Part 13

Aasian puolella, missä asuu melkein pelkkiä turkkilaisia, jotka halveksivat uudenaikaista rihkamaa ja rakastavat rauhallisuutta, saattaa ilman pettymystä soutaa sangen lähellä rantaa, sillä siellä on vielä koskemattomana menneisyyden ja Itämaiden lumous, joka liitelee kaikkialla. Jokaisessa rantamutkassa, joka lahdessa, joka aukenee metsäisten kumpujen juurella, ilmenee jotain vanhanaikaista, kookkaita puita, itämaalaisen salaperäisyyden piilopaikkoja. Rannoilla ei ole teitä, vaan vanhan tavan mukaan on jokaisella talolla pieni, eristetty marmorilaiturinsa, joilla haareminaisten on lupa ohuesti verhottuina oleskella, katsellen jalkojensa juuressa kisailevia aaltoja, tai siroja, puolikuun muotoisia kaarevia kaik-veneitä.

Siellä täällä on siimekkäitä poukamia, täynnä kalastajaveneitä pitkine vinoine raakapuineen, pyhiä hautausmaita, joiden kullatut hautapatsaat ulottuvat alas vedenpintaan asti, ikäänkuin nekin tahtoisivat katsella kaikkia näitä laivoja ja nähdä kaikkien soutajien tahdissa liikuttavan airoja; monta sataa vuotta vanhojen, kunnianarvoisten plataanien varjostamia moskeijoja, avoimia kyläpaikkoja, joilla riippuu verkkoja kuivamassa holveiksi muodostuneilla oksilla ja joilla turbaanipäisiä uneksijoita istuu jonkun lumivalkean marmorikaivon ympärillä, jota koristavat kullatut kirjoitukset ja arabeskit.

Kun lähtee matkaamaan Terapiasta ja Mustanmeren suulta Konstantinopoliin, aukenee vähitellen silmien eteen Bosporin satumainen näky, jonka komeus kasvamistaan kasvaa, saavuttaen huippunsa sinä hetkenä, jona saavutaan Marmaramerelle: vasemmalla näkyy silloin Aasian Skutari, ja oikealla, korkealla, yläpuolella pitkiä marmorilaitureita ja sulttaanin palatsia, kohoavat Stambulin ääriviivat, sen lukemattomille tornineen ja kupukattoineen.

Tässä vaihtelevaisessa ja yllätyksistä rikkaassa ympäristössä oli André Lhéryn määrä oleskella syksyyn asti, odotellen noita pieniä mustia varjoja, jotka olivat sanoneet hänelle: "Mekin tulemme viettämään kesämme Bosporin rannalla", mutta jotka eivät enää moneen päivään olleet antaneet elonmerkkejä. Ja miten tietää nyt, kuinka heidän laitansa oli, hänellä kun ei ollut tunnussanaa päästäkseen heidän Makedonian metsien siimeksessä piilevän linnansa yhteyteen.

XVIII.

Djénanen Andrélle kirjoittama kirje.

Bounar-Bachissa, lähellä Salonikia, 20. p. kesäkuuta 1901 (frankkilaista ajanlaskua).

Ystävättärenne on ajatellut teitä, mutta viikkokausiin hän ei ole voinut kirjoittaa, häntä kun on liian tarkasti vartioitu.

Tänään hän tahtoisi kertoa teille jokapäiväisen tarinansa, avioliittonsa tarinan; suvaitkaa kuunnella sitä yhtä kärsivällisesti kuin kuuntelitte Zeynebin ja Mélekin tarinaa Stambulissa, kuten muistanette, tuossa kelpo imettäjäni pienessä talossa.

Se tuntematon mies, jonka isäni oli antanut minulle puolisoksi, tosin ei ollut raaka eikä kivulloinen: päinvastoin hän oli kaunis vaaleatukkainen upseeri, tavoiltaan hieno ja lempeä, ja olisin voinut häntä rakastaa. Vaikka alussa häntä kammoksuin, minulle pakollisesti tyrkytettynä aviopuolisona, en nyt enää tunne mitään vihantunteita häntä kohtaan. Mutta en hyväksynyt rakkautta sellaisena, kuin hän sitä käsitti, rakkautta, joka oli pelkkää himoa ja joka oli välinpitämätön sydämeni omistamisesta.

