Part 3

Siinäpä vasta pommi! Pääkaupungin rakastuneille on todellakin onneksi, että vesijohto tykkänään on hävittänyt kaivot; onnettomille rakastuneille ei ainakaan enään ole mihin hypätä. Siitä tulee kaunis juttu, huokasi kanssani koko perhe ja ajatteli päänsä puhki, mitenkä asia olisi autettava oikealle tolalle. Emmehän saata Avassylle lähettää antautumiskirjettä? Saakelin poika! Hän ei tuhlaa monta sanaa, ennemmin sopii häntä sanoa vaiteliaaksi, mutta jos on toimittava, tekee hän pian päätöksensä. Ja naisia tämmöiset vakavat, toimintaan valmiit miehet enimmin miellyttävät.

Sisareni oli äärettömän onneton niitten kahden viikon kuluessa kuin neuvottelumme kestivät. Lopulta kuitenkin sovimme, että olkoon menneeksi! Minä matkustan perheen nimessä Gerön luokse ja ... ja ... ja niin edespäin.

Aioin lähteä kotia, joutuakseni pian matkalle, kun käytävässä ulkopuolella eteisen ovea tapasin Gerön.

-- Sinä täällä? -- kysyin kummastuneena.

-- Niin, olen saanut sähkösanoman, ja riensin tapaamaan rakasta morsiantani.

-- Minkä sähkösanoman?

Hän näytti minulle sen: "Olen Teidän, tulkaa ensi junalla. Edit." Häijy tyttö, antaa meidän turhaan neuvotella koko kaksi viikkoa!

Gerö herra voitti: unkarilaisessa puvussa hän vietti kihlauksensa; unkarilaisessa puvussa hän kävi vierailemassa morsiamensa kanssa; unkarilaisessa puvussa vei hän hänet alttarille ja unkarilaisessa puvussa läksi hän häämatkalle ja palasi -- ranskalaisessa puvussa. Hämmästyksemme oli tietysti suuri, luulimme kaikki että nuori rouva oli vihdoinkin tuon pukumuutoksen aikaansaanut, mutta Edit selitti nauraen, että hän ei suinkaan voinut sitä ansiokseen lukea.

-- Vartokaa vaan, kyllä hän itse kertoo, mistä syystä käytti tuota pukua ja minkätähden sen heitti.

Nuoren parin kotiintuloa vietettiin perheessä suurilla illallisilla ja kun sampanjan jälkeen ensimmäinen puhe oli suoritettu, vaadimme uutta lankomiestämme selittämään tuon omituisen arvoituksen.

-- Te muistatte kai vielä kaikki -- alotti Gerö kertomuksensa -- noita kuudenkymmenen luvun aikoja. Elämämme oli täynnä innokasta toivoa -- minä tarkoitan nuorisoa. Vanhat olivat huolestuneita, mutta me emme tietäneet heikkouskoisuudesta, me olimme pyhästi vakuutetut siitä, että väkisin valloitamme takaisin perustuslait, kun vaan panemme toimeen mielenosoituksia, mistä hinnasta hyvänsä, millä tavalla tahansa. Unkarilaisia pukuja, isänmaallisia lauluja, salaisia kokouksia, rahankeräyksiä isänmaallisiin tarkoituksiin, otteluja poliisien kanssa jne., jne. Olin silloin lakitieteen ylioppilas pääkaupungissa; monet tovereistani pistettiin salvan taa tahi sotamiesriviin, minä sattumalta pääsin kummastakin. Muutamain toverieni kanssa -- meitä lienee ollut viisitoista -- perustimme piirin, joka kokoontui kaksi kertaa viikossa erään ravintolan sivuhuoneessa ja vietti iltansa onnellisissa, isänmaallisissa haaveiluissa. Kuinka helpolta näyttikään meistä uuden Unkarin luominen, jahka vaan saisimme vallan käsiimme! Paljon kauniita, jaloja aatteita vaihdoimme ja kerran teimme juhlallisen lupauksen, että käytämme kansallispukuamme kuolemaan asti. Vuodet vierivät, minä päätin lakitieteelliset opintoni, palasin kotia ja pysyin lupauksessani.

