Part 4

Voi sanoa, että Cap oli hämmästynyt ja oli vähällä ilmaista tunteensa. Hän suorastaan pelkäsi, sillä merimiehillä on synnynnäinen kunnioitus kallioita ja luotoja kohtaan eikä hän voinut olla ihailematta tämän reippaan laskijan taitoa ja rohkeutta. Hän ei kuitenkaan tahtonut lausua julki tunteitansa, sillä silloin hänen olisi täytynyt antaa tunnustusta sisäjärvien purjehtijoille. Kun hän rykästellen oli puhdistanut kurkkunsa ja päästi kielensä valloilleen, kaikui hänen sanoissaan entinen mahtava ylemmyys.

"Teidän taitonne kulkea jokia on melkoinen, herra Vesikoira, enkä voi kieltää, että tällaisten putousten laskeminen vaatii suurta taitoa. Olen kuitenkin tavannut joitakin rahtilaivan ohjaajia, jotka voisivat laskea yhtä hyvin, kun vain vähän tutustuisivat reittiin."

"Se ei riitä, herra merimies", sanoi Haukansilmä. "Ei riitä, että tuntee vain reitin; laskijalla täytyy olla voimaa ja taitoa ohjata venettä oikein ja karttaa kallioita. Koko seudulla ei ole toista miestä, joka voisi laskea Oswegon koskia jonkinlaisella varmuudella, vaikkakin jotkut ovat silloin tällöin yrittäneet. En minäkään Jumalan avutta voisi sitä tehdä. Tarvitaan Jasperin tarkka silmä ja voimakas käsi, jos aiotaan säilyttää matkustaja kuivana. Neljätoista kaukalollista, mitä se nyt on, vaikka olisinkin suonut, että olisi päästy kymmenellä, kun ajattelen, että kersantin tytär oli katsomassa."

"Mutta oikeastaan te ohjasitte venettä; te sanoitte hänelle, mihin kääntää ja miten ohjata."

"Tein sen inhimillisestä heikkoudesta. Siinä ilmeni taas valkoihoisen luonne. Katsokaas, jos Käärme olisi ollut veneessä, hän ei olisi lausunut sanaakaan. Intiaani osaa hillitä kieltään, mutta me valkoiset luulemme aina olevamme viisaampia kuin kanssaihmisemme. Olen koettanut päästä tästä heikkoudesta, mutta ottaa aikaa, ennenkuin saa juuritetuksi puun, joka on kasvanut enemmän kuin kolmekymmentä vuotta."

"Itse asiassa, koko juttu ei ole kovin suurenarvoinen, jos saan suoraan lausua ajatukseni. Se on jokseenkin samaa kuin laskea Lontoon sillan alitse: saa hieman vaahtoa silmilleen. Sen tekevät sadat ihmiset joka päivä, vieläpä hienoimmat naisetkin. Onpa itse hänen majesteettinsa kuningaskin tuon matkan tehnyt."

"Vaikkapa niin! Mutta minä en vain haluaisi hienoja naisia enkä hänen majesteettiaan kuningasta -- Jumala häntä suojelkoon -- veneeseen, kun laskemme näitä koskia, sillä yksi ainoa veneen leveys väärään ja koko yritys on tuhottu. -- Kuulepas, Jasper, meidän täytyy laskea Capin kanssa myöskin Niagara, että hän saisi nähdä, mitä täällä rajamailla voidaan tehdä."

"Hitto vie! Nyt te, Haukansilmä, laskette leikkiä. Ihan mahdotonta on tällaisella kaarnaveneellä laskea siitä mahtavasta putouksesta."

"Eläissänne ette ole suuremmin erehtynyt kuin nyt, herra Cap. Mikään ei ole sen helpompaa, ja monta venettä olen omin silmin nähnyt laskevan siitä. Jos me molemmat elämme, niin toivon voivani vakuuttaa teille, että sen voi tehdä. Omasta puolestani luulisin, että suurinkin laiva voisi siitä purjehtia, jos se vain voitaisiin ohjata oikealta kohdalta."

