Part 15

Viimein Zeyneb katkaisi hiljaisuuden:

-- Mainitsehan, Djénane, se nimi, jota ajattelit tuolle kirjalle. Se tuntui meistä niin kauniilta: _Kaiho, joka surmaa_... Kuinka, se ei näy teitä miellyttävän?

-- Se on koko soma, sanoi André... Minun mielestäni se vaan on... Kuinka sanoisinkaan... hiukan romantillinen.

-- No niin, virkkoi Djénane, sanokaa suoraan, että se on 1830:n tyylinen... tai että se on rokokoota; älkäämme enää puhuko siitä...

-- Tuo nimi muistuttaa hiuspaperruksia, huomautti Mélek.

Silloin André älysi äsken pahoittaneensa Djénanen mielen puoleksi ivaamalla hänen pieniä kirjallisia aatteitaan, jotka hän oli hankkinut itselleen aivan omin päin niin suurta vaivaa nähden ja joskus ihmeellisen mielihavainnon tukemana.

Äkkiä Djénane tuntui hänestä niin teeskentelemättömältä ja nuorelta, hän, jonka André ensi näkemältä oli luullut liiasta lukemisesta joutuneen vähän päästään pyörälle! Hän oli kovin pahoillaan siitä, että oli loukannut tuota naista, vaikka lievästikin, ja hän vaihtoi heti äänilajia, käyden vallan lempeäksi, melkein helläksi.

-- Ei mitenkään rakas näkymätön pikku ystävättäreni, tuo ehdottamanne nimi ei ollenkaan ole rokokoota, eikä naurettava eikä ansaitse mitään moitetta... Mutta älkäämme siinä mainitko kuolemaa, vai kuinka? Tarvitsen hiukan vaihtelua, sillä olen antanut niin useiden kirjo jeni henkilöistä kuolla; minua voitaisiin lopulta luulla ritari Sini-Parraksi! Ei, pois kuolema tästä kirjasta; sensijaan, jos on mahdollista, nuoruutta ja elämää... Sovittuamme tästä ehdosta, koetan kirjoittaa tuon kirjan sen muotoisena kuin te haluatte, työskentelemme yhdessä, kuin kaksi yksimielistä työtoveria ja hyvää ystävää ainakin, eikö niin?

Ja he erosivat entistään paljoa parempina ystävinä.

XXIII.

Djénane Andrélle.

Syyskuun 16 p. 1904.

Olin kukkien parissa puutarhassa, tunsin itseni niin yksinäiseksi, ja kyllästyin yksinäisyyteeni. Yöllä oli raivonnut rajuilma, joka oli runnellut ruusupensaita. Maassa oli paksulta ruusuja. Astuessani näiden vielä tuoreiden terälehtien yli, tuntui, kuin olisin polkenut unelmia.

Tässä Bosporin rannalla olevassa puutarhassa olen tultuani tänne Karadjiamirista viettänyt kesäni, pienestä ja nuoresta tytöstä alkaen, yhdessä ystävättärienne Zeynebin ja Mélekin seurassa. Noina elämämme nuorimpina aikoina emme suinkaan olleet onnettomia. Kaikki hymyili meille. Kaikki meidän ympärillämme nauttivat tuosta heittopuolisesta onnesta, joka tyytyy nykyhetken rauhaan, tulevan hetken turvallisuuteen. Emme koskaan olleet nähneet sydänten vuotavan verta. Ja päivämme, jotka soluivat edelleen hiljalleen ja hitaasti opiskelumme ja pikku huviemme välillä, tuudittivat meidät puolihorroksiin, tuollaiseen velttoudentilaan, jonka kuumat kesämme aina synnyttävät. Emme koskaan tulleet ajatelleeksi, että me voisimme antaa aihetta surkutteluun. Ulkomaalaiset opettajattaremme olivat paljon kärsineet kotimaassaan. He viihtyivät hyvin meillä; levollisuus täällä oli heistä kuin tyven satamassa myrskyn jälkeen. Ja kun joskus puhuimme heille epämääräisistä unelmistamme ja haaveilevista pyyteistämme: elää europpalaisnaisten tavoin, matkustaa, nähdä maailmaa, silloin he vastasivat ylistämällä sitä tyyneyttä ja rauhaa, joka meitä ympäröi. Koko lapsuutemme aikana emme kuulleet puhuttavan muusta kuin siitä, miten turvallista ja suloisia turkkilaisen naisen elämä on. Eipä siis mikään ulkopuolellamme tuottanut meille kärsimystä. Kärsimys tuli sisältä, omasta itsestämme. Levottomuus ja tyydyttämätön kaiho syntyi omassa sydämessämme, ja minun elämäni murhenäytelmä alkoi varsinaisesti hääpäivänäni, jona kannoin päässäni hopeasäikeistä morsiushuntuani.

