Part 40

Jasper näytti tietä ja pian he olivat Mabelin luona. Tämä kohtasi entisen ihailijansa punoittavin kasvoin ja hänen ruumiinsa vapisi niin, että hänen oli vaikea pysyä pystyssä, kuitenkin hänen esiintymisensä oli sydämellistä ja suoraa. Haukansilmän vierailutunnin aikana (sillä vierailu kesti vain tunnin, vaikka hän söi ystäviensä kanssa) joku tottunut silmä olisi voinut havaita eron siinä läheisessä luottamuksessa, jota Mabel osoitti Haukansilmälle ja miehelleen. Jälkimmäistä kohtaan hän oli kainon pidättyvä, niinkuin aina nuoret vaimot, katse oli hellä, ääni viehkeämpi kuin tavallisesti ja kun hän loi silmänsä häneen lehahti kasvoille kirkas puna kertoen tunteista, jotka eivät vielä olleet täysin tyyntyneet. Haukansilmää kohtaan hän oli hartaan ystävällinen ja osanottavainen; ääni ei koskaan värissyt eikä katse painunut maahan eikä puna noussut kasvoille, ellei innostuksesta keskusteltavaan asiaan.

Vihdoin tuli hetki, jolloin Haukansilmän täytyi lähteä. Chingackgook oli jo pannut kanotit talteen ja viivytteli metsänlaidassa, josta ura lähti erämaihin. Siellä hän tyynesti odotti ystävänsä tuloa. Heti kun Haukansilmä tämän huomasi, hän nousi juhlallisin ilmein ja heitti hyvästinsä.

"Joskus olen ajatellut, että minun oma kohtaloni on hieman kova", hän nauroi, "mutta tuo vaimo on mulle, Mabel, opettanut järkeä."

"Kevät jää minun luokseni elämään ja olemaan" keskeytti sankarittaremme kiihkeästi.

"Niin minäkin ajattelin. Jos kukaan onnistuu saamaan hänet unohtamaan murheensa, onnistuu se varmaan teille, Mabel, vaikka minä teidänkin voimaanne tässä asiassa suuresti epäilen. Se raukka on ilman heimoa, samoin kuin hän nyt on ilman miestä, eikä ole helppoa lohduttaa sitä, joka nämä molemmat on menettänyt. Voi kuitenkin! Mitä minulla on tekemistä toisten surujen ja avioliittojen kanssa, ikäänkuin minulla ei olisi omassa kuormassani kylliksi? Älkää puhuko minulle, Mabel, älä puhu mitään, Jasper, antakaa minun mennä rauhassa, kuten mies. Minä olen nähnyt teidän onnenne, ja se on paljon se, ja minun on nyt helpompi kantaa omaa suruani. Ei, minä en enää koskaan suutele teitä, Mabel -- en koskaan suutele enää teitä. -- Tässä on käteni, Jasper. Purista sitä, poika, purista sitä -- ei pelkoa, että se murtuu, se on miehen käsi. -- Ja nyt, Mabel, ottakaa se; ei, te ette saa tehdä niin", -- estäen Mabelia suutelemasta sitä, kun tämä valeli sitä kyynelillänsä -- "teidän ei pidä tehdä niin --"

"Haukansilmä", kysyi Mabel, "koska me taas kohtaamme toisemme?"

"Sitä olen itsekin ajatellut -- niin, minä olen ajatellut sitä. Jos kerran tulee se aika, jolloin voin kohdata teitä sisarenani tai lapsenani -- ehkä on parempi sanoa lapsenani, sillä te olette kyllin nuori voidaksenne olla minun tyttäreni -- silloin minä palaan, sillä suuresti keventäisi sydäntäni saada nähdä teidän onnenne. Mutta jos minä en voi, hyvästi! hyvästi! -- Kersantti oli väärässä -- niin, kersantti oli väärässä!"

Tämä oli viimeinen, mitä Jasper Western ja Mabel Dunham koskaan kuulivat hänen lausuvan. Hän poistui, niinkuin sanat olisivat panneet hänet nyyhkimään, ja oli pian ystävänsä rinnalla. Heti kun tämä huomasi hänen lähestyvän, hän nosti taakkansa selkäänsä ja alkoi astella uraa pitkin odottamatta, että toinen olisi häntä puhutellut. Mabel, hänen miehensä ja Kevät katselivat Haukansilmän jälkeen toivoen, että tämä tekisi jonkun jäähyväismerkin tai katsoisi kerran jäljelleen, mutta hän ei kääntänyt päätänsä. Kerran tai kahdesti he luulivat hänen päänsä järähtävän, niinkuin sitä olisi puistanut sisäinen katkeruus ja tuska, ja käsi heilahti, niinkuin hän olisi tiennyt, että häntä katseltiin: mutta voimakkaat askelet, joiden jäntevyyttä jäytävä suru ei ollut voinut heikontaa, veivät hänet yhä etemmä uraa pitkin, kunnes hän katosi metsän varjoisaan poveen.

Ei Jasper eikä hänen vaimonsa koskaan enää tavanneet Haukansilmää. Pari vuotta he vielä viipyivät Ontarion rannoilla, mutta sitten Capin hartaista pyynnöistä suostuivat muuttamaan New Yorkiin, jossa Jasperista tuli hyvinmenestyvä ja kunnioitettu kauppias. Kolmesti vuosien kuluessa Mabel sai lahjaksi kallisarvoisia turkiksia ja hänen tunteensa sanoivat hänelle, mistä ne tulivat, vaikk'ei minkäänlaista lappua ollut mukana. Kerran, ollessaan jo monen nuorukaisen äiti, matkusti Mabel poikineen, joista vanhin esiintyi hänen ritarinaan, mohokkien asumaseuduilla. Siellä hän huomasi eräässä tilaisuudessa yksinkertaisesti puetun miehen, joka tarkasteli etäältä häntä niin kiihkeästi, ettei hän voinut olla kyselemättä tarkemmin tuosta miehestä. Silloin hänelle kerrottiin, että mies oli kuuluin metsästäjä näillä main -- tämä oli vallankumouksen jälkeen -- luonteeltaan jalo ja puhdas, oikeudenmukainen ja omituinen, joka ei sisäiseen maailmaansa ketään päästänyt, ja täällä häntä sanottiin Nahkasukaksi. Sen enempää rouva Western ei saanut tietää, vaikkakin tämän oudon ja omituisen metsästäjän näkeminen tuotti hänelle unettoman yön ja muutamiksi päiviksi heitti surunhäivän hänen vieläkin kauniille kasvoillensa.

Se kaksinkertainen vahinko, jonka Kevät oli kärsinyt menettäessään miehensä ja heimonsa, vaikutti häneen, kuten Haukansilmä oli ennustanut. Hän nukahti eräänä iltana Mabelin majassa järven rannalla, ja Jasper vei hänen ruumiinsa Tuhatsaarille, jossa hautasi hänet Nuolenpään viereen.

Lundie vietti vihdoin häät nuoruutensa lemmityn kanssa ja palasi kotiseuduillensa karaistuneena ja jäykkänä soturina. Hänen nuorempi veljensä on säilyttänyt hänen nimensä meidän aikoihimme asti, sillä hän peri veljensä arvon ja aseman, jonka hän kuitenkin pian vaihtoi tuntien taipumustensa vetävän häntä merille.