Part 5

"Oikein sanottu, poikaseni, -- miehekkäästi ja rehellisesti sanottu, ja minä yhdyn siihen sanoin ja töin. Ei, ei, te ette ole ainoa sukupuolenne edustaja, jonka olen johtanut erämaan läpi, eikä kenellekään, lukuunottamatta yhtä, ole sattunut mitään harmia. -- Se olikin surullinen päivä enkä toivo toista sellaista koskaan näkeväni."

Mabel katsoi toisesta puolustajastaan toiseen, ja hänen kauniit silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Ystävällisesti hän ojensi toisen kätensä toiselle ja vastasi, vaikka ääni alussa värisi: "Minulla ei ole oikeutta saattaa teitä vaaraan. Minun rakas isäni kiittää teitä, minä kiitän teitä ja hyvä Luoja palkitsee, mutta älkäämme jääkö tähän vaaralliseen paikkaan kauemmaksi kuin on välttämätöntä. Minä voin kävellä pitkälti ja olen usein kulkenut penikulmia vain huvittaakseni tyttömäistä mielikuvitustani; enkö sitä nyt tekisi elämäni -- ei, teidän jalon elämänne vuoksi?"

"Hän on uskollinen sielu, Jasper", sanoi Haukansilmä pitäen tytön kättä omassaan, kunnes naisellinen kainous vaati tätä vetämään sen takaisin, "ja äärettömän rakastettava! -- Me tulemme raa'oiksi ja myöskin kovasydämisiksi täällä metsissä, Mabel; mutta teidänlaisenne olennon näkeminen herättää uudestaan meidän parhaimmat tunteemme ja tekee meidät hyviksi lopuksi iäksemme. Uskallan väittää, että Jasper tässä sanoo samaa, sillä eläen, kuten minäkin metsissä, poika harvoin näkee Ontarion rannoilla teidänlaistanne olentoa, joka hellyttäisi hänen sydäntään ja opettaisi häntä noudattamaan sen parhaimpia vaatimuksia. Sanopa nyt, Jasper, suoraan, eikö asia ole niin."

"Saadaksenne vastauksen kysymykseen, löydättekö jostakin sellaisen tytön kuin Mabel Dunham", vastasi nuorukainen ritarillisesti ja hänen rehellisille kasvoilleen kohosi ilme, joka ilmaisi hänen ajatuksensa kaunopuheisemmin kuin sanat, "ei teidän tarvitse etsiä vain metsistä ja meriltä, vaan saatte mennä ritarilinnoihin ja kaupunkeihin."

"Paras olisi ehkä kuitenkin jättää veneet ja lähteä heti jalan liikkeelle", keskeytti Mabel kiireesti, "minä tunnen, ettemme tässä ole kauemmin turvassa."

"Te ette voi sitä tehdä -- ette millään muotoa. Täytyisi kulkea läpi viidakkojen, yli murrokkojen ja vetelien soiden enemmän kuin kaksikymmentä penikulmaa pimeässä. Tällainen joukko polkee laajan polun, ja meidän täytyisi taistellen avata tiemme linnakkeelle. Meidän täytyy odottaa mohikaania."

Kun metsänkävijä, johon kaikki täydellisesti luottivat, oli lausunut nämä sanat, ei kukaan enää virkkanut sanaakaan tästä asiasta. Koko seurue hajosi nyt pieniin ryhmiin: Nuolenpää istui vaimoineen pensaitten alla ja keskusteli kuiskaavalla äänellä -- tai oikeammin hän yksin puhui ja vaimo vastaili vain lyhyesti ja kainosti, kuten oikea villin vaimo ainakin. Haukansilmä ja Cap istuutuivat toiseen veneeseen kertoen ihmeellisistä seikkailuistaan mailla ja merillä, kun taas Jasper ja Mabel asettuivat toiseen oppien ymmärtämään toisiansa yhden ainoan tunnin kuluessa paremmin kuin kokonaisessa vuodessa toisissa olosuhteissa. Huolimatta vihollisista ja uhkaavasta vaarasta aika kului tavattoman nopeasti, niin että nuoret aivan hämmästyivät, kun Cap huomautti, kuinka kauan he siinä olivat istuneet.