Cap ei nähnyt sitä katsetta, jonka Haukansilmä ja Jasper vaihtoivat ja hän istui hetkisen ihan hiljaa, sillä, totta puhuaksemme, hän ei ikinä pitänyt mahdollisena laskea Niagaraa alas yhtä vähän kuin kulkea ylös.

Juuri nyt koko seurue saapui sille paikalle, johon Jasper oli pensaihin piilottanut oman veneensä, ja nyt he jakaantuivat siten, että Cap, Jasper ja Mabel kävivät toiseen ja Haukansilmä ja Nuolenpää vaimoineen toiseen. Mohikaani oli jo jokiäyrästä myöten kulkenut alaspäin etsien heimonsa koko tarkkuudella vihollisen jälkiä.

Mabelin poskien väri ei tahtonut palata, ennenkuin vene joutui uudestaan virtaan, jossa se virran ja Jasperin airojen yhteistyöstä vilkkaasti mennä lekotteli kohti päämäärää. Hänen seuratessaan kosken laskua oli kauhistava jännitys kokonaan masentanut hänen rohkeutensa; mutta vaikka pelko oli ollut suuri, oli kuitenkin hänen ihastuksensa ollut vieläkin suurempi, kun hän oli katsellut, miten nuorukainen varmalla kädellä johti venettä kuohujen läpi. Totta puhuaksemme, paljon vähäisempi rohkeuden näyte olisi voinut hänen ihastuksensa herättää kuin se Jasperin tyyni ja arvokas tapa, jolla hän suoritti tämän sankarityönsä. Hän seisoi aivan suorana, välittämättä veneen heilumisesta. Rannalta katsoen oli ollut suurenmoista nähdä, kun vene näytti suoraan syöksyvän kalliota kohden, mutta ihan viime hetkellä muutti suuntaa ja pelastui, vaikka kuohujen välistä silloin tällöin vilahteli ruskea kallio, eikä luullut missään kohden löytyvän vaaratonta laskutietä. Kieli ei aina voi kertoa, mitä silmä näkee, ja pelostaan huolimatta Mabel näki näytelmän, joka haihtumattomaksi jäi hänen sieluunsa. Uljaana siinä esiintyi liikkumaton perämies keikkuvassa veneessä. Mabelin valtasi ihmeellinen tunne, joka niin lujasti sitoo naisen mieheen, ja se yhä lisääntyi, kun hän tunsi huoletta voivansa luottaa toisen taitavaan huolenpitoon. Siksipä hän ensi kerran Fort Stanwixista lähtemisensä jälkeen istui ihan levollisena hauraassa veneessä, jolla hän matkusti. Kun nyt toinen vene solui hänen veneensä rinnalle ja Haukansilmä istui häneen päin, joutuivat Cap ja Mabel hänen kanssaan pitämään keskustelua vireillä, sillä Jasper puhui harvoin mitään, ellei häneltä suorastaan kysytty, vaan näytti nyt tarvitsevan koko tarmonsa veneen kuljettamiseen, vaikka se tavallisesti ei tuottanut hänelle vähintäkään huolta.

"Tunnemme liian hyvin naisten luonnetta vaatiaksemme kersantin tytärtä laskemaan koskea kanssamme", sanoi Haukansilmä katsoen Mabeliin samalla kun puhui hänen enolleen, "vaikkakin on joskus tehnyt mieleni viedä muutamia heikomman sukupuolen edustajia nauttimaan tästä huvista."

"Mabel on arka, kuten äitinsäkin" vastasi Cap, "ja teitte oikein, ystäväni, kunnioittaessanne hänen heikkouttaan. Teidän tulee muistaa, ettei lapsi ole koskaan purjehtinut meriä."