Muistatteko, André, ensi kohtaamisemme tuolla metsäpolulla tuona myrskyisänä päivänä, saatoitteko silloin kuvitella, että teistä niin pian oli tuleva meille hyvin rakas ystävä? Ja tunnen, että tekin alatte kiintyä noihin pieniin turkkilaisnaisiin, vaikka he jo ovat menettäneet salaperäisyyden viehätyksen. Jotain sanomattoman suloista on painunut mieleeni viime kohtaamisemme jälkeen, siitä: hetkestä alkaen, jona katseenne ja äänenne muuttuivat, kun pelkäsitte, että olitte loukannut minua. Silloin huomasin, että te olette hyväsydäminen, ja että tahdotte olla uskottuni, samalla kuin olette ystäväni. Kuinka suuri helpotus olisi minulle, jos saisin sanoa teille, joka minua ymmärrätte, niin paljon, mikä painaa mieltäni ja mitä ei kukaan ole kuullut, niin monia kohtalooni liittyviä seikkoja, jotka saattavat minut suunniltani; te, joka olette mies ja joka _tiedätte_, voisitte ehkä selittää minulle kaiken tuon.

Vallan lähellä tuossa kirjoituspöydälläni on teidän kuvanne, joka katselee minua kirkkaine silmineen. Tiedän, että itse ette ole kaukana, vastakkaisella rannalla; ainoastaan kaistale Bosporia erottaa meidät toisistamme, ja mikä etäisyys kuitenkin aina meidän molempien välillä, mitkä vaikeuksien kuilut ja mikä alituinen epävarmuus, tokko enää koskaan näemme toisiamme! Kaikesta tästä huolimatta tahtoisin teidän lähdettyänne pois maastamme, olla jotain enempää kuin epämääräinen utukuva teidän mielessänne: tahtoisin, että muistelisitte minua todellisuusolentona, vaikkakin surullisena.

Tiedättekö mikä äsken muistui mieleeni, kun poljin jaloillani noita ruusuja? Samanlainen tuhonteko tuon saman puutarhan lehtokujilla kolmatta vuolta sitten. Mutta sillä kertaa ei kesätuuli ollut tuhooja, vaan syksy. Lokakuu oli kellastanut puiden lehdet, oli kylmä ilma, ja meidän oli määrä seuraavana päivänä palata kaupunkiin, Khassim-Pashaan. Kaikki tavarat oli suljettu matkalaukkuihin, koko talo oli mullin mallin. Olimme tulleet hyvästelemään puutarhaa ja poimimaan viimeiset kukat. Vinha tuuli ulvoi oksien lomissa. Vanha Irfané, yksi orjattaristamme, joka osaa ennustaa kahviporosta, väitti että tuo päivä soveltui kohtalomme ennustamiseen. Hän tuli siis tarjoamaan meille kahvia, joka meidän tuli juoda; -- tämä tapahtui puutarhan perimmässä sopukassa, kummun suojaamassa kulmassa -- ja näen vielä hengissä miten hän istui siinä jalkojemme juuressa, keskellä lakastuneita lehtiä, levottomana siitä, mitä oli näkevä. Zeynebin ja Mélekin kuppien pohjalla hän näki pelkkiä huvituksia ja lahjoja: olivathan he vielä niin nuoria. Mutta hän pudisti päätään tarkastaessaan minun kuppiani: "Voi, rakkaus tulee, hän sanoi, mutta se on petollinen. Et pitkään aikaan palaa Bosporin rannalle, ja kun viimein palaat, on onnesi kukka kuihtunut. Oi sinä poloinen, poloinen! Sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman." Ja vasta tänä kesänä palasin sinne ensi kerran onnettoman avioni jälkeen. Mutta onko todella _onneni kukka kuihtunut_ kun en koskaan ole kokenut onnea? Ei suinkaan, vai mitä arvelette? Mutta hänen ennustuksensa ei koskaan ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tänään; "sinun kohtalosi ei sisällä muuta kuin rakkauden ja kuoleman."