-- Siis lupaus! -- huusi Editin äiti.

-- Kärsivällisyyttä, äiti kulta, on vielä jatkoakin -- lausui Edit, luoden riemusta loistavat silmänsä Geröön.

-- Kuulkaamme, kuulkaamme! -- kaikui joka taholta; -- pyydämme jatkoa.

-- Kerran sitten rakastuin, ensimmäisen kerran -- jatkoi Gerö.

Uskomattomuuden mutina kuului seuran miespuolisista jäsenistä.

-- Lasket joutavia! Olit ylioppilas Pestissä, etkä muka olisi ollut keneenkään rakastunut? -- Näillä sanoilla minä toin ilmi yleisen mielipiteen.

-- Liehakoitsija! Puolisonsa tähden hän niin puhuu! -- väitti eräs toinen seurassa.

-- Rakkauteni esineen nimi oli Gabriella. Minä rakastin häntä, mutta hän ei huolinut rahtuakaan minusta.

-- Ja sinut vastustus teki vielä tulisemmaksi, eikö niin? -- kysyi joku.

-- En tiedä mikä sen vaikutti, se vaan on varma, että olin rakastunut. Silloin jo nuot isänmaallista innostusta uhkuvat ajat olivat ohitse, alettiin luopua unkarilaisesta kansallispuvusta, eurooppalainen muoti rupesi taas pääsemään valtaan ja laskiaisajan alussa siinä pienessä kaupungissa, missä tämä tapahtui, kiisteltiin paljon siitä, mentäisiinkö tanssiaisiin frakissa vai attilassa. Suurin osa naisia puolusti frakkia, tekivätpä oikein propagandaa sen puolesta, Gabriellan johdon alaisena. Jos joku mies vastustikin muita, niin kaunis johtaja kyllä sai hänet taivutetuksi. Sillä Gabriella oli kaunis, yhtä kaunis kuin rikas ja turhamielinen. Joka ei taipunut hänen oikkunsa alaiseksi, se oli hukassa ainaiseksi. Attilan puoltajien joukko oli jo huvennut sangen pieneksi ja varmalta näytti, että ensimmäisissä tanssiaisissa frakki voittaa, jos minäkin taipuisin. Sillä vastustus nojautui enää vaan minuun. Antautuisinko vai enkö? Sitä mietiskelin. Minä tunsin, että jos Gabriella rakastaisi minua, ripustaisin mielipiteeni ja attilani naulaan.

Tanssiaisilta lähestyi; Gabriellan kunnia oli kysymyksessä. Hän oli luvannut, ettei baalissa nähtäisi ainoatakaan attilaa ja kutsutti minut luoksensa kuulusteltavaksi. Sykkivin sydämin istuin hänen huoneesensa; hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän laski valloilleen kaiken kaunopuheisuutensa, kaiken viehätysvoimansa, voittaaksensa minut puolelleen. Pyysi minua hänen tähtensä antamaan myöten tuossa pikku asiassa; tanssiaisten jälkeen saisin vaikka kuolinpäivääni saakka käydä unkarilaisessa puvussa, mutta hänen vastustajansa nauravat hänelle, jos hän ei pidä lupaustaan. Minä panin vastaan. Vihdoin hän menetti malttinsa ja huudahti kiivastuneena: "Hyvä, silloin en minä ikinä tule omaksenne!" Maailma pyörähti silmissäni. Tähän asti hän ei koskaan ollut lausunut ainoatakaan sanaa, josta olisin saattanut päättää hänen vähimmälläkään tavalla suosivan minua; nyt hän, ikäänkuin sydämensä salpa olisi pamahtanut auki, yht'äkkiä ilmaisi itsensä! "Te siis voisitte rakastaa minua?" kysyin mielenliikutuksesta vavisten. Hän katsoi minuun, ei minuun -- vaan sisimpään sydämeeni ja vastasi: "Sen sanon sitte tanssiaisissa!" Asia oli ratkaistu: frakki voitti. Mutta minä ... minä en voittanut! Tanssiaisissa pyytäessäni vastausta, tuo armoton koketti heleästi naurahtaen vastasi: "laskin leikkiä, paljasta leikkiä!"