"Kun voisi edes tupakoida, veli Haukansilmä", huomautti vanha merimies, "hytti olisi ihan erinomainen, sillä antaaksenne etsiville paholaisille kyllin työtä, olette ankkuroinut laivat sellaiseen paikkaan, ettei kuunsädekään voi sinne tunkeutua. Ainoa ikävyys on, ettei saa polttaa piippuansa."

"Pieninkin tupakan savu kavaltaisi meidät heti paikalla. Mitä meitä hyödyttäisi se, että olemme piiloutuneet mingojen silmiltä, jos me heidän nenälleen ilmoittaisimme, mistä meidät löytää? Ei, ei; hillitkää himoanne ja ottakaa oppia punanahasta, joka voi paastota kokonaisen viikon saadakseen edes yhden ainoan päänahan. Etkö kuule mitään, Jasper?"

"Suuri Käärme tulee."

"Katsokaammepa, näkevätkö mohikaanin silmät paremmin kuin erään pojan, joka kahlasi rantaa pitkin."

Mohikaani tuli samalta suunnalta kuin Jasperkin. Mutta sen sijaan, että olisi kulkenut suorana, hän melkein ryömi ihan joen äyrään suojassa, niin ettei häntä voinut ollenkaan nähdä joen yläjuoksulta. Näin hän pysyen itse piilossa saattoi tarkasti nähdä kaikki, mitä lähettyvillä tapahtui.

"Käärme näkee intiaanit!" kuiskasi Haukansilmä. "Yhtä varmasti, kuin olen valkoinen kristitty ihminen, voin väittää, että ne ovat antaneet narrata itseänsä ja nyt kieppuvat tulen ympärillä!"

Hän nauroi äänettömästi ja sydämellisesti tämän lausuttuaan ja nykäisi Capia kyynärpäällään; sitten he kaikki tarkasti seurasivat täydellisen hiljaisuuden vallitessa Chingackgookin liikkeitä. Kymmenen minuutin ajan seisoi mohikaani yhtä hiljaa kuin jalkojensa alla oleva kallio. Sitten näytti kuin jotakin hyvin mielenkiintoista olisi ilmestynyt hänen näkyviinsä, sillä hän äkkiä painautui kokoon, tutki tavattomalla huolella joen rantaa, jonka jälkeen hän äkkiä lähti rantaa alas, tarkasti sotkien jälkensä veteen. Ilmeisesti häntä vaivasi tavaton levottomuus, sillä usein hän katsoi taaksensa, mutta tutki taas terävillä silmillään jokaista rannan pensasta, josta luuli löytävänsä piilotetut veneet.

"Kutsukaa hänet sisään", kuiskasi Jasper voimatta enää hillitä uteliaisuuttansa, "kutsukaa hänet sisään, ennenkuin on liian myöhäistä. Katsokaa, nyt hän pian menee ohitsemme!"

"Ei niin, ei vielä, poika; ei ole mitään hätää", vastasi hänen toverinsa, "muuten voisi Käärme alkaa kiemurrella. Jumala meitä auttakoon ja opettakoon meille viisautta! Uskon varmasti, että Chingackgook, jonka näkö on yhtä erehtymätön kuin koiran vainu, näkee meidät, mutta ei _tahdo_ löytää tekemäämme pakopaikkaa."

Tämä viimeinen otaksuma näyttäytyi toki ennenaikaiseksi, sillä tuskin olivat sanat lausutut, kun intiaani, joka todellakin oli kulkenut muutamia askeleita ohi, äkkiä pysähtyi, tutki tarkasti istutettuja pensaita, astui muutamia askeleita taakse päin ja taivuttaen huolellisesti pensaita kumartui alas ja ilmestyi toisten joukkoon.

