Part 11

Ja hän tottui vähitellen siihen, ettei saanut nähdä heidän kasvojaan. Ojentaessaan hänelle palavaa tulitikkua tai sitä pientä kuppia, josta juodaan turkkilaista kahvia, he häärivät hänen ympärillään hienoina, keveinä, innostuneina, mutta yhä aavemaisen mustina, ja heidän kumartuessaan, harso heidän kasvojensa edessä riippui pitkän parran tavoin, joka kuin pilalla olisi kiinnitetty näihin nuoriin, siroihin olentoihin.

He olivat ainoastaan näennäisesti turvissa tässä umpikuja-talossa, joka yllätyksen sattuessa olisi ollut todellinen rotanpyydys.

Jos he sattumalta kuulivat jonkun astuvan ulkona rikkaruohoisella katukivityksellä, he katsoivat levottomina ulos suojelevien puuhäkkien raoista. Se olikin vaan joku turbaani-päinen ukko, joka palasi kotia, tai korttelin vedenkantaja, nahkasäkki selässä.

Sopimuksen mukaisesti tuli heidän kaikkien puhutella toisiaan _pelkällä_ nimellä. Mutta ei kukaan ollut rohjennut alkaa, niin että he nyt eivät maininneet toisiaan millään nimellä.

Äkkiä he pahasti säikähtyivät: ulko-oven kuparikolkutin kaikui kärsimättömän käden iskuista ja piti pahaa hälyä keskellä näitä hiljaisia, yksinäisiä taloja. He syöksyivät kaikki ristikkoikkunoiden ääreen: se oli mustaan silkki-tsharshafiin pukeutunut nainen, sauvaan nojaava ja vuosien taakasta kumartunut.

-- Se ei ole ollenkaan vaarallista, he sanoivat, tätä olemme odottaneet. Pahinta on vaan se, että hänen täytyy tulla tähän huoneeseen.

-- Pitääkö minun siis piiloittautua?

-- Se ei ole tarpeellista. Mene sinä avaamaan hänelle, Mélek, ja sano hänelle niinkuin sovimme. Tuo nainen kulkee ainoastaan tämän huoneen läpi, eikä palaa... Mennessään ohitsenne hän ehkä kysyy teiltä turkinkielellä: _kuinka voi pieni potilas?_ Ja teidän tarvitsee vastata ainoastaan -- tietysti niinikään turkinkielellä -- että _hän tästä aamusta alkaen on voinut paljoa paremmin_.

Kohta senjälkeen ilmaantui tuo vanha nainen, harso kasvojen edessä, hapuillen sauvallaan astuessaan yksinkertaisilla matoilla. Hän kysyi todella Andrélta:

-- No, voiko hän paremmin, tuo poika parka?

-- Paljon paremmin, varsinkin tästä aamusta lähtien.

-- Hyvä, kiitos, kiitos!

Sitten sauvan varassa kulkeva eukko katosi pienestä huoneen perällä olevasta ovesta.

Hänen mentyään ei heillä enää ollut kuin muutama silmänräpäys keskustelemisaikaa. Ja kun ne olivat ohi, he päästivät Andrén menemään, luvaten, että he vielä kerran, kaikesta huolimatta, olivat toisensa kohtaavat.

-- Menkää, ystävämme; astukaa hitaasti umpikujan päähän, hypistellen rukousnauhaanne; ristikkojen lomitse me kolme valvomme, että poistumisenne tapahtuu asianomaisessa järjestyksessä.

XIV.

Seuraavana torstaina muuan vanha eunukki vaieten ja salaperäisenä toi Andrélle kirjeen, jossa hänet kutsuttiin heitä tapaamaan seuraavana lauantaina samaan paikkaan. Kirjeen mukana saapui muutamia koteloon suljettuja isoja pahvikortteja.

-- Kas vaan, ajatteli André, heidän lupaamansa valokuvat! Ja kärsimättömän uteliaana vihdoinkin saada nähdä heidän silmänsä, hän repi auki kuoren.

