Part 5

Duotno, kallellinen torni -- mitä teistä olen nähnyt? En mitään, en tosiaankaan mitään, sillä mieleni on alakuloinen, ajatukseni muualla. Esineet seisovat kyllä edessäni, mutta en kykene niihin huomiotani kiinnittämään.

Sitä paremmalla tuulella on Leo. Pelkkää hellyyttä, leikillisyyttä, hullunkurisuutta! Hän suutelee -- vieläpä tulisestikin, jos tarvitaan. Hän ei piittaa minun alakuloisuudestani; vaikkapa häneen loisin kuinka soimaavan silmäyksen, se ei häntä vähintäkään häiritse. Leikkipuheillaan, sanasutkauksillaan hän minuun vaikuttaa ja on saattanut minut monta kertaa vastoin tahtoani naurahtamaan. Mikä onnettomuus, kun ei voi näyttää tarpeeksi vakavalta, juhlalliselta -- niinkuin esim. minä. Kasvojeni ilme on säännöllisesti iloinen, ystävällinen ja synkeältä näyttääkseni minun täytyy erityisellä ponnistuksella koota pilviä otsalleni. Mutta se ei, sen olen huomannut, hämmästytä Leoa.

Jos olen synkeä, sanoo hän: "Nukkeni, älä ole juro -- se ei sinulle onnistu."

Jos kiivastun: "Nukkeni, ei mitään intohimoa!"

Aina vaan nukkeni, nukkeni!... Hän pitää minua nukkena, jolla sopii leikitellä. Siinä hän on suuresti erehtyvä!

Genua, huhtik. 26.

Illalliseksi Leo tilasi sampanjaa ja tyhjensi melkein yksin koko pullon.

Huoneesemme saavuttuamme hän hellästi syleili minua ... mutta minä peitin kasvoni.

-- Mitä teet, nukkeni? -- kysyi hän kummastellen.

-- Nukkesi tekee sitä, ettei suutele partaisia kasvoja! -- vastasin minä jäykästi.

-- Taaskin tuo parta?

-- Taaskin! Ja aina, aina -- siksi kuin se ajetaan pois!

Lienen puhunut tavattomalla voimalla ja kiiholla, sillä Leo vähäisen säpsähti. Hänen leikillisyytensä katosi yht'äkkiä ja vakavan, melkein suuttuneen näköisenä hän iski silmänsä minuun, ikäänkuin olisi tahtonut lukea sielustani. Minä kestin hänen silmäyksensä ... hetken aikaa heitimme toisillemme sudensilmää!

Yhtäkkiä nuot vakavat kasvot muuttuvat -- aurinko pilkistää -- Leo purskahtaa nauruun ja huudahtaa:

-- Nukkeni! Onko todellakin päätetty, ettet suutele minua ennen kuin parta on poissa?

-- On kuin onkin!

-- Hyvä, se on siis poistettava; anna minulle nyt vaan suukkonen! -- vastaa mieheni suurimmalla hellyydellä.

-- Todellakin?

-- Heti huomenna aamulla!

Maailma melkein pyöri ympärilläni -- riemun tunne valtasi koko olentoni. Ei voitto ilahuttanut minua, ei se, että Leo antautui, vaan se kokemus, että hän tosiaan minua rakastaa! Kuinka hyvä ihminen hän on, mieheni! Hän rakastaa minua -- jää siis vaikutusvoimani alaiseksi -- ei siis ole minulta katoova! Kylläpä pidän vaaria, ettei hän turmellu. Vaan silti en anna hänen tuntea valtaani -- hellästi, huomaamatta olen häntä taluttava -- ja Budapestiin palattuamme saattaa hän huoleti taas antaa partansa kasvaa, minä en siitä välitä.

Lankesin hänen kaulaansa! Hehkuvassa suudelmassa huulemme kohtasivat toisensa... Katedraalin tornissa kello ilmoitti sydänyön hetken... Suloisia sanoja kuiskaellen teimme sovinnon... Kuinka ihana sovinto on!