"Missä ovat mingot?" sanoi Haukansilmä heti, kun hänen ystävänsä joutui niin lähelle, että häneltä voi kysyä.

"Irokeeseja", vastasi intiaani lyhyesti.

"Yhtä hyvä -- yhtä hyvä; irokeesit, paholaiset, mingot, mengvit -- tai raivottaret -- kaikki ovat jokseenkin samanlaisia. Kaikkia riiviöitä minä kutsun mingoiksi. Tule tänne, päällikkö, ja keskustelkaamme järkevästi."

Kun heidän salainen neuvottelunsa loppui, kääntyi Haukansilmä tovereihinsa, ilmaistakseen heille, mitä itse oli saanut tietää.

Mohikaani oli seurannut vihollisten jälkiä kappaleen matkaa linnalle päin, kunnes nämä huomasivat Jasperin tekemän savun ja heti paikalla kääntyivät ympäri. Silloin uhkasi Chingackgookia suuri vaara tulla nähdyksi ja hänen täytyi päästä piiloon siksi aikaa, kun joukko kulki ohi. Hänen onnekseen olivat villit niin innoissaan uuden keksintönsä vuoksi, etteivät kiinnittäneet tavallista huomiotansa metsän jälkiin. Joka tapauksessa ne nyt marssivat hänen ohitsensa -- viisitoista luvultansa -- astuen tarkasti toistensa jälkiin, ja hän muodosti taas heidän jälkijoukkonsa. Saavuttuaan paikalle, jossa Haukansilmä ja mohikaani äsken olivat jälkiä tutkineet, irokeesit hyökkäsivät joelle ja saapuivat rantaan juuri, kun Jasper katosi näkyvistä niemen taa. Savu näkyi nyt ihan selvästi, ja intiaanit hajosivat metsään lähestyäkseen huomiota herättämättä tulta. Tätä tilaisuutta käytti Chingackgook hyväkseen, astui jokeen ja kulki niemen taa jälkiä jättämättä. Siellä hän pysähtyi ja näki intiaanien kerääntyvän tulen ympärille, johon he eivät kuitenkaan kauaksi jääneet.

Irokeesien liikkeistä mohikaani saattoi päättää, mitä he aikoivat. He näyttivät arvaavan, että tuli oli tehty vain johtamaan heitä harhaan, sillä pian oli paikka tarkastettu ja he erosivat; toiset hyökkäsivät metsään, kun taas kuusi tai kahdeksan seurasi Jasperin jälkiä rannalle, missä veneet olivat olleet. Mistä päin nämä veneet olivat siihen tulleet, sitä he luonnollisesti eivät voineet päättää, eikä Käärme saattanut jäädä kauemmaksi ottamaan selvää heidän aikeistansa, vaan kiiruhti ystäviänsä varoittamaan. Heidän eleistään hän oli kuitenkin saattanut päättää, että he aikoivat seurata joen rantaa heidän jäljessään, mutta varmaan hän ei voinut sitä sanoa.

Kun Haukansilmä sanoi tämän tovereillensa, heräsivät molempien valkoisten miesten merimiesvaistot ja he luonnollisesti kokemuksensa perusteella päättivät, että pikainen pako nyt oli kaikista paras.

"Veneet vesille heti paikalla", sanoi Jasper innokkaasti, "virta on hyvä ja kun käytämme ahkerasti airoja, pääsemme pian niiden roistojen saavuttamattomiin."

"Entäs tämä kukkanen, joka vasta on nupulla -- täytyykö hänen joutua turmioon näissä metsissä?" kysyi hänen ystävänsä runollisesti, jonka taidon hän tietämättään oli omaksunut seurustellessaan pitkiä aikoja delawarelaisten kanssa.

