralla, kun tapaamme.

Kolme ystävätärtänne lähettää teille mitä parhaat ja hellimmät terveisensä.

_Mélek_.

Älkää suinkaan jääkö tulematta "Suolattomille Vesille" huomenna; mekin koetamme lähteä sinne. Soutakaa kuten ennenkin aasianpuoleista rantaa pitkin meidän ikkunoidemme ohi. Jos näette valkoisen nenäliinan nipukan pistävän esiin ikkunaristikosta, se tietää, että tulemme teitä tapaamaan. Jos nenäliina on sininen, se merkitsee: "Tapaturma, ystävättäret ovat teljetyt vankilaansa."

_M..._

Vuodenajan loppuun asti he siis ääneti ja salaa kohtasivat toisensa Aasian Suolattomilla Vesillä. Joka perjantai, kun oli kaunis ilma -- jopa joka keskiviikkokin, joka niinikään on huviretkipäivä tuolla viehättävällä varjokkaalla joella -- Andrén vene moneen kertaan souti kolmen ystävättären veneen ohi, mutta ei vähäisinkään päännyökkäys ilmaissut heidän likeistä tuttavuuttaan niille sadoille naissilmille, jotka valkomusliinisen huntunsa aukosta tähystelivät heitä rannalla. Jos tarjoutui edullinen tilaisuus, he uskalsivat hymyillä mustan harson takana. Mutta Djénane oli tapansa mukaan verhonnut kasvonsa kolmikertaisiin harsoihin, jotka olivat yhtä läpinäkymättömät kuin naamari. Muissa veneissä istuvat naiset tosin hiukan sitä ihmettelivät, mutta ei kukaan rohjennut ajatella pahaa, olihan tämä paikka perin sopimaton rikollisiin yrityksiin. Ja ne jotka tunsivat hänet soutajien puvuista, sanoivat ainoastaan vallan hyvänsävyisästi: "Tuo pikku Djénane Tewfik-Pasha on aina ollut eriskummainen."

XXVI.

Djénane Andrélle:

Syyskuun 28 p. 1904.

Kuinka hauska uusi tunne se tietoisuus, että meillä Suolattomilla Vesillä liikkujoiden joukossa on _ystävä_, se tietoisuus, että noiden muukalaisten joukossa, jotka ainaisesti pysyvät meille tuntemattomina ja jotka puolestaan pitävät meitä tutkimattomina, eriskummaisina pikku eläiminä, että noiden muukalaisten joukossa ehkä katse etsii meitä -- erikoisesti, meitä, eikä toisia, jotka ovat samalla tavoin verhottuja, että muudan mies kenties kohdistaa meihin kiintymystä ja myötätuntoisuutta uhkuvan ajatuksen! Kun veneemme lähestyivät toisiaan, ette te nähnyt paksun hunnun peittämiä kasvojani, mutta olin kuitenkin siinä lähellä teitä onnellisena näkymättömyyteni vuoksi ja katselin hymyillen silmiänne, jotka katsoivat suoraan minuun.

Onkohan se sentähden, että te olitte niin hyvä ja teeskentelemätön, niin täydelleen _ystävä_, juuri sellainen, jota olen toivonut, tuona päivänä ylhäisellä Mustanmeren rannalla, vaikka silloin vaihdettiin niin vähän sanoja? Senkö tähden, että vihdoinkin, huolimatta kirjeidenne harvasanaisuudesta, olen huomannut hiukan oikeata ja myötätuntoista kiintymystä? Sitä en tiedä, mutta nyt te ette enää tunnu minusta niin kaukaiselta. Oi, André, jos tietäisitte, mitä merkitsee ihailun ja hellyyden sekainen ihanteellinen tunne sellaisissa sydämissä kuin meidän, joita niin kauan on poljettu!...

_Djénane_.