Tuli ilmi, ett'ei hänen ollut juolahtanut mieleenkään minua rakastaa; hän meneekin näinä päivinä kihloihin erään husaariupseerin kanssa, jota joka hetki odotetaan Wienistä. Jouduin epätoivoon ja tuskassani minulta pääsi tuo vähän omituinen kysymys: "miks' ette voi minua rakastaa?" Gabriella vastasi ilkkuen: "Miks' en? Siks' en, että minä pidän iloisista, hauskoista ihmisistä, ja Te tuossa ijankaikkisessa unkarilaisessa puvussanne olette tuommoinen ... noh, tuommoinen surkea unkarilainen!" Enempää en tarvinnut. Olin tullut järkiini. Mutta silloin tein sen päätöksen, että nain vaan sellaisen naisen, jolle kelpaan surkeanakin unkarilaisena. Sen vuoksi en tätä ennen ole heittänyt tuota pukua.

-- Eläköön surkea unkarilainen, eläköön! --kajahti illallispöydästä ja eläköön-huutoa seurasi uuden sampanjapullon paukahdus.

KOMISIONI.

Löytyy luonnossa lakeja, joita sopii epäillä, vaan kuitenkin on olemassa yksi epäilemätön, järkähtämätön laki, se nimittäin, että jos pääkaupunkilaisella on maalaistuttavia, nämät vallan varmaan kunnioittavat häntä komisioneilla eli toimenannoilla. Maaseutulainen ei katso pääkaupunkilaista muuksi kuin komisariukseksi, jolla lyhintä tietä ja suurimmalla maksunsäästöllä eli pienimmällä kustannuksella saattaa toimittaa ostoksensa taikka suorittaa minkä nimellistä tehtävää hyvänsä. Pestissä asuva on maaseutulaisen silmissä toimeenpaneva viranomainen, sillä "teillä siellä pääkaupungissa" ei muutenkaan ole mitään työtä, "te siellä Pestissä" ehditte kaikkiin, "te pestiläiset" paraiten tiedätte, mitä ja mistä saapi ostaa halvalla ja hyvää sanalla sanoen, me pestiläiset emme ole muuta kuin kauppapuotien edessä vetelehtivää, kuljeksivaa, pasteerailevaa joutoväkeä, joitten oikeastaan pitäisi olla erittäin kiitolliset maalaistuttavillemme siitä, että he valmistavat meille tilaisuutta käyttää aikaamme hyödyllisesti ja opettavaisesti. Kiittämätön pestiläinen, joka pelonalaisena avaat jokaisen maaseudulta tulleen kirjeen ja tuskallisella aavistuksella luet siinä ilmi tuotuja ystävyyden tunteita, hyvin tietäen, että lopuksi kirjeenkirjoittaja rohkealla käänteellä lähettää sinut Alter & Kis'in, Lutvikki Posner'in tahi jonkun muun tunnetun firman luokse! Sinä tietysti et aavistakkaan, että maalaisystäväsi tarkoittaa parastasi ja tahtoo pitää huolta jostakin huvituksesta, jolla saatat edes vähäisen lyhentää työttömyydestä pitkäksi ja ikäväksi käyvää aikaasi.

"Komisioni" on yleinen nimitys niitten kaikenlaisten toivomusten ja halujen merkitsemistä varten, joitten on tapa ilmaantua maaseutulaisten tarpeissa. Komisionit ovat tuhatlajisia, niinkuin niitten lähettäjätkin.

