Part 14

Hänen saapuessaan perille, siellä jo oli paljon väkeä, osaksi soutaen kaikenmuotoisissa veneissä, palvelijoillaan eriväriset liverit yllä, osaksi rannoilla melkein liian kauniilla ja hienoilla nurmikoilla, jotka kohoavat pengermäisesti, aivan kuin olisivat ne henkilöitä varten, jotka tahtovat istua ja katsella ohikulkevia veneitä. Siellä täällä korkeita puita, joiden juurelle on järjestetty pieniä kahviloita, ja veltot nargilen-polttajat ovat itämaalaiseen tapaan laskeutuneet nurmikkoon levitetyille matoilleen. Tiheään metsistyneet kukkulat sulkevat tämän paikan molemmilta puolilta ihanoine vihreine rinteineen. Etenkin naiset koristivat noita luonnon muodostamia askelmia istuen molemmilla suloisilla rannoilla; eikä ole mitään miellyttävämpää kuin joukko turkkilaisnaisia maalla; he eivät silloin ole pukeutuneet tummiin, tsharshafeihin, niinkuin kaupungissa, vaan pitkiin yksivärisiin pukuihin -- vaaleansinisiin, ruskeisiin tai punaisiin -- ja kaikkien päät ovat samalla tavoin verhotut valkeamusliiniseen huntuun.

Omituista ja hupaisaa tällaisilla huviretkillä on tungos tyynellä, vihannuuden ympäröimällä pikku joella, missä niin monet kauniit silmäparit tarkkaavat kaikkea harsonsa aukosta. Usein ei pääse edemmäksi, airot menevät ristiin, soutajat huutavat, veneet ovat kiinni toisissaan, täytyy pysähtyä, ja silloin on hyvä tilaisuus katsella lähelläolijoita. Muutamat näistä verhotuista naisista antavat veneensä pysähtyä tunniksi kiinni rantaan ja melkein keskelle kaislikkoa ja vesikasveja, tähystellen lornetilla kaikkia ohikulkijoita. Toiset taas eivät pelkää syöksyä tungokseen, yhä pysyen salaperäisinä ja välinpitämättöminä huntunsa alla, heidän kultahetaleisten soutomiestensä rähistessä ja rimpuillessa. Ja kun on päässyt kulkemaan noin viisi- tai kuusisataa metriä ylöspäin tuota sievää jokea, joutuu keskelle veneen yli kumartuvia paksuja oksia, veneen pohja raapaisee valkoista somerikkoa, täytyy kääntyä, ja tämä on hyvin vaikeata kun istuu tuossa kapeassa ja pitkässä veneessä, ja sitten täytyy taas soutaa myötävirtaa -- ja tämä toistuu sitten vallan kuin jos kävelisi edestakaisin puistokujassa.

Kun Andrén vene oli tehnyt käännöksen siinä vihreässä hämärässä, jonka kohdalla jokea ei pääse kulkemaan edemmäksi, hän ajatteli: "Kohtaanpa nyt varmasti ystävättäreni, jotka luultavasti ovat saapuneet 'Suolattomille Vesille' muutaman minuutin minun jälkeeni."

Hän ei siis enää katsonut naisia, jotka ryhminä istuivat nurmella, ei enää mustia, harmaita ja sinisiä silmäpareja, jotka välkkyivät esiin valkoisten harsojen lomitse. Hän tarkkasi ainoastaan joella vastaan tulevia veneitä. Tämä oli vielä koko sievä jono, vaikka ei enää saman veroinen kuin ennen muinoin; joskus Andrén täytyi kääntää pois päänsä päästäkseen näkemästä jonoissa kulkevia nuorturkkilaisten prameilevia amerikkalaisia veneitä tai niitä yksinkertaisia vuokraveneitä, joissa istuen länsimaalaisnaiset panivat näytteille hämmästyttäviä hattuja. Kaik-veneet olivat kuitenkin vallitsevia, ja sinä päivänä näki erikoisen kauniita soutajineen, jotka olivat puetut runsaasti kullalla kirjailtuihin samettitakkeihin. Näissä veneissä istui puoleksi lepäävässä asennossa tiheän- tai ohuenpuoleisiin tsharshafeihin pukeutuneita naisia, toisia hyvinkin hienoja, otsaa ja tummia silmiä verhoamaton jakmak-huntu päässä, aivan kuin olisivat he olleet matkalla yldiziin. -- Miksi eivät hänen pikku ystävättärensä niinikään olleet verhoutuneet jakmakiin, he kun kaikkialla herättivät huomiota hienoston valkokukkasina, sensijaan, että ovat tulleet kokonaan mustissa, niin kuin hän vähää ennen oli heidät nähnyt? Epäilemättä siihen oli syynä Djénanen itsepäisyys esiintyä hänen läsnäollessaan kasvot näkymättöminä.