Nizza, huhtik. 27.

Olisin tahtonut että hän sovintoillan jälkeisenä aamuna heti olisi ajauttanut partansa, mutta juna lähti aikaisin, parturilat olivat vielä suljetut, minun täytyi luopua aikomuksestani.

-- Mutta Nizzassa, siellä menemme heti parturille, eikö niin?

-- Se on tietty!

Kaunis on Riviera aina, viehättävä -- mutta kauniin, jos rakastavan miehen rinnalla sitä kulkee -- sovinnon jälkeisenä päivänä! Löytyykö toista sen vertaista rautatietä -- nuorille, onnellisille häämatkailijoille tarkoituksenmukaisempaa? Maanalaisia tunneleja ehtimiseen!... Tuo rata on teknillinen mestariteos!

Eräs englantilainen istui samassa vaunussa vastapäätä meitä. Kymmenennestä tunnelista ulos päästyämme hän nousi ylös ja siirtyi toiseen vaunuun...

-- Siihen me olemme syypäät -- naureskeli mieheni. -- Hän pakeni muiskutulvaa, ettei hukkuisi siihen.

-- Kuinka hän sitä olisi nähnyt -- tunneleissahan me vaan suutelimme.

-- Hän ei nähnyt, mutta kuuli!

-- Paha mies! Mikset ole varovaisempi, maiskutat aina niin!

Nizza, huhtik. 28.

Kavallusta!

Olen petetty!

Leo on syönyt sanansa!

Tänään aamulla käskin hänen mennä parturille sill'aikaa kuin pukeudun -- hän menikin ulos -- palasi myös takaisin -- mutta parrakkaana! En uskonut silmiäni.

-- Entä lupaus?

-- Mikä lupaus? -- kysyy hän viattomimmalla äänellä.

-- Etkö luvannut Genuassa, tuona ihanana iltana, että ajauttaisit partasi?

-- Lupasin, se on totta -- vastaa hän salaisella, viekkaalla hymyllä -- mutta en sitä täyttääkseni.

Olin muuttua kiveksi.

-- Etkö aio pitää lupaustasi? -- huudahdin suurimmalla suuttumuksella.

-- Mielelläni sen tekisin -- vastaa hän vähintäkään hämille joutumatta -- mutta jo jonkun aikaa on hampaitani särkenyt, pelkään niitten vilustuneen. Siten käy usein niille, jotka kerran ovat tottuneet partaa pitämään, ja sentähden olen päättänyt taas kokonaan parroittua.

Maahan sortuneena tuijotin ääneti eteeni.

-- Nukkeni, etkö tule kävelemään?

-- En! -- oli lyhyt, terävä vastaukseni.

-- Siis näkemiin asti!

Ja samalla tuo ilkiö lähtee tepsuttaa tiehensä, melkein tanssiaskelin! Hän on pettänyt minut -- syönyt sanansa -- pettänyt ehdon tahdon -- varastaaksensa lempeni... Oi! jos voisin riistää takaisin ne suutelot, joita hänelle tuhlasin!... Saatan arvata, kuinka hän nyt nauraa minulle, käsiään hykerrellen, itsekseen jupisten: narrasin kuin narrasinkin nukkeni -- oi, kuinka suloinen nukkeni silloin oli!...

Kun hän tuli takaisin, oli oveni suljettu; hän koputti -- minä vastasin, että jaksan huonosti, päätäni kivistää, älköön häiritkö mua.

Hän palasi kotia myöhään illalla; oli käynyt Monte-Carlossa, huvitellut hyvästi, kehui suuresti seudun kauneutta ja kertoi pitkäpuheisesti havaintojaan.

Minä en vastannut sanaakaan.

Nizza, huhtik. 29.

Mitä tästä tulee? En tiedä itsekään. Loukkaus on niin suuri, että sovinnosta ei voi tulla puhettakaan. Tähän asti en ole halunnut saavuttaa voittoa hänestä, mutta sen perästä mitä on tapahtunut, täytyy, sen tunnen, tulla ratkaistuksi, kumpi meistä on voimakkaampi.