Kuten tiedätte, elävät meillä, muhamettilaisissa perheissä, mies ja naiset kokonaan erillään toisistaan. Tämä tapa on tosin katoamaisillaan, ja tunnen etuoikeutettuja naisia, jotka saavat viettää elämänsä yhdessä miehensä kanssa. Mutta näin ei ole laita sellaisissa vanhoissa ankaran uskonnollisissa perheissä kuin meidän: niissä _haaremi_, jossa meidän täytyy asustaa, ja _selamlike_, jossa oleskelevat miehet, meidän valtijaamme, ovat kokonaan erotetut toisistaan.

Asuin siis isossa ruhtinaallisessa haaremissamme, anoppini, kahden kälyn ja erään Hamdin nuoren naisserkun, Durdané'n kanssa; viimemainittu oli kaunis, iholtaan valkoinen kuin alabasteri, tukka oli henneh'illä tulipunaiseksi värjätty, silmät merivihreät ja kiiltävät, eivät koskaan katsoneet toista suoraan silmiin.

Hamdi oli ainoa poika, ja hänen vaimoansa hemmoteltiin suuresti. Minulle oli annettu kokonainen kerros tuossa äärettömän vanhassa ja avarassa palatsissa yksinomaan minun käytettävissäni oli neljä komeata salia muinaisturkkilaiseen tyyliin, joissa minulla oli hirveän ikävä. Makuuhuoneeni sisustus oli tuotu Parisista, samoin erään Ludvik XVI:nnen tyylisen salin huonekalut, ja yksityishuoneeni, johon minun oli sallittu tuoda kirjani -- oh, muistan, miten järjestäessäni niitä valkoisella lakkavärillä sivellyihin pieniin kaappeihin, tunsin ahdistusta ajatellessani, että täällä, missä avioelämäni oli alkanut, se oli päättyväkin, ja että se jo oli antanut minulle kaiken, mitä saatoin siltä odottaa! Tällainen oli siis avio: hyväilyjä ja suudelmia, jotka eivät koskaan hakeneet sieluani, pitkiä yksinäisiä vankilahetkiä, vailla mielenkiintoa ja päämäärää, ja sitten nuo muut hetket, joina minun täytyi näytellä nuken osaa -- tai vieläkin halvempaa osaa...

Olin koettanut sisustaa yksityishuoneeni kodikkaaksi ja kehottaa Hamdia viettämään siinä vapaat hetkensä. Luin hänelle lehtiä, puhuin hänelle sulttaanin palatsia ja armeijaa koskevista asioista, koetin saada selville, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, oppiakseni puhumaan siitä. Mutta tämä ei ollenkaan vastannut hänen perinnäisiä harrastuksiaan, sen oivalsin täydesti.

"Kaikki tuo sopii keskusteluaineeksi miesten kesken selamlikessa" -- näin hän huomautti. -- Hän vaati ainoastaan, että olin kaunis ja rakastunut... Hän vaati sitä niin usein, että se oli liikaa.

Durdané sitävastoin osasi olla rakastunut! Perheen keskuudessa ihailtiin hänen suloaan -- nuoren pantterin suloa, jonka liikkeet olivat notkean keinuvia. Iltaisin hän tanssi ja soitti luuttua. Hän puhui hyvin vähän, mutta hymyili alinomaan, ja tämä hymy uhkui lupauksia mutta samalla julmuutta, ja se paljasti hänen pienet, suippokärkiset hampaansa.

Hän tuli usein luokseni muka pitämään minulle seuraa. Kuinka suuresti hän silloin ilmaisi halveksivansa kirjojani, pianoni, kirjoitusvihkojani ja kirjeitäni! Hän vei minut aina kauas pois kaikesta tästä, johonkin turkkilaiseen saliin, missä heittäytyi pitkäkseen divaanille polttamaan savukkeita, leikitellen ainaisella pelillään. Luulin voivani valittaa surujani hänelle, joka oli ollut naimisissa ja joka oli nuori. Mutta hän avasi suuret merivihreät silmänsä ja purskahti nauruun: "Mitä sinä valitat? Olethan nuori, kaunis, ja sinulla on mies, jota lopulta opit rakastamaan!" -- "Ei, vastasin minä, en omista häntä, meillä kun ei ole mitään yhteisiä ajatuksia." --"Mitä sinä välität hänen ajatuksistaan? Sinä omistat _hänet_, ja omistat hänet aivan _itseäsi varten_!" -- Hän painosti viime sanoja, ja hänen silmissään oli ilkeä ilme.