He kirjoittivat toisilleen usein vuodenajan lopulla, sopien vaarallisista yhtymisistään. He saattoivat helposti lähettää jonkun uskollisen neekerin viemään kirjeensä Andrélle, tuo neekeri saapui veneessä Terapiaan, tai läksi hakemaan häntä Valtaherran-Laaksosta. Mutta kun Andrélla ei ollut muuta keinoa kuin lähettää kirje Stambuliin postista perittäväksi, hän useimmiten vastasi salaisella merkillä soutaessaan heidän kolkkojen ikkunoidensa ohi. Täytyi käyttää hyväkseen näitä viimeisiä oleskelupäiviä Bosporin rannalla ennen paluuta Konstantinopoliin, jossa vartioiminen oli ankarampi. Tunsi syksyn lähestyvän pitkin askelin, varsinkin synkkinä iltoina. Isot pimeät pilvet tulivat pohjoisesta Venäjän tuulen mukana. Rankkasateet tekivät joskus tyhjäksi heidän mitä nerollisimmin suunnittelemansa tuumat.

Lähellä Beikoksen tasankoa olevasta syrjäisestä ja tuntemattomasta notkosta he olivat löytäneet tiheän metsikön, joka ympäröi lumpeenkukkien peittämää lampea. Se oli varma, mutta synkkä tyyssija, jonka sulkivat jyrkät rinteet ja läpitunkemattomat vesakot; yksi ainoa polku johti sinne, ja sitä vartioi Jean Renaud, hälyytyspilli kädessä. Siellä he tapasivat toisensa kaksi kertaa vihreän ja paikoillaan olevan veden rannalla, keskellä korkeata kaislikkoa ja kookkaita sanajalkoja, puiden siimeksessä, joiden lehdet alkoivat varista. Tämä kasvullisuus ei ollenkaan eronnut Ranskan kasvistosta, ja nämä isot sananjalat olivat samoja, joita Ranskan soissa tavataan kuninkaan-sanajalkojen nimellisinä. Mutta kasvit olivat ehkä täällä rehevämpiä kosteamman ilmanalan ja kuumempien kesien vuoksi.

Nuo kolme pientä mustaa haamua samoilivat tässä viidakossa, vastuksenaan laahukset ja liian ohuet kenkänsä. Sopivassa paikassa he istuutuivat Andrén ympärille, keskustellen hetkisen syvämielisesti, tai vaieten, levottomina huomaten taivaalle kasaantuvat lokakuun pilvet, jotka ajoittain synkistivät seudun ja uhkasivat rajulla sadekuurolla. Joskus Zeyneb ja Mélek nostivat kasvoharsonsa, hymyillen ystävälleen ja katsoen häntä suoraan silmiin, teeskentelemättömän ja luottavaisen ilmeisinä. Mutta Djénane ei koskaan.

Kaukomatkojensa vuoksi André ei pitkään aikaan ollut tullut näin likeisiin kosketuksiin meidän ilmanalamme kasvullisuuden kanssa. Nyt tämä kaislikko, kanerva, sammal ja kaunis kuninkaan-sanajalka muistuttivat erehdyttävästi eräitä hänen kotimaansa soita, joilla hän lapsena yksin samoili tuntikausia, uneksien tuntemattomista aarniometsistä. Ja ne olivat niin täydelleen toistensa näköiset tämä aasialainen ja hänen kotimaansa suo, että hän melkein luuli täällä olevansa kotonaan, siirtyneenä takaisin ensimäiseen elämään-heräämisensä aikaan... Mutta silloin hänen huomionsa kääntyi noihin kolmeen pieneen itämaalaisnaiseen, joiden läsnäolo omituisesti, mutta miellyttävästi korjasi ajanlasku-hairahduksen...

Lokakuun 7 päivä 1904 oli viimeinen perjantai Aasian Suolattomilla Vesillä, sillä lähetystöjen oli määrä seuraavalla viikolla palata Konstantinopoliin, ja nuo kolme turkkilaisnaista valmistautuivat tekemään samoin. Muuten oli nyt pian käsissä se aika, jolloin Bosporin ranta-talot sulkivat ovensa ja ikkunansa, turvatakseen itsensä kuusikuukautiselta tuuli-, sade- ja lumikaudelta.