Päätin etten tänäänkään mene ulos huoneestani -- tulen taas huononvoivaksi -- saanpa nähdä, eikö hän sääli minua.

Hän ei osoita vähintäkään taipumusta mihinkään sellaisiin.

Koko päivän olin ypö yksinäni ikävissäni kotona, hän kuljeskeli ulkona ja palasi vasta illalla erään vanhan rouvan seurassa. Ikävin ihminen koko maan päällä! Neuvoksetar S. Budapestista, joka on viettänyt talvea täällä ja päivällispöydässä oli sattunut yhteen Leon kanssa. He olivat uudistaneet tuttavuutta; neuvoksetar, jolla on ollut hirveän ikävä, oli suurimmassa määrässä ihastunut siitä tiedosta, että minä jaksan huonosti -- hän on muka seurustelullaan lyhentävä minulle pitkäksi käyvän ajan.

-- Olen sangen kiitollinen, jos tahdotte hauskuttaa rakasta Vikiäni -- puhui mieheni. Se petturi! Hän tietää hyvin, kuinka ikävystyttävä tuo neuvoksetar on ja etten koskaan ole voinut häntä kärsiä.

-- Suurimmalla ilolla -- vastaa tuo mielistelevä eukko. -- Minä lupaan olla joka päivä Vikin luona siksi kuin hän taas jaksaa mennä ulos.

-- Te olette kovin ystävällinen ja saatatte sillä Vikille erinomaisen suuren ilon. Eikö niin, Viki?

-- Epäilemättä. (Mitä olisin muuta voinut vastata?).

-- Nyt saatan huoleti poistua -- lausuu mieheni -- kun voin jättää sinut näin hyvään seuraan. Minä kiitän, rouva neuvoksetar, osanotostanne, kiitoksia paljon! Hyvästi, nukkeni!

Ovesta hän loi minuun silmäyksen, täynnä pirullista pilkkaa.

Nizza, huhtik. 30.

Hirveät päivät! Olla Nizzassa kauniimpana vuodenaikana ja viettää koko päivä huoneessaan -- ikävän, lörpöttelevän vanhan neuvoksettaren seurassa! Kuinka kauan olen tätä kestävä? Tunnen jo kärsimättömyyden heikkohermoisuutta joka jäsenessäni.

Vaan tulisiko minun sitten antautua? Minähän aloitin tämän sodankäynnin, päättäessäni pysyä sisällä; enhän saata astua ulos huoneestani ilman minkäänlaista myönnytystä mieheni puolelta. Ja tuo parta -- oi, tuo parta, se kasvaa kasvamistaan, tihenee tihenemistään päivä päivältä.

Kumma, etten jo ole tullut hulluksi!

Nizza, toukok. 1.

Ilma on täynnä sähköä -- tätä tilaa ei voi kauan kestää, täytyy tapahtua jonkinlainen purkaus. Se vaan ikävä, että Leo ei yllytä siihen... Minä taas en tahdo tuon ratkaisevan kohtauksen alkuunpanijaksi ruveta.

Nizza, toukok. 2.

Ilmoitin Leolle, etten tahdo kauemmaksi jäädä Nizzaan -- lähdetään Parisiin.

-- Mutta, nukkeni, sinä et ole vielä mitään nähnyt tästä ihanasta seudusta.

Pelotan häntä, ajattelin, ja huonolla tuulella ollen tokaisin siihen vastaukseksi, että Nizza ei viehätä minua.

Sadasta miehestä yhdeksänkymmentä varmaankaan ei olisi sallinut vaimonsa lähteä Nizzasta tekemättä edes ainoata kävelyä Promenade des Anglais'illä. Mutta Leossa oli kuin olikin miestä siihen! Hän rupesi heti pakkaamaan vaatteita matkalaukkuun, maksoi hotellilaskun ja -- hetken päästä matkustamme pois!