Setä X'ltä on kansi lohjennut piipunpesästä. Tämän merkillisen tapauksen johdosta saapuu ennen pitkää pieni paketti veli Y'lle. Tämä rientää postiin siinä toivossa, että on tullut joku lahja. Katkera pettymys! Paketissa on vaan vanha, merenvahainen, tupakalta löyhkäävä piipunpesä, joka on kultasepälle korjattavaksi vietävä.

Ylioppilas odottaa kärsimättömästi kuukauden loppua, jolloin hänen on tapa saada rahoja kotoa. Menettäessään viimeisen floriininsa kahvilassa biljardipeliin, käy hänen luonaan postiljooni, jättäen palvelustytölle sen tiedon, että nuorelle herralle on tullut rahakirje, joka saadaan häneltä k:lo 8-9 välillä postihuoneesta. Rakastunut ei koskaan niin suloisesti ikävöiden ja säntilleen ole saapunut sovitulle yhtymäpaikalle, kuin ylioppilaamme postihuoneesen määrätyllä ajalla. Sydän sykähdellen hän allekirjoittaa kuitin, repäisee sitten auki kirjeen, mutta -- voi! rahaa-lähettävän isän käsiala ei hymyile siitä hänen vastaansa, vaan naapurisedän, joka pyytää häntä ensi postissa lähettämään kukansiemeniä.

Zsuzsika menee miehelään pääkaupunkiin. Kyyneliä vuodattaen hän lähtee kodistaan, vieden mukanaan onnentoivotuksia ja -- komisioneja. Hänen sisarensa kirjoitti muistiin koko suvun komisionit: pikku Gyulalle talvivaatteet, Bélalle ruoska, Kláralle tusina valokuvia, Ferille revolveri, Imrelle kalenteri, Czilille hankkia tieto missä kartiineja paraiten pestään, Julille urkkia mistä parasta hammaspulveria saadaan, Kálmánille naula turkkilaista tupakkaa, Arankalle tiedustella mitä vanhasta pianosta annetaan, jos sen tahtoo vaihtaa uuteen, Pali sedälle tilata sanomalehtiä ... kynäni väsyy kirjoittamasta kaikkea, mitä sisaren pitkän pitkään luetteloon on merkitty.

Joskus katkeevat hellimmätkin siteet, ystävyys laimenee aikaa myöten, tuttavuus haihtuu, rakkaus sammuu, mutta se, joka saattaa vanhat tunteet uudestaan hereille, taas kutoo ratkenneet siteet yhteen, se on komisioni.

Olet lukenut iltalehtesi ja lepäät mukavassa nojatuolissasi, antaen ajatuksesi liidellä sinne tänne. Koputus ovella, talon vartija astuu sisään, kädessä kirje. Käsiala päällekirjoituksessa tuntuu tutulta, olet sen joskus nähnyt, et enää muista milloin ja missä. Avaat kirjeen, katsahdat allekirjoitusta, "Zakariás Pipaszár".