André ja hänen ystävättärensä olivat luvanneet toisilleen tehdä voitavansa tavataksensa toisensa sinä päivänä Suolattomilla Vesillä, sillä olihan tämä huvi sitten keskeytyvä ensi kesään asti, joka oli peittynyt epävarmuuden usvaan.

Ilma oli uhkaava, ja kun André siitä huolimatta lähti soutamaan yhtymäpaikalle, hän ajatteli: "Varmaankaan ei päästetä heitä kotoa tällä tuulisäällä." Mutta soutaessaan heidän ikkunoidensa ohi, hän näki ristikosta pistävän esiin valkoisen nenäliinan nurkan, jota Mélek heilutti, ja tämä merkitsi sopimuksen mukaisesti: "Soutakaa vaan eteenpäin. Olemme saaneet luvan. Tulemme jäljessä."

Sinä päivänä ei ollut tungosta pienellä joella, eikä sen rantanurmikoilla, joilla myrkkyliljat kukkivat keskellä kasaantuneita keltaisia lehtiä. Ani harvoja europpalaisia, sitävastoin turkkilaisia ja etenkin naisia. Ja kaikki kauniit silmät, jotka näkyivät maalaistapaan kiinnitettyjen valkoisten harsojen aukosta, kuvastivat syvää surumielisyyttä, epäilemättä talven lähestymisestä johtunutta, tuon vuodenajan, jona haaremin ankaruus kohoaa huippuunsa, ja jona eristys on melkein yhtämittainen.

Heidän veneensä sivuuttivat toisensa pari kolme kertaa. Mélekinkin silmät, jotka häämöittivät kaupunkilaismallisen mustan harson takaa, uhkuivat alakuloisuutta; tuota alakuloisuutta, joka yleensä aiheutuu talven lähestymisestä ja kaikesta, joka kallistuu loppuansa kohti.

Paluuhetken tultua, Bospori tarjosi heille kaameaa kauneutta. Aasian rannalla kohoava sarrasenilainen linnoitus, jonka ohi heidän oli soutaminen, oli laskevan auringon punaama, harjat hehkuen kuin tuli. Europanpuoleinen linnoitus sensijaan kohosi entistään synkempänä muureineen ja tornineen, jotka porrasmaisesti nousevat vuoren huippuun asti. Vedenpinta kiehui valkoisena, kylmien vihurien pieksämänä. Ja kaiken tämän yläpuolella kaareutui luonnonmullistusta uhkaava lyijynkarvainen taivas, jolla myrsky kiidätti ja raastoi rikki pronssin- ja kuparinvärisiä pilvenhattaroita.

Onneksi turkkilaisnaisilla ei ollut kuljettavana pitkä matka aasialaista rantaa pitkin, ennenkuin saavuttivat vanhan, tarkasti vartioidun marmorisen rantasillan, jolla neekeriorjat heitä odottivat. Mutta André, jonka oli kulkeminen salmen poikki ja sitten vastatuuleen, saapui kotia vasta yöllä; soutumiehistä valui silloin hiki ja merivesi, ja heidän kullalla kirjaillut samettitakkinsa olivat läpimärät ja kurjassa kunnossa.

Syyspuolella paluumatkat Suolattomilta Vesiltä saattavat tuottaa tällaisia yllätyksiä, noita pohjatuulen hyökkäyksiä, ja ne kouristavat kokoon sydäntä, samoinkuin lyhenevät päivät.