Sydämeni on haljeta jättäessäni tämän kuuluisan paikan, jonne koko elinkauteni olen ikävöinyt, tällä tavoin. Mutta ylpeyteni oli kovasti loukattu... Suutelot Genuassa polttivat kasvojani -- niitten jäljet olivat poistettavat!

Parisi, toukok. 10.

Täällä en ole uudistanut nizzalaista menetystapaani, välttääkseni katumusta perästäpäin. Me siis liikumme ja kävelemme yhdessä, katselemme kaupunkia, teattereja, museoita, mutta emme ole minkäänlaisessa niin sanoakseni sisällisessä suhteessa toisiimme -- välimme on diplomaattisen kylmä.

Parisi, toukok. 12.

Vietimme illan Comédie françaisessa ja Leolla oli mainion hauskaa, niinkuin hän yleensä ei anna minkään häiritä häämatkaansa: hänellä on erinomainen ruokahalu ja sampanjaa hän ei säästä -- ainoastaan minä olen pahalla tuulella.

Tuskin saatan enää tätä tilaa kärsiä -- katkeruus täyttää sydämeni ylimmilleen ja odottamalla odotan sitä hetkeä, jolloin myrsky vihdoinkin on puhkeeva esiin.

Joko -- taikka!

Joko hän rakastaa minua taikka ei rakasta!

Tällaisissa tunteissa astuin ylös portaita, kun Leo alkoi viheltää erästä kansanlaulua. Tuo vihellys tällä hetkellä kiihoitti äärettömästi hermojani ja loukkasi minua sanomattomasti, sillä se osoitti hänen mielentilansa olevan huutavassa ristiriidassa oman mielentilani kanssa. Tunsin kyynelten valuvan poskiani myöten; huoneesen astuttuani sydämeeni kasaantunut murhe puhkesi ilmi ... heittäydyin nojatuoliin ja rupesin itkemään.

En tiedä, kuinka kauan tätä itkua oli kestänyt, kun yht'äkkiä tavaton, säännöllisillä väliajoilla uudistuva ääni koskee korviini ... rupeen sitä tarkkaamaan ... se on kuorsausta.

Leo kuorsasi!

Minä olin häväisty! Minun katkerasti itkiessäni hän oli muitta metkuitta, sanaakaan hiiskumatta, ainoatakaan kysymystä tekemättä pannut maata, vieläpä nukkunutkin -- hän saattoi nukkua!

Hypähdin ylös, riensin vuoteelle ja tartuin Leon käteen: "Herää!"

Hän avaa kummastuen silmänsä, hieroo niitä ja kysyy haukotellen: "Mikä on, nukkeni?"

-- Pyydän avaimia, tahdon pakata --- huomenna aamulla lähden Budapestiin -- oli jyrkkä vastaukseni.

-- Mutta minä en lähde -- sanoo Leo vähintäkään hämmästymättä.

-- Siinä tapauksessa olen pakoitettu matkustamaan yksinäni!

-- Yksinäsi? No, kuten mielit! -- vastaa mieheni, katsoo minuun ja laskee suurimmalla levollisuudella avaimet eteeni.

Ja sitte hän kääntyy seinään päin! Niin -- niin! Tuo hirviö kääntyy todellakin selin minuun --- vetää peitteen päänsä yli -- sanalla sanoen asettuu sellaiseen asentoon, joka ei sallinut mitään epäilystä siitä, että hänen aikomuksensa todellakin oli taas ruveta unta vetämään. Vimmastuneena tempasin peitteen hänen päästään ja huusin vapisevalla äänellä:

-- Sinä et saa nukkua, minä en salli sinun nukkua.

-- Mutta minun on kovasti uni.

-- En huoli siitä! -- huudahdin ja voimatta enää kauemmin tunteitani hillitä lankesin epätoivoissani Leon kaulaan:

-- Minkätähden et enää minua rakasta? Hyvä Jumala! Mikset mua enää rakasta?

-- Mistä sinä sen päätät? -- kysyi hän hellästi, laskien kätensä kaulani ympäri.