"Se tapahtuu vasta sitten, kun me kaikki olemme kuolleet", vastasi nuorukainen lämpimän punan kohotessa hänen kasvoilleen. "Mabel ja Nuolenpään vaimo saavat maata veneessä sillä aikaa, kun me miehinä täytämme velvollisuutemme."

"Tiedän, että sinä käytät taitavasti melaa ja airoja, Vesikoira, mutta kirotut mingot ovat vehkeissään vieläkin taitavampia. Vaikka vene kulkisi kuinkakin nopeaan, kulkee luoti vieläkin nopeammin."

"Se on miesten tehtävä, ja isälle olemme luvanneet, ettemme tyttären vuoksi pelkää mitään vaaroja."

"Mutta miesten tehtävä ei ole unohtaa, mitä viisaus käskee!"

"Viisaus! Mies voi viisauttansa joskus seurata, niin että kadottaa kaiken rohkeutensa."

Joukko seisoi likellä vedenrajaa, Haukansilmä nojaten pyssyynsä, jonka perä oli hiekassa ja tukki ulottui hänen olkansa tasalle. Kun Jasper lausui tämän ajattelemattoman tuomionsa, ei mikään hänen toverinsa verevillä kasvoilla osoittanut vähintäkään mielenliikutusta, mutta nuorukainen huomasi kuitenkin, miten sormet puristivat niin lujasti pyssyn piippua, että siihen olisi voinut painua niiden jäljet. Muuta mielenilmausta ei näkynyt.

"Sinä olet nuori ja kuumaverinen", sanoi Haukansilmä niin tyynesti ja arvokkaasti, että kuulijat ehdottomasti myönsivät hänen etevämmyytensä tällaisissa asioissa; "mutta minun elämäni on ollut täynnä tällaisia vaaroja, ja niissä olen saanut sellaisen taidon ja kokemuksen, etten voi antaa jonkun ajattelemattoman pojan neuvoa itseäni. Puhut rohkeudesta, Jasper. Minä en tahdo vastata tyhmään syytökseen toisella tyhmyydellä, sillä tiedänhän, että sinä uskollisesti teet velvollisuutesi ymmärryksesi mukaan, mutta ota vaaria vanhemman miehen sanoista, joka on katsellut mingoja silmiin jo silloin, kun sinä olit vielä lapsi, ja tietää, että mingojen kavaluus on helpommin voitettavissa viisaudella kuin ajattelemattomalla hulluudella."

"Pyydän anteeksi, Haukansilmä!" sanoi Jasper katuen ja tarttuen innokkaasti toisen ojennettuun käteen. "Rehellisesti pyydän anteeksi. Hullua ja jumalatonta oli soimata pelkuruudesta miestä, jonka hyvyys, neuvokkuus ja uskollisuus on luja kuin kallio meren rannalla, kuten kaikki tietävät."

Nämä sanat nostivat voimakkaan punan Haukansilmän kasvoille, joilta äskeinen mahtipontinen arvokkuus hävisi, ja sijalle ilmestyi entinen, rehellinen hyväntahtoisuus. Sydämellisesti hän vastasi toisen käden puristukseen aivan kuin ei mitään sanankäännettä heidän välillään olisi ollutkaan.

"Kaikki hyvin, Jasper", hän vastasi nauraen, "minä en halua murjotella itse eikä tarvitse muidenkaan minun puolestani. Minulla on valkoihoisen luonne, joka ei osaa pitää vihaa. Pahempi olisi ollut, jos puoliksikaan niin paljon olisit sanonut Käärmeelle tuolla, vaikka hän on kelpo delawarelainen. Teet viisaasti, poikaseni, jos muistat, että kullakin värillä on omat ominaisuutensa."