XXIV.

He tapasivat toisensa usein tämän ihanan kesän loppupuolella. Joka viikko ainakin kerran heidän veneensä sivuuttivat toisensa "Suolattomilla Vesillä" Aasian puolella. Zeyneb ja Mélek, joiden kasvoja hiukan näki hunnun alta, hymyilivät tuskin huomattavasti mustan harson takaa, Stambulissakin he kohtasivat toisensa tuon kelpo imettäjän talossa. He olivat vapaammat Bosporin rannalla kuin isoissa talviasunnoissaan Khassim-Pashassa, ja keksivät lukemattomia verukkeita lähteäkseen kaupunkiin ja lähettääkseen orjansa asioille matkan varrella. Tosin jokainen kohtaaminen vaati kutomaan uuden uskaliaisuuden ja oveluuden verkon, joka aina oli ratkeamaisillaan ja muuttamaisillaan viattoman seikkailun murhenäytelmäksi, mutta kaikki päättyi kuitenkin sitten ihmeteltävän hyvin. Ja menestys teki heidät varmemmiksi ja sai heidät keksimään vielä uskaliaampia yrityksiä. "Voitte kertoa tämän kelle tahansa Konstantinopolissa -- näin he leikkisästi hänelle huomauttivat -- ei kukaan kuitenkaan teitä uskoisi."

Heidän istuessaan keskustellen kuin vanhat ystävät ainakin tuossa pienessä Stambulin talossa, Zeyneb ja Mélek joskus nostivat harsojaan, paljastaen koko soikeat kasvonsa; ainoastaan hiukset olivat mustan hunnun peitossa, ja he näyttivät hienoilta nuorilta nunnilta. Djénane yksin oli järkähtämätön; hänen piirteitään ei ollenkaan voinut erottaa, ne kun olivat yhtä synkän verhon peittämät kuin ensi päivänä, ja André ei rohjennut sitä huomauttaa, hän kun pelkäsi ratkaisevaa vastausta, joka riistäisi häneltä kaiken toivon koskaan saada nähdä hänen silmiään.

Joskus hän heidän suostumuksellaan uskalsi lähteä kuuntelemaan heidän soittoaan ja lauluaan jonakin tuollaisena pettävänä iltana Bosporilla, kun ei liiku tuulenhenkäystä, joka on lämmin ja lumoava, mutta joka jäätää vaatteiden läpi tunkevalla kylmällä kasteellaan. Melkein joka päivä kesällä puhaltaa raju Mustaltamereltä tuleva tuuli tässä salmessa, nostaen vaahtopääaaltoja; mutta tämä tuuli asettuu aina auringonlaskun aikana, vallan kuin jos sulku äkkiä tukittaisiin. Hämärän laskeutuessa eivät rantapuiden latvat enää huoju, kaikki asettuu ja tyyntyy, merenpinta tasoittuu peiliksi, johon kuvastuvat tähdet, kuu ja tuhannet talojen ja palatsien valot. Itämaalainen raukeus laskeutuu pimeän tullen yli Europan ja Aasian rannikon, jotka katselevat toisiaan, ja näiden seutujen alituinen kosteus käärii kaiken usvaverhoon, joka yhdistää ja suurentaa sekä läheiset että etäiset esineet, vuoret, metsät, moskeijat, turkkilaiset ja kreikkalaiset kylät, pienet aasialaiset lahdelmat, jotka ovat hiljaisemmat kuin europanpuoleiset, ja jotka joka ilta näyttävät jähmettyvän ehdottomaan rauhaansa.

Terapian, Andrén asumapaikan, ja hänen kolmen ystävättärensä "jalin" välillä oli lähes puolen tunnin soutumatka.