"Ei suinkaan; sitä ei ollenkaan voinut huomata. Teidän omasta pelottomuudestanne ainakin kuka hyvänsä olisi voinut nähdä, etteivät tuollaiset pikku tapaukset saa teitä järkkymään. Kerran minä laskin samasta koskesta muutaman vekkulin kanssa ja juuri, kun olimme parhaimmassa putouksessa, hän hyppäsi pois veneestä; voimme ajatella miten siinä voi käydä."

"Kuinkas poikaparalle kävi?" kysyi Cap oikein tietämättä, miltä kannalta ottaa toisen kertomus, joka oli niin kuiva ja yksinkertainen, että joku tyhmempi kuulija kuin vanha merimies olisi pitänyt sitä aivan mahdottomana. "Kun on kerran laskenut samasta paikasta, voi ymmärtää hänen kohtalonsa."

"Hän oli _parka_ kuten sanoitte ja sen lisäksi hän oli huono rajaseudun asukas, vaikka oli tullut tänne näyttämään taitoansa meille moukille. Kuinka hänelle kävi? Hän meni suinpäin alas kuin kirkon tornista lentävä väkkärä."

"Joka on hypännyt pois veneestä", keskeytti Jasper hymyillen, vaikka hän ilmeisesti tahtoikin unohtaa koskenlaskun mieluummin kuin hänen ystävänsä.

"Poika on oikeassa", lisäsi Haukansilmä katsellen nauraen Mabelin silmiin, sillä nyt olivat veneet niin lähekkäin, että ne melkein koskivat toisiinsa, -- "hän on varmasti oikeassa. Mutta te ette ole sanonut meille, mitä ajattelette laskustamme."

"Se oli rohkea ja vaarallinen", sanoi Mabel. "Katsellessani sitä toivoin, ettei sellaiseen yritykseen olisi antauduttu, mutta nyt, kun se on ohi, ihailen sitä rohkeutta ja taitoa, millä se tehtiin."

"Älkää nyt vain luulko, että me teimme tämän miellyttääksemme naisen silmää. Vaikka nuoret mielellänsä koettavatkin voittaa toistensa ihailun kehuttavilla ja rohkeilla töillä, me Vesikoiran kanssa emme kuulu siihen lajiin. Minun luonteeni on kokonaan sitä vastaan enkä antautuisi sellaiseen, ellei velvollisuus käskisi. Sama koskee Jasperia. Hän laskisi mieluummin Oswegon kosket ilman näkijää kuin sadan silmäparin katsellessa. Olen seurustellut pojan kanssa niin paljon, että tunnen hänet ja tiedän, ettei hän ole kerskuri eikä turhamainen."

Mabel vastasi tähän kehumiseen hymyllä, joka piti veneet lähekkäin kauemmin kuin muuten, sillä nuoruus ja kauneus muodostivat niin ihanan kuvan, että metsänkävijän karaistut ja hillityt tunteet leimahtivat ilmiliekkiin, kun hän kauemmin katseli tytön rakastettavaa suloa.

"Meidän oli parasta laskea", lisäsi Haukansilmä, "oikeastaan ihan pakko. Jos olisimme ruvenneet venettä ja tavaroita kantamaan, olisimme menettäneet aikaa, eikä mikään ole niin kallista kuin aika, kun epäilette mingojen vehkeitä."

"Mutta vähänhän meillä nyt on syytä pelätä niitä. Veneet kulkevat joutuin ja kahdessa tunnissa sanotte te meidän pääsevän linnalle."

"Sitä ennen saattaisi ilmestyä joku viekas irokeesi, joka voisi taittaa muutaman hiuksen päästänne, voisipa olla sellainen veitikka. Nämä seudut kyllä kuuluvat kersantin alueihin ja ihan varmasti toivon, että voimme turvallisesti viedä teidät perille ja pelastaa kaikesta harmista. -- Jasper, mikä tuolla joen rannalla pensaitten alla -- tarkoitan kalliolla -- seisoo?"