Siinä kyllä oli kolme valokuvaa, ilman tsharshafeja ja jakmakeja, niissä olivat tietenkin asianmukaiset nimikirjoitukset, sekä ranskalaisin että turkkilaisin nimikirjoituksin, nimittäin yhdessä Djénane, toisessa Zeyneb, kolmannessa Mélek. Olivatpa hänen ystävättärensä esittäytyäkseen pukeutuneet juhlapukuihin: nämä olivat hienoja, avokaulaisia, täysin pansilaisia pukuja. Mutta Zeyneb ja Mélek olivat valokuvatut vallan takaa, näki ainoastaan heidän pienten korviensa reunan ja ulkopuolen; Djénane oli ainoa, joka näyttäytyi edestäpäin, mutta hän piti kasvojensa edessä sulkaviuhkaa, joka kokonaan peitti ne sekä hiukset.

Tuona lauantaina ei tapahtunut mitään traagillista salaperäisessä talossa, johon he nyt toistamiseen kokoontuivat, eikä ilmaantunut ketään häijyä haltijatarta.

-- Olemme täällä, selitti Djénane, kiltin imettäjäni luona, joka ei koskaan ole voinut minulta kieltää mitään; tuo sairas lapsi oli hänen poikansa, vanha vaimo hänen äitinsä, jolle Mélek oli sanonut teidän muka olevan uuden lääkärin. Ymmärrättekö salajuonen? Minulla on kuitenkin omantunnon vaivoja siitä, että annan hänen näytellä niin vaarallista osaa... Mutta kun tämä on viimeinen kerta...

He keskustelivat pari tuntia, tällä kertaa koskettelematta kirjaa; epäilemättä he pelkäsivät ikävystyttävänsä häntä, liian usein puhumalla siitä. Olihan hän muuten jo luvannut; sillähän oli jo jotakin voitettu.

Heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, seikkoja, jotka olivat jääneet mainitsematta, sillä nuo kolme naista olivat todella jo kauan eläneet hänen seurassaan, hänen kirjojaan lukemalla, ja mitä häneen tulee -- joka yleensä oli niin tyytymätön siitä, että oli paljastanut itsensä, tuhansille välinpitämättömille -- tämä oli niitä harvoja tapauksia, joissa hän ei katunut avomielisimpiäkään tunnustuksiaan.

Ja todella, kuinka vähän merkitseekään ymmärtämättömien olkain kohautus verrattuna siihen syvään kiintymykseen, jotka heräävät eri osissa maailmaa tuntemattomien naisten sieluissa -- ja tämä on ehkä ainoa seikka, joka rohkaisee kirjoittamaan!

Sinä päivänä vallitsi täysi luottamus, sopu ja häiriintymätön ystävyys André Lhéryn ja hänen haareminsa kolmen pienen varjon välillä. He tunsivat hänet sangen hyvin hänen kirjoistaan, ja kun hän ei tietänyt mitään heistä, kuunteli hän enemmän kuin puhui. Zeyneb ja Mélek kertoivat avioeroistaan ja tulevaisuudesta, joka oli oleva toivotonta vankeustilaa. Djénane sitävastoin ei maininnut mitään lähempää itsestään.

Sen luottamuksen ja myötätuntoisuuden lisäksi, jotka niin pian olivat lähentäneet heidät toisiinsa, he molemmin puolin hämmästyen huomasivat yhden seikan: he saattoivat olla iloisia. André ihastui tähän heidän rodussaan piilevään nuorekkaaseen hilpeyteen, joka heissä kaikesta huolimatta oli säilynyt ja joka ilmenit paremmin nyt, kun he eivät enää ujostelleet häntä. Ja André, jota he olivat luulleet niin synkäksi, jota oli kuvattu ylpeäksi ja kylmäksi, oli heti heidän edessään riisunut tuon naamarin, oli osoittautunut hyvin teeskentelemättömäksi, ylen huvitetuksi kaikesta ja sielultaan ikäänsä paljon nuoremmaksi, jona veitikkamaisen lapselliseksi.

Nämä naiset olivat ensimäiset _sivistyneet_ turkkilaisnaiset, joiden kanssa hän puhui. Eivätkä he puolestaan koko elämässään olleet näin puhelleet kenenkään muun miehen kanssa. Tässä pienessä, pimeässä ja rappeutuneessa talossa keskellä Vanhaa Stambulia, raunioiden ja hautojen ympäröiminä, he toteuttivat mahdottoman ainoastaan kokoontumalla ja vaihtamalla ajatuksia.

