Part 39

"Se on juhlallinen totuus ja on hyvä, että saatte sen tietää. Nouskaa nyt ylös ja valitkaa toinen meistä. Uskon, että Vesikoira rakastaa teitä yhtä paljon kuin minäkin. Hän on koettanut saada minua uskomaan, että hän rakastaa teitä enemmän, mutta sitä minä en ole voinut myöntää, sillä se ei olisi mahdollista, mutta minä myönnän, että poika rakastaa teitä sydämestään ja sielustaan ja hänellä on täysi oikeus saada se sanoa teille. Kersantti jätti minut teidän suojelijaksenne, mutta minä en ole teidän tyranninne. Minä sanoin hänelle, että tahdon olla teidän isänne samalla kuin miehennekin enkä luule, että isän tunne voisi kieltää lapselta tätä valintavapautta. Nouskaa siis ylös, Mabel, ja puhukaa vapaasti, niinkuin minä olisin kersantti ja ajattelisin vain teidän onneanne enkä mitään muuta."

Mabel laski kätensä alas, nousi ja seisoi silmä silmää vasten molempien kosijoittensa edessä, ja vaikka poskilla oli kuumeinen puna, hehkui koko olennosta paremmin innostuksen tuli kuin häpeä.

"Mitä te tahdotte, Haukansilmä?" hän kysyi. "Enkö minä isäparalleni ole jo luvannut tehdä, niinkuin te tahdotte?"

"Silloin minä toivon tätä. Edessänne seisoo tässä metsien mies, joka on saanut sangen vähän oppia, mutta tahtoo kuitenkin menetellä kaikkia kohtaan oikein. Ensiksikin olkoon sanottu, että me molemmat rakastamme teitä. Jasper luulee, että hänen tunteensa täytyy olla voimakkaampi kuin minun, mutta sitä minä en voi myöntää, sillä se tuntuu mahdottomalta, muuten tunnustaisin sen avoimesti. Siinä suhteessa, Mabel, olemme edessänne samanarvoisina. Koska minä olen vanhempi, niin sanon ensiksi, mitä voidaan esittää minun puolestani ja minua vastaan. Metsästäjänä en luule kenenkään voivan voittaa minua koko rajaseudulla. Jos hirvestä, karhusta, kalasta ja linnusta tulisi puute meidän majassamme, on se Luojan syy enemmän kuin minun. Lyhyesti, minusta tuntuu, että nainen, joka jakaisi kohtalonsa minun kanssani, ei nähtävästi tule kärsimään ruoan puutetta. Mutta minä olen kauhean tietämätön! On kyllä totta, että puhun useita kieliä, kuten niitä nyt käytännöllisesti oppii, vaikk'en ole mestari edes omassani. Sitten iältäni minä olen paljon vanhempi teitä, Mabel, eikä se asianhaara, että olen kauan ollut teidän isänne ystävä, suinkaan ole kovin suuri suositus teidän silmissänne. Toivon myöskin, että olisin kauniimpi, sitä toivon; mutta me olemme kaikki sellaisia, kuin luonto on meidät tehnyt, ja viimeinen asia, jota mies saa valittaa -- kaikki seikat lukuun otettuina -- on hänen ulkomuotonsa. Kun kaikki on selvillä -- minun ikäni, näköni, tietoni ja tapani -- Mabel, omatunto sanoo minulle, että minä en ole sovelias -- niin olen ihan arvoton teille; ja minä heittäisin tällä hetkellä kaiken toivoni, ellei sydämeni kaikin voimin koettaisi pysyä siinä kiinni."

"Haukansilmä, jalo, uljas Haukansilmä!" huudahti sankarittaremme tarttuen hänen käteensä ja suudellen sitä uudestaan ja uudestaan kunnioittaen ja hellyydellä, "te teette vääryyttä itsellenne; te unohdatte minun isäraukkani ja lupauksenne hänelle; te ette tunne minua!"