Zakariás Pipaszár! Tämä nimi johtaa muistisi kouluaikoihin, sinä kerran löylytit kelpo lailla erästä Sakari Pipaszária, hän antoi sinut ilmi rehtorille ja puolen vuorokauden aresti, levolle pyhitettynä sunnuntaipäivänä, sovitti tämän oman käden oikeutesi. Sakari raukka, mikähän lie hänestä tullut? Kahteen vuosikymmeneen et ole kuullut hänestä mitään. Nyt hän kääntyy puoleesi, sinä rupeet levottomalla mielellä kirjettä lukemaan. Sakari kirjoittaa olevansa notarius eräässä maakylässä, mutta yhä seuraavan kohtaloasi suurella mielihartaudella. Äskettäin hän oli virallisessa lehdessä lukenut sinun tulleen ylennetyksi virassa ja tällä tavoin saanut tietää sinun vielä olevan elossa ja asuvan pääkaupungissa. Hänellä on veljenpoika, suuri hulivili, joka ei viitsi lukea ja sen vuoksi on eroitettu koulun kolmannelta luokalta. Mutta poika on nero, häntä suuresti miellyttää piirustaminen, milloin vaan saa kynän tahi vaikkapa vain hiilen käteensä, rupee heti kuvaamaan ihmispäitä, jopa puitakin ja kotieläimiä, niinkuin esim. aaseja, suurella kätevyydellä. Semmoisen kyvyn hunningolle jättäminen olisi vahinko isänmaalle, joka ei ole liioin rikas neroista, ja sentähden on päätetty laskea ylempänä mainittu hulivili isänmaan alttarille. Lähettävät hänet sen vuoksi pääkaupunkiin ja, luottaen tunnettuun ystävällisyyteesi ja avuliaisuuteesi sekä vaikutusvoimaasi, ohjaavat suoraan sinun luoksesi sillä pienellä pyynnöllä, että suosiollisesti hankkisit hänelle niin suuren stipendin kuin mahdollista maalaustaiteen oppimista varten. Vakuuttaen erinomaisesta kunnioituksestaan todellinen ja uskollinen vanha ystäväsi Zakariás.

Tämä on semmoinen komisioni, jota sinun ainakin täytyy yrittää toimittamaan, mutta on niitä sellaisiakin, jotka tavallisesti jätetään suorittamatta. Sinulla on jossakin Unkarinmaan sopessa sangen, sangen hyvä ystävä, niin hyvä, ettet enää muista hänen nimeänsäkään. Te olette joskus juoneet veljenmaljaa joissakin kemuissa, jolloin sinun ja muitten läsnäolijain mielestä Euroopan tasapaino horjui. Saat sen johdosta kirjeen, jossa tuo hyvä ystäväsi ei pyydä muuta kuin että hankkisit hänelle sikäläisen postimestarinviran. Mitenkä kykenisit sitä tekemään, sinä, jolla ei ikinä ole postiviranomaisten joukossa muuta tuttavaa ollut kuin kirjeitäsi kotia tuova postiljooni? Tekisit kuitenkin suuren tuhmuuden, jos rupeisit sitä mahdottomuutta ystävällesi selittämään. Hän ei uskoisi sinua. Asuthan sinä Pestissä ja Pestissä ovat hallitusmiehetkin; mahdotonta, ettette toisianne tuntisi, Pestiläinen tuntee tietysti jokaisen Pestissä. Jos et auta häntä, olet "ylpeä" taikka ystävyytesi on kylmennyt. Käytettävänäsi on vaan yksi ainoa keino, se nimittäin että asianomaisella kunnioituksella heität kirjeen paperikoriin ja noudatat arvokasta vaitioloa.

Kolmen kuukauden kuluttua tulee sitten toinen kirje, jossa ystäväsi suurimmalla ihastuksella kiittää mahtavaa suojelustasi, ilolla ilmoittaen että on saanut postimestarinviran ja vakuuttaen sinulle muuttumatonta ystävyyttä ja ikuista kiitollisuuttaan. Sinä taitat kirjeen kokoon sillä rauhallisella omallatunnolla, että vaivasi ei ole hukkaan mennyt ja -- viskaat sen paperikoriin.