Ja he ihmettelivät, etteivät tunteneet toisiaan kovin vieraiksi, ollen kuitenkin niin erilaiset olemukseltaan; he huomasivat päinvastoin, että heillä oli täysin yhteiset ajatukset ja mielipiteet, ikäänkuin olisivat olleet vanhoja ystäviä. Kaiken sen, minkä nuo naiset tiesivät elämästä yleensä, oloista Europassa ja sen henkisestä kehityksestä, he olivat yksinäisyydessään oppineet kirjoistaan. Ja nyt, kun he ihmeen kautta olivat saaneet puhua länsimaalaisen kanssa, tunnettua nimeä kantavan miehen kanssa, he huomasivat olevansa samalla tasolla kuin hän; ja hän puolestaan kohteli heitä vertaisinaan, etevinä olentoina, _sieluina_, ja tämä täytti heidän mielensä ennen aavistamattomalla hurmauksella.

Tuona päivänä Zeyneb vuorostaan tarjoili virvokkeita pieneltä pöydältä, joka täillä kertaa oli peitetty hopealla kirjaillulla vihreäsilkkisellä liinalla, jolle oli sirotettu tuoreita punaisia ruusuja. Djénane puolestaan pysyttelihe jotenkin syrjässä, liikuttamatta mustien suruharsojensa ainoatakaan poimua. Hän puhui kenties enemmän kuin toiset, ja varsinkin hänen kysymyksensä olivat syvällisempiä; mutta hän ei liikkunut paikaltaan, vaan näytti tahallisesti haluavan olla kaikista kolmesta saavuttamattomin, se, jonka ruumiillisuus oli vähimmin tuntuva. Ainoastaan kerran, kun hän teki liikkeen käsivarrellaan, vilahti harson alta hänen hihansa, joka sen kevään muodin mukaisesti oli hyvin avara ja paisuva ja tehty vaaleanvihreillä kirjauksilla koristetusta sitruunan keltaisesta silkkiharsosta; -- nämä molemmat värit painuivat Andrén mieleen ja tarjosivat hänelle todisteluainesta seuraavana päivänä.

Heidän ympärillään oli synkempää kuin edellisellä viikolla, sillä sää oli käynyt koleaksi, vaikka olikin toukokuu; kuuli Mustanmeren tuulen ulvovan nurkissa vallan kuin talvella. Koko Stambul värjötti vilusta tummien pilvien peittämän taivaan alla; ja vaatimattomassa pienessä haaremissa oli puolihämärä.

Ulko-oven kolkutin, joka aina herätti heissä levottomuutta, sai heidät säpsähtämään.

-- Tuossa he tulevat, sanoi Mélek, joka heti kumartui katsomaan ulos ristikkoikkunasta. Olenpa iloinen siitä, että he ovat päässeet pujahtamaan ulos!

Hän riensi alas avaamaan ja palasi pian kahden mustiin puetun ja läpitunkemattomien harsojen verhoaman naisen seurassa, jotka niinikään näyttivät nuorilta ja hienoilta.

-- Herra André Lhéry, esitti Djénane. Kaksi ystävätärtäni; ovathan heidän nimensä teille yhdentekevät, eikö totta?

-- Kaksi naishaamua, eikä muuta, sanoi toinen tulijoista, lausuen erityisellä äänenpainolla tuon sanan, jota André ehkä oli väärinkäyttänyt jossakin viimeksi julkaisemistaan kirjoissa.

He ojensivat hänelle valkoisten hansikkaiden peittämät pienet kätensä. Muuten nämä molemmat äsken saapuneet varjot puhuivat ranskaa lempeällä äänellä ja täysin sujuvasti.

-- Ystävättäremme ovat kertoneet meille, sanoi toinen heistä, että te aiotte kirjoittaa teoksen kahdennenkymmenennen vuosisadan turkkilaisnaisen hyväksi, ja me tahdoimme tulla kiittämään teitä siitä.

-- Mikä on oleva sen kirjan nimi? kysyi toinen ja istuutui hitaasti ja sirosti yksinkertaiselle haalistuneelle divaanille.

-- En totta tosiaan vielä ole sitä ajatellut. Tämä ehdotus on niin uusi, ja tunnustan, että minua on hiukan pakotettu suostumaan siihen... Voimmehan yksissä neuvoin keksiä tuon kirjan nimen, jos suvaitsette... Tuota noin, minä puolestani ehdotan nimeä: _Havahtuneita_.

-- "Havahtuneita", toisti Djénane hitaasti. Voidakseen havahtua, on täytynyt elää, emmekä me ole koskaan eläneet. Emmekä muuta pyytäisi, kuin että saisimme elää. Me emme ole havahtuneita, me olemme menehtyneitä, vangittuja, tukahdutettuja...