"Sehän on Suuri Käärme, Haukansilmä; hän antaa meille merkkejä, joita minä en ollenkaan ymmärrä."

"Se on Käärme yhtä varmasti kuin minä olen valkoihoinen, ja hän tahtoo, että laskisimme lähemmä rantaa. Joku vaara uhkaa meitä, muuten hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa ei sallisi hänen keskeyttää matkaamme. Rohkeutta vain! Me olemme miehiä ja meidän tulee kohdata vaaraa, kuten värimme ja kutsumuksemme käskee. Ah, eihän milloinkaan kerskumisesta seuraa hyvää, ja tässä minä juuri kehuin, että veisimme teidät turvallisesti perille, ja silloin tulee vaara ja osoittaa puheeni valheeksi."

IV LUKU.

"Missä taide ei luonnolle vaadi sääntönä olla, siellä villiruusut tuoksuu, keijut kisaa nurmikolla."

_Spenser_.

Putousten alapuolella Oswego on vilkasjuoksuinen virta, aivan toisenlainen kuin yläpuolella. Toisin paikoin se vyöryy syvänä ja rauhallisena, mutta paikoitellen se muodostaa vuolaita virtoja ja karikoita; ja tänä kaukaisena aikana, jolloin kaikki täällä oli sellaista kuin luonto oli muodostanut, ei muutamista paikoista kulkeminen ollut myöskään vaaroja vailla. Veneen kuljetus täällä vaati sangen vähän vaivaa lukuunottamatta niitä virtavia paikkoja, joissa kuohut ja salakalliot vaativat suurempaa huolta. Mutta tuli kuitenkin olla aina varuillaan; taidolla ja voimakkaalla kädellä saattoi kyllä helposti torjua vaarat. Mohikaani tunsi kaikki nämä seikat ja siksi hän oli viisaasti valinnut tämän tyynen paikan, jossa tahtoi veneet pysäyttää ilman vaaraa ja neuvotella tovereittensa kanssa.

Heti kun Haukansilmä oli huomannut punaisen ystävänsä merkit, hän voimakkaalla aironvedolla käänsi veneensä kokan rantaa kohden ja käski Jasperin seurata. Pian laskivat veneet lähelle rantaa veden päällä riippuvien pensaitten alle, kaikki noudattaen täydellistä hiljaisuutta, toiset säikähdyksestä, toiset taas totutusta varovaisuudesta. Kun matkustajat saapuivat lähelle intiaania, hän viittasi heitä pysähtymään, ja sitten hänellä ja Haukansilmällä oli lyhyt, mutta vakava keskustelu.

"Ei suinkaan päällikkö pidä kaatuneita puita ja kantoja vihollisina", huomautti valkoinen mies punaiselle toverilleen, "miksi hän on sitten käskenyt meidän pysähtyä?"

"Mingoja kuljeksii täällä metsissä."

"Niinhän me olemme näinä päivinä otaksuneetkin. Tietääkö päällikkö niistä jotakin lähemmin?"

Mohikaani ei virkkanut mitään, vaan näytti kivestä tehtyä piippua.

"Se oli tuoreilla jäljillä, jotka näyttivät menevän linnalle päin", näin rajaseutulaiset nimittivät kaikkia sotilaallisia varustuksia, olivatpa ne sitten miehitettyjä tai eivät.

"Tuota piipunkoppaa nyt on voinut joku sotamieskin käyttää. Hyvin monet tupakoivat punanahkojen piipuilla."

"Katso", sanoi Käärme ojentaen löytämänsä kopan ihan ystävänsä eteen.

Koppa oli tehty vuolukivestä ja kaiverrettu suurella huolella ja kunnioitettavalla taidolla. Sen keskelle oli risti kaiverrettu sellaisella tarkkuudella, ettei sen merkityksestä jäänyt epäilykselle sijaa.