Joen mutkassa hän viimein näki heidät. Kolme solakkaa haamua, istuen sinisamettisella matolla, jonka kultaripset laahasivat vedessä ja tarttuivat vesikasviin. Kolmella hengellä ei ole riittävästi tilaa kaik-veneessä; kaksi heistä istui mukavasti perässä samettityynyillä, jotka olivat samaa väriä kuin matto ja soutajien liveripuvut -- epäilemättä molemmat vanhemmat heistä -- ja kolmas, lapsellisin, istui kyyristyneenä heidän jalkojensa juuressa. He kulkivat niin läheltä ohi, että hän olisi voinut kosketella heitä. Näin lyhyen matkan päästä hän tuon sinä päivänä yksinkertaisen mustan harson läpi erotti Mélekin hymyilevät silmät, jotka kerran vilahdukselta oli nähnyt portaissa: sitten hän pikimmiltään loi katseen molempiin toisiin, jotka istuivat mukavammilla paikoilla. Toisella oli niinikään tavallista ohuempi huntu, jonka läpi erotti melkein koko nuoret, tavattoman säännöllispiirteiset ja kauniit kasvot, mutta joka kuitenkin peitti silmät epämääräiseen varjoon. Hän ei epäröinyt: se oli varmasti Zeyneb, joka viimein oli suostunut näyttäytymään ohuemmin verhottuna, ja kolmas, yhtä läpikuultamattoman hunnutettuna kuin aina ennenkin, oli Djénane.

He eivät tietenkään vaihtaneet tervehdystä, eivätkä merkkiäkään. Ainoastaan Mélek, jolla oli kaikkein ohuin huntu, hymyili hänelle, mutta niin salaa, että ainoastaan niin läheltä saattoi sen huomata.

Vielä kaksi kertaa he sivuuttivat toisensa, sitten oli aika lähteä kotia. Aurinko ei enää valaissut muuta kuin kumpujen ja metsän huippua; tunsi suloista iltaviileää, joka kohosi vedestä.

Ihmiset vähenivät vähenemistään pieneltä joelta ja sen rannoilta, jotka lopulta jäivät autioiksi seuraavaan viikkoon asti; kaik-veneet hajaantuivat eri tahoille Bosporia, vieden huviretkeltä kotia kauniit naiset, joiden ennen auringonlaskua täytyy palata ja sulkeutua pitkin Bosporin rantoja oleviin synkkiin haaremeihin. André antoi ystävättäreensä poistua paljoa aikaisemmin, peläten, että muuten näyttäisi siltä, kuin olisi hän tahtonut seurata heidän jäljessään. Sitten hän palasi kulkien vallan lähellä aasialaista rantaa hyvin hitaasti; antaakseen soutajienpa levätä ja nähdäkseen kuun nousevan.

XXI.

_Djénane Andrélle_.

Elokuun 17 päivä 1904 (frankkilaista ajanlaskua).

Tahdotteko siis todella, André, kuulla vaatimattoman tarinani jatkon? Olenhan alkanut kertoa teille sangen vähäpätöistä seikkailua.

Mutta kuinka haikea on rakkauden sammuminen. Jospa se edes tapahtuisi äkillisesti! Mutta se ponnistelee ja taistelee, ja tämä kuolemankamppaus on niin kauhea.

Kädestäni putosi pieni matkalaukku, ja permantoon särkyvän hajuvesi-pullon kilahduksesta Durdané käänsi päänsä minua kohti. Hän ei ollenkaan ollut hämillään. Hän mulkoili merivihreillä silmillään ja väänsi suunsa somaan pantterin-hymyynsä. Katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta. Hamdi ei vielä huomannut mitään. Tuo nainen oli kietonut toisen käsivartensa hänen kaulaansa, pakotti lempeästi hänet kääntämään päätään ja sanoi, ääni välinpitämättömänä: "Djénane"!