-- Nyt olen löytänyt oikean nimen, huudahti pikku Mélek, joka sinä päivänä ei ollenkaan malttanut pysyä vakavana. Kuinka miellyttäisi teitä: "Tukahdutettuja"? Tämä nimi muuten niin hyvin kuvaisi sitä tilaa, jossa olemme näiden paksujen harsojen alla, jotka puemme yllemme lähtiessämme teitä tapaamaan, herra Lhéry. Sillä ette voi kuvitella kuinka valkeata on hengittää niiden alla!

-- Aioin juuri kysyä, miksi pidätte niitä kasvojenne edessä, kun olette ystävänne seurassa, voisitte tyytyä esiintymään verhottuna samoin kuin kaikki ne naiset, jotka kohtaa Stambulissa, nimittäin kasvoilla ohuempi harso, jonka läpi häämöittää jotain: kasvojen ääriviivat, kulmakarvat,, jopa joskus silmätkin. Mutta teidän kasvoistanne ei näe mitään.

-- Niin, tietäkää, ettei tämä tällainen piiloittautuminen ollenkaan ole säädyllistä... On yleistä, että jos kadulla kohtaa naisen, joka salaperäisesti on verhoutunut kolminkertaisilla harsoilla, niin voi sanoa: Tuo menee, minne hänen ei pitäisi mennä. (Meistä esim. voisi niin sanoa.) Ja tämä on min tunnettua, että toiset naiset, jotka tulevat tuollaista vastaan, hymyilevät ja työkkäävät toisiaan kyynäspäähän.

-- No, Mélek, sanoi Djénane lempeästi soimaten, älä nyt puhu tyhmyyksiä... "Havahtuneita", siinä sanassa on hyvä kaiku, mutta se ei merkitykseltään ole täysin onnistunut.

-- Ajattelin näin, sanoi André: Muistattehan kauniit tarut vanhoilta ajoilta, tarun valkyriasta, joka nukkui maanalaisessa linnassaan, nukkuvan metsän prinsessan, joka uinaili keskellä korpea olevassa linnassaan. Valitettavasti lumous kumottiin, ja he havahtuivat. No niin! Te turkkilaisnaiset olette vuosisatoja nukkuneet sikeätä unta, perinnäisuskojen ja dogmien vartioimina!... Mutta äkkiä tulee häijy velho, nimittäin henkäys Länsimailta, haihduttaa lumouksen, ja te heräätte kaikki yht'aikaa, te heräätte elämisen tuskan, tiedon kärsimyksen tietoisuuteen...

Mutta Djénane myöntyi ainoastaan puoleksi. Hänellä oli epäilemättä oma ehdotuksensa tuon kirjan nimeksi, mutta sitä hän ei vielä näyttänyt tahtovan sanoa.

Äsken saapuneet naiset olivat niinikään kapinallisia, jopa äärimäisyksiin asti.

Sinä keväänä puhuttiin Konstantinopolissa paljon nuoresta ylhäisestä naisesta, joka oli paennut Parisiin; tämä juttu pani päät pyörälle haaremeissa, ja nämä molemmat pienet naishahmot uneksivat vaarallisia unelmia.

-- Te, sanoi Djénane heille, voisitte kenties löytää onnen sieltä etäisestä maasta, sillä teillä on länsimaalaista verta suonissanne. -- Heidän isoäitinsä oli ranskatar, joka meni naimisiin turkkilaiselle ja kääntyi Islamin-uskoon. -- Mutta minä, Zeyneb tai Mélek, emme voi lähteä pois Turkinmaalta. Meille kolmelle se on mahdoton vapautuksen muoto. Pikemmin vielä pahempia nöyryytyksiä ja ankarampaa orjuutta. Kunhan vaan saamme kuolla täällä ja nukkua Eyoubissa!

-- Olettepa vallan oikeassa! sanoi André.

He puhuivat vieläkin aikeestaan matkustaa pois joksikin aikaa. Oliko se totta? Mutta erotessaan heistä tällä kertaa André oli vanna siitä, että oli näkevä heidät jälleen: olihan kirja yhdysside heidän välillään, ja ehkäpä vielä lisäksi toinenkin epämääräisempi, mutta jo vahvaksi käynyt ja mieluisa side oli alkanut solmiutua hänen ja varsinkin Djénanen välille.