Saavuttuaan asuntoonsa, johon oli ottanut jähmettyneet soutajansa lämmittelemään, hän kuuli omituista soittoa, joka kaiullaan täytti talon -- se muistutti paimenpillin puhallusta jota auringon laskiessa kuulee vastakkaisella rannalla, Aasian Beikoksen metsissä ja laaksoissa. Se oli matalaääninen sävelmä, tahdiltaan paljoa vilkkaampi kuin tarantella tai fuuga, ja lisäksi itkettävän surullinen. Soittaja oli hänen turkkilaisia palvelijoitaan, ja hän puhalsi täysin keuhkoin pitkään huiluun, paljastaen taituruutensa tämän vanhanaikuisen ja valittavan soittimen käyttämisessä.

-- Missä olet tuon oppinut? kysyi André häneltä.

-- Kotiseudullani, vuoristossa, lähellä Eski-Chéhiriä, Siellä puhalsin näin, ajaessani iltaisin kotia isäni; vuohia.

Eipä tarvittu enää muuta kuin tuo soitto täydentämään sitä aiheetonta ja nimetöntä ahdistusta, joka oli vallannut Andrén tuona iltana...

Ja usein jäljestäpäin André hämärässä käski toistaa tuota huilu-sävelmää, ja se oli omansa palauttamaan hänen mieleensä kaikki nuo sanoin kuvaamattomat seikat: viimeisen paluun Suolattomilta Vesiltä; nuo kolme mustaa hahmoa myrskyävällä merellä keinuilevassa veneessä, heidän palatessaan iltahämyssä synkkään haaremiinsa; syksyn ensi vihurin; aasianpuoleiset ruohokentät, jotka olivat täyteen siroitetut punasinerviä myrkkyliljoja ja keltaisia lehtiä; huvikauden lopun Bosporilla, kesän kuolinkamppauksen...

XXVII.

André oli paluunsa jälkeen jo pari viikkoa asunut Perassa, ja hänellä oli ollut tilaisuus kerran vanhassa Sultan-Selimin lähitalossa tavata kolmea ystävätärtään, jotka olivat tuoneet mukaansa miellyttävän tuntemattoman naisen, jonka kasvot olivat niin tiheiden mustien harsojen peittämät, että hänen ääntänsä tuskin saattoi kuulla. Seuraavana päivänä André sai tämän kirjeen:

Minä olen eilinen pikku haamu, herra Lhéry; silloin en voinut teidän kanssanne puhua; mutta sen kirjan vuoksi, jonka olette luvannut meille kaikille, tahdon kertoa teille, millainen turkkilaisnaisen elämä on talvella. Tämä lienee paikallaan nyt, sillä pian saapuu marraskuu, vallaten meidät kylmyydellä, pimeällä, ylenmääräisellä harmaudella ja ikävällä... Turkkilaisnaisen päivä talvella. Alan siis:

Noustaan vuoteesta myöhään, hyvin myöhään. Pukeudutaan hitaasti ja välinpitämättömästi. Pitkät, liiankin paksut ja pitkät hiukset järjestetään. Sitten katsotaan hopeapeiliin ja huomataan, että ollaan kauniit, nuoret, viehättävät, mutta ollaan silti surullisia.

Sitten lähdemme vaieten tarkastamaan saleja, nähdäksemme, onko kaikki kunnossa; tähän kuuluu myös pienten muistoesineiden, ja muotokuvien tarkastaminen, sillä niiden hoitaminen on ylen tärkeä asia. Seuraa sitten aamiainen, jonka usein syömme yksiksemme, neekerinaisten tai tsherkessittärien ympäröiminä; sormia palelee, kun koskettelemme pöydälle levitettyjä hopea-astioita, etenkin palelee sielua; puhumme orjien kanssa, teemme kysymyksiä, kuuntelematta vastauksia...