En tiedä mitä Hamdi teki, sillä pakenin, päästäkseni näkemästä enempää. Vaistomaisesti riensin hänen äitinsä luo. Hän luki paraikaa Koraania ja torui ensin, että hänen hartauttaan oli häiritty, mutta nousi sitten säikähtyneenä ja meni heidän luokseen, jättäen minut yksikseni. Palatessaan muutaman hetken kuluttua, hän sanoi minulle tyynesti ja lempeästi: "Palaa huoneeseesi, poloinen pienokainen, he eivät enää ole siellä."

Yksinäni huoneessani, ovet suljettuina, heittäydyin leposohvalle ja itkin, kunnes viimein väsymyksestä nukahdin. Ja sitten, millainen havahtuminen aamun koittaessa! Muistella kaikkea tätä, taas alkaa ajatella ja oivaltaa, että täytyy tehdä päätös. Olisin tahtonut vihata heitä, enkä tuntenut sisälläni muuta kuin tuskaa, en ollenkaan vihaa, vaan tuskaa ja rakkautta.

Oli aikainen aamuhetki, vielä hämärä. Kuulin askeleiden lähestyvän Oveani, anoppini astui sisään, ja saatoin hänen silmistään nähdä, että hän oli itkenyt. "Durdané on poissa -- hän sanoi -- lähetin hänet kauas täältä erään sukulaisen luo."

Sitten hän istuutui viereeni ja sanoi että sellaista tapahtuu elämässä joka päivä, että miehen oikut vaihtelevat yhtä tiheään kuin tuulenpuuskat; että minun oli parasta mennä huoneeseeni, tehdä itseni oikein kauniiksi ja hymyillä Hamdille illalla, hänen palatessaan palatsista; hän muka tuntui olevan hyvin pahoillaan, eikä tahtonut lähestyä minua, ennenkuin olin rauhoittunut.

Iltapäivällä minulle tuotiin silkkipuseroita, pitsejä, viuhkoja ja jalokivihelyjä.

Mutta minä en tahtonut muuta, kuin saada olla yksin huoneessani. Tahdoin saada selvyyttä omasta itsestäni. Ajatelkaahan, että edellisenä iltana olin palannut haaremiin vallan väreillen uudesta tunteesta: olin tuonut sinne mukaani saarilta kevään, sen tuoksut ja sen laulut, tuulen suudelmat, ja lemmen heräämisen koko vavahduksen.

Illalla tuli Hamdi luokseni tyynenä, hieman kalpeana. Minäkin olin tyyni ja pyysin häntä sanomaan minulle totuuden: vieläkö hän minua rakasti, vai ei? Sanoin aikovani palata isoäitini luo, päästääkseni hänet vapaaksi. Hän hymyili ja kietoi minut käsivarsiinsa: "Oletpa sinä lapsellinen, hän sanoi, voisinko minä lakata sinua rakastamasta?" Ja hän suuteli minua moneen kertaan ja huumasi minut hyväilyillään.

Koetin kuitenkin kysellä, kuinka hän oli voinut rakastaa tuota toista, jos hän yhä vielä rakasti minua... ja silloin, André, opin tuntemaan miehet, -- ainakin meidän maamme miehet: tämä ei edes rohjennut tunnustaa rakkauttaan! Tuota Durdanéta hän ei ollenkaan muka rakastanut. Se oli ollut pelkkä oikku, tuolla naisella kun oli vihreät silmät ja niin sulavan notkea ruumis, hänen tanssiessaan illalla, ja sitäpaitsi Durdané oli sanonut omaavansa salaisia keinoja lumotakseen miehiä, ja Hamdi oli tahtonut kerran kokea niitä. Mitä tämä muuten liikutti minua? Ellen niin odottamatta olisi tullut kotia, en koskaan olisi saanut sitä tietää.

Oi! Kuunnellessani tätä hänen puhettansa, tunsin sisälläni sääliä ja inhoa häntä, tuota naista ja itseäni kohtaan, joka _tahdoin_ antaa anteeksi. Kärsimykseni väheni, sittenkuin olin saanut tietää, että Hamdi oli ollut ihastunut ainoastaan tuon naisen notkeaan ruumiiseen ja merenvihreisiin silmiin! No niin! Tiesin olevani Durdanéta kauniimpi; minullakin oli vihreät silmät, tummemmat ja harvinaisemmat sävyltään kuin hänellä, ja jos ei Hamdi vaatinut muuta, kuin että lemmittynsä tuli olla kaunis ja rakastunut, niin olinhan nyt kumpaakin.