"Tuo on pirullista ja jumalatonta", sanoi Haukansilmä, joka tunsi ääretöntä kammoa tätä pyhän vertauskuvaa kohtaan, kuten kaikki muutkin näillä main. Siihen liittyi läheisesti vielä se harhaluulo, että se, joka on uskoa vaihtanut ja siten luopunut heimostaan, on kerrassaan hylkiö ja kaikkia siveellisiä tunteita vailla, "ei ainoakaan intiaani, joka ei ole seurustellut Canadan viekkaitten munkkien kanssa, uneksisikaan kaivertaa noita merkkejä piippuunsa. Minä vakuutan teille, että ne roistot myrkyttävät ensin tietämättömien raukkojen mielikuvituksen ja vasta sitten harjoittavat heidän kanssaan peloittavaa jumalattomuuttaan. Oliko jälki tuore, Chingackgook?"

"Tupakka paloi vielä, kun minä sen löysin."

"Pitäkäämme siis varamme, päällikkö. Missä jäljet ovat?"

Mohikaani osoitti paikkaa tuskin sadan kyynärän päässä heistä.

Asia alkoi näyttää hyvin arveluttavalta, ja molemmat pääjohtajat neuvottelivat erillään muista useita minuutteja, jonka jälkeen he jättivät joen äyrään ja lähestyivät osoitettua paikkaa ja tutkivat jälkiä tavattomalla huolella. Tämä tarkastelu vei ehkä neljännestunnin, jonka jälkeen valkoinen mies palasi yksinään, kun taas hänen punainen ystävänsä katosi metsään.

Haukansilmän kasvojen ilme oli tavallisesti rauhallinen ja teeskentelemättömän rehellinen, johon sekaantui suuri määrä varmaa itseluottamusta. Siksipä jokainen tunsi olevansa turvassa, jos kerran Haukansilmä oli luvannut pitää hänestä huolta. Mutta nyt levottomuus heitti hänen kasvoilleen varjon, joka peloitti koko seuruetta.

"No, mitäs kuuluu, herra Haukansilmä?" kysyi Cap alentaen voimakkaan ja syvän bassonsa hiljaiseksi kuiskaukseksi, joka paremmin sopi erämaan vaaroihin. "Onko vihollinen asettunut sataman ja meidän välillemme?"

"Mitä?"

"Ovatko ne maalatut turilaat ankkuroineet sataman edustalle siten aikoen katkaista meiltä tien päämääräämme?"

"Ehkä on niinkuin sanotte, Cap ystäväni, mutta teidän sanoistanne minä en tullut hullua viisaammaksi. Kuta yksinkertaisempaa kieltä joku näin kriitillisenä hetkenä käyttää, sitä helpommin häntä ymmärretään. Minä en ymmärrä mitään satamista enkä ankkureista; mutta sen minä ymmärrän, että vain sadan askelen päässä tästä on kamala intiaanien polku ja niin tuores kuin suolaamaton hirvi. Jos siitä yksikään noista kiukkuisista paholaisista on kulkenut, niin on ainakin tusina. Mikä vielä pahinta, ovat ne menneet linnalle päin eikä ainoakaan sielu pääse heidän tirkistelevien silmiensä ohi huomaamatta, jolloin tietysti luodit viheltelevät."

"Eikö sitten tuo mainittu linna voi puhdistaa edustaansa? Muutamia paukkuja kanuunoista ja luulisinpa, että lurjuksille tulee kiire."