"Nyt, tässä on Jasper", lisäsi opas antamatta tytön hellyyden johtaa itseänsä harhaan, "hänen asemansa on toinen. Ulkonainen asema hänenkin kanssaan on turvattu, sillä poika on ahkera, taitava ja huolellinen. Sen lisäksi hän on oppinut -- puhuu ranskaa, lukee monia kirjoja ja muutamia, sen tiedän, tahtoisitte tekin lukea -- voi ymmärtää teitä kaikessa, ja se on ehkä enemmän kuin minä voin luvata."

"Miksi kaikkea tätä?" keskeytti Mabel kärsimättömästi. "Miksi puhua siitä nyt? Miksi puhua siitä ollenkaan?"

"Sitten pojalla on omat tapansa ilmaista ajatuksensa, ja sellaiseen minä tuskin koskaan kykenen. Jos maan päällä on mitään, mikä voi tehdä minut kaunopuheliaaksi, olette se juuri te itse, Mabel, ja kuitenkin meidän viimeisessä keskustelussamme hän on voittanut minut tässäkin suhteessa tavalla, joka on saanut minut häpeämään itseäni. Hän on sanonut minulle, kuinka vaatimaton te olette ja kuinka uskollinen ja ystävällinen ja miten te asetutte kaiken turhamaisuuden yläpuolelle -- sillä vaikka te voisitte olla upseerin rouva, kuten hän sanoo, te kuitenkin mieluummin seuraatte luonnettanne ja oman sydämenne ääntä kuin haluaisitte ruveta kenraalin rouvaksi. Hän sai vereni kuumaksi -- niin hän sai -- puhuessaan kauneudestanne, joka itsellenne on salaisuus, ja teidän liikkeistänne, jotka ovat kuin nuoren fasaanin, vaikka te ette tiedä siitä, teidän totuudenrakkaudestanne ja oikeudenmukaisuudestanne, sydämenne lämmöstä ja jaloudesta --"

"Jasper!" keskeytti Mabel antaen vallan tunteillensa, jotka hän oli hillinnyt tähän asti, mutta jotka nyt olivat saaneet yliluonnollisen voiman, niin että hän heittäytyi nuorukaisen avoimeen syliin itkien kuin avuton lapsi -- "Jasper! Jasper! Miksi olet salannut tämän minulta?"

Vesikoiran vastaus ei ollut aivan selvä eikä myöskään seuraava kuiskaava keskustelu ole ajateltu muiden kuultavaksi. Mutta tunteitten kieli on helppoa ymmärtää. Tunti kului kuin jokunen minuutti tavallisissa oloissa ja kaikki oli unohtunut, ja kun Mabel vihdoin heräsi todellisuuteen ja ajatteli muitakin, kulki hänen enonsa edestakaisin laivan kannella kiihkeästi ihmetellen, miten Jasper niin kauan vitkasteli ja suotuisa tuuli meni hukkaan. Tytön ajatuksiin johtui ensiksi se, joka oli saattanut hänet kavaltamaan todelliset tunteensa.

"Oi, Jasper!" hän huudahti, kuten äkkiä heräten ja katuen tapahtunutta, "Haukansilmä!"

Vesikoira vapisi, ei epämiehekkäästä pelosta, vaan sen tuskallisen iskun vuoksi, jonka oli ystävällensä antanut, ja hän katseli kaikille suunnille nähdäkseen hänet. Mutta Haukansilmä oli poistunut hienotunteisesti ja tahdikkaasti, kuten oikea hovimies. Useita minuutteja rakastavaiset istuivat ääneti, odottaen hänen tuloansa, tietämättä, mitä sopivaisuus heiltä näin erikoisessa ja oudossa tilassa vaatisi. Vihdoin he näkivät ystävänsä lähestyvän heitä miettivänä ja vakavin ilmein.

"Nyt minä ymmärrän, Jasper, mitä sinä tarkoitat puhumisella ilman kieltä ja kuulemisella ilman korvia", hän virkkoi päästyään niin likelle, että hänen puheensa saattoi kuulla. "Niin, nyt minä ymmärrän -- ymmärrän -- sitä ja ihanaa keskustelua se onkin, kun Mabel Dunham on toverina. Voi kuitenkin! Minä sanoin kersantille, etten minä olisi hänelle sopiva -- että minä olin liian vanha, liian tietämätön ja melkeinpä villi; mutta hän _tahtoi_ sen toisin."