Ja sitten alkoi taistelu hänen takaisin valloittamisekseen. Oi, se ei ollut pitkä: Durdanén muisto ei kauan painanut hänen rakastajansa mieltä... Mutta en elämässäni ole kokenut surullisempia päiviä... Tunsin kaiken, mikä minussa oli ylevää ja puhdasta, katoavan, kuihtuvan kuin ruusut, jotka ollessaan lähellä tulta pudottavat lehtensä. Minulla oli yksi ainoa ajatus: saada hänet unhottamaan tuo toinen rakkaus vielä suuremman rakkauden tähden...

Mutta pian huomasin kauhukseni, että samalla kuin aloin halveksia itseäni, minussa vähitellen heräsi viha sitä miestä kohtiaan, jonka tähden alennuin. Sillä minusta oli tullut hänelle pelkkä leikkikalu. En tavoitellut muuta kuin että olisin kaunis -- ja eri tavalla joka päivä. Parisista saapui kokonaisia laatikoita täynnä ilta- ja yöpukuja, hajuvesiä ja ihomaalia; Länsimaiden ja omia itämaalaisia kaunistuskeinoja -- niitä minä yksinomaan tiedustelin. En enää mennyt yksityishuoneeseeni, sillä pelkäsin kirjojeni mykkiä soimauksia; siellähän liiteli ilmassa nykyisistä niin erilaiset ajatukset...

Mutta kaikesta huolimatta rakastunut Djénane itki entistä Djénanea, joka oli koettanut omistaa sielun... Ja kuinka kuvaisinkaan teille kiduttavaa tuskaani, jota tunsin huomatessani viimein, että hyväilyni olivat vilpilliset, että suudelmani valhettelivat, että rakkauteni oli sammunut!

Mutta hän rakasti minua nyt niin hehkuvasti, että ennen pitkää kauhistuin. Mitä tehdä, paetakseni hänen syleilyään, lopettaakseni tämän häpeän? En huomannut muuta pelastuskeinoa kuin kuoleman, ja tahdoin että menulla olisi siihen johtava keino valmiina tuolla peilipöydällä, jonka edessä näinä aikoina lakkaamatta istuin; se kuolema oli oleva helppo ja pikainen, heti käsiin saatavissa, sisältyen tuollaiseen hopeapulloon, joka oli hajuvesipullojani kaltainen.

Tällä kannalla olivat asiani, kun eräänä, aamuna, astuessani sisään anoppini Emiré-Hanumin saliin näin siellä kaksi vierailulla olevaa naista, jotka paraikaa pukivat ylleen tsharshafinsa lähteäkseen pois. Nämä olivat Durdané ja tuo kaukana asuva täti, joka oli ottanut hänet turviinsa. Durdané hymyili, niin kuin aina ennenkin, mutta sinä päivänä hänen kasvoissaan oli voitokas ilme, kun nuo vanhat naiset sitävastoin näyttivät alakuloisilta ja levottomilta. Minä puolestani olin vallan tyyni. Panin merkille, että Durdanén kellervänharmaa hame oli avara, että hänen vartalonsa näytti täyteläämmältä ja hänen liikkeensä raskaammilta. Hän puki hitaasti yllensä tsharshafinsa ja huntunsa, nyökäytti meille jäähyväisiksi päätänsä ja poistui.

"Miksi hän kävi täällä?" sen enempää en kysynyt, hänen mentyänsä. Emiré-Hanum veti minut istumaan viereensä divaanille, ja kyynelten valuessa hänen ryppyisille poskilleen, hän vastasi paljon epäröityään, että Durdanélle oli syntyvä lapsi, ja että mieheni täytyi ottaa hänet aviovaimokseen. Nainen meidän perheessämme ei saanut olla äiti olematta puoliso, ja sitäpaitsi oli Hamdin lapsella oikeus asua talossa.

Tätä sanoessaan hän itki ja painoi minua povelleen. Mutta kuinka levollisena kuuntelin häntä! Olihan tämä päinvastoin vapautus, joka tuli luokseni, kun jo luulin olevani hukassa! Ja vastasin heti, että kaiken tuon ymmärsin varsin hyvin, että Hamdi oli vapaa, ja että minä olin aivan valmis avioeroon, olematta kehenkään suuttunut.