Hamdin äidille tuotti todellista surua, ettei minulla vuoden kestäneen avion jälkeen ollut lasta; epäilemättä, näin hän väitti, minut oli noiduttu. Ja minä kieltäydyin lähtemästä lähteille, moskeijoihin ja dervishién luo, jotka olivat kuuluisia sellaisen noituuden kumoamistaidosta: lasta en tahtonut saada. Jos meille onnettomuudeksi olisi syntynyt tyttölapsi, miten olisinkaan häntä kasvattanut? Itämaalaistapaanko, niin kuin Durdané oli kasvatettu, ilman muuta päämäärää elämästä kuin laulaminen ja hyväily? Vai samoinkuin meidät. Zeyneb'in, Mélek'in ja minut itseni, siten tuomiten hänet joutumaan kauheiden kärsimysten alaiseksi?

Nähkääs. André, tiedän, että meidän kärsimyksemme on jotain välttämätöntä, että me, ja todennäköisesti nekin jotka tulevat meidän jälkeemme, ovat ainoastaan portaita, joiden avulla tulevaisuuden turkkilaisnainen voi kohota ja vapautua. Mutta tunsin, ettei minulla olisi rohkeutta vihkiä tähän uhrautuvaiseen osaan pientä olentoa, joka olisi omaa lihaani ja vertani, ja jota olisin tuudittanut sylissäni.

Siihen aikaan oli Hamdi lujasti päättänyt hakea paikkaa jossakin ulkomaan lähetyksessä.

-- Otanpa sinut mukaani, näin hän lupaili, ja siellä saat järjestää elämäsi niinkuin länsimaalaiset naiset, kuten esim. lähettiläämme vaimo Wienissä ja prinsessa Eminé Ruotsissa.

Ajattelin silloin, että me ollen kahden pienemmässä asunnossa pakostakin eläisimme enemmän yhdessä. Luulin niinikään, että hän toisessa maassa olisi iloinen, ehkäpä ylpeä siitä, että hänellä oli sivistynyt, kaikkeen perehtynyt vaimo.

Kuinka paljon vaivaa näinkään perehtyäkseni kaikkeen! Luin kaikki etevimmät ranskalaiset aikakauskirjat, kaikki suuret sanomalehdet, ja sitäpaitsi romaaneja ja näytelmiä. Silloin; André, tutustuin teihin perinpohjin. Jo tyttönä olin lukenut _Medjé'n_ ja muutamia muita itämaalaisaiheisia kirjojanne. Siihen elämäni aikaan luin ne uudelleen, ja nyt käsitin vielä paremmin, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme teille, me mahomettilaisnaiset ja miksi pidämme enemmän teistä, kuin monesta muusta kirjailijasta. Se johtuu siitä, että olemme teissä huomanneet likeistä hengenheimolaisuutta, sillä te ymmärrätte Islamia. Oi tuota meidän vääristeltyä ja väärinkäsitettyä Islamiamme, jolle kutenkin pysymme niin uskollisina, meidän kärsimyksemme kun eivät perustu sen käskyihin!... Profeettamme ei ole tuominnut meitä siihen marttyyriuteen, johon meidät pakotetaan. Hunnun, jonka hän muinoin antoi meille, oli määrä olla turvanamme eikä orjuuden merkkinä. Hänen tarkotuksensa ei koskaan ole ollut se, että me olisimme pelkkiä leikkikaluja; se hurskas imani, joka opetti meille pyhää kirjaamme, on nimenomaan vakuuttanut sitä meille. Sanokaa se, tekin André, koraanin kunniaksi ja niiden hyvitykseksi, jotka kärsivät. Sanokaa se lopuksi senkin tähden että me teitä rakastamme...