Kosketus olkapäähän keskeytti puhujan. Mabel seisoi suorana veneessä, ja koko hänen norja olentonsa ilmaisi suurta vakavuutta, kun hän sormi huulilla katsoi pienestä pensaan aukosta pitkin jokirantaa ja toisella kädellään keveästi kosketti Haukansilmän olkapäätä. Tämä käänsi päänsä tarkoitettuun suuntaan, jonne oli varannut itselleen aukon, ja kuiskasi Jasperille:

"Kirotut mingot! Aseet valmiina, mutta pysykää hiljaa kuin tervaskannot!"

Jasper riensi kuulumattomin askelin veneeseen ja hellällä väkivallalla pakotti Mabelin asettumaan sellaiseen asentoon, että koko hänen ruumiinsa oli suojassa. Mielellään hän olisi asettanut hänet niin alas, ettei tyttö olisi voinut lakkaamatta tuijotella heidän vihollisiansa, mutta siinä hän ei onnistunut. Sitten hän asettui aivan tytön lähelle pyssynsä valmiina paukahtamaan. Nuolenpää ja Chingackgook ryömivät kuin käärmeet likelle istutettuja pensaita pyssynsä hyvin ladattuina, kun taas edellisen vaimo painoi päänsä polviensa väliin ja peitettyään sen pumpulihameellaan istui siinä ihan hiljaa. Cap irroitti vyöstään molemmat pistoolinsa, mutta näytti kokonaan unohtaneen suunnan, mihin ampua. Haukansilmä ei hätäillyt. Hän oli alun pitäen valinnut oikean paikan, josta hän saattoi hyvin pitää puoliansa ja nähdä kaikki vihollistensa liikkeet. Hän oli liian paljon kokenut joutuakseen pois suunniltaan näin tärkeällä hetkellä.

Se oli todellakin peloittava hetki. Juuri kun Mabel kosketti oppaansa olkapäätä, oli kolme irokeesia vedessä kahlaten ilmaantunut joen mutkan takaa noin sadan kyynärän päässä heistä ja pysähtynyt tarkastamaan virran alajuoksua ja sen rantoja. Kaikki olivat puolialasti, täysissä aseissa ja maalatut, kuten sodassa ainakin. Ilmeisesti he olivat kahden vaiheilla, mitä tietä heidän tulisi lähteä tavataksensa pakolaiset. Yksi heistä viittasi alas, toinen ylös virtaan ja kolmas toiselle puolen jokea. Nähtävästi he olivat neuvottomia.

V LUKU.

"Kuolo siellä, kuolo täällä, kuolo vaanii kaikkialla."

_Shelley_.

Se oli jännittävä hetki. Ainoastaan vihollistensa viittauksista pakolaiset saattoivat päättää, mitä nämä aikoivat eikä se paljoa heille lohtua tuonut. Koko joukko oli kääntynyt jäljilleen takaisin ja turhaa oli toivoakaan, että tuli olisi johtanut heitä kauemmin harhaan. Jokainen hetki uhkasi ilmaista heidän piilopaikkansa, sillä villit näyttivät aikovan tutkia yhä tarkemmin joen rannan tästä alaspäin. Alituiseen tuli heidän asemansa yhä arveluttavammaksi, ja siksi Haukansilmä päätti viipymättä ryhtyä puolustustoimiin. Ilman pienintäkään ääntä hän sen vuoksi kutsui molemmat intiaanit ja Jasperin luoksensa ja kuiskaten puhui heille:

"Meidän täytyy olla valmiit taisteluun -- muu ei auta. Niitä on vain kolme ja meitä viisi ja neljä meistä on ennenkin otellut noiden päännylkijä-petojen kanssa. Vesikoira, ota sinä tuo kuoleman näköiseksi maalattu herra; Chingackgook saa päällikön ja Nuolenpää pitää huolta tuosta nuorukaisesta. Mitään erehdystä ei saa tapahtua, sillä kaksi luotia samaan roistoon olisi liiallista tuhlausta, kun puolustettavana on kersantin oma tytär. Minä pysyn reservissä siltä varalta, että neljäs otus ilmestyisi tai jonkun käsi pettäisi. Missään tapauksessa ei saa ampua, ennenkuin minä annan luvan. Emme turhan vuoksi saa pyssynpaukkeella kutsua niitä metsästä kasaan. Jasper poikaseni, jos kuulet takanamme jokiäyräällä liikettä, niin ota heti kersantin tytär veneeseen ja laske Herran nimeen linnalle."