"Ottaa avioero!" hän virkkoi, purskahtaen itkuun. -- "Aiot ottaa avioeron! Mutta jumaloihan poikani sinua! Ja me kaikki rakastamme sinua! Olethan sinä silmiemme valo!"

Vaimo parka, hän oli ainoa, jota kaihosin lähtiessäni tästä talosta... Saadakseen minut jäämään, hän alkoi kertoa minulle esimerkkejä aviovaimoista, jotka hänen aikanansa olivat voineet olla onnellisia samanlaisessa tilassa. Olihan hänen itsensäkin täytynyt jakaa pashan rakkautta toisten kanssa. Sittenkuin hänen kauneutensa oli himmentynyt, hän ei ollut nähnyt vaan yhden, vaan kolme nuorta naista jälkeläisinään haaremissa. Hän oli maininnut heitä _sisariksi_; ei yksikään heistä koskaan ollut kohdellut häntä ilman kunnioitusta, ja hänen luoksensa oli pasha aina tullut, kun hänellä oli joku tuttavallinen ilmoitus tehtävänä, jotain neuvoa pyydettävänä, tai jos tunsi itsensä sairaaksi. Oliko hän kärsinyt kaikesta tästä? Tuskin, koska hän muisti yhden ainoan surun elämässään, joka kohtasi hänet silloin kun pieni Sahida, viimeinen hänen kilpailijattaristaan kuoli, uskoen hänelle pienen lapsensa. Niin, pikku Férid, Hamdin nuorin veli, ei ollut hänen oma lapsensa, vaan Sahida paran poika. Kuulin siitä muuten ensi kerran puhuttavan.

Seuraavana päivänä oli Durdanén määrä palata haaremiin siihen jäädäkseen.

Mitä välitinkään tuosta naisesta asioideni ollessa sillä kannalla? Sitäpaitsi Hamdi ei enää rakastanut häntä, hän ei huolinut kenestäkään muusta kuin minusta. Mutta hän tarjosi minulle toivomani verukkeen, johon oli tartuttava, tilaisuuden, jota ei mistään hinnasta saanut laiminlyödä. Peläten kohtauksia ja Hamdin epätoivoa, tein ratkaisevan päätöksen, teeskennellen puolinaista alistumista. Polvillani itkevän äidin edessä pyysin ainoastaan lupaa viettää pari kuukautta Khassim-Pashassa, entisessä tyttöhuoneessani. Tämä lupa minulle myönnettiinkin. Tarvitsin sitä, näin sanoin, rauhoittuakseni; sitten olin palaava.

Ja ennenkuin Hamdi palasi Yldizistä, olin jo poissa.

Siihen aikaan te saavuitte Konstantinopoliin. Noiden kahden kuukauden kuluttua, tahtoi mieheni tietysti jälleen saada minut luokseen: lähetin hänelle sen sanan, ettei hän koskaan saisi minua elävänä, tuota pientä hopeapulloa en enää päästänyt käsistäni, ja syntyi kauhea taistelu siihen päivään asti, jona hänen majesteettinsa sulttani suvaitsi allekirjoittaa sen iraden, joka minut vapautti.

Minun on tunnustaminen, että kärsimystäni kesti vielä muutaman viikon. Vastoin luuloani tuon miehen kuva, hänen suudelmansa, joita olin liiaksi rakastanut ja liiaksi vihannut, vainosivat minua vielä jonkun aikaa edelleen.

Tänään olen vallan levollinen. Olen antanut hänelle anteeksi sen, että hän vähällä oli tehdä minusta liehinaisen: hän ei enää herätä minussa intohimoisia pyyteitä eikä vihaa: kaikki on lopussa. Jäljellä on hiukan häpeää siitä, että luulin löytäneeni rakkauden, sentähden että kaunis poika sulki minut syliinsä. Mutta olen saanut takaisia arvokkaisuuteni ja sieluni, ja sieluni on alkanut uutta elämää.

Vastatkaa nyt minulle, André, jotta tietäisin, ymmärrättekö te minua, vai luuletteko te, kuten niin moni muu, että minä olen pieni haaveellisen kiihoittunut olento, joka tavoittelee mahdotonta.

_Djénane_.

XXII.