"Kyllä kai, jos linnat täällä erämaassa olisivat samanlaisia kuin siellä rintamailla! Mutta tämän joen suulla on vain pari kolme kevyttä tykkiä, siinä kaikki. Sitäpaitsi olisi turhaa ruudin haaskausta koettaa ampua mingoja, joita ei ole kuin joku tusina ja jotka piileksivät metsissä ja kallioitten takana. Meillä on ainoastaan yksi tie ja sekin täynnä vaaroja. Meidän täytyy jäädä tänne ja täällä meillä onkin erinomainen paikka: veneet on kätketty jyrkän äyrään ja pensaitten suojaan, eikä mikään voi niitä huomata, ellei joku lurjus sattuisi keksimään näitä joen toiselta puolelta. Toistaiseksi meidän ei siis tarvitse mitään pelätä. Mutta miten saada ne verenhimoiset pirut kulkemaan taas ylöspäin? Aa! Nyt minä tiedän! Nyt minä tiedän! Ellei se hyödytä, niin ei vahingoitakaan. Näetkö tuon tuuhealatvaisen pähkinäpuun tuolla kaukana joen mutkassa, yläpuolellamme -- samalla puolen jokea kuin me?"

"Tuonko kaatuneen hongan luona?"

"Juuri sen. Ota taula ja tulukset, koeta päästä jokirantaa myöten sinne jättämättä kovin selviä jälkiä ja tee tuli sen luo. Ehkäpä savu houkuttelee ne sinne. Sillä aikaa me viemme veneet alemma ja etsimme niille ja itsellemme paremman piilopaikan. Pensaita on runsaasti ja näillä seuduin on yhtä helppo löytää suojaa kuin on paljon vaanivia vihollisiakin."

"Kyllä, heti paikalla, Haukansilmä", sanoi Jasper hypäten veneestä rannalle, "kymmenessä minuutissa tuli on tehty."

"Ja, Vesikoira, tällä kertaa paljon tuoresta puuta", sanoi toinen nauraen sydämellisesti omituisella tavallaan. "Kun halutaan saada sankka savu, auttaa siinä parhaiten vesi."

Nuorukainen lähti heti osoitetulle paikalle. Mabelin vastustus, ettei toinen antautuisi sellaiseen vaaraan, oli pian vaimennettu ja seurue valmistui vaihtamaan paikkaa, koska tämä olisi näkynyt sinne, mihin Jasper tultansa laittoi. Ei ollut mitään kiirettä ja jäljet peitettiin verkkaan ja huolellisesti. Veneet melottiin pois pensaista ja taas lähdettiin myötävirtaan, kunnes saavuttiin paikalle, johon ei enää mainittua kastanjaa näkynyt. Siellä pysähdyttiin ja kaikkien katseet olivat kääntyneet sinne, minne seikkailija oli lähtenyt.

"Siellähän savu nouseekin!" huudahti Haukansilmä, kun tuulenhenki hiukan huojutti savupatsasta, joka kohosi pystysuoraan joen laaksosta. "Hyvä taula, pieni teräspala ja kuiva lehtikasa tekevät pian ihanan valkean. Toivon, että Vesikoira ymmärtää nyt käyttää runsaasti märkää puuta, koska se hyödyttää meitä kaikkia."

"Liian paljon savua, liian paljon viisautta", sanoi Nuolenpää lyhyesti.

"Se olisi ihan totta, tuskaroora, elleivät mingot tietäisi, että näillä main on sotamiehiä, jotka pysähdyspaikoissa ajattelevat enemmän päivällistänsä kuin viisaussääntöjä, jotka suojaavat niitä vihollisilta. Ei, ei, antaa pojan vain kasata riojansa, se kyllä menee skotlantilaisten tai Irlannin rosvojen laskuun, sillä ne välittävät enemmän puurostansa ja perunoistansa kuin intiaanien viekkaudesta ja pyssyistä."

"Minä muistan usein kaupungeissa kuulleeni, että sotamiehet näillä main ovat oppineet sotajuonet vihollisiltansa", sanoi Mabel, "ja menettelevät yhtä kavalasti kuin punanahatkin."

"Ei läheskään. Kokemus tekee ne vain vähän viisaammiksi; ja he viheltävät, laulavat ja meluavat täällä metsissä, kuten tekivät kotiseutujensa puistoissa, joista he kaikki lakkaamatta haluavat puhua. Yhden ainoan punanahan luonteessa on enemmän viekkautta kuin kokonaisessa rykmentissä vesistön toisella puolella -- sitä minä kutsun metsien viisaudeksi. Mutta nyt siellä on savua liiaksikin; meidän täytyy hakea vielä parempi suojapaikka. Poika on kantanut kaiken joen veden tuleensa, ja mingot pian luulevat, että koko rykmentti on liikkeellä."