-- Miksi sitä kysyt, tiedäthän sen kyllä. Älä teeskentele! -- vastasin soimaavalla äänellä.

Leo vaikeni hetkeksi, sitten kuiskasi hän kysyväisesti korvaan:

-- Partako?

-- Tietysti!

-- Mikä partaani vaivaa?

-- Sinä ajautit sen kerran yhdestä sanastani. Oi, silloin olit vielä sulhanen ja morsian sitä pyysi, nyt sitä rukoilee vain puoliso ja hänen rukouksistaan ei tarvitse lukua pitää!

Leo nousi vuoteessaan istualle, tarttui molemmin käsin päähäni, katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi sitten hymyillen:

-- Sinäkö minulta tätä uhria pyydät?

-- Kukas muu sitten?

-- Ehkä Minka! -- virkkoi Leo terävästi, verkkaisalla äänellä,

Oli kuin salama olisi iskenyt minuun -- tunsin punastuvani -- sydämeni sykki kovasti. Hän tietää kaikki -- olin joutunut kiinni! Tahdoin irtaantua hänen käsistään, mutta hän ei laskenut, syleili minua vaan hellästi.

Sitten otti hän esiin kirjeen ja antoi sen minulle.

-- Lue, nukkeni! Minä luin:

"Budapest, huhtik. 12.

Rakas ystäväni!

Varmaankin kummastelet, että häämatkasi ensimmäiseen pysäyspaikkaan, Veneziaan, saavuttuasi jo saat kirjeen minulta. En häiritsisi sinua onnellisuudessasi, ellei minulla olisi tärkeä asia ilmoitettavana. Hyväksi onneksi tiedän mihin hotelliin olet majoittuva. Siis ystäväni, lyhyesti: sinua uhkaa suuri vaara! Kas tässä sen yksinkertainen selitys:

Rautatienasemalta Teitä saattamasta palatessamme vaimoni Minka erosi minusta ja meni Völgyesylle. Vähän ajan perästä juohtui mieleeni, että kirjoituspöytäni avain on Minkalla, jonka vuoksi minäkin menin Völgyesyn luokse. Mitä sainkaan siellä kuulla! Vaimoni istui rouva Völgyesyn kanssa viereisessä huoneessa ja kertoi nauraen olevansa utelias näkemään, palaatko sinä kotia parrakkaana vai et. Jos palaat parroittuneena, silloin sinä olet herra talossa, jos parroittumatta, silloin vaimosi pitää valtikkaa. Rouva Völgyesyn kysymyksen johdosta Minka vielä ilmaisi, että minutkin hän vaan sentähden oli totuttanut pois jalanliikuttamisesta, jotta joutuisin akkavallan alaiseksi -- ja sinultakin on Viktoriasi samasta syystä ajauttava partasi.

Tämän kuultuani läksin tieheni, kiiruhdin virkahuoneeseni, kirjoitin sinulle tämän kirjeen ja nyt menen kotia sillä lujalla päätöksellä, että heiluttelen koipiani oikein hiton lailla. Kasvakoon partasi!

Uskollinen ystäväsi Arthur."

Minä olin kukistettu -- mutta Leo oli niin jalosydäminen, että teki kääntymyksen varsin helpoksi. Hän peitti minut suuteloilla:

-- Älköön kumpikaan meistä hallitko, jakakaamme valta.

Oi Leo!

Budapest, toukok. 30.

Minka kävi tänään ensi kerran, matkalta palattuamme, miehensä seurassa meitä tervehtimässä.

Astuttuaan sisään hän syleilee minua ja jää sitten kummastuneen näköisenä Leon eteen seisomaan, katsoen häneen ikäänkuin ei tuutisi häntä.

-- Eihän se vain ole miehesi?

-- On se!

-- En tuntenut Teitä noin partaisena -- lausuu ystävättäreni. Sitten hän jatkaa verkkaisella, pisteliäällä äänellä:

-- Teillä on siis taas parta?