Mélek, joka toimi näppäränä ovenvartijana tässä yllätyksiä uhkuvassa talossa, sai toimekseen saattaa hänet ulos. Heidän lyhyen kaksinolonsa aikana käytävässä André moitti häntä ankarasti hänen pilanteostaan noilla valokuvilla. Mélek ei vastannut mitään, vaan seurasi häntä puoliväliin vanhoja pimeitä portaita nähdäkseen, että hän osasi avata oven salvat ja lukon.

Kun André sitten kääntyi kynnyksellä viimeistä hyvästiä varten, näki hän Mélekin ylhäällä hymyilevän hänelle, kaikki kauniit valkoiset hampaat näkyvissä, pieni pystynenä ivallisena, silti näyttämättä häijyltä, sanalla sanoen kaksikymmenvuotiaan koko viehättävin kasvoin, joista säteilivät suuret kauniit harmaat silmät. Molemmin käsin hän piti ylhäällä harsoa, jonka oli nostanut aina otsaa kehystäviin kultakutreihinsa asti. Ja hänen hymynsä tuntui sanovan: "Minä se todella olen, pikku Mélek ystävänne, jonka täten esitän teille! Minun laitani ei muuten ole samoin kuin toisien, Djénanen esimerkiksi: minä en merkitse mitään. Hyvästi André Lhéry, hyvästi!"

Tätä kesti vaan vilahdukselta, sitten lankesi jälleen tuo musta verho. André huusi hänelle puoliääneen kiitoksensa -- turkinkielellä, hän kun jo oli melkein ulkona, astumaisillaan synkkään umpikujaan.

Ulkona oli kylmä, taivas sankkojen pilvien vallassa, ja Mustaltamereltä puhalsi vinha tuuli. Tämä iltapäivä oli synkkä kuin joulukuulla. Sellaisen sään vallitessa Stambul palautti tavallista tuskallisemmin hänen mieleensä hänen nuoruutensa, sillä talvi oli muinoin ollut hänen Eyoubissa vallinneen lyhyen hurmausaikansa kehyksenä. Astuessaan Sultan-Selimin moskeijan edustalla olevan aution torin poikki, hän äkkiä räikeän selvästi muisti kulkeneensa siitä yhtä yksinäisenä ja yhtä kolean pohjatuulen puhaltaessa, harmaana iltana viisikolmatta vuotta sitten. Nyt rakkaan pikku vainajan kuva äkkiä täydelleen syrjäytti Djénanen kuvan.

XV.

Seuraavana päivänä hän sattumalta jalan kulki Peran valtakatua pitkin, ollen muutamien lähetystöönsä kuuluvien, miellyttävien henkilöiden, herra ja rouva de Sain Enogat'in, seurassa, jotka niinikään olivat eksyneet sinne ja joiden kanssa hän oli ruvennut yhä enemmän seurustelemaan. Mustat katetut vaunut ajoivat ohi, ja sisällä niissä André ohimennen huomasi tsharshafiin puetun turkkilaisnaisen. Rouva de Saint-Enogat tervehti varovasti verhottua naista, joka heti hiukan hermostuneena veti ikkunan eteen vaunu-uutimen. Tätä pikaista liikettä tarkatessaan huomasi André vaipan alta pilkottavan esiin sitruunankeltaisen vihreillä kirjauksilla koristetun silkkihihan, jonka varmasti tiesi nähneensä edellisenä päivänä.

-- Kuinka, tervehdittekö turkkilaista naista kadulla? kysyi André.

-- Oli todella hyvin tahditonta tehdä niin varsinkin kun olin teidän ja mieheni seurassa.

-- Ja kuka oli tuo nainen?

-- Djénane Tewlik-Pasha, yksi nuoren Turkinmaan hienoimpia naisia.

-- Vai niin!... Onko hän kaunis?

-- Enempää kuin kaunis. Hurmaava. -- Ja rikas ajoneuvoista päättäen?

-- Kerrotaan, että hänellä Aasiassa on omaisuutta, joka arvoltaan vastaa kokonaista maakuntaa. Hänkin on teidän ihailijattarianne, rakas mestari. (Hän korosti hiukan ivallisesti sanoja "rakas mestari", tietäen, että Lhéry kammoksui tätä arvonimeä.) Viime viikolla oli, kuten muistanette, eräänä iltapäivänä päästetty lomalle kaikki ----:n lähetystön miehiset jäsenet, jotta olisi voitu panna toimeen tee-kutsut, joihin turkkilaisnaiset saattoivat tulla. Tuo Djénane oli vieraiden joukossa... Muuan nainen läsnäolijoista morkkasi teitä pahanpäiväisesti...