Onnellinen se, joka voi näin helpolla päästä, mutta voi sitä, joka on joutunut tyytymättömän toimenantajan kynsiin! Maaseutulaisen päähän pistää toisinaan se ajatus, että Pestissä aina ihmisiä petetään; pestiläinen firma ei muka ole muuta kuin etuoikeus peijaamiseen. Hän pitää kaikkea liian kalliina; se, mitä hänelle lähetetään, ei koskaan ole hyvää ja jos tavara ei ole kallista eikä huonoa, silloin on varmaa että häntä on petetty. Hän kirjoittaa sinulle: lähetä semmoista ja semmoista kangasta. Sinä lähetät, mutta kangas saapuu takaisin, tee hyvin mene uudestaan kauppiaan luo, antakoon toista, sillä tämä on liian vaaleata ja liian kallista. Sinä toimitat halvempaa ja tummempaa. Tulee takaisin: liian paksua. Lähetät ohuempaa. Saat takaisin: ei ole kestävää, mene toiseen puotiin; tämä kauppias on hunsvotti, petturi. Kymmenen kertaa viet postiin yhä uutta ja uutta kangasta, ei vain tyydytä, kirjoitetaan että näyttää siltä ettet mielelläsi toimita komisionia, ehkäpä se sinua vaivaakin. Lähetät vimmastuneena vielä yhdennentoista kerran ja yhdennentoista kerran lähetys palaa kuin palaakin takaisin, sillä ilmoituksella, että asianomainen ei enää tahdo rasittaa sinua, älä osta enempää, pääkaupunkiin joskus tullessaan hän itse tekee ostoksen. Puolen vuoden päästä niin tapahtuukin, hän ostaa silloin sitä, mitä sinä ensi kerralla lähetit, kalliimmasta hinnasta kuin sinä olisit maksanut ja -- luulee itseään mainioksi kaupantekijäksi!

Minulla on hallussani herttainen pieni kirje. Viehättävä komisioni, vieläpä mitä omituisimpia. Ei piippua, ei ruoskaa, ei hammaspulveria, vaan -- kuulkaamme koko kirje.

"Rakas Argus setä!"

Viikon päästä tulemme papan ja mamman kanssa Pestiin ja silloin suuresti iloitsemme sekä mamma että minä jos saamme nähdä sedän sillä minä niin mielellään muistelen niitä päiviä kuin yhdessä vietimme muistaako setä vielä minua? se pikku lintu on terve josta setä niin piti ja viihtyy hyvin ja minä pääsen ylioppilastanssiaisiin se tulee ensimmäiset julkiset tanssiaiset sillä tähän asti minä en vielä ole ollut suurissa tanssiaisissa vaan ainoastaan kotihuvituksissa niinkuin viininkorjuun aikana jolloin niin hirveästi tanssimme ja minulla tulee olemaan valkoinen hame punaisilla nauhoilla minä olisin tahtonut viheriää mutta se on myrkyllistä ja sentähden lähetän tuhannen suuteloa sedälle ja olen sedän

rakas sukulainen Irma.

P. S. Pyydän setä kultaa koska minulla ei ole tuttavia Pestissä ja minä en tahtoisi istua ylioppilastanssiaisissa persiljaa myymässä että setä toimittaisi minulle kavaljeereja joille minä esitettäisiin mutta että ne olisivat pulskeita poikia ja hyviä tanssijoita sillä minä niin kovasti pidän tanssista varsinkin tschaardaaschista.

Sama.

Jos pikku Irma olisi ollut rehellinen, olisi hän ehkä pyytänyt sitäkin, että tanssijain jälkeen hankkisin hänelle -- miehen.

Voisihan sekin olla "komisioni".

VALKOISET KETUT.

Nathalie parka!

Tuossa hän venyi pehmeällä matolla, joka peitti ruokasalin lattian, kovasydämisen miehensä Alfredin kiiruhtaessa makuukamariin muuttaakseen pukuaan ja sitte lähteäkseen pois kotoa.