André vastasi Djénanelle, että hänen Hamdinsa suuresti tuntui olevan kaikkien muiden miesten, niin hyvin Länsimaiden kuin Turkinmaan miesten kaltainen, ja että hän, Djénane, oli viehättävä poikkeuksellinen valio-olento. Ja sitten hän teki tuon peräti vähän omintakeisen ja henkevän huomautuksen, ettei mikään riennä niin nopeasti eteenpäin kuin aika; nuo kaksi vuotta hänen oleskeluajastaan Konstantinopolissa olivat jo alkaneet huveta, eivätkä ne enään koskaan palaisi. Heidän tulisi siis molempien käyttää hyväkseen jäljellä olevaa aikaa vaihtaakseen ajatuksia, jotka niin pian olivat raukeavat kuoleman kuiluihin, niin kuin kaikkien muidenkin kuolevaisten olentojen ajatukset.

Sitten hän sai kutsun tulla seuraavana torstaina Stambuliin, lähellä Sultan-Selimiä olevan umpikujan pohjukassa sijaitsevaan vanhaan taloon.

Sinä päivänä hän kulki varhain aamulla höyryveneessä Bosporia pitkin, ja kesäinen Stambul, joka tuntui siirtyneeltä Arapiaan, oli tukahduttavan kuuma, ja moskeijat hohtivat häikäisevän valkoisina elokuun paahtavassa auringonpaisteessa. Kuka olisi tuona päivänä voinut kuvitella, että tällä kaupungilla saattoi olla niin pitkät talvet, ja niin hitaasti sulavat kinokset? Kadut olivat tavallista autiommat, sillä monet olivat muuttaneet Bosporin rannoille tai Marmarameren saarille, ja Itämaan tuoksut tuntuivat voimakkaammin helteisessä ilmassa.

Odottaessaan määräaikaa hän meni Sultan-Fatihiin ja istuutui tavalliselle paikalleen, puiden siimekseen moskeijan edustalle. Siellä olevat imanit, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkiin aikoihin, tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti, mutta vaipuivat sen jälkeen takaisin unelmiinsa. Ja "kafedji" kohteli häntä kantavieraana ja toi hänelle rauhoittavan nargile-piipun. Talon kissa, pikku Tekir, joka edellisenä keväänä usein oli pitänyt hänelle seuraa, tuli heti hänen luokseen ja painoi päänsä hänen polvilleen, kerjäten hyväilyä. Vastapäätä olevan moskeijan valkeiden muurien heijastus häikäisi silmiä. Lapset ammensivat vettä kaivosta ja kaatoivat sitä tupakoitsijoiden ympärillä olevalle vanhalle kivitykselle, mutta kuitenkin oli niin kuuma, että puiden oksilla riippuvissa häkeissään olevat peipot ja rastaat vaikenivat ja torkkuivat. Puista varisi kellastuneita lehtiä, ilmoittaen tämän kauniin kesän pikaista loppua.

Sultan-Selimin lähistöön hän saapui kello kahden ajoissa, tukahuttavan helteen painamana ja askelista kajahtava umpikuja oli huolestuttavan autio. Kuparikolkuttimella varustetun oven takana hän näki Mélekin odottamassa, ja hän hymyili kuin hyvä pieni toveri ainakin, joka on iloinen ystävänsä jälleennäkemisestä. Hänen kasvoillaan oli yksinkertainen harso, ja ne saattoi nähdä jotenkin yhtä selvästi kuin europpalaisen suruharson läpi. Yläkerrassa hän tapasi Zeynebin samoin puettuna, ja ensi kerran hän näki hänen ruskeiden silmiensä säteilevän ja kohtasi niiden lempeän ja vakavan katseen. Mutta kuten oli odottanutkin, Djénane edelleenkin esiintyi solakkana mustana haamuna, jonka kasvot olivat täydelleen peitetyt.

Heti kun André oli istuutunut yksinkertaiselle vaalistuneelle divaanille, kysyi Djénane häneltä, hieman omituinen sävy äänessä:

-- No, kuinka voi ystävänne Jean Renaud?

-- Kiitos kysymästänne, hän voi erinomaisen hyvin, mutta kuinka tiedätte hänen nimensä?