Ja mitä nyt tehdä iltaan asti? Varmaankin muinaiset haaremit, joihin kuului useita vaimoja, olivat hauskemmat: heillä oli toisistaan seuraa. Mitä siis tehdä? Ehkäpä maalata vesivärikuvia? (Me olemme kaikki eteviä vesivärimaalaajia, herra Lhéry, olemme maalauksilla koristaneet koko joukon tulenvarjostimia, suojustimia ja viuhkoja!) Vai soitan pianoa, luuttua? Lukea Paul Bourget'a tai André Lhérytä? Vai harjottaa koruompelua, jälleen ryhtyä vaivalloiseen kultakirjailuun ja yksinäisyydessämme huvitella itseämme katselemalla miten hienot valkoiset kädet, joita koristavat säkenöivät sormukset, kiitävät yli ompelutyön... Haluaisi jotain uutta, toivottomasti sitä odottaa, jotain odottamatonta, joka häikäisisi, joka värähtelisi, joka nostaisi rymyä, mutta joka ei koskaan tule... Tekisi mieli lähteä kävelylle, huolimatta loasta ja lumesta, kun on ollut vangittuna pari viikkoa; mutta on kielletty lähtemästä yksin kaupungille.

Ei mitään asiaa, jonka keksisi verukkeeksi. Puuttuu tilaa, puuttuu ilmaa. Silloinkin, kun taloon kuuluu puutarha, tuntuu siltä, kun siellä ei voisi hengittää, muurit ovat niin korkeat.

Ovikello soi! Mikä ilo, jos se tietäisi tapaturmaa -- tai ainoastaan jonkun vieraan tuloa!

Vieras todella, sillä kuulee orjien juoksevan portaissa. Kavahdan pystyyn, sieppaan peilin, kuumeisesti pyyhkiäkseni kyynelet silmistä. Kukahan se lienee? Oh, nuori, viehättävä ystävätär, vastanaitu. Hän astuu sisään. Syöksymme toisiamme vastaan, ojennetuin käsin, ja punaiset huulet suutelevat kalpeita poskia.

-- Tulenko sopivaan aikaan? Mitä paraikaa teitkään, rakkaani?

-- Minulla oli ikävä.

-- Hyvä, tulin pyytämään sinua ajelulle kanssani, yhdentekevää minne.

Hetken kuluttua he poistuivat yhdessä katetuissa vaunuissa. Kuskilaudalla ajurin vieressä istuu neekeri: Dilaver, tuo välttämätön, jota ilman ei ole lupa lähteä kaupungille, ja joka kotia palattaessa tekee selkoa siitä, miten aikaa on käytetty.

Molemmat huviajelulla olevat naiset keskustelevat:

-- No, rakastatko Ali-Beitä?

-- Rakastan, vastaa vastanaitu, mutta ainoastaan sentähden, että minun välttämättömästi täytyy rakastaa jotakuta; janoon kiintymystä. Mutta tämä on vaan toistaiseksi. Jos myöhemmin löydän jotain parempaa...

Vaunut kiitävät hurjasti eteenpäin kahden komean hevosen vetäminä. He eivät voi astua alas vaunuista, se ei olisi sopivaa, ja he kadehtivat vapaudessa eläviä kerjäläisnaisia, jotka katselevat heitä heidän ohikulkiessaan.

Nyt he ovat saapuneet basaarin portille, missä rahvas ostaa paistettuja kastanjoita.

-- Minun on kovin nälkä, sanoo toinen heistä. Onkohan meillä rahoja mukana?

-- Ei ole.

-- Dilaverilla on.

-- Dilaver, osta meille kastanjoja.

Mutta mihin panna ne? He ojentavat hajuaineille tuoksuavat pitsi-nenäliinansa; pantuina näihin nenäliinoihin he vastaanottavat kastanjat, jotka nyt tuoksuvat heliotroopille. Ja se on päivän merkkitapaus tämä pikku ateria, jonka he huvikseen syövät kansannaisten tavoin, vaikkakin hunnutettuina ja istuen katetuissa vaunuissa.

Palattuaan ajelultaan he ennen eroaan vielä kerran syleilevät toisiaan ja vaihtavat nuo turkkilaisnaisten kesken tavalliset lauseet:

-- Pois harhaluulot ja turhat kaihot. Mitä me kaikesta tästä välitämme!