Monta katkeraa pettymystä tämä nuori vaimo oli saanut kokea siitä asti kuin hän neiti Nathalie Homokysta oli muuttunut rouva Illokyksi. Kovin katkeralta tuntui hänestä ensinnäkin häämatkan myttyyn meneminen, jota mies yritti hänen mielestään varsin huonosti puolustamaan asianajajatointensa kiireellisyydellä ja tärkeydellä. Merkillistä oli edelleen se muutos, joka miehessä oli tapahtunut nuoren rouvan Rembrandt-hattuun nähden: sulhasena hän sitä oli ihaillut, nyt se hänestä oli kummallinen ja liiaksi huomiota herättävä. Niinikään ... mutta miksikä luettelisin erikseen niitä suurempia ja pienempiä pilviä, joilla Alfred tuon tuostakin pimitti lempiviikkojen taivaan? Siirryn heti suurimpaan, siihen, joka saattoi Nathalien vaipumaan maahan, lattialle, matolle.

Kuvitelkaamme mieleemme nuorta vaimoa, jolle hänen onnellisuutensa ensi päivinä mies ilmoittaa: "suo anteeksi, kultaseni, mutta tänä iltana en voi olla kotona; minulla on vanha illallisseura, jonka on tapana kokoontua joka tiistai-ilta, ja minä olen luvannut naituanikin noudattaa tätä hyvää tapaa." Mitä ken vaimo hyvänsä, jonka mies hänet tällä tavoin tahtoisi jättää, sanoisi, sen lausui Nathaliekin, itkien, soimaten, rukoillen. Hän aloitti tuommoisilla yleisillä mietelmillä kuin "aviopuoliso ei saa huvitella itsekseen" ja lopetti tällä itsekohtaisella huudahduksella: "äitini, äitini, jos olisit tämän tiennyt, etpä suinkaan olisi minua miehelään laskenut!"

Mutta Alfrediin tämä perheellinen myrsky ei tehnyt vähintäkään vaikutusta. Uskalsipa hän vielä pisteliäällä ivalla väittää, että hän vain säilyttääksensä Nathalien hyvää mainetta lähtee ulos, muuten hänen pikku puolisonsa varmaan joutuisi ilkeän kotityrannin huutoon, joka tahtoo sitoa miehensä köydellä kiinni pöydänjalkaan. Hän suuteli vaimonsa kaunista otsaa ja poistui.

Pois "valkoisten kettujen" luokse. Sillä niin nimitettiin tuota hänen pöytäseuraansa, muitten samanlaisten seurain esimerkin mukaan, joilla oli tapana ottaa itselleen varsin omituisia nimiä.

Kun Alfred palasi hyljätyn kotilietensä ääreen, löysi hän sen haltijattaren sortuneena matolle. Ei veressään, ainoastaan aamupuvussaan, joka erittäin somisti hänen solakkaa vartaloansa.

Nathalie odotti tästä asennosta suurta vaikutusta, se oli oleva mielenosoituksena miehen kovasydämisyyttä vastaan. Alfred varmaankin säikähtyy, löytäessään hänet tässä asennossa; kysyy, kauanko hän siinä on ollut, ja saapi silloin kuulla tuon kauhistuttavan ilmoituksen, että Nathalie on tällä tapaa viettänyt koko pitkän illan. Mahdotonta, ettei tämä kohtaus herätä sääliä hänen kivisydämessään, ja hän on rientävä katuvaisella mielellä lupaamaan parannusta vastaisuudeksi.

Näin viisasteli itsekseen Nathalie, kun hän kello kymmenen ajoissa kuuli miehensä tunnetut askeleet etehisestä lähenevän.

Mutta mikä uusi pettymys! Alfred ei säikähtynyt tuosta asennosta eikä katunut pahaa tekoaan, vaan alkoipa vielä, ikäänkuin ei olisi mitään erinomaista huomannut, iloisesti kertoa, kuinka hauskasti hän oli iltansa viettänyt.

Tällaisia kohtauksia oli Illoky-Homokyn avioliiton ensi kuukauden aikana tapahtunut jo kolme kertaa ja tänään -- kuukauden neljäntenä tiistaina -- oli se taas uudistuva.