Jasper ja Mabel istuivat muistuttaen Miltonin laulua ensimmäisestä ihmisparista, kun heidän sydäntään ensi kerran painoi syyllisyyden tunto. Kumpikaan ei puhunut eikä kumpikaan liikahtanut, vaikka molemmat tunsivat, että he voisivat erota toisistansa -- sielussaan uusi, ihana onnensa -- palauttaakseen rauhan ystävänsä sieluun. Jasper oli kalpea kuin kuolema, mutta naisellinen kainous oli kohottanut hehkuvan punan Mabelin kasvoille, joista vähitellen alkoi loistaa tyytyväisyys, ilo ja onni. Kun tunne, joka aina hänen sukupuolessaan seuraa varmuutta, että lempi on voittanut, levitti hellyyden ja suloisen rauhan hänen kasvoilleen, hän oli todellakin kaunis katsella. Haukansilmä tuijotteli häneen ihastuksella, jota ei koettanutkaan salata; sitten hän nauroi omituisella tavallansa, johon liittyi jonkinlaista villiä riemua hänen ilmaistessaan ihastustaan. Tämä tukahtui kuitenkin pian, sillä hän tunsi polttavana pistona sydämessään, että hän oli ainaiseksi menettänyt tuon suloisesti hohtavan olennon. Hän tarvitsi kokonaisen minuutin tointuakseen tämän varmuuden tuottamasta tuskasta. Kooten kaikki voimansa hän virkkoi arvokkaan-vakavasti, melkeinpä juhlallisesti:

"Minä olen aina tiennyt, Mabel Dunham, että miehillä on omat taipumuksensa, mutta minä olin unohtanut, että minulta puuttui se lahja, jolla voisin miellyttää nuorta, kaunista ja oppinutta olentoa. Toivon, ettei tämä erehdys ole ollut kovin raskas synti, ja jos se on ollut, raskaan rangaistuksenkin olen siitä saanut. Ei, Mabel, minä tiedän, mitä tahdotte sanoa, mutta se ei ole tarpeellista. Minä _tunnen_ sen ja se on yhtä hyvä kuin jos _kuulisin_ sen. Minä olen elänyt katkeran tunnin, Mabel. -- Minä olen elänyt hyvin katkeran tunnin, poika."

"Tunnin!" virkahti Mabel kuultuaan toisen käyttävän tuota sanaa ja veri syöksähti taas hänen kalpeille kasvoillensa. "Toden totta, siitä ei ole tuntia, Haukansilmä?"

"Tunnin!" huudahti Jasperkin samana hetkenä. "Ei, ei, kelpo ystäväni, siitä ei ole kymmentä minuuttia, kun sinä meidät jätit!"

"Se voi olla niin, vaikka minusta se on tuntunut pitkältä kuin kokonainen päivä. Minä alan ajatella, että onnelliset laskevat aikaa minuuteissa ja onnettomat kuukausissa. Mutta me emme enää puhu siitä. Kaikki on ohi nyt, eivätkä suuretkaan sanatulvat tee teitä onnellisemmiksi, kun ne taas kertovat minulle, mitä minä olen menettänyt ja herättävät minun äärettömän kaihoni. Ei, ei, Mabel; on turhaa keskeyttää minua. Niin se on, eikä vastaansanomisenne -- miten hyvää sillä tahtonettekin tarkoittaa -- voi muuttaa minun mieltäni. -- Niin, Jasper, hän on sinun, ja vaikka tuntuukin kovalta ajatella sitä, minä uskon kuitenkin, että sinä voit tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin minä olisin voinut, vaikkakin olisin varmaan kaikin voimin yrittänyt, jos oikein itseäni tunnen. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin, eikä uskoa kersanttia ja minun olisi pitänyt kokonaan luottaa siihen, mitä te sanoitte minulle siellä ulapan äärellä olevan vuoren harjanteella, sillä järjen ja ajatuksen olisi pitänyt ilmaista minulle sen totuus. Mutta on suloista ajatella sitä, mitä toivomme ja meitä on niin helppo taivuttaa, kun ensin taivutamme itse itsemme. Mutta mitä hyödyttää puhua tästä, kuten jo äsken sanoin? On kyllä totta, että Mabel näyttää antaneen minulle myönnytyksensä, mutta se tapahtui halusta täyttää isän toivomus ja villien pelosta --"

"Haukansilmä!"