Luettuani itämaalaisaiheiset kirjanne, en malttanut olla lukematta muita teoksianne. Joka sivulle lankesi kyynel... Tokkohan paljon luetut kirjailijat tulevat ajatelleeksi kuinka monet erilaiset sielut vajoavat heidän ajatuspiiriinsä? Länsimaalaisiin naisiin, jotka _näkevät_ maailman, jotka elävät siinä mukana, kirjailijan kuvaukset luultavasti eivät tee yhtä syvää vaikutusta. Mutta meille, ainaisesti vangituille, ojennatte te peilin, joka kuvastaa meille tuota alati outoa maailmaa; teidän kauttanne saamme sen nähdä. Ja teidän kauttanne me tunnemme, elämme; ymmärrätte siis, että arvossa pidetty kirjailija muuttuu osaksi meitä itseämme. Olen seurannut teitä ympäri maan piiriä, ja olen koonnut albumeja täyteen teitä koskevia sanomalehtileikkeleitä; mitä teistä on sanottu moittivaa, en ole uskonut. Paljoa aikaisemmin kuin teidät näin, aavistin tarkoin millainen mies te olitte. Kun viimein tutustuin teihin, ette enää ollut minulle outo. Kun annoitte minulle muotokuvanne, André, oli minulla ne kaikki jo ennestään, ja säilytin niitä silkkilaukussa piilotetun lippaan pohjalla!... Ette kai voi vaatia, että me tämän tunnustukseni jälkeen vielä tapaisimme toisiamme? Ei, sellaista sanoo ainoastaan ystävälle, jota ei _enää koskaan näe jälleen_.

Mutta olenpa eksynyt kauas pois yksinkertaisesta aviotarinastani!... Luulenpa ehtineeni komeiden häideni jälkeisen talven loppuun. Talvi oli pitkä sinä vuotena. Ja Stambul oli kahden kuukauden aikana lumen peitossa. Minä olin käynyt hyvin kalpeaksi ja heikoksi. Hamdin äiti, Emiré-Hanum, aavisti kyllä, etten ollut onnellinen. Hän kaiketi oli levoton nähdessään kalpeuteni, sillä eräänä päivänä, lähetettiin noutamaan lääkäreitä, ja heidän kehotuksestaan minut lähetettiin pariksi kuukaudeksi saarille [Prinssien saaret Marmarameressä Konstantinopolissa sanotaan ainoastaan "saaret"], joille ystävättärenne Zevneb ja Mélek jo olivat asettuneet.

Tunnettehan nuo saaremme ja niiden uhkean keväisen ilmanalan? Siellä hengittää ilman mukana rakkautta elämään ja rakkautta rakkauteen. Tässä puhtaassa ilmassa ja tuoksuvien piinioiden varjossa tunsin jälleen virkoavani. Ikävät muistot, avioelämäni epäsoinnut vaihtuivat helläksi kaihomielisyydeksi. Pidin nyt mielettömänä, että olin kohdellut miestäni niin oikullisesti ja vaativaisesti. Tuo ilmanala ja tuo huhtikuu olivat muuttaneet minut. Kuutamoiltoina kävelin yksin huvilamme kauniissa puutarhassa, eikä minulla ollut muuta toivoa, muuta unelmaa, kuin että Hamdini olisi ollut luonani, käsivarsi vyötäisilläni, ja että olisin yksinomaan hänen rakastajattarensa. Kaipasin katkerasti niitä suudelmia, joihin en ollut tahtonut vastata, niitä hyväilyjä, jotka olivat olleet minusta vastenmieliset.

Ennen määräaikaa ja kellekään ilmoittamatta palasin Stambuliin ainoastaan orjieni seurassa.

Höyryvene, jonka koneisto joutui epäkuntoon, viipyi tavallista kauemmin matkalla, ja vasta illalla saavuin perille -- ja te tiedätte, ettei meidän mahomettilaisnaisten ole lupa olla ulkona auringonlaskun jälkeen. Kello kävi kymmenettä kun minä kenenkään huomaamatta astuin sisään palatsimme. Siihen aikaan kaiketi Hamdi, kuten tavallisesti oli selamlikessa isänsä ja ystäviensä seurassa; anoppini oli epäilemättä sulkeutunut huoneeseensa lukemaan koraaniansa, ja serkkuni luultavasti paraikaa antoi jonkun taitavan orjattaren ennustaa tulevaa kohtaloa kahviporosta.