Tuskin oli Haukansilmä saanut ohjeensa annetuksi, kun vihollisten läheneminen lopetti kaiken äänen ja liikkeen. Joessa olevat irokeesit kulkivat verkalleen virran suuntaan tutkien tarkasti rantapensaat, kun taas lehtien kahina ja oksien ritinä ilmaisi sen peloittavan tosiasian, että uusi joukko oli maan puolelta tulossa ja pysähtyi rantatöyrylle juuri heidän kohdallaan. Istutettujen ja luonnon pensaitten välillä olivat vesat matalammat ja siitä aukosta molemmat joukot näkivät toisensa. Molemmat pysähtyivät, ja alkoi keskustelu, joka sananmukaisesti kävi pakolaisten pään yli. Mikään ei kuitenkaan oudolle ilmaissut heidän läsnäoloaan: tuntui vain, kuin tuulen henki olisi hieman voimakkaammin puhaltanut ja heilutellut norjimpia vesoja. Onneksi suuntautui molempien villijoukkueitten katse pensaitten yli -- seisoivatpa he sitten vedessä tai rantapengermällä -- eivätkä lehdet synnyttäneet vähintäkään epäluuloa. Keskustelu oli vakavaa ja hillittyä, niinkuin puhujat olisivat välttämättä tahtoneet salata sitä syrjäisten korvilta. Kieli oli murretta, jota molemmat intiaanit pensaissa ja Haukansilmä ymmärsivät. Vieläpä Jasperkin pääsi selville melkein kaikesta, mitä sanottiin.

"Vesi on huuhtonut jäljen näkymättömiin", sanoi joku alhaalta seisoen niin lähellä pakolaisten varustuksia, että olisi voinut ottaa käteensä lohiuistimen, joka oli Jasperin veneen pohjalla. "Se on pessyt sen niin, ettei yankeen koirakaan voisi sitä seurata."

"Kalpeanaamat ovat lähteneet rannasta veneillä", vastasi puhuja pengermältä.

"Se ei hyödytä. Sotilaittemme pyssyt joen alajuoksulla ovat varmat."

Haukansilmä katsoi Jasperiin kuullessaan nämä sanat ja puristi yhteen huulensa estääkseen hengityksensä kuulumasta.

"Katsokoot nuoret mieheni tarkasti, kuin heillä olisi kotkan silmät", sanoi vanhin joessa kahlaavista sotilaista. "Kokonaisen kuukauden olemme olleet sotatiellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan päänahan. Niillä on neitonen mukana, ja jotkut sankareistamme tarvitsevat vaimon."

Onneksi Mabel ei tätä ymmärtänyt, mutta Jasper punastui, ja kasvoille kohosi raivokas ilme.

Villit lopettivat keskustelunsa ja piilossa-olijat kuulivat, miten pengermältä joukko poistui taivutellen hiljaa ja varovasti pensaita tieltään. Heidän puoleltaan siis vaara oli toistaiseksi ohi. Mutta vedessä olevat villit jäivät paikoilleen yhä tarkastellen rantoja ja heidän silmänsä kiilsivät maalauksen läpi kuin hehkuvat hiilet. Parin kolmen minuutin kuluttua nämäkin lähtivät liikkeelle hitaasti ja nuuskien askel askelelta, kuten koira, joka on kadottanut saaliin jäljet. Näin he kulkivat piilopaikan ohi, ja Haukansilmä hymyili äänettömällä ja sydämellisellä tavallaan, jonka erämaan vaaroissa oli oppinut. Mutta hänen riemunsa oli kuitenkin ennenaikainen, sillä viimeinen villi katsoi juuri sillä hetkellä taaksensa ja pysähtyi äkkiä. Hänen käytöksensä ja tuijottava katseensa ilmaisi sen tosiasian, että jokin keinotekoisissa pensaissa oli herättänyt hänen epäluuloansa.