Ensi kerran hän oli istuutunut kaikiinsa, ja nyt kuten aina oli suuri nautinto soudella tässä veneessä yöllä, liukua eteenpäin melkein koskettaen vedenpintaa, melkein pitkäkseen ojentautuneena tuolle vaaleansiniselle ja hopeanhohteiselle peilille, joksi tyyntynyt vesitaso oli muuttunut. Mikäli eteni europpalaisesta rannasta, sekin muuttui salaperäiseksi ja rauhalliseksi. Kaikki rannalla tuikkivat valot piirsivät Bosporin pintaan lukemattomia loistavia juovia, jotka näyttivät uppoavan syvyyteen. Taivasalle järjestettyjen pienten kahviloiden itämaalainen soitto ja laulajien omituiset sävelet seurasivat häntä vedenpinnan kaiun kantamina ja kaunistamina. Terapiankin kauheita orkestereita, jotka lieventyivät etäisyydessä ja tuona himoavana yönä, hän kuunteli melkein mielikseen. Ja vastapäätä oli tuo hekkumalliseen lepoon vaipunut aasialainen rannikko, jota kohti hän suuntasi veneensä; sen uhkuvan rehevä kasvullisuus, sen metsäiset kukkulat muodostivat tummia ryhmiä, jotka näyttivät suunnattoman suurilta yläpuolella kuvaansa, joka heijastui ylösalaisin veteen. Sieltä tuikkivat tulet olivat heikommat ja harvemmat, ja näkyivät ristikkoikkunoista, joiden takana aavisti olevan naisia, jotka eivät saaneet näyttäytyä.

Sillä kertaa André, kulkien kaik-veneessä, ei uskaltanut pysähtyä ystävättäriensä valaistujen ikkunoiden kohdalle, vaan käski soutaa eteenpäin. Hänen soutajiensa pukujen kulukirjaukset loistivat liiaksi kuutamossa ja olisivat voineet herättää jonkun rannalla vahtivan neekerin epäluulon; sitäpaitsi hänen soutajansa olivat turkkilaisia, ja huolimalta uskollisuudestaan he olisivat voineet paheksumisesta ilmiantaa hänet, jos olisivat vainunneet vähintäkin yhteyttä europpalaisen isäntänsä ja tuon haaremin naisten välillä.

Seuraavina iltoina hän palasi sinne tuollaisessa yksinkertaisessa kalastajaveneessä, joita joka yö tuhansittain leviää yli Bosporin. Silloin hän saattoi pysähtyä pitkäksi aikaa, muka häärien verkkojen laskemisessa; hän kuuli Zeynebin laulavan Mélekin tai Djénanen säestämänä pianolla; hän tunsi hyvin hänen nuorekkaan lämminsointuisen äänensä. Tuo ääni oli kaunis ja luontevasti kehitetty varsinkin alaäänistössä. Silloin tällöin se katkesi, mikä teki sen vielä vaikuttavammaksi, se kun ennusti laulajattaren pikaista kuolemaa.