-- Ehkäpä te?

-- En suinkaan. Se huvittaa minua ainoastaan silloin kun te olette läsnä... Se oli kreivitär d'A... No niin, rouva Tewfik-Pasha rupesi puolustamaan teitä niin tulisesti... Muuten minusta tuntuu, kuin herättäisi tämä nainen teissä suurta mielenkiintoa?

-- Minussako? Kuinka se olisikaan mahdollista? Tiedättehän varsin hyvin, ettei turkkilaisnainen ole meitä varten! Olenhan vaan pannut merkille nuo komeat vaunut, jotka usein kohtaan tielläni.

-- Useinko? Onpa teillä hyvä onni, tuo nainen tuskin koskaan on ajelemassa.

-- Onpa niinkin. Ja tavallisesti näen kaksi muuta, ilmeisesti nuorta, naista hänen seurassaan.

-- Kenties hänen serkkunsa, entisen ministerin, Mehmed-Bein tyttäret.

-- Mitkä ovat näiden Mehmed-Bein tyttärien nimet?

-- Vanhempi on nimeltään Zeyneb... toinen... Mélek, luullakseni.

Rouva de Saint-Enogat aavisti aivan varmaan jotakin, mutta hän oli liian kiltti ja luotettava tehdäkseen mitään vaarallista.

Ystävättäret olivat todella matkustaneet Konstantinopolista, sillä pari päivää myöhemmin André sai Djénanelta kirjeen, jossa oli Salonikin postileima:

Toukokuun 18. päivä, 1904.

Te, hyvä ystävämme, joka niin suuresti rakastatte ruusuja, miksi ette ole täällä luonamme? Jospa te, joka ymmärrätte paremmin ja rakastatte enemmän Itämaita kuin kukaan muu länsimaalainen, voisitte tunkeutua tähän vanhaan palatsiin, johon me olemme asettuneet lepäämään muutamaksi viikoksi korkeiden, synkkien ja kukkasten peittämien muurien taakse!

Olemme erään iäkkään sukulaisemme luona, hyvin kaukana kaupungista, keskellä maaseutua. Kaikki ympärillämme on vanhaa: ihmiset ja esineet. Täällä ei ole muita nuoria kuin me ja meidän kolme pientä tsherkessiläistä orjatartamme, jotka ovat tyytyväiset kohtaloonsa, ymmärtämättä meidän valituksiamme.

Niinä viitenä vuotena, joina emme ole käyneet täällä, olimme unhottaneet, millainen on tämä elämä, johon verrattuna elämämme Stambulissa tuntuu helpolta ja vapaalta. Tunnemme olevamme muukalaisia tässä ympäristössä, johon äkkiä olemme siirtyneet, ja joita kokonainen ihmispolvi meitä erottaa. Meistä pidetään, mutta samalla vihataan uutta sieluamme. Kunnioituksesta ja kotirauhan vuoksi koetamme mukautua vanhan aikuisiin muodollisuuksiin ja tapoihin. Mutta tämä ei riitä, aavistetaan kuitenkin tuota uudesta syntynyttä sielua, joka ponnistelee vapauteen, joka sykähtelee ja väräjää, eikä voida antaa anteeksi, että se on vapautunut, ei edes, että se on olemassa.

Ja kuitenkin kuinka monin ponnistuksin, uhrauksin ja kärsimyksin olemme saaneet maksaa tämän vapautumisen? Mutta te, länsimaalainen, ette voi ymmärtää näitä taisteluja; teidän sielunne on epäilemättä alati saanut kehittyä häiriintymättä sille soveliaassa ilmapiirissä. Te ette voi ymmärtää...