Puhuessaan Haukansilmä johti veneensä pois pensaista, joiden väliin oli pysähdytty ja parissa minuutissa savu ja puut katosivat näkyvistä. Onneksi joessa oli pieni lahdelma, johon vihdoin molemmat veneet melottiin.

Parempaa piilopaikkaa ei olisi voinut löytää. Pensaat olivat tiheät ja riippuivat lahdelman yllä muodostaen täydellisen lehtikatoksen. Lahden pohjassa oli hietikkoranta, johon kaikki mukavuuden vuoksi veneestä astuivat, eikä heitä voinut nähdä muualta kuin pieneltä alalta joen toiselta puolen. Vähän oli kuitenkin syytä pelätä, että heidät sieltä huomattaisiin, sillä viidakko oli tavallista tiheämpää ja maa niin märkää ja liejuista, että siellä oli hyvin vaikea kulkea.

"Tämä on mainio piilo", sanoi Haukansilmä, kun oli tuntijan silmällä paikkaa tarkastellut, "mutta se täytyy tehdä vieläkin turvallisemmaksi. Parahin Cap, minä en pyydä teiltä mitään muuta, kuin että pysytte ihan hiljaa ja rauhallisena, kuten merta purjehtiessanne olette tottunut; me tuskarooran kanssa teemme varustuksia pahan päivän varalle."

Opas meni intiaanin kanssa syvemmälle pensaihin, joista he leikkasivat muutamia vesoja lepistä ja muista pensaista tarkasti pitäen huolta, ettei vähintäkään ääntä kuulunut. Näiden vesojen tyvet työnnettiin syvälle mutaan joen puolelle veneistä, ja kymmenessä minuutissa oli laitettu täydellinen suojus heidän ja vaarallisen paikan välille. Haukansilmä oli pannut kaiken taitonsa ja tarmonsa tämän suojuksen laittamiseen. Hän oli etsinyt mutkaisia vesoja -- joita tällaisesta paikasta helposti löytää -- ja pystyttänyt sillä tavalla, että ne näyttivät kasvaneen jokiäyräästä ja aluksi painuneen veteen, mutta kun ne janosivat valoa, ne kohottivat latvansa vedenpinnan yläpuolelle. Lyhyesti: työ oli tehty niin, että vain se, joka paikan hyvin ennestään tunsi, olisi voinut ajatella omituisen muutoksen tapahtuneen.

"Tämä on parhain piilo, missä milloinkaan olen ollut", sanoi Haukansilmä nauraen hiljaisella tavallaan palatessaan ulkoa tarkastamasta työtään. "Lehdet meidän puissamme ovat ihan samanväriset kuin näissä, jotka riippuvat päämme päällä, eikä tarkinkaan silmä voi erottaa istutettuja ja luonnollisia puita. Hyst! Tuolla tulee Vesikoira kahlaten, kuten järkevä poika ainakin peittääkseen veteen jälkensä. Nytpä saamme nähdä, kelpaako piilomme johonkin vai ei."

Jasperhan sieltä todellakin tuli suoritettuaan määrätyn työnsä. Kun hän ei löytänyt veneitä, arvasi hän, että ne on laskettu joen polven taakse, pois tulen näkyviltä. Kun hän oli tottunut varovaisuuteen, astui hän nytkin veteen, ettei jättäisi jälkiä siitä, mistä toiset olivat lähteneet, sinne, mihin he nyt olivat piiloutuneet. Jos nyt Canadan intiaanit palaisivat jälkiänsä myöten ja huomaisivat Haukansilmän ja Käärmeen jäljet rannalta heidän polulleen, he luonnollisesti seuraisivat niitä rantaan. Mutta siihen johtolanka loppuisikin, sillä veteen ei jää mitään jälkiä. Nuorukainen kahlasi polvea myöten vedessä kulkien hitaasti pitkin joen rantaa ja tarkasti etsien sitä paikkaa, johon veneet olivat kätketyt.