Menin siis suoraa päätä ylös huoneisiini, ja astuessani sisään, näin kaikkein ensiksi Durdanén mieheni sylissä...

Sanotte kaiketi, André, että minun seikkailuni on kovin jokapäiväinen ja hyvin tavallinen Länsimailla; enkä olekaan kertonut sitä teille muun kuin jatkon vuoksi.

Mutta olen väsynyt, ystävä hyvä, jota en enää saa nähdä, ja tuo jatko tulee huomenna.

_Djénane_.

XIX.

Koko heinäkuu kului kuitenkin niin ettei André Lhéry saanut luvattua jatkoa eikä liioin mitään muuta tietoa kolmesta pienestä varjosta.

Samoin kuin kaikki ne, jotka tähän vuodenaikaan asuvat Bosporin rannalla, hänkin oleskeli paljon vesillä, kulkien joka päivä edestakaisin Europan ja Aasian väliä. Ollen ainakin ylitä itämaalainen kuin turkkilaisen, hänellä oli kaik-veneensä; ja soutajilla oli tuo tavallinen puku: Brussasta tuodusta musliinikankaasta tehdyt leveähihaiset paidat ja kullalla kirjaillut samettitakit. Vene oli valkoinen, pitkä ja kaita, suippokokkainen kuin nuoli, samettiliverit olivat väriltään punaiset.

Eräänä aamuna hän näissä tamineissa souti pitkin aasialaista rantaa ja katseli hajamielisenä vallan lähellä vettä olevia vanhoja taloja, haaremien suljettuja ikkunoita, salaperäisten puutarhojen ristikkoporttien yli kaareutuvia vihreitä oksia. Silloin hän näki edessään kevyen veneen jota souti kolme naista, valkoiset silkkipuvut yllä; huolellisesti napitettuun pitkään takkiin puettu eunukki istui perässä, ja nuo kolme naista soutivat tarmon takaa, ikäänkuin soutukilpailussa.

He kulkivat vallan läheltä hänen ohitsensa ja käänsivät päänsä häntä kohti. Hän pani merkille, että heillä oli hienot kädet, mutta harsohuntu, joka peitti heidän kasvonsa, esti häntä enempää näkemästä.

Hän ei aavistanut, että siinä oli kohdannut kolme mustaa haamuansa, jotka kesällä olivat vaihtaneet väriä ja tulleet valkoisiksi.

Seuraavana päivänä he kirjoittivat hänelle:

Elokuun 3 päivä 1904.

Jo kaksi päivää ovat ystävättärenne asuneet Bosporin aasianpuoleisella rannalla. Ja eilisaamuna he olivat lähteneet vesille, tapansa mukaan itse soutaakseen vastakkaiselle Pasha-Bagtshé rannalle, missä pensastot ovat täynnä karhunvatukoita, ja ruoho sinikaunokkeja.

Soudimme siis itse. Mustan tsharshafin asemesta olimme pukeneet yllemme ainoastaan vaaleasilkkisen jeldirmén ja musliinihunnun päähän, niin kuin on luvallista maalla ja Bosporin rannalla. Kaikki oli kaunista ja kukkeata, todellinen lemmen ja uuden elämän sarastusaika. Ilma oli raitis ja kevyt, eivätkä airot käsissämme olleet höyhentä raskaammat. Sensijaan, että tyynesti olisimme nauttineet kauniista aamusta, tunsimme mieletöntä halua nopeasti päästä eteenpäin, ja kiidätimme venettä pitkin vedenpintaa, ikäänkuin olisimme ajaneet takaa onnea tai kuolemaa.

Mutta emme saavuttaneet kuolemaa, emmekä onnea tällä retkellämme, vaan ystävämme, joka näytteli pashaa kauniissa veneessä, punaisiin ja kultaan puettuine soutajineen, ja minä katsoin teitä suoraan silmiin, tekin katsoitte minuun päin, näkemättä silmiäni.