Kuinka näyttäisimmekään teistä täällä sekä vierailta että kotiutuneilta! Jospa voisitte nähdä meidät tämän vanhan puutarhan sopukassa, missä istun kirjoittamassa teille kirjettä kioskissa, jonka seinät ovat leikattua puuta sinne tänne sovitettuine fajanssi-laattoineen ja jossa vesi laulaen pulppuilee marmorialtaassa. Yltympäri on vanhanaikaisia divaaneja päällystettyinä haalistuneella vaaleanpunaisella silkillä, jossa vielä kiiltää jokunen hopeasäie. Ja ulkopuolella on tuhlaileva runsaus noita vaaleita ruusuja, jotka kasvavat kimputtain ja joita teillä sanotaan morsiusruusuiksi. Ystävättärenne eivät enää ole puetut europpalaisiin hameisiin tai uudenaikaisiin tsharshafeihin; he ovat omaksuneet isoäitiensä puvut. Sillä olemme vanhoista arkuista nuuskineet esille komeita pukuja, jotka muinoin ovat loistaneet Abd-ul-Medzidin aikuisessa keisarillisessa haaremissa. (Se hovinainen, joka niitä käytti, oli isoisämme äiti.) Oletteko nähnyt tällaisia hameita? Niillä on pitkä laahus ja liepeet, jotka niinikään laahaavat, mutta jotka nostetaan ja sidotaan yhteen silloin kun lähdetään astumaan. Meidän valitsemamme hameet ovat vaaleanpunaiset, vihreät ja keltaiset, vaalenneet kuin kirjan lehtien välissä säilytetyt kukat; niiden värit näyttävät pelkiltä häiveheijastuksilta, jotka ennen pitkää kokonaan katoavat.

Näihin muistorikkaisiin hameisiin puettuina ja istuen kioskissa suihkulähteen reunalla, olemme lukeneet teidän viime kirjanne "Kabulin maa" -- meidän _oman_ kappaleemme, nimittäin kappaleen, jonka te itse meille annoitte. Taiteilija kuin olette, ette olisi voinut kuvitella sille sopivampaa lukupaikkaa. Lukemattomat ruusut, joita riippuu kaikkialla, muodostavat tiheitä uutimia ikkunoiden eteen, ja kevät näillä eteläisillä seuduilla hurmaa meitä viileine tuulahduksilleen... Nyt olemme siis nähneet Kabulin.

Mutta suoraan sanoen, hyvä ystävä, en pidä tästä kirjasta yhtä paljoa kuin edellisistä, siinä ei ole tarpeeksi _teitä_ itseänne. En ole itkenyt niin kuin lukiessani useita muita teidän kirjoittamianne teoksia, jotka eivät aina itsessään ole surullisia, mutta jotka herättävät minussa mielenliikutusta ja levottomuutta. Oi, älkää enää kirjoittako yksinomaan järjellänne. Ette enää luullakseni, tahdo paljastaa sisimpiä tunteitanne... Mitä huolitte te siitä, mitä ihmiset sanovat? Kirjoittakaa edelleenkin sydämellänne; vai onko se jo niin väsynyt ja välinpitämätön, ettei enää voi kuulla sen sykintää kirjoissanne, niinkuin ennen?...

Nyt laskeutuu ilta ja se hetki on niin kaunis näissä hiljaisissa puutarhoissa joissa kukatkin nyt näyttävät miettiväisiltä; ja muistoja uhkuvilta. Voisi viipyä siellä loppumattomiin ja kuunnella pienen vesisuihkun lorinaa marmorialtaassa, vaikka sen ääni onkin alati sama, kuvastaen päivien yksitoikkoisuutta. Tämä paikka voisi niin hyvin olla paratiisi. Tuntee, että täällä kaikki ihmisen sisässä ja hänen ympärillään voisi olla kaunista! Täällä voisi elämä ja onni olla yhtä, kunhan vaan _olisi vapaus!_

Meidän on nyt palaaminen palatsiin ja sanomme ystävällemme hyvästi. Tuossa tulee pitkä neekeri noutamaan meitä, sillä on jo myöhä, ja orjattaret ovat alkaneet laulaa ja soittaa luuttua huvittaakseen talon vanhoja naisia. Hetken kuluttua on meidänkin pakko tanssia, ja meidät kielletään puhumasta ranskaa, mikä ei estä ketään meistä nukkumasta joku teidän kirjoistanne pieluksemme alla.

Hyvästi, ystävämme, ajattelettekohan joskus pieniä kasvottomia varjojanne?

_Djénane_.

XVI.

Stambulin muurien edustalla olevalla hautausmaalla oli tuon yksinkertaisen haudan korjaus suoritettu muutamien turkkilaisten ystävien avustuksella.

Ja André joka ei ollut rohjennut näyttäytyä läheisyydessä ennen kivitöiden päättymistä, meni nyt, toukokuun 30 päivänä tervehtimään uusien marmorilaattojen alla lepäävää pientä vainajaa.