Piilossa-olijoilla oli se etu, että he saattoivat monesta paikasta kurkistella oksien välitse ja nähdä, mitä tapahtui, mutta etsijällä sitä etua ei ollut. Ne, jotka piilostaan katselivat hänen liikkeitään, saattoivat huomata, että hän ei ollenkaan aavistanut, mihin Haukansilmä seurueineen oli piilottautunut. Päästyään niemen taakse, johon ei hänen laittamaansa savua yläjuoksulta näkynyt, nuorukainen pysähtyi ja alkoi suurella huolella rantoja tutkia. Sitten hän kahlasi edelleen muutamia askeleita ja taas pysähtyi jatkamaan tutkistelujansa. Vesi oli tavallista alempana ja siksi hän helposti pääsi edelleen, kunnes tuli niin lähelle taiteellisia istutuksia, että olisi kädellään voinut koskea niihin. Vieläkään hän ei mitään huomannut ja aikoi juuri kulkea ohi, kun Haukansilmä taivutti vesoja syrjään ja hiljaisella äänellä kehoitti häntä astumaan sisään.

"On tämä kuitenkin kohtuullisen hyvä", sanoi Haukansilmä nauraen, "vaikkakin kalpeanaaman ja punanahan silmillä on yhtä suuri ero kuin tavallisilla silmälaseilla ja kiikarilla. Lyön vetoa vaikka mistä, että kokonainen rykmentti kersantin sotamiehiä voisi marssia linnamme ohi huomaamatta keppostamme. Mutta jos mingot kulkevat jokirantaa, kuten Jasper, niin olen todellakin huolissani istutuksieni vuoksi. He voivat huomata ne yli joenkin eivätkä jätä huomioitaan hyväkseen käyttämättä."

"Ettekö luule, herra Haukansilmä, että meidän olisi viisainta kaikesta huolimatta lähteä matkalle heti", sanoi Cap, "ja laskea myötävirtaan niin pian kuin suinkin otettuamme selon, että lurjukset ovat siirtyneet yläpuolellemme? Ikäväksi käy makailla täällä ja tuijotella tähtiin."

"Minä en halua hievahtaa paikaltani kersantin suloisen tyttären kanssa, ennenkuin olen saanut tietoja Käärmeeltä, en, vaikka luvattaisiin kaikki ruuti, mitä alapuolellamme olevan linnan varastoissa säilytetään. Siitä seuraisi varma vankeus tai varma kuolema. Toinen asia olisi, jos tämä nuori neiti voisi kulkea viidakkojen kautta, kuten vanha hirvi; silloin mahdollisesti aamuun mennessä voisimme päästä linnalle, mutta siihen hän on liian hento."

"Sen me teemme", sanoi Mabel hypähtäen ylös äkillisessä innostuksen puuskassa, "minä olen nuori ja vankka ja tottunut ponnistuksiin. Minä kyllä kykenen siihen kuin enokin. Älköön kukaan pitäkö minua esteenä. En voi sietää sitä ajatusta, että te kaikki joudutte hengenvaaraan minun tähteni."

"Ei, ei, ystäväni; emme suinkaan pidä teitä esteenä, vaan pidämme itsemme onnellisina, että saamme teille ja kelpo kersantille tehdä palveluksen, vaikkapa se näyttäisikin hieman vaaralliselta. Etkös sinäkin, Jasper-veikko, ajattele samoin?"

"Palvella häntä, totta kai!" sanoi Jasper lämpimästi, "mikään voima ei saa minua hylkäämään Mabel Dunhamia, ennenkuin hän turvassa lepää isänsä sylissä."