Mutta nyt juolahtaa Nathalien päähän jotakin, joka yht'äkkiä valaisee hänen synkät kasvonsa; hän nojaa kauniin päänsä käteensä ja puhuu itsekseen: "minun täytyy tietää, missä hän käy, minä tahdon nähdä nuot 'valkoiset ketut', jotka hävittävät avioelämäämme. Minä menen hänen jälkeensä. Naisena sitä en voi tehdä, mutta minä puen itseni mieheksi ja seuraan häntä."

Hän kavahtaa tuoliltaan, hiipii vaatekammioon, anastaa sieltä yhden miehensä puvuista ja sulkeutuu sitte makuukamariinsa. Muutaman hetken kuluttua hymyilee häntä vastaan peilissä sangen sievä poikanen, joka koettelee, mitenkä silinterihattu häntä paremmin somistaisi, kallellaan sivulle vaiko niskaan tai otsaan painettuna. Yölliseen seikkailuun paraiten soveltuvana viimeksi mainittu asento hyväksytään ja kun hän vielä lisäksi veti kauluksen pystyyn, ei kasvoista pistänyt esiin muuta kuin pieni viehättävä nenä. Tämmöisenä hän suuresti miellytti itseään, ja tutkiessaan peilissä tuota somaa poikaa, joka pistää kätensä takin taskuihin, hän purskahti iloiseen nauruun ja unhotti tykkänään, että tuo nuori poika oikeastaan oli maailman onnettomin vaimo, jonka hänen armoton miehensä uskottomasti jättää muutamain valkoisten kettujen mieliksi.

Vaan mikähän paperi takertuu taskussa kopeloivaan käteen? Hän vetää sen esiin. Tunnettu käsiala ... Pali Szücs'in, tuon heidän vanhan hyvän ystävänsä, joka ensiksi esitti Alfredin Nathalien kodissa ja sittemmin suuressa määrässä oli ollut avullisena siihen, että avioliitto heidän välillään syntyi.

Kirje ei sentähden joudu nuoren naisen käsiin, että se jäisi lukematta, ja tämä kirje oli vielä lisäksi sitä laatua, että jo sen ensimmäiset rivit herättivät aivan erityistä huomiota. Se kuului sanasta sanaan näin:

"Rakas Alfred!

"Muutaman päivän perästä sinä menet naimisiin ja minä toivotan sinulle onnea tällä uudella uralla, jossa itsestäsi riippuu, onko siinä kasvava ruusuja vai ohdakkeita. Nathalie on kaunis, hyvä ja älykäs -- hänellä on vain yksi vika, johon hän ei kuitenkaan voi mitään, ja se on se, että hän on vanhempiensa ainoa lapsi. Semmoisena hän on ollut kodin tähtitarhan keskipisteenä, jonka ympäri kaikki on kierrellyt, jota kaikki ovat palvelleet, mairitelleet, hemmotelleet, sanalla sanoen Nathalie on pilalle hellitelty pieni velho."

Historiallinen totuus vaatii meitä mainitsemaan, että lukijan pienet huulet tässä paikassa vähäisen ynseästi vavahtivat. Hän jättikin lukemisen hetkeksi, katsoen eteensä ilmaan; sitten hän taas jatkoi.

"Tällaiset naiset ovat tavallisesti taipuvaiset tekemään miehestään semmoisen koneen, joka käy vaan heidän mielikseen. Kihlausaikananne olen sinua silmällä pitänyt ja huomannut, että jos sinä, veli kulta, et ajoissa ala kasvattaa pikku puolisoasi ja totuttaa häntä itseesi, niin hän on kasvattava ja totuttava sinut itseensä. Ja silloin sinä et voi astua askeltakaan kynnyksesi ulkopuolelle ilman hänen erityistä lupaansa, et voi venyä sohvalla, jos hän tahtoo nähdä sinut nojatuolissa, ja jos mielesi tekee polttaa sikari, on sinun siitä laadittava nimenomainen anomuskirja."

-- Kas sitä vaan! -- sanoi itsekseen Nathalie.