Mutta tämä puhe saa heidät hymyilemään, siksi tunnettu ja kulunut on neuvo.

Tervehdyksellä käynyt ystävätär on siis poistunut. On ilta. Sytytetään valot aikaisin, sillä haaremeissa tulee pikemmin pimeä noiden ikkunoiden edessä olevien puisten ristikkoluukkujen vuoksi. Se pieni musta haamu, herra Lhéry, jonka näitte eilen, on nyt yksin. Mutta paraikaa saapuu kotia bei, isäntä, jonka tuloa ilmoittaa portaista kuuluva sapelinkalina. Pikku emäntää palelee sydänjuuria myöten. Totuttuun tapaansa hän vilkaisee peiliin; hänen siinä näkemänsä: kuva tuntuu todella kauniilta, ja hän ajattelee: "Kaikki tämä kauneus häntä varten, mikä vahinko!"

Ylimielisenä lohkoen patjakasalla bei alkaa puhua tähän tapaan: -- Kuulehan, lemmikkini, tänään palatsissa...

Niin, palatsi, toverit, pyssyt, uudet aseet, ainoastaan ne häntä huvittavat, ei koskaan mikään muu.

En kuuntele häntä, tahtoisin purskahtaa itkuun. Silloin minua sanotaan "mielipuoleksi". Pyydän lupaa vetäytyä huoneeseeni, ja heti alan itkeä nyyhkyttää, pää kallistuneena silkkipielukselle, jonka kankaaseen on kudottu kulta- ja hopealankoja, ja samaan aikaan europpalaisnaiset Perassa lähtevät tanssiaisiin tai teatteriin, ovat kauniit ja rakastetut, liikkuen keskellä valomerta...

"..."

XXVIII.

Jo toistamiseen André paluunsa jälkeen Bosporilta tapasi nuo kolme haamua Vanhan-Stambulin keskustassa olevassa salaperäisessä talossa.

-- Ette tiedä, sanoi Mélek että tuleva kohtaamisemme vaihteeksi on tapahtuva toisessa paikassa. Teille miellyttävimmässä kaupunginosassa, Mehmed-Fatimissa asuva ystävättäremme on tarjonnut meille tilaisuuden tavata toisemme hänen kodissaan. Hänen kokonaan turkkilaiseen tapaan järjestetty talonsa, jossa ei ole isäntää, on rauhallinen ja turvallinen, ja todellinen löytö. Muuten valmistan teille yllätyksen tuossa haaremissa, joka on ylellisempi kuin tämä, mutta ainakin yhtä itämaalainen. Saattepa nähdä!

André tuskin kuuli mitä hän sanoi, hän kun oli päättänyt sinä päivänä polttaa laivansa, koettaessaan vihdoin viimeinkin saada nähdä Djénanen silmät. Tämä aie täytti kokonaan hänen mielensä, ja hän tunsi, että jos hän siinä epäonnistuisi, ja että jos Djénane, taipumaton kuin oli luonteeltaan, yhä edelleen piti kiinni epäyksestään, kaikki oli loppuva ainaiseksi. Sillä tuo iänikuinen nuoren naisen kasvoja peittävä musta harso herätti hänessä painostavaa mielipahaa, kiihtyvää kärsimystä, mikäli hän hartaammin kiintyi häneen. Oi, jospa hän olisi saanut tietää, mitä tuon hunnun takana piili. Vaan hetkinen nauttia tuon taivaallisella äänellä puhuvan tenhottaren näkemisestä, voidakseen kiinnittää muistiinsa tuon näyn!... Ja miksi hän piileskeli, kun hänen ystävättärensä eivät sitä tehneet? Mikä ero olikaan heidän välillään? Minkähän salaisen tunteen ääntä hän saattoikaan totella, tuo ylpeä ja puhdas sielu?... Yksi selitys juolahti joskus hänen mieleensä, mutia hän karkoitti sen heti mahdottomana ja itserakkaudesta johtuneena.