Ehkäpä oli piilottuneitten onneksi, että sotilas, joka osoitti noin kauheita epäilyksen merkkejä, oli nuori ja hänen täytyi neuvokkuudellaan saavuttaa sotilasmaineensa. Vallan hyvin hän tajusi, että hänen täytyy osoittaa, mihin kykenee ja pelkäsi kauheasti sitä halveksimista, mitä toiset varmasti olisivat hänelle osoittaneet, jos hänen epäilyksensä olisivat olleet aiheettomat ja hälyytys turha. Virkkamatta mitään tovereilleen hän sen vuoksi kääntyi takaisin, ja kun toiset jatkoivat matkaansa, hän varovasti lähestyi pensaita, joihin hän lakkaamatta tuijotti kuin lumottuna. Muutamat istutettujen vesojen lehdistä olivat pikkuisen lakastuneet auringossa, ja intiaanin terävä silmä oli huomannut, ettei se ole aivan luonnollista. Villin harjaantunut ja terävä vaisto -- joka sotatiellä pysyy horjumatta vireillä -- sanoo hänelle, että mitättömältä näyttävät seikat johtavat hänet usein oikeille jäljille.

Luonnon antama merkki näytti niin vähäiseltä, ettei nuorukainen katsonut välttämättömäksi kutsua tovereitaan ottamaan selvää hänen keksinnöstään Jos hän todella löytäisi jotakin, tuottaisi se hänelle sitä suurempaa kunniaa, kun hän olisi voinut tehdä sen yksin. Ellei näkyisi mitään, hän pelastuisi pilkasta, jota nuori intiaani pelkää kuin kuolemaa. Kun kuitenkin oli syytä pelätä, että hänet saattaisi yllättää äkillinen vaara, joiden varalta metsien soturit ovat aina valmiina, hän lähestyi pensaita hitaasti ja varovasti. Sill'aikaa, kun hän lähestyi Haukansilmän pensaita voidakseen koskea niihin, olivat hänen toverinsa ehtineet viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä edelle.

Jännittävästä tilanteesta huolimatta katseli koko piilossa oleva joukko nuoren irokeesin ilmeitä, joissa vaihtelevat tunteet kuvastuivat. Ensin ilmeni toivo saada suorittaa jotakin erinomaista, johon ainoakaan hänen sukunsa jäsenistä ei ollut ennen häntä kyennyt. Se tuottaisi hänelle kunniaa, jonkalaista ei kukaan hänen iällään ole saavuttanut eipä edes suurinkaan sankari ensimmäisellä sotaretkellään; sitä seurasi epäilys, kun tuulenhenki näytti virottelevan lakastuneet lehdet uudestaan eloon. Siihen liittyi jännittävä pelko, että salainen vaara tässä saattaisi vaania häntä. Niin vähäisen muutoksen lämpö oli vaikuttanut vedessä olevien vesojen lehtiin, että kun irokeesi ulottui saamaan lehden käteensä, hän todellakin ajatteli erehtyneensä. Mutta kun ainoakaan mies, jonka epäilys on herännyt, ei jätä tutkimuksiansa kesken, ennenkuin huomaa epäilyksensä vääräksi, taivutti nuori soturi varovasti pensaita ja astui piilopaikkaan, jossa hän huomasi pakolaiset liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Hiljainen huudahdus ja kevyt askel takaisin. Mutta tuskin hänen terävä silmänsä oli keksinyt heidät ja äänensä ehtinyt kuulua, kun Chingackgook oli seisoallaan ja delawarelaisen sotakirves putosi hänen paljaaksi ajettuun kalloonsa. Suonenvedon tapaisesti irokeesi kohotti kätensä, horjahti taaksepäin ja kaatui veteen, jossa virta nielaisi hänen kuolonkouristuksessa hytkähtelevän ruumiinsa. Sukkelaan koetti delawarelainen tarttua hänen käteensä riistääksensä päänahan, mutta punertava vesi oli vielä sukkelampi ja iloisesti hypellen vei pois värähtelevän kuormansa.