"Minä ymmärrän teitä, Mabel, eivätkä minun tunteeni ole katkerat. Joskus minä ajattelen, että voisin elää teidän naapurinanne nähdäkseni aina teidän onnenne, mutta sittenkin on parasta, että minä jätän 55:nnen ja palaan takaisin 60:nteen, joka on minun kotiseutuni rykmentti. Parasta ehkä olisi ollut, etten milloinkaan sieltä olisi lähtenyt, vaikkakin nämä seudut ovat tarvinneet minun palveluksiani -- ja niin mielelläni olen ollut muutamien 55:nnen miesten kanssa, kuten esimerkiksi kersantti Dunhamin, kun hän oli toisissa osastoissa. Enkä minä, Jasper, kadu sitäkään, että olen tutustunut sinuun --"

"Ja minuun, Haukansilmä!" keskeytti Mabel nuhdellen. "Kadutteko, että olette tutustunut minuun? Jos minun pitäisi niin ajatella, niin en koskaan saisi rauhaa enkä olisi itseeni tyytyväinen."

"Teihin, Mabel!" vastasi opas ottaen sankarittaremme käden ja katsellen häntä vilpittömästi ja lämpimästi silmiin. "Kuinka minä voisin olla pahoillani siitä, että päivänsäde on ilahduttanut pilvisensurullista päivää -- että valo on kajastanut pimeydessä, vaikka se kesti niin lyhyen ajan? En ehkä voi uskotella itselleni, että astelisin ihan yhtä kevyellä mielellä tai nukkuisin yhtä rauhallisesti muutamiin aikoihin, mutta minä aina muistan, miten lähellä minä olin täydellistä onneani, sen minä muistan. Kuinka minä moittisin teitä? Minä moitin vain itseäni oltuani niin turhamainen, että olen luullut voivani miellyttää teidänlaistanne olentoa. Tehän sanoitte minulle siellä vuorella, miten asia oli ja minun olisi pitänyt uskoa teitä, sillä nyt tiedän, että nuoret tytöt ymmärtävät tunteitansa paremmin kuin heidän isänsä. Niinpä niin! Se on ohi nyt, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin heittää hyvästini, että te saatte lähteä. Luulen, että herra Cap odottaa jo kärsimättömänä ja hankalaa hänen olisi uudestaan saapua maihin meitä hakemaan."

"Jättää hyvästit!" huudahti Mabel.

"Hyvästit", kertasi kaikuna Jasper, "et suinkaan aikone jättää meitä, ystäväni?"

"Se on parasta, Mabel -- se on molemmin puolin parasta, Vesikoira, ja kaikista viisainta. Te palaatte Oswegoon ja tulette mieheksi ja vaimoksi niin pian kuin suinkin -- ja se kai on tapahtuva pian herra Capinkin vuoksi, joka palaa halusta palata merelle takaisin ja tietää, miten tämä tulee päättymään. Minä palaan erämaihini ja Luojani luo. Tulkaa, Mabel", hän jatkoi astuen raskain askelin lähemmä sankaritartamme, "ja suudelkaa minua. Jasper ei tahdo kieltää minulta yhtä suudelmaa. -- Sitten erotkaamme."

"Oi, Haukansilmä!" huudahti Mabel heittäytyen oppaan syliin ja suudellen uudestaan ja uudestaan hänen kasvojansa niin vapaasti ja lämpimästi, että sellainen oli ollut hänestä kaukana äsken nojatessaan Jasperin rintaan. "Jumala teitä siunatkoon, rakkahin Haukansilmä! Te tulette pian meille. Minä saan taas teidät nähdä. Vanhempana te tulette kokonaan meidän luoksemme ja annatte minun olla teidän tyttärenne, tulettehan?"