-- Niin on -- vastasi Leo; -- matkalla sain kovan hammassäryn ... ja Viki pyysi, että antaisin partani kasvaa, ehkä se auttaa. Ja sen jälkeen hampaani ei enää särjekään.

Loin kiitollisen silmäyksen Leoon -- kuinka hyvä, kelpo mies minulla on!

Kävimme istumaan... Arthur alkaa liikuttaa jalkaansa.

Minka heittää häneen terävän silmäyksen.

Arthur ei huomaa sitä, jatkaa vaan jalanliikutusta.

Minka puree huultaan -- kalpenee.

Arthur ei katso häneen ja heiluttaa yhä vaan säärtään.

-- Arthur, sinä hermostutat minua tuolla jalanliikunnollasi! -- puhkee vihdoin Minka puhumaan.

-- Anteeksi! -- sanoo Arthur ja pysyy hetken alallaan; sitte hän -- alkaa taas liikuttaa jalkaansa!

PIIPPU.

Adam setä on muutamia päiviä ollut kovin suruissaan. Ja hän osasi surra kauhealla tavalla. Hänen surressaan suri hänen kanssaan koko talo ja mahdotonta oli kenenkään sitä vastustaa. Sillä hän suri todellisesti, sydämestään, syvästi. Hänen lihavista, leveistä kasvoistaan loisti säännöllisesti hyvyys ja tyytyväisyys, mutta kun setä antautui surun valtaan, muuttuivat nuot kasvot pimeiksi ja synkiksi. Äänetönnä, jolloinkulloin vaan huoahtaen hän astuskeli huoneesta huoneesen, milloin istuutuen milloin nousten ylös, löytämättä lepoa mistään. Ja kun tämä tunnelma oli todellinen, vilpitön, tarttui se jokaiseen koko talossa, palkollisiin, lintuihin, koiraan. Kaikki vaikenivat alakuloisuuden ominaispainon alla, joka hyvälle isännälle kävi yhä raskaammaksi; palkolliset eivät rupattaneet, linnut eivät visertäneet ja vanha Bundás hiipi, pää kumarassa, unisena kynnykseltä kynnykselle.

Mistä tämä musta pilvi muuten hiljaisessa, herttaisessa talossa?

Sen sai aikaan semmoinen vähäpätöinen, mitätön asia, jota osa ihmiskuntaa -- varsinkin naispuolinen osa -- ei voi ansion mukaan arvostella, sentähden että se ei kykene käsittämään sen tärkeyttä, painoa, merkitystä. Mutta minä vetoon teihin, Nikotinin palvelijoihin, tupakanlehden lemun ihailijoihin, jotka tunnette piipun ja sikarin roolin tupakoivan ihmiskunnan elämässä, ja kysyn keneltä hyvänsä, eikö Ádám sedän ylenpaltinen suru ole käsitettävissä, kun armoton lääkäri on riistänyt häneltä hänen ainoan ilonsa, huvituksensa, ajanvietteensä?

Sillä Ádám setä rakasti piippuansa ylitse kaikkien. Rikkaana miehenä hän pysyi tavoissaan yksinkertaisena ja luonnollisena, ei ikävöinyt ulkomaisia kalliita viinejä eikä Havannan väkeviä sikareja, mutta ilman mainion viinitarhansa puhdasta, hyvää tuotetta ja omaa tupakkaansa -- tietysti siihen aikaan kun valtiolla ei vielä ollut tupakkamonopoolia -- elämä hänestä ei ollut minkään arvoinen. Sillä hän oli vetäynyt pois asioista, ruvennut eläkkeelle, luovutettuaan maatilansa lapsilleen, voidaksensa viettää vanhat päivänsä levossa ja rauhassa ... taikka paremmin sanoen: savuttaa ne pois. Tuolla seisoi hänen uuden uutukainen piippukaappinsa, täynnä valituita merenvaha- ja turkkilaisia piippuja sekä varustettuna kaikella, mitä tupakoimiseen tarvitaan, niinkuin pitkäksi ja lyhyeksi leikatulla tupakalla, tuluksilla, taulalla, hammasluilla, sanalla sanoen kaikella, mitä rohkeimman tupakoitsijan mielikuvitus saattaa unissaan toivoa. Kuinka hauskaa oli valikoida näistä piipuista joku, täyttää se tupakalla ja sen hienohajuisella savulla laittaa merenvaha ruskeaksi; kuinka nopeasti kuluivat sellaisessa vaihtelevaisuudessa tunnit ja päivät, ja kas nyt! muuan mustatakkinen herra, joka jollakin tavoin on hankkinut itselleen tohtorin arvokirjan, on kolmella-neljällä esiin viskatulla sanallaan tehnyt lopun tämän onnellisen, yksinkertaisen elämän tyytyväisyydestä.