Kaikki tämä tapahtui vähemmässä kuin minuutissa, niin äkkiä ja odottamatta, että tottumattomammat kuin Haukansilmä ja hänen metsänkävijä-toverinsa olisivat joutuneet ymmälle, kuinka nyt pelastua.

"Hetkeäkään ei ole hukata", kuiskasi Jasper taivuttaen varovasti pensaita sivulle. "Seuratkaa minun esimerkkiäni, herra Cap, jos tahdotte saada sisarentyttärenne turvaan. Te, Mabel, painukaa pitkäksenne veneen pohjalle."

Tuskin olivat sanat lausutut, kun hän jo tarttui kevyen veneensä kokkaan ja kuljetti sitä kahlaten ja Cap auttoi häntä perästä. He pysyttelivät niin likellä rantaa kuin suinkin koettaen päästä yläpuolellaan olevan niemen taa, jossa olisivat piilossa villien katseilta. Haukansilmän vene oli rannan puolella ja siksi hän pääsi viimeksi liikkeelle. Delawarelainen hypähti rannalle ja katosi metsään pitäen määrättynä velvollisuutenaan tarkata täältä päin vihollisten liikkeitä. Nuolenpää taas auttoi valkoista toveriaan seuraamaan Jasperia. Käden käänteessä tämä kaikki oli tehty. Mutta kun Haukansilmä saapui niemen ympäri kulkevaan virtaan, hän äkkiä tunsi veneensä keventyvän ja kun hän katsahti taaksensa, hän huomasi, että tuskaroora vaimoineen oli hänet jättänyt. Ajatus kavalluksesta iski hänen mieleensä, mutta nyt ei ollut aikaa pysähtyä, sillä hirveä valitushuuto alempaa ilmoitti, että nuoren irokeesin ruumis oli joutunut hänen ystäviensä kohdalle. Sitä seurasi pyssyn pamahdus. Silloin opas huomasi, että Jasper päästyään joen mutkaan, oli lähtenyt yli joen ja seisoen suorana veneessä meloi kaikin voimin, kun taas Cap perässä istuen reippaasti häntä auttoi. Katsetta seurasi ajatus ja teko, kuten aina rajaseudun soturilla. Hän juoksi veneen perälle, syöksi sen kaikin voimin virtaan samalla itse hypäten siihen pyrkien hänkin virran yli. Hän oli huomannut Mabelia uhkaavan vaaran ja pelastaakseen toiset hän itse asettui maalitauluksi varmasti arvaten, että villit kääntäisivät kaiken huomionsa häneen, koska hänen venheensä oli paljon alempana kuin toisten, sillä villien halu saada varmasti edes yksi päänahka on niin kiihkeä, että se tukahduttaa kaikki muut tunteet.

"Ohjaa ylöspäin, Jasper", huudahti jalo, sankarillinen opas johtaessaan pitkin, varmoin ja voimakkain aironvedoin venettään virran yli, "ohjaa vastavirtaan ja laske maihin noiden leppäpensaitten luona. Toimita kaikin mokomin kersantin tytär turvaan ja jätä mingopaholaiset Chingackgookille ja minulle."

Jasper vilautti melaansa merkiksi, että oli ymmärtänyt ja nyt paukkuivat pyssyt vimmatusti, kaikki tähdättyinä yksinäiseen mieheen, joka hätäilemättä meloi lähintä venettä.