Tänne tulomme jälkeen olemme olleet hiukan päästä pyörällä, kuin vangit, jotka pääsevät kopista, siirtyen yksinkertaiseen vankeuteen, jospahan tietäisitte, kuinka vaikea oli olla siellä, huolimatta komeista ruusuista! Kun on, niinkuin te, länsimaalainen ja lisäksi hehkuva ja vapaa ihminen, lienee vaikeata käsittää, kuinka kauhea on tämä meidän toimeton elämämme, jonka taivaanrannalla kajastaa ainoastaan yksi valopilkku: lepo kaukana Eyoubin hautausmaalla sypressin siimeksessä, imaanin luettua tavanmukaiet rukoukset!

_Djénane_.

Meitä voi verrata noihin kallisarvoisiin lasiastioihin, joita säilytetään leseillä täytetyissä laatikoissa. Täten luullaan voitavan suojella meitä kaikilta sysäyksiltä, mutta ne osuvat meihin kaikesta huolimatta, ja avoimet haavat, joiden reunat lakkaamatta kahnautuvat toisiansa vastaan, tuottavat meille outoa, kipeätä ja kauheata tuskaa...

_Zeyneb_.

Kuten kaiketi jo olette huomannut, ystävä André, olen minä meistä kolmesta ainoa järkevä. Molemmat toiset -- mutta olkoon tämä sanottu ainoastaan meidän kesken -- ovat "hassahtavia". Varsinkin Djénane, joka kernaasti jatkaa kirjevaihtoa kanssanne, mutta joka ei enää tahdo teitä tavata.

Onneksi olen minä täällä, ja voin järjestää asiat. Vastatkaa käyttämällä vanhaa osoitetta (Rouva Zahidé, muistattehan). Ylihuomenna luotettava ystävätär lähtee kaupunkiin ja noutaa kirjeen postista.

_Mélek_.

XX.

André vastasi heille heti. Djénanelle hän kirjoitti: "Enkö koskaan enää saisi nähdä teitä jälleen -- tai oikeammin kuulla jälleen ääntänne, sillä enhän koskaan ole nähnyt teitä -- ja ainoastaan sentähden, että te viehättävällä tavalla olette tunnustaneet minulle henkisen ystävyytenne! Kuinka lapsellista! Tehdäänpä minulle vallan toisenlaisiakin tunnustuksia, eivätkä ne ollenkaan kiihota mieltäni."

Hän katsoi parhaaksi ottaa asian pilan kannalta ja tyytyä näyttelemään vanhempaa, hieman isällistä ystävää.

Mutta oikeastaan hän oli levoton siitä, mihin äärimäisyyksiin tuo pieni, ylpeä ja itsepäinen sielu saattaisi eksyä. Hän oli levoton, ja tunsi sitäpaitsi, että tuo nainen jo oli käynyt hänelle hyvin rakkaaksi, ja että hänen kesänsä kävisi lopen synkäksi, ellei hän enää näkisi häntä.

Kirjeessään hän pyysi tuota luvattua tarinan jatkoa, ja lopuksi hän, keventääkseen omaatuntoaan kertoi, miten sattumalta oli saanut tietää kutka he olivat, kaikki kolme.

Pari päivää myöhemmin he vastasivat:

Onpa onnetonta, että olette saanut tietää, kutka me olemme: saattavatko ne ystävättäret, joiden kasvoja ette koskaan ole näkevä, edelleen huvittaa teitä, kun heidän poloinen pieni salaperäisyytensä on paljastettu?

Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa, kuin että tulette saamaan tarinani jatkon.

Jälleennäkemisemme ei ole yhtä yksinkertainen asia; antakaahan minulle miettimisaikaa...

_Djénane_.

Minäpä annan teille täydellisiä tietoja meistä, ilmaisemalla missä asumme. Kun soudatte alaspäin Bosporia Aasian puolella on Tshibulkin ohi kuljettuanne toisen lahdelman rannalla moskeija, ja sen jälkeen tulee iso "jali", hyvin vanhaa tyyliä, korkeine ristikkoaitauksineen, komea, mutta kolkko. Kohtelias pitkään takkiin puettu neekeri kävelee aina edestakaisin kapealla laiturilla: se on asuntomme. Toisessa kerroksessa, joka ulkonee muusta rakennuksesta yläpuolelle vedenpintaa, ovat vasemmalla ne kuusi vahvojen ristikkojen suojelemaa ikkunaa, jotka kuuluvat meidän huoneisiimme. Koska te pidätte aasialaisesta rannasta, voisitte soutaa siitä ohi ja katsoa ylös ikkunoihin, kuitenkin huomiota herättämättä: ystävättärenne, jotka kaukaa tuntevat veneenne, tulevat ystävyyden merkiksi ristikkoaukosta pistämään esiin sormenpään tai nenäliinan nipukan.