Syyskuun keskivaiheilla he uskalsivat tehdä jotain vallan tavatonta: he nousivat yhdessä kukkulan rinnettä, joka oli vallan punaisenaan kanervikkoa, ja kävelivät metsässä. Tämä kävi esteettömästä päinsä Beikoksen yläpuolella olevassa paikassa, joka on vastapäätä Terapiaa, ja jonne Andrén oli tapana lähteä joka ilta auringonlaskun ajaksi. Sanomattoman ihana oli tämä Beikos, josta myöhemmin tuli heidän rakkain ja häiriintymättömin yhtymäpaikkansa. Kun saapuu Terapiasta, missä vallitsee typerän vilkas seuraelämä, siirtyy täydelliseen vastakohtaan: näiden kookkaiden puiden varjokkaaseen hiljaisuuteen, mietiskelyä herättävään menneisajan rauhaan. Ensin saapuu pienelle maihinnousupaikalle, joka on rakennettu vanhoista valkoisista kivilaatoista, ja kohta senjälkeen paratiisimaiselle tasangolle, nelisatavuotisten plataanien siimekseen, jotka eivät enää näytä olevan meidän ilmanalamme tuotteita, vaan jotka aikojen kuluessa ovat käyneet intialaisen baobab tai banina puiden näköisiksi. Se on vallan tasaista maata, jota syksyisin peittää paljoa hienompi nurmi kuin konsanaan meidän huolellisimmin hoidetuissa puistoissamme; se on tasanko, joka erityisesti soveltuu kävelyihin ja hillittyyn alakuloisuuteen; se on juuri sopivan laajakin -- noin puolen peninkulman pituinen -- niin että se vaikuttaa kodikkaalta, silti tuntumatta umpinaiselta, ja sen ympärillä kohoaa yksinäisiä metsäisiä kumpuja. Viehättyneinä sen harvinaiseen luonnonkauneuteen ovat turkkilaiset antaneet sille nimen "Valtaherran-Laakso". Ei aavista, että Bospori ja sen häiritsevä hyörinä on niin lähellä; kummut peittävät kaiken. Siellä on eristettynä muusta maailmasta, muuta ääntä ei kuule kuin iltaisin paimenten ruokopillien vihellyksiä, kun he kokoovat vuohiansa lähistön vuorilta. Majesteetilliset plataanit, joiden maanpinnalla levinneet juuret kiemurtelevat kuin suunnattoman suuret käärmeet, muodostavat tämän tasangon alkupäässä pyhän uhrilehdon tapaisen ryhmän, mutta kauempana niitä on harvemmassa ja ne muodostuvat lehtokujiksi, jättäen aukeiksi ne laajat nurmikentät, joilla valkeahuntuiset turkkilaisnaiset iltaisin hitaasti kävelevät. Tässä Valtaherran-Laaksossa virtaa viileä puro, jossa elää kilpikonnia ja jonka poikki on rakennettu pieniä puusiltoja. Sen rannalle, vanhojen puiden varjoon on pystytetty majoja, joissa kesällä maksusta tarjotaan turkkilaista kahvia; sinne asettuvat miehet polttamaan nargiletansa, varsinkin perjantaisin, ja samalla he katselevat verhottuja naisia, jotka matkan päässä haaveisiin vaipuneina kävelevät niityllä. He astuvat ryhmittäin, joihin kuuluu kolme, neljä tai kymmenen henkeä, kukin ryhmä erillä toisista, likimainkaan täyttämättä tätä avaraa ruohokenttää. Heillä on yhdenväriset, yhdestä vaatekappaleesta leikatut puvut -- usein vaaleanpunaista tai sinisiä, kultakuteista Damaskuksen silkkiä -- järjestettyinä muinaisaikaisiin laskoksiin, ja kaikilla on valkoista musliinia kääritty pään ympärille. Hämärän laskeutuessa saavat nämä puvut tuossa omituisessa ympäristössä, sekä kävelijättärien liikkeiden levollisuus katselijan ajattelemaan tarumaisia kertomuksia autuaiden varjoista, jotka vaeltavat Elysiumin kentillä...

André kävi ahkeraan Valtaherran-Laaksossa; hän oleskeli siellä melkein joka päivä, vaikka hän nimellisesti asui Terapiassa.

Sovittuun aikaan hän oli noussut maihin baobab-plataanien kohdalla seuranaan Jean Renaud, joka taas oli saanut toimekseen toimia tähystelijänä, mikä tehtävä häntä yhä edelleen suuresti huvitti. Turkkilaiset palvelijansa, joita oli mahdoton käyttää tämänlaiseen tehtävään, hän oli jättänyt europpalaiselle rannalle, ottaen mukaansa ainoastaan erään uskollisen ranskalaisen palvelijan, joka isäntänsä tarpeisiin kuten tavallisesti, kuljetti mukanaan matkalaukussa feziä. Siitäperin kuin André oli yhtynyt tähän uuteen salaiseen seikkailuun, hän oli ottanut tavakseen muuttaa päähinettä, mikä siihenasti oli torjunut vaaran; tuo muutos tapahtui missä tahansa, ajurin vaunuissa, veneessä jopa keskellä yksinäistä katua.

Hän näki kolmen ystävättärensä saapuvan talika-vaunuissa, astuvan niistä alas; ja vallan kuin olisivat olleet tavallisella kävelyllä he alkoivat astua niityn poikki, joka jo paikoittain välkkyi punasinervänä syksyisen myrkkyliljan kukista. Zeyneb ja Mélek olivat pukeutuneet ohueeseen jeldirméhen, jota on lupa käyttää maalla, ja päässä heillä oli valkoinen harsohuntu, joka jätti silmät paljaiksi; Djénanella yksin oli yllään kaupunkilaisnaisen musta tsharshaf, hän kun edelleen tahtoi olla kasvoiltaan täydelleen näkymätön.