-- Täytyy jättää tupakoiminen -- kuului armoton tuomio.

Ádám setä katsahti ällistyneenä lääkäriin, ikäänkuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän tekemisissä tervejärkisen miehen vai mielipuolen kanssa, joka ei tiedä mitä puhuu.

-- Niinpä niin, Ádám setä -- jatkoi tohtori hymyillen -- vaikkapa miten katselisitte ja tutkisitte minua, se ei voi olla toisin. Te olette limaantunut, mikä noin lihavissa ihmisissä on tavallista, te yskitte paljon, yöllä tuskin saatatte yskältä nukkua, ergo: heittäkää tupakoiminen, niin yskitte vähemmin.

-- Enkö sitä sanonut, Ádám? -- lausuu Lina rouva, hänen aviopuolisonsa. -- Sillä jo aikoja sitten olen sitä hänelle saarnannut, mutta turhaan! Hän on valmis ennemmin turmelemaan terveytensä kuin luopumaan tuosta siunatusta tupakasta. Tahtoisin tietää mitä hyvää tuossa ikuisessa savustuksessa on?

Ádám setä ei vastannut elinkumppauinsa kysymykseen; se säälivä katse, jonka hän häneen loi, ilmaisi kuitenkin selvästi hänen ajatuksensa, että eukko ei ymmärrä tuota.

Lääkäri lähti. Lina täti taas uudelleen huomautti:

-- Ádám, ole järkevä, älä tupakoitse, ajattele terveyttäsi!

Ja tämän sanottuaan hän meni ulos kyökkiin ruuanlaittoa valvomaan. Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin ja tunsi hämmästyksekseen että ilma huoneessa haisi tupakalta. Selityksen siihen antoivat kuitenkin heti viereisestä huoneesta tupruavat savupilvet, joita Ádám setä lasketteli piipustaan.

-- Joko taas tupakoitset? --- huudahti kauhistuen täti -- oletko jo unhottanut tohtorin kiellon?

-- En -- vastaa setä ja polttaa pölähyttelee edelleen.

-- No, mitä sitte poltat?

-- Heitän jäähyväiset tälle piipulle -- vastaa Ádám suruisesti. -- Jätän ne järjestään hyvästi. Sitte lakkaan polttamasta.

Mutta Lina täti ei käsittänyt lääkärin määräystä sillä tavoin; hän katsoi hyvästijättöä jokaiselle eri piipulle tarpeettomaksi, otti piipun pois miehensä suusta ja pani sen takaisin paikalleen.

-- Jätä se kokonaan ja heti!

-- Tuon yhden ainakin poltan loppuun.

-- Miksikä?

-- Siksi, Lina, että tuo piippu tulee rumaksi, jos sen jätän puoleksi poltettuna -- väitteli vanha herra, mutta täti ei ottanut tätä kuuleviin korviin. Pöytä katettiin ja päivällinen teki onneksi lopun enemmästä väittelystä. Päivällisen jälkeen Ádám setä nousi ylös kuten ainakin ja meni ikivanhan tapansa mukaisesti piippukaappia kohti.

-- Minne, minne? -- kysyy rouva. -- Ethän toki aio polttaa? Muista lääkäriä!

-- Se on totta! -- huokaa Ádám, joka vasta nyt alkaa ymmärtää aseman sen koko todellisuudessa. -- Mutta eiköhän sentään olisi mahdollista atrian jälkeen ... ainoastaan ruuan jälkeen polttaa piipullinen taikkapa, en pidä sillä väliä, vain yksi sikari?

Lina täti ei kumminkaan tiedä mistään sopimuksen hieronnasta. Hän on tarmokas nainen. Joko -- taikka! Mitä terveys vaatii, se on tehtävä. Ja nähdessään että hänen miehensä päättäväisyyteen nähden seisoo heikolla pohjalla, hän, tehdäksensä enemmät viekotukset mahdottomiksi, menee piippukaapin luo, lukitsee sen ja pistää avaimen taskuunsa.

Ádám setä näkee kaiken tämän ja hänessä on tarpeeksi mielenmalttia ollaksensa tämän väkivaltaisen toimenpiteen johdosta sanomatta muuta kuin että se oli tarpeeton; jos täytyy, hän kyllä voi hillitä itsensä.

Ja hän pitikin sanansa. Hänen itsensähillitsemisensä ansaitsee erinomaista tunnustusta, sillä päivällisen jälkeinen aika panee tupakoitsijan kovalle koetukselle. Milloin hyvänään hän helpommin luopuu nautinnostaan kuin silloin, sillä vain tupakan kanssa mustalla kahvilla on joku arvo. Ja kuinka hitaasti tunnit kuluvat kuivin suin! Muulloin ... ennen ... tupakanpolton onnellisena aikakautena, kaksi piippua päivällisen jälkeen täytti juuri viisi neljännestuntia; täsmälleen kello kaksi hän imaisi viimeisen sauhun, sitte hän sytytti sikarin ja meni lankomiehensä luo vähäisen pakinoimaan. Millä hän nyt tappaa ajan kello kahteen asti? Ja nämät vaivat ja tuskat uudistuvat illallisen ja aamiaisenkin jälkeen ... päivän joka aikana, sillä Ádám setä oli mitä intohimoisimpia tupakoitsijoita. Mutta kun hän ei mitenkään voinut sulattaa Lina tädin kivikovaa sydäntä, syntyi hänen mielentilassaan se surullinen, ylenmäärin surullinen tunnelma, josta jo olemme kertoneet.

Vihdoin Lina tätikin huomasi, että asema kävi mahdottomaksi ja että Ádám setää täytyi jollakin tavoin auttaa. Hän neuvotteli tohtorin kanssa ja seuraavana päivänä hän hämmästytti miestään reunoja myöten täytetyllä nuuskarasialla.

-- Mitä minä tuolla teen? -- kummasteli vanha herra.

-- Tohtori sanoi, että se helpottaa tupakasta vierottumista. Nuuska kutkuttaa suloisesti, ehkäpä nuuskaaminen korvaa sinulle tupakoimisen.

-- En huoli siitä -- tiuskasi äkeästi Ádám, työntäen syrjään jalomielisen lahjan. -- Elän minä ilman sitäkin -- lisäsi hän siihen katkeralla kaiholla.

Lina kehoitti häntä koettelemaan, hän on siihen mielistyvä, ja kun tämä ei auttanut, piti hän rasiaa Ádámin nenän alla, joka sitte suureksi harmikseen oli pakotettu kovasti aivastelemaan.

-- Katsoppas, mikä hyvä huvitus nuuskaaminen on! -- naureskeli rouva.

-- Kyllä mar, aivastella aamusta iltaan! -- nurisi Ádám. -- Anna tupakkaa ja sikaria, muuta en huoli.

-- Mutta, ukko kulta, mitenkä saattaa järjellinen ihminen haluta semmoista, joka ehdottomasti vahingoittaa häntä? -- vastaa talon emäntä. -- Olethan itsekin huomannut, kuinka vähän yskit yöllä ja aamulla, siitä asti kuin heitit tupakoimisen. Nukut myöskin paremmin, melkein yhtä mittaa illasta aamuun, kuusi-seitsemän tuntia. Se korvaa todellakin tuon pienen uhrauksen.