-- Haaremeissa tiedetään kaikki. Voin esimerkiksi mainita teille, että olitte eilen päivällisillä rouva Saint-Enogat'in luona, istuitte naisen vieressä, jolla oli vaaleanpunainen puku; myöhemmin te molemmat erositte muusta seurasta ja menitte istumaan puutarhan penkille, missä hän kuutamossa poltti teiltä saamaansa savuketta. Ja niin edespäin... Kaiken, mitä teette, mikä teille tapahtuu, sen me tiedämme... Te vakuutatte siis, että herra Jean Renaud yhä edelleen voi hyvin?

-- Totta kai, niin kuin jo sanoin...

-- Siinä tapauksessa sinä Mélek olet nähnyt turhaa vaivaa: keinosi eivät tehoa.

André Lhéry sai nyt kuulla, että Mélek joku päivä sitten -- enemmän tosissaan kuin pilalla -- oli rukoillut ja noitunut aiheuttaakseen Jean Renaudin kuoleman, hän kun oli kuvitellut, että tämän nuoren miehen vaikutus Lhéryhin oli huono, ja että hän ylläpiti hänen epäluuloaan heitä kohtaan.

-- Olettepa tahtonut tutustua Itämaan naisiin. Nyt näette, millaisia me olemme. Kun raapii pois ulkokiillon, huomaa, että olemme pikku raakalaisia!

-- Mitä Jean Renaud'hon tulee, erehdytte täydellisesti. Päinvastoin tuo miesparka lakkaamatta uneksii teistä! Ja, ilman häntä emme olisi tutustuneet toisiimme. Se oli hän, joka laahasi minut mukaansa ensi yhtymykseemme Pasha-Bagtshéhen, tuona päivänä, jona tuuli niin kovasti, sillä minä olin päättänyt olla sinne lähtemättä...

-- Tuo kiltti Jean Renaud! huudahti Mélek. Kuulkaahan, ottakaa hänet mukaanne kauniiseen veneeseenne ensi perjantaina "Suolattomille Vesille". Minä tulen sinne vartavasten, hymyilemään hänelle ohi kulkiessamme...

Synkässä ja hämyisessä haaremissa, jossa tuskin saattoi aavistaa, kuinka loistava suvipäivä vallitsi ulkona, Djénane esiintyi vielä liikkumattomampana ja arvoituksellisempana, kuin edellisellä kerralla. Huomasi, että hänet oli vallannut uudenlainen ujous ja väkinäisyys, hän kun oli liiaksi paljastanut itseään viime pitkissä kirjeissään, ja kun André näki hänet sellaisena, hän hiukan hermostui, jopa kävi taisteluhaluiseksikin.

Sinä päivänä Djénane koetti kohdistaa keskustelun kirjaan:

-- Siitä kaiketi tulee romaani?

-- Kuinka minä voisin kirjottaa muuta? Mutta tuo romaani ei vielä ole minulla ollenkaan selvillä.

-- Sallitteko minun lausua mielipiteeni? Tietysti romaani, jossa tekin vähän esiinnytte.

-- Ei toki, kiitos kunniasta.

-- Antakaahan minun lähemmin selittää, mitä tarkoitan. Ettehän te siinä puhu ensimäisessä persoonassa, tiedänhän, että ette enää tahdo sitä tehdä. Mutta siinä voisi esiintyä meidän maassamme vieraileva europpalainen, Itämaita ihaileva runoilija, joka näkee teidän silmillänne ja tuntee teidän sielullanne.

-- Ja te luulette, ettei minua muka heti tunnettaisi!

-- Mitä se haittaisi?... Ettekö salli minun jatkaa? Tuhansien välttämättömien vaarojen uhatessa hän salaa kohtaa yhden meidän turkkilaisista sisaristamme, ja he rakastuvat toisiinsa...

-- Entä sitten?

-- Sitten hän, kirjailija, matkustaa pois, se on surullista, mutta siinä kaikki...

-- Tuollainen juoni olisi jotain aivan uutta minun tuotannossani...

-- Anteeksi, se siinä olisi aivan uutta, että heidän välinen rakkaus pysyisi puhtaana ja etteivät he sitä koskaan toisilleen tunnustaisi.

-- Ja miten kävisi tuon naisen, hänen matkustettuaan pois?

-- Tuon naisen!... Mitä muuta hän voisikaan tehdä kuin _kuolla!_

Tuon sanan kuolla hän lausui niin syvällä vakaumuksella, että se iski Andréhen kuin salama. Hän joutui siitä niin hämilleen, ettei voinut sanoa sanaakaan vastaukseksi.