Heidän poikettuansa vuorelle kohoavalle polulle, josta edeltäpäin oli sovittu, André yhtyi heihin ja esitti Jean Renaud'n, johon he olivat halunneet tutustua pyytääkseen anteeksi että olivat toivoneet hänen kuolemaansa ja joka lähetettiin kulkemaan edellä tähystelijänä. Tuona ihanana iltana he astuivat iloisina edelleen polkua, kastanjapuiden ja tammien välissä. Ruohisto yltympäri oli täynnä purtojuuren kukkia. Pian he saapuivat kanervikoille, ja maa puiden alla oli niistä ihan punainen. Sitten näköala vähitellen laajeni. Bosporin aasianpuoleisella rannalla oli laajalti metsiä: silmänkantamattomiin levisi kukkuloilla ja vuorilla tuo alkuperäisen rehevä vihreä verho, joka vielä turvaa rosvoja ja karhuja. Sitten levisi äkkiä heidän jalkojensa juurella äärettömänä Mustameri. Sen sini oli vaaleampi ja pohjoisempaan ilmanalaan vivahtavampi kuin läheisen Marmarameren, ja tuona päivänä se näytti loppukesän auringon paisteessa tyyneltä ja miettiväiseltä, ikäänkuin se olisi tuuminut tulevan talven raivoa ja rymyä, joka kerta kuin Venäjältä alkoi puhaltaa hirvittävä tuuli.

Heidän kävelynsä päämääränä oli vanha puu-moskeija, yksinäinen toivioretki-paikka korkealla yläpuolella tuota myrskyisää merta, alttiina pohjatuulelle. Siellä oli rappeutuneessa talossa vaatimaton pieni kahvila, jonka isäntä oli valkeatukkainen vanhus. He istuutuivat oven edustalle katsellen alhaalla leviävää vaaleansinistä vesitasoa. Harvat puut, lehdet tuulen repiminä, olivat kaikki samojen myrskyjen alituisesta painosta samanne päin kumarassa. Ilma oli viileä ja puhdas.

He eivät puhuneet kirjasta eivätkä mistään erityisestä seikasta. Sinä päivänä ainoastaan Zeyneb oli hiukan vakava: Djénane ja Mélek olivat hurmaantuneet tästä salaisesta kävelyretkestä ja vaipuivat hartaina katselemaan tätä vuorten ja kallioiden jylhää komeutta, jotka heidän jalkojensa juuressa laskeutuivat vedenpintaan asti.

Saadakseen olla täällä yksin Andrén seurassa, oli noiden pienten kapinallisten naisten täytynyt jättää matkan varrella oleviin kyliin kaksi neekeriä ja yhtä monta neekerinaista, jotka olivat lahjotut vaikenemaan; mutta nämä uhkarohkeat yritykset, jotka siihenasti aina olivat, onnistuneet, eivät enää heitä ollenkaan huolestuttaneet. ja valkopartainen ukko, joka siinä ulkoilmassa, synkkä Mustameri näkyvissä, tarjosi heille kahvia vanhoissa sinisissä kupeissa, ei voinut muuta ajatella, kuin että hänen edessään oli todellinen bei, joka oli pyhiinvaellusmatkalla haareminaistensa seurassa.

Sillävälin alkoi ilma tuntua hyvin viileältä, laaksossa vallinneen kuumuuden jälkeen, ja Zeyneb sai vähäisen yskänkohtauksen, jonka hän koetti tukahuttaa, mutta joka ilmaisi samaa kuin kauniin äänensä katkeaminen hänen laulaessaan. Kahden toisen ystävättären katseesta huomasi että tuo jo oli vanha levottomuuden aihe; he tahtoivat koota tiheämmälle puvun poimut tuolla hennolla povella, mutta sairas, tai ainoastaan sairauden uhanalainen, kohautti olkapäitään ja sanoi ylen tyynenä ja välinpitämättömänä:

-- Älkää vaivautuko. Hyvä Jumala, sehän on lopen mitätön seikka!

Zeyneb oli ainoa tuosta kolmikosta, jota André luuli hieman tuntevansa: hän oli _havahtunut_ kaksinaisessa merkityksessä, pettyneenä elämän suhteen hän ei enää toivonut mitään; ei enää odottanut mitään, mutta alistumisessaan hän oli muuttumattoman lempeä; hän oli olento, joka uhkui väsymystä ja hellyyttä, hänen sielunsa oli juuri sellainen, joksi sitä kuvastivat hänen säännöllisen piirteiset viehättävät kasvonsa ja hänen epätoivoisina hymyilevät silmänsä. Mélek sitävastoin, joka kuitenkin tuntui hyväsydämiseltä, oli alati joko ylenmäärin oikullinen ja kiivas, tai lapsellinen ja valmis nauramaan kaikelle, ilkkumaan kaikkea. Djénane taas, joka oli heistä kolmesta hienoin luonne, pysyi yhä edelleen salaperäisenä ainaisen mustan huntunsa alla, ollen arvoituksellinen, ja ymmällään paljosta lukemisestaan. Senohella hänen tuulensa vaihtelivat, hän oli samalla nöyrä ja ylpeä, joskus hämmästyttävän täynnä luottamusta, ja seuraavassa tuokiossa tutkimaton, ikäänkuin ylipääsemättömän muurin ympäröimä.