Välit Djénaneen kyllä järjestyvät, ja voitte varmasti odottaa kohtaamista Stambulissa ensi viikolla.

_Mélek_.

Hän ei odottanut toista kehotusta "soutaakseen siitä ohi". Seuraava päivä oli sattumalta perjantai, hienoston huviretkipäivä aasianpuoleisilla "Suolattomilla Vesillä", jonne hän ei koskaan ollut lähtemättä, ja Djénanen vanhanaikainen asunto, jonka epäilemättä helposti saattoi löytää, oli matkan varrella. Ollen lepäävässä asennossa kaik-veneessään hän kulki niin läheltä ohi, kuin varovaisuus suinkin salli. Tuo talo, turkkilaiseen tapaan rakennettu, kokonaan puusta ja vanhuuttaan hiukan vino sekä tummankeltainen väriltään, oli komea, mutta salaperäinen ja synkkä. Bospori huuhteli melkein sen kivijalkaa, ja hänen vanginelämää viettävien ystävättäriensä ikkunat ulkoilivat yläpuolella vedenpintaa, jota alituinen rantavirtaus liikutteli. Rakennuksen takana oli korkeiden muurien ympäröimiä puutarhoja, jotka kohosivat rannikon metsäkumpuun asti.

Talon maakerroksessa oli eräänlainen holvi, jossa ennen muinoin tavallisesti säilytettiin isäntäväen veneitä; tullessaan lähemmäksi André näki matkalle valmiin kauniin veneen lähtevän siitä vesille; sen soutajien puvut olivat kullalla kirjailtua sinistä samettia, ja samanvärinen koruompeleinen samettimatto riippui laidoilta aina vedenpintaan asti. Aikoivatkohan hänen pikku ystävättärensäkin lähteä "Suolattomille Vesille"? Siltä ainakin näytti.

Ohikulkiessaan André loi katseen hänelle neuvottuihin ikkunoihin. Sormusten peittämät hienot sormet pistivät esiin rautaristikkoaukosta, samoin siinä näkyi nenäliinan korvake. Lapsellisesta tavasta liikuttaa sormiaan ja tanssittaa nenäliinansa nipukkaa André heti tunsi Mélekin.

Konstantinopolissa, on "Europan Suolattomat Vedet",, pieni joki, joka virtaa niittyjen ja puiden välitse, ja jolle joukoittain lähdetään joka perjantai keväällä. Sitäpaitsi on olemassa "Aasian Suolattomat Vedet": vielä pienempi joki, melkein puro, joka tulee Aasian ylängöiltä, laskien Bosporiin. Sinne kokoonnutaan joka perjantai suvella.

Tuona päivänä, siihen aikaan, jona André läksi sinne, tuli joukottain toisia veneitä molemmilta rannoilta, toisissa verhottuja naisia, toisissa miehiä, punainen fezi päässä. Siinä kohoaa eriskummainen keskiaikainen sarasenilainen linna, torneineen ja ampumareikineen, ja sen vieressä komea kioski marmorilaiturineen, jonka omistaa hänen majesteettinsa sulttaani, ja näiden rakennuksien edustalla on sen pienen kuuluisan vesistön suu, joka viikottain houkuttelee luokseen niin monta salaperäistä kaunotarta.

Ennenkuin Andrén vene poikkesi soutamaan kaislikon poikki ja rannalla kasvavien sananjalkojen väliin, hän kääntyi katsomaan, tulivatko hänen ystävättärensä niinikään tänne, ja kaukaa hän luuli tuntevansa heidän mustien tsharshafiensa ääriviivat ja soutajien kullalla kirjaillut siniset liverit.