"Kyllä, niin se on", vastasi opas melkein haukkoen ilmaa, "minä koetan ajatella sitä sillä tavalla. Te olette sopivampi minun tyttärekseni kuin vaimokseni, niin te olette. Hyvästi, Jasper. Nyt me menemme kanotille; aika on teidän mennä laivaan."

Tapa, jolla Haukansilmä johti rantaan, oli tyyni ja juhlallinen. Kun he saapuivat kanotille, hän otti uudestaan Mabelin kädet omiinsa ja katseli vakavasti häntä kasvoihin, kunnes hillittömät tunteet puhkesivat kyyneliin, jotka virtana vuosivat hänen rosoisia kasvojansa pitkin.

"Siunatkaa minua, Haukansilmä!" sanoi Mabel polvistuen nöyrästi hänen jalkojensa juureen. "Oi, siunatkaa minua, ennenkuin me eroamme!"

Tämä oppimaton, mutta jalosydäminen olento teki, niinkuin toinen pyysi, ja auttaessaan häntä veneeseen hän näytti kyyneliin hukuttaneen tuskansa, vapautuen siitä niinkuin joku katkaisee jäykän ja häiritsevän kanteleen kielen. Ennenkuin he lähtivät, hän otti Jasperia kädestä ja vieden hänet hieman syrjään puheli:

"Sinä olet helläsydäminen ja luonteeltasi taipuvainen, Jasper, mutta me olemme molemmat raakoja ja villejä verrattuna tuohon hentoon, rakkaaseen olentoon. -- Vaali häntä huolellisesti äläkä anna hänen milloinkaan tuntea miesluonteen karkeutta. Sinä ajan kuluessa opit häntä ymmärtämään, ja Luoja, joka hallitsee metsää ja merta ja joka rakastaa hyvää ja vihaa pahaa, suokoon teille onnea ja kasvattakoon teitä kohti täydellisyyttä."

Haukansilmä antoi ystävällensä merkin poistua ja seisoi paikallaan pyssyynsä nojaten, niin kauan kuin kanotti laski Lokin viereen. Mabel itki kuin sydän olisi pakahtunut eikä kääntänyt silmiänsä siitä aukeamasta, jossa Haukansilmä seisoi hievahtamatta, ennenkuin kutteri kääntyi niemen taa, jolloin saari kokonaan katosi näkyvistä. Heittäessään viimeisen silmäyksen hän näki jäntevän miehen seisovan paikallaan kuin hän olisi pystytetty niiden monien järkyttävien tapausten muistomerkiksi, joiden todistajana hän oli ollut.

XXX LUKU.

"Oi, suo'os mun kanssasi hengittää sitä ilmaa, min henkesi pyhittää! Ja vaikka se tietäni johtaisi minne, eloon tai kuoloon, sua seuraan sinne."

_Moore_.

Haukansilmä oli tottunut yksinäisyyteen. Mutta kun Lokki kokonaan katosi näkyvistä, hän oli menehtyä ikävään. Milloinkaan ennen hän ei ollut tajunnut, että hänen täytyy elää eristettynä muusta maailmasta. Nyt hän oli kuitenkin vähitellen tottunut elämään muiden kanssa ja omistanut sivistyneen yhteiskuntaelämän tapoja, joihin liittyi ihana toivo suloisesta kotionnesta. Kerta vilahduksella oli nyt kaikki kadonnut ja hänet oli jätetty yksin, ilman toveria ja ilman toivoa. Vieläpä Chingackgookkin oli jättänyt hänet, vaikkakin vain joksikin ajaksi, ja hän tunsi, että hän nyt eli elämänsä vaikeinta ja ihmeellisintä aikaa.

Hän seisoi pyssyynsä nojaten, kuten edellä on sanottu, hievahtamatta paikaltaan vielä kauan sen jälkeen, kun Lokki oli kadonnut näkyvistä. Jäsenet näyttivät ainaiseksi paikoilleen kangistuneen ja vain sellainen mies, jonka jänteret olivