Part 4

"Harvassa naisessa on sitä järkevyyttä, että jättäisi miehensä vapauden rajoittamatta, ja minä luulen, Nathaliessa kaikista vähimmin. Sinun täytyy siis taistella ja voittaa itsellesi tämä vapaus, ei väärin käyttääksesi sitä, vaan päin vastoin laskeaksesi sen vapaaehtoisena uhrina hänen jalkainsa juureen. Vangiksi minä suon miehen -- mutta sellaiseksi vangiksi, joka kantaa taskussaan vankilansa avainta.

"Jos olisin sinuna, tiedätkö mitä tekisin? Minä annan sinulle reseptin, jolla on se etu, että sitä on koeteltu ja tehokkaaksi havaittu; itse olen sitä noudattanut ensimmäiseen vaimooni nähden. Minä aloittaisin sillä, että heittäisin häämatkan siksensä ja saattaisin pikku puolisoni heti jokapäiväisen elämän raitioon, jotta hän tottuisi taloni järjestykseen."

-- Vai niin! Siitä syystä siis ei häämatkastamme tullut mitään!

"Sen jälkeen, ennenkuin löisin esiin suurimman valttini, ottaisin selkoa, kuinka myötenantava hän on ja mitenkä suuri minun vaikutusvoimani. Vaadi häneltä jotakin turhuuden uhria, esim. jostakin mielihatusta luopumista."

-- Ahaa! Rembrandt-hattu!

"Jos hän siihen myöntyy, älä silloin kammo uskaliainta yritystä, seuraten minun esimerkkiäni, joka heti avioliittoni ensipäivinä anastin itselleni yhden vapaan illan sillä tekosyyllä, että minun täytyi viettää se eräässä ystäväpiirissä, jolle minä kiireessä annoin tuon kummallisen nimen 'valkoiset ketut'. Sangen raskaiksi kävivät minulle ne perheriidat, joita minun näiden kettujen tähden täytyi kestää. Kovin minua suretti tuolla tavoin kiduttaa vaimo parkaani ... mutta kasvatus pakoitti siihen. Ja vähitellen tulivat hedelmät näkyviin. Nuori rouvani muuttui kokonaan..."

Nathalie ei lukenut enempää. Siinä oli jo tarpeeksi saattamaan hänet sangen viekkaasti ja veitikkamaisesti hymyilemään.

Hän riisuu heti yltään miehen vaatteet ja sukeltaa sen sijaan viehättävän aamuhameen pitsimereen. Katsahtaa vielä peiliin ... korjaa pikkuisen hiuksiaan ... ja sitte pois budoariin, jossa hän heittäytyy mukavaan nojatuoliin, asettaen pienet jalkansa kamiinin rautaa vastaan.

Ja hän odottaa...

Alfredin täytyy astua tämän budoarin lävitse, jos kamaristaan tahtoo mennä valkoisten kettujen luolaan.

Hän kuuluu jo lähestyvän. Ainakin oli Nathalie kuulevinaan askelia viereisestä huoneesta. Joku mies kävi siellä, se on varma, mutta hän seisahtui. Minkätähden hän seisahtui? Ehkäpä hän epäröi?

Niin, Alfred todellakin epäröi.

Hän seisoo toisessa huoneessa ja kokoilee sielunsa voimia suoritettavaan otteluun.

Sillä jos ihmisystävällinen sääli pusersi meistä huudahduksen "Nathalie parka!" niin saatamme saman tunteen valtaamana sanoa myöskin: "Alfred parka!"

Mies kärsi näet yhtä paljon taistelusta kuin hänen nuori vaimonsa, hänen puolustuksensa kysyi yhtä paljon henkistä voimaa kuin tämän ryntäykset. Nuot kyyneleet tipahtelivat hänen sieluunsa kuin palava öljy; nuot soimaukset ja rukoukset, joitten tulvassa hän ulos mennessään kahlaili aina portille asti, tuskastuttivat häntä sanomattomasti; hänen rauhaa ikävöivä luonteensa olisi ottelujen kestäessä ollut sata kertaa valmiina sovinnon tekemiseen, ellei hänelle taas olisi johtunut mieleen Pali Szücs'in kirje.

Sillä hän oli vakuutettu siitä, että Pali oli oikeassa ja että hänen puolisollensa pieni pakkotaivutus oli erittäin tarpeen.

Eikä ollut siinä kyllä, että nuo kotiottelut häntä tuskastuttivat; yhtä ikävystyttävä oli se, mikä niitten jälkeen seurasi, kun hän oli asunnostaan lähtenyt ja kadulle joutunut.

"Valkoisia kettuja" ei ollut olemassa; hänen ei siis ollut minnekään mentävä. Ei kukaan häntä missään odottanut. Hyvin lämmitetty, mukavasti sisustettu asunto hänen oli jättäminen, yksin vetelehtiäksensä ulkona tyhjillä kaduilla, kylmässä ja tuulessa; hän tosin yritti pistäytymään sellaiseen ravintolaan tahi kahvilaan, jossa ennen aikaan hänen tuttavansa kävivät, mutta joko hän ei tavannut heitä taikka tuntuivat he hänestä nyt -- suoraan sanoen -- erinomaisen ikäviltä. Mikään yhteinen harrastus ei enää sitonut heitä toisiinsa, ja kun päivän tapaukset olivat pohditut, ei hänellä enään ollut heille mitään sanottavaa. Mahdollista että hänen mielentilansakin oli tähän syynä. Hänen ajatuksensa lentelivät aina vain kotia; siellä hän näki armaan puolisonsa ikävissään itkevänä ja surevana, ja hän harmistui siitä, että he näin toisistaan erillään olivat tuomitut kiusalliseen ikävyyteen, sen sijaan että heidän yhdessä olisi voinut olla hyvinkin hauska.

Alfred ei viihtynyt kauemmin kahvilassa, hän riensi taas ulos tyhjiä, kylmiä katuja mittelemään.

Jospa hänen asunnossaan vaan olisi ollut kaksi sisäänkäytävää, niin hän olisi kuin olisikin sievästi puikahtanut huoneesensa ja viipynyt siinä puoli-yöhön asti; silloin hän olisi ollut tulevinaan kotia.

Mutta siinä ei ollut kahta ovea.

Mitä siis tehdä? Ei muuta kuin kuljeksia, vetelehtiä, ikävystyä.

Eipä niinmuodoin ollut ihmettelemistä, että Alfred, tämmöinen ikävä ilta ja nuot säännölliset ottelut tulossa, epäröiden käyskentelee kamarissaan.

Onko hänen enää jatkaminen sotaa, tuumii hän itsekseen ja tulee siihen päätökseen, että koska kerran on sen aloittanut, täytyy se loppuunkin saattaa. Nathaliessa ei vielä huomaa merkkiäkään myöntyväisyydestä, nöyrtymisestä -- siis pois!

Vielä rohkaisee hän mielensä, karaisee vielä kerran sydämensä, katsahtaa peiliin ja huomaa unhottaneensa näyttää tarpeeksi ankaralta. Vetäsee pari ryppyä otsaansa... Kas niin!

Ovi aukenee.

Nathalie ja Alfred seisovat silmä vasten silmää.

Vaan mitähän tämä merkitsee -- mikähän silmänkääntäjä tässä on temppujaan tehnyt? Myrskyisten pilvien sijasta täyttää budoarin herttainen päivänpaiste. Viehättävimmällä hymyllä tervehtää nuori rouva miestään.

-- Oletko vielä kotona? -- kysyy hän iloisesti; -- luulin sinun jo aikoja sitte menneen.

-- Täytyi kirjoittaa pari kirjettä, se viivytti minua -- vastaa Alfred, joka tuskin kykenee kummastustaan salaamaan.

-- Joudu, kultaseni, kello käy jo yhdeksättä ja kettu-toverisi suuttuvat sinuun, jos myöhästyt... Mutta herran tähden, miksi katsot minuun noin kummallisesti?

-- Sitäpä vielä kysyt, -- vastaa Alfred, laskien hattunsa pöydälle; -- kummastelen käytöstäsi: ennen olet pidättänyt minua pois menemästä ja nyt kehoitat siihen.

-- Älä enää muistuta tuosta tuhmuudestani... Suo anteeksi, että olen käyttäytynyt niin mielettömästi.

Ja hän ojensi hänelle kätensä. Alfred puristi, hyväili sitä ja istui tietämättään toiseen nojatuoliin ihan vaimonsa viereen.

-- Sinä siis ... myönnät käyttäytyneesi ... jos minäkin saan käyttää niin kovaa sanaa ... mielettömästi? -- jatkoi riemusilmin Alfred, hypistellen aamuhameen pitsejä.

-- Tietysti! Olin itsekäs, tahdoin riistää sinulta vapautesi... Mutta lupaan nyt kokonaan muuttua. Tästedes saatat minun puolestani mennä mihin milloinkin mielit... Kuules, kello lyö jo neljänneksen yli kahdeksan ... valkoiset ketut odottavat ... riennä!

-- Odottakoot vielä hetkisen -- kuiskaa Alfred, nojaten päänsä Nathalien olkaa vastaan.

-- Mutta valkoinen karitsa pelkää valkoisia kettuja ... ne raatelevat hänet vielä, jos hänen tähtensä jäät kotia.

Joku paperi putosi lattialle, Nathalien vetäessä esiin nenäliinan taskustaan.

Molemmat purskahtavat nauruun, joka päättyi pitkään -- suuteloon.

Tästä hetkestä alkaen rouva Illoky ei ikinä enää kuullut sanaakaan valkoisista ketuista.

LAINANPYYTÄJÄT.

Kenelle tuo nimi ei sopisi?

Eläähän koko maailma lainasta!

Siitä elää puhuja, joka erästen kysymysten seikkaperäisellä valaisemisella herättää ihmettelyä jokaisessa, joka ei ole lukenut samain kysymysten seikkaperäistä valaisemista Stein'in, Stuart Mill'in tai Bluntschlin teoksissa. Tämä on valtiollinen lainansaaja eikä hän missäkään suhteessa eroa kirjallisesta lainanottajasta, joka koputtaa jonkun ranskalaisen tai englantilaisen kirjailijan ovelle, sieppaa kainaloonsa jotain hänen irtaimistostaan ja esiintyy sitten alkuperäisellä tuotteella kotimaan kirjallisuusmarkkinoille, kunnes sen ilmi tultua hän ryöstökynäilijän nimellä ja arvolla asetetaan ansaittuun lepoon. Entäs tuo kaunis rouva, joka muodin hyväätekevän suojeluksen alaisena käyttää jonkun maalais-Maijan paksua palmikkoa, eikö hänkin elä lainasta?

Minä en jatka luetteloa, sitä vähemmän, kuin minun nyt ei ole aikomus puhua näistä tämmöisistä lainanhakijoista. Eikä niistäkään, jotka säännön mukaisessa järjestyksessä ovat sisäänkirjoitetut jonkun pankkilaitoksen kirjoihin.

Minun lainanhakijani ovat toisenlaisia olentoja, semmoisia, joitten koko elinkeinona on yksinomaisesti lainaaminen. Todellakin mukava ammatti, josta on vielä sekin etu, ettei siitä tarvitse mitään veroa maksaa.

Ja tämän elinkeinon harjoittajia ei ole niinkään harvassa. Rotu on häviämätön ja menestyy parhaiten pääkaupunkien kiviperäisessä maassa.

Kuuleppa -- ovellesi koputetaan.

-- Astukaa sisään!

Eteesi ilmestyy mies jotensakin kuluneissa vaatteissa.

-- Kenen kanssa minun on kunnia puhua? -- kysyt kohteliaasti.

-- Etkö enää tunne minua? -- vastaa hän.

Sinä hämmästyt, kun vento vieras olento sinutellen takertuu itseesi, mutta tulokas antaa heti selityksen.

Murheen ja soimauksen ilme kasvoissaan hän muistuttaa sinua yhdessä vietetyistä kouluvuosista. Tietysti siitä on jo pitkä aika kulunut, mutta hänellä ne vielä ovat unhottumattomassa muistossa. Hän tietää todellakin, missä sinä olet koulua käynyt, mainitseepa vielä parin opettajasi ja muutaman koulutoverisi nimetkin. Hänen nimensä ei tosin mitenkään muistu mieleesi, mutta tämän vian vieras osaa selittää. Sinä olet näet sen jälkeen tullut isoksi herraksi, olet elänyt hyvin, ja hyvinvointi saattaa unhottamaan. Hän sitä vastoin (surun pilvi nousee hänen otsalleen) on uskollisessa muistossa säilyttänyt tuon unhottumattoman ajan, sillä hänen on siitä asti täytynyt kurjuudessa elää. Niin, kurjuudessa, vaikka hänessä kyllä on työn halua ja kykyä. Mutta hän ei tahdo sinua enempää häiritä. (Hänen äänensä värisee tukehdutetusta murheesta.) Herran haltuun! Elä onnellisena!

Hän on jo menemäisillään. Yht'äkkiä hän kääntyy takaisin. Jotakin tuli hänelle mieleen. Juuri nyt se juolahti hänen päähänsä.

-- Minä pyydän, anna minulle lainaksi 10 floriinia, ainoastaan 10 floriinia -- taikka parempi on: anna 20! Huomenaamulla saan rahaa. Täsmälleen kello kymmenen tuon rahat takaisin. Missä olet kello kymmenen? Kotonako? Hyvä, vaan jos en tapaa sinua kotona, voinko antaa rahat palvelijallesi? Olen kovin säntillinen, siinäpä juuri onnettomuuteni.

Sinä tosin mietiskelet hetkisen ja taipuvaisuutesi vaakakieli häilyy sinne tänne, mutta lopulta hiisi vieköön -- annat hänelle kaksikymmentä floriinia ja hän lähtee kiitollisena tiehensä.

Seuraavana päivänä kello kymmenen, samoin kuin kolmantena, neljäntenä päivänä kello kymmenen ja vielä lukemattomina päivinä kello kymmenen sinä turhaan odotat tuota säntillistä maksajaa, joka epäilemättä sentähden ei ole saattanut luoksesi tulla, että hän samaan aikaan jonkun toisen koulutoverinsa luona on nauttinut onnellisen jälleennäkemisen riemua.

Tämä on "koulutoveri" tahi "vanha tuttava" tahi "muinoinen ystävä" tahi "48-vuoden asekumppani" -- sanalla sanoen muistoista elävä lainanetsijä. Hän aina koskettaa helliä kieliä. Szolnokin luona te yhdessä olitte leirissä, Budan te yhdessä valloititte. Jokaisen oloihin hän on erinomaisesti perehtynyt.

Lähinnä häntä seisoo "hyvä perheenisä" taikka "onneton mies", joka elää mukavasti perheensä jäsenten kuolemantapauksista.

Hän käy mustissa, suruharso pysyy alati hänen hatussaan. Hänen kasvonsakin ovat synkän ja kolkon näköiset.

Tänään hän ilmestyy herra X:n luo, köyhänä virkamiehenä, jonka vaimo venyy kuolinvuoteellaan; hän pyytää lainaksi 3 floriinia ja lupaa maksaa ne takaisin tulevan kuun ensi päivänä.

Huomenna hän jo herra Y:lle ilmoittaa vaimonsa kuoleman ja pyytää hautajaisia varten lainaksi 5 floriinia, jotka hän palkkansa nostettuaan on varmaan suorittava.

Vielä samana päivänä kuolee yksi lapsista, jonka johdosta hän herra Z:lta saa 4 floriinia (kuukauden ensimmäisenä takaisin maksettavat), ja jo illan suussa makaa laudalla toinen lapsi, jota hän ei voi saada hautaan ilman herra Q:n 2 floriinia (ensimmäisenä tuo takaisin!).

Tämä kaikki on vain yhden ainoan päivän surkuteltavat tapahtumat.

Mutta tuo kovan onnen mies on jo seuraavaksi päiväksi ehtinyt mennä uudestaan naimisiin, sillä hänen eilen kuollut vaimonsa ei kai tänään saata maata lapsen vuoteessa, jota varten hän välttämättömästi tarvitsee 7 floriinia (maksetaan takaisin ensi kuun ensimmäisenä!), ja mikä on vielä ihmeteltävämpää ja todistaa aivan tavatonta perheenlisäännystä, eilen kuolleitten lasten sijaan on lyhyessä 24 tunnin ajassa syntynyt neljä uutta lasta, sillä niin monta on hänen seuraavana päivänä hautaaminen.

Mitä ovat Nioben kärsimykset tämän miehen tuskien rinnalla?

Erään nimettömän tilastotieteilijän laskujen mukaan on tuontapaisella miehellä vuosittain 365 vaimoa, jotka keskimäärin kaksi kertaa päivässä makaavat lapsenvuoteessa ja synnyttävät noin 400 lasta, jotka säännöllisesti heti kuolevat.

Hirveitä kohtauksia elämän myrskyssä!

Ei niin onnettomana, mutta kuitenkin omituisen kohtalon vainoomana huokailee "käräjöitsevä lainanhakija".

Hänellä on oikeusjuttuja, joihin tuomioistuimet eivät koskaan anna päätöstä. Tuo kunnon mies on jo viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hoputtanut näitten juttujen ratkaisemista, -- niin hän ainakin itse väittää -- mutta turhaan; eihän Unkarissa oikeutta saa. Hän on käynyt tuomarien, valtiosihteerin, ministerin luona -- se oli kauan aikaa turhaa vaivannäköä. Nyt vihdoin viimeinkin on hänen hetkensä tullut; huomenna yksi hänen juttunsa otetaan lopullisesti ratkaistavaksi ja hän varmaan voittaa. Tarvitsee nyt vain 10 floriinia karttoihin, ei mihinkään muuhun, ainoastaan karttoihin. Kun huomenna on asiansa voittanut, maksaa takaisin. Pyytää anteeksi, että on vaivannut, mutta kunnioittaa suuresti nimeäsi. Jos ei niin kunnioittaisi, kääntyisi toisen puoleen. Etkö voi antaa kymmentä floriinia? No, kumminkin kolme floriinia. Huomenna se kaikella kunnialla suoritetaan.

Mutta tuo "huomenna" ei, kumma kyllä, milloinkaan tule. Kaksi vuosikymmentä hän jo on ollut varma siitä, että hänen juttunsa "huomenna" otetaan ratkaistavaksi, mutta yhä vielä se vain on ratkaisematta. Ja seurauksena siitä hän ei myöskään ole saattanut maksaa lainaansa, sillä sehän oli suoritettava vasta sitten kun oikeusjuttu oli voitettu.

Jos vielä mainitsen "ujostelevan lainanhakijan", olen esittänyt ainakin muutamia päälajia lainanhakijain kelpo heimosta.

Ujosteleva lainanhakija on säännöllisesti nuori mies, vasta-alkaja. Hän kammoo lainanpyyntöä, mutta hän ei siihen voi mitään, sillä vielä enemmän hän kammoo työntekoa.

Hän pyytää aina pieniä rahamääriä; hän tarvitsee vain 63 tai 52 tai 94 kreutzeriä, sillä -- ja nyt hän kertoo pitkän, mutkikkaan historian -- ainoastaan nuot pari kreutzeriä enää puuttuu, tarvittava summa on muuten täynnä.

Sillä tavoin tahtoo hän lainan pienuudella ja historian pituudella karkoittaa epäluulosi, tehdä esittelynsä todenmukaiseksi ja peitellä laiskuuttansa.

Sinä annat hänelle viisi-, kuusikymmentä kreutzeriä ja sillä pääset hänestä ainaiseksi.

Sillä ujosteleva lainanhakija välttää sinua tämän perästä siihen määrään asti, että hän jo kadun toisessa päässä kääntyy pois, päästäksensä sinua kohtaamasta. Hänellä on tarkat silmät sekä hyvä muisti, jokainen silmäyksesi on hänelle tikari, näytetty vekseli. Vuosikausia hän sinua karttaa.

Tämä on paras laji lainanhakijoista, sillä hänestä vapautuu helpoimmalla tavalla -- paitsi silloin kun ujostelevaisuus on vaan väliaste ja hän sittemmin siirtyy johonkin ylempänä mainittuun luokkaan.

ERÄÄN PARRAN HISTORIA.

(Nuoren rouvan päiväkirjasta.)

Venezia, huhtik. 15.

Vasta kolme päivää olen ollut naimisissa ja jo sillä aikaa olen saanut kokea jotakin aivan odottamatonta.

Tänään aamulla, kun Leo minua suutelee, jotain pistelee poskiani. Katson hänen kasvoihinsa ja huomaan suurimmaksi hämmästyksekseni että ne, jotka ennen olivat niin sileät, nyt ovat kuin pellonsänki, täynnä pieniä parran piikkejä.

-- Leo, sinä et kahteen päivään ole ajauttanut partaasi -- sanon soimaavalla äänellä.

Hän kääntyy hymyillen puoleeni (Leo osaa kovin suloisesti hymyillä), syleilee minua ja kysyy leikillisesti:

-- Ehk'en näin miellytä Vikiäni?

-- Ainakin vähemmin kuin milloin partasi on ajettu. Sillä noin sinä olet ruma.

-- Ruma?

-- Usko pois, sangen ruma!

-- Sinä siis vaan kauneuteni tähden tulit vaimokseni?

-- Epäilemättä sekin siihen vaikutti, sillä se suuresti loukkaisi turhamielisyyttäni, jos ei mieheni pitäisi paikkaansa kaunistenkin miesten joukossa.

Leo purskahtaa nauruun ja, tarttuen pöydällä olevaan käsipeiliin, katselee siihen.

-- Kuuleppas, pikku puolisoni, enhän minä ole niin erittäin ruma... Päin vastoin ... rupeen mielistymään itseeni... Sangen sievä poika kurkistelee vastaani tästä peilistä! -- inttailee hän.

-- Minulla on aivan toinen ajatus ja minä toivon, että tässä yhdessä asiassa vaimosi mieltymys sinulle on suuremmanarvoinen kuin omasi eikö niin? -- vastaan mairittelevimmalla äänelläni ja lisään siihen, suloisesti hänen silmiinsä katsoen: -- Mene parturille, minä pyydän, mene pian!

Tästä hellästä pyynnöstäni luulin Leon heti nousevan paikaltaan, antavan minulle pari suukkosta, tarttuvan hattuunsa ja rientävän likimpään parturilaan, palataksensa neljänneksen tunnin kuluttua maailman sileinposkisena miehenä ja polvilleen langeten lausuaksensa: "Kas niin, kultaseni, kuten olet käskenyt!"

Mutta tänään Leo on aivan käsittämättömällä tuulella; hänen silmänsä ovat niin veitikkamaiset, hänen kasvojensa juonteet niin oikulliset ja vallattomat, hän ei ota hattuaan, ei kiiruhda parturille, päin vastoin ilmoittaa aikovansa vielä muutamat päivät pitää tuota ilkeää parransänkiä.

-- Ystäväni, minä en ymmärrä sinua -- sanoin ihmetellen.

-- Selitys on varsin yksinkertainen -- vastasi Leo -- minä luulin valloittaneeni sinut luonteeni ominaisuuksilla ja nyt tulee ilmi, että olitkin vaan kauneuteeni rakastunut. Tätä en saata siksensä jättää; koettelen sinua siis, voitko rakastaa minua tämänkin muotoisena, näin rumana, harjaksisena. Ja nyt, armahani, pue itsesi pian, sillä vielä emme ole Veneziasta mitään nähneet... Katsos tuota ihanaa näköalaa ikkunastamme, tuolla Dogana, Saluten kirkko... Joudu, tunnin päästä tulen takaisin!

Ja hän rientää ulos!

Minä katsoin hämmästyneenä hänen jälkeensä.

Mikä muutos!

Hän on vasta kolmipäiväinen aviomies eikä enää täytä pyyntöäni! Olisiko hän niin pian unhottanut kaikki sulhasajan herttaiset tavat, kalliit traditsionit?

Olisiko totta, että mies sinä hetkenä muuttuu, jona hän vihkituolista nousee; olisiko todellakin niin, että naisella on vaan yksi ihana ajanjakso -- morsiuskausi, koska mies vaan silloin on kohtelias, hellä, myöntyväinen ja kuuliainen; olisiko siinä perää, että avioliitto, onnellisinkin, ei ole muuta kuin luonteiden taistelua?

Mutta kuka olisi sitä uskonut hänestä, joka näytti niin myödenantavalta, niin helläsydämiseltä!

Florens, huhtik. 20.

Koko Veneziassa olomme aikana en puhunut parrasta enää sanaakaan.

Odotin, mitä hän on tekevä. Ehkä hän katuu ja omantunnonvaiva ajaa hänet parturille... Mutta odotukseni on ollut turha. Leo ei tunne mitään omantunnonvaivaa -- hänen partansa kasvaa suurimmalla johdonmukaisuudella yhä pitemmäksi... Se on selvää: Leo on peruuttanut kuuliaisuuden ja demonstreeraa! Parran kasvaminen on vastalause minun valtaani vastaan!

Oi, Minka, Minka! Kuinka oikeassa olit, varoittaessasi varomaan Leoa; hän ei ole semmoinen mies, joka notkistaa polvensa, kumartaa päänsä vaimolleen; hänen kohteliaan, tyvenen, iloisen käytöksensä takana piilee paljon voimaa. Ja Minka antoi minulle sen neuvon, että jo kohta kihlauskautena rupeisin häntä taivuttamaan -- silloin se käy helpommin... Kauan neuvottelimme, mistä aloittaisin. Minka kesytti miehensä siten, että vieroitti hänet jalanliikutuksesta. Hänellä oli se paha tapa, että istuessaan heitti toisen jalkansa toisen yli ja liikutteli yhtä mittaa päällimmäistä. Minka pyysi häntä luopumaan tästä tavasta, koska se hermostutti häntä. Mutta jalanliikutus oli tullut Arthurille toiseksi luonnoksi; kun hän unhotti itsensä, alkoi jalka itsestänsä liikkua. Silloin Minka katsahti häneen pitkään ... heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ... jalka herkesi liikkumasta. Sillä tavoin totuttaen miestänsä siihen, että yhdestä silmäyksestä ymmärsi hillitä luontonsa, Minka vähitellen taivutti hänet tahtonsa alaiseksi.

-- Mutta eihän Leo jalkaansa liikuta -- vastustelin minä, vaan Minkalla oli heti vastaus valmiina:

--- Herran poika! Joka ei liikuta jalkaansa, se tupakoitsee, vaimon sopii siis vieroittaa hänet tupakanpoltosta, taikka on hänellä joku muu paha tapa... Oi! Viki -- nyt juolahtaa jotakin päähäni! Entä, jos saattaisit Leon ajamaan partansa?

Kauhistuen katsahdin Minkaan. Mikä ajatus! Leon parta on todellinen taideteos, niin pehmeä, niin tuuhea; lisäksi se kaunistaa häntä, parrakkaana hän näyttää paljoa komeammalta kuin muuten.

-- Tätä yhtä älä vaadi -- pistin minä vastaan.

-- Hyvä, silloin luovut myös vallasta.

--- Minä viis siitä, luontoni ei muutenkaan ole vallanhimoinen -- oli vastaukseni, johon Minka ei kuitenkaan tyytynyt. Hän selitti, että vaimon tulee johtaa miestään ei vallanhimon tyydyttämiseksi, vaan perheonnen säilyttämistä varten, sillä muuten saattaa mies turmeltua, ystäväinsä vaikutuksen alaiseksi joutuen muuttua kevytmieliseksi, nautinnonhimoiseksi, irstaaksi ihmiseksi -- sen sijaan että hänestä, jos hän pysyy vaimonsa vaikutuksen alaisena, ei tarvitse mitään pelätä.

-- Sitä paitsi -- jatkoi Minka -- voit tästä uhrista päättää senkin, rakastaako sulhasesi sinua.

Minä annoin myöten ... kauniisti, lempeästi, hellästi pyysin Leoa ajauttamaan partansa, koska tuo parta minua ei ensinkään miellytä ... ja hän toi minulle tämän uhrin!

Kun Minka häitten jälkeen saattoi minua rautatielle, kuiskasi hän jäähyväisiksi korvaani: "Pidä vaaria, ettei Leo millään tavoin parroittuneena palaa kotia!"

Juuri kuin olisi aavistanut tulevaisuutta!

Florens, huhtik. 21.

Asemani on todellakin erinomaisen vaikea en tiedä mitä tehdä. Vaimolla on kolme keinoa tarjona saadakseen jotain aikaan mieheensä nähden; riita, itku ja ynseys -- mutta en voi päättää, mitä näistä käyttäisin, sillä ne sotivat kaikki luontoani vastaan... Mutta Minka, Minka! Näen täältäkin jo hänen ivallisen katseensa, kuulenpa hänen, Leon parran nähtyään, pilkallisella äänellä sanovan "Leolla siis taas on parta?" Ja lisäksi olen huolestunut vaikutusvoimastanikin, sillä se vaimo, joka kadottaa vaikutusvoimansa, kadottaa miehensäkin... On niinmuodoin pakko -- parta on kuin onkin ajettava, ajattelin tänään itsekseni, kun Madonna della Saccoa katseltuamme jalkaisin palasimme Piazza della Signorialle, jossa aioimme suurustaa saksalaisessa ravintolassa.

Silloin huomaan parturilan kymmenen askeleen päässä. Seisahdun äkkiä ja sanon:

-- Rakas Leoni!

-- Käske, nukkeni!

-- Veneziasta asti en ole virkkanut parrasta sanaakaan, eikö totta? Tahdoit tietää, rakastanko sinua vaan kauneutesi tähden; olet toivoakseni jo tullut vakuutetuksi siitä, että niin ei ole laita, mene siis ja...

Osoitin parturia.

-- Nyt ei ole aikaa siihen, minun on kovin nälkä -- vastasi hän karttaen.

-- Mitenkä saatat liikkua ihmisten joukossa, kasvot tuommoisina? -- sanoin vähän harmistuneena.

-- Täällä ei minua kukaan tunne. Matkustan incognito -- vastasi hän nauraen. Tämä nauru ärsytti minua niin, että kiivastuin.

-- Tiedä siis, että minä en tule kanssasi ravintolaan suurusta syömään, ellet ensin ajauta partaasi!

Leo siihen vastasi aivan yksinkertaisesti, että siinä tapauksessa hän lähettää suuruksen huoneeseni. Ja suurimmaksi kiusakseni niin tapahtuikin -- hän saattoi minut kotia hotelliin, huoneeseni, meni sitten alas, lähetti ylös ruoan ja minun täytyi suurustaa ypö yksinäni!

Oi lempiviikot, oi häämatka, kuinka toisenlaisiksi minä niitä olin mielessäni kuvitellut!

Pisa, huhtik. 24.