-- En voi selittää -- näin ajatteli André -- mitä hän minusta tahtoo enkä miksi hän jo on käynyt minulle rakkaaksi; joskus tuntuu siltä, kuin olisi meillä jotain yhteisiä muistoja joiltakin himmeiltä menneiltä ajoilta... En ala ymmärtää häntä ennen sitä päivää, jona vihdoinkin saan nähdä hänen silmänsä; mutta pelkään, ettei hän koskaan näytä niitä.

Heidän oli hyvissä ajoin lähteminen alas Beikoksen tasangolle ehtiäkseen koota orjansa ja saapua kotia ennen yön tuloa. He syventyivät siis jälleen metsäpoluille, ja ystävättäret tahtoivat kukin Andrén kädestä kanervaoksan, joista vuori oli ruusunpunaisenaan. Lapsellisen uhmailevina he aikoivat kiinnittää ne puseroihinsa illalla, aterioidessaan isovanhempiensa ja muutamien ankaroiden vanhojen setiensä seurassa.

Heidän saavuttuaan alas tasangolle, André varovaisuudesta erosi heistä, mutta seurasi heitä katseineen, astuen matkan päässä heidän jäljessään. Sinä päivänä oli vaan vähän väkeä Valtaherran-Laaksossa, missä aurinko jo levitti tummenevaa iltavalaistustaan: ainoastaan etäällä näki muutamia valkohuntuisia naisia hajaryhminä istumassa nurmikolla. Nuo kolme pientä huimapäätä astuivat sulavin, hitain liikkein, Zeyneb ja Mélek niin vaaleavärisissä silkkipuvuissa, että ne näyttivät melkein valkoiselta, kävellen molemmin puolin ainaisesti surupukuista Djénanea; heidän laahuksensa hiipaisivat lyhyttä hienoa nurmea, kosketellen säälimättä myrkkyliljan punasinerviä kukkia ja lakaisten plataanien jo varisseita keltaisia lehtiä. He olivat todella kolmen Elysiumin varjon kaltaisia, kulkien poikki ijäisen levon laakson: ja surupukuinen, keskellä astuva, oli epäilemättä varjo, joka ei vielä ollut löytänyt lohdutusta maallisen rakkauden saavuttamattomuudesta...

He katosivat hänen näkyvistään saavuttuaan isojen plataanien siimekseen, suljetun tasangon toisessa päässä olevaan pyhään lehtoon. Kumpujen taakse laskeva aurinko katosi hitaasti tästä eedenistä; taivas muuttui kuultavan vihreäksi kuin kauneina kesäiltoina, ja pienet kapeat pilven juovat vivahtivat punakellerviin liekkeihin. Toiset autuaat varjot, jotka kauan olivat istuneet sinne tänne ryhmittyneinä kukkaskirjavalle niitylle, nousivat nyt kaikki ja alkoivat poistua, mutta hyvin hitaasti, niinkuin varjojen sopii. Etäällä alkoivat paimenet soittaa vanhanaikuisia sävelmiään houkutellakseen vuohensa kotia. Ja ennen pitkää tämä seutu kävi äärettömän yksinäiseksi noiden suurten metsien juurella, tähtitaivaan tuikkiessa.

Vastenmielisesti André palasi Bosporille, joka näytti hopeanhohteiselta vaaleanpunaiseen vivahtavalta kankaalta rannan jättiläisplataanien mustien varjokuvien lomitse. Hän sanoi soutajilleen, ettei heidän tarvinnut kiiruhtaa: hän lähestyi jotenkin välinpitämättömänä Europan rantaa ja Terapiaa, missä isot hotellit sytyttivät sähkövalonsa, ja kolmannen luokan orkesterit iltakonserttia varten sekavasti virittivät soittimiaan.

XXV.

Seuraavana päivänä saapuivat Andrélle nämä kirjeet:

Syyskuun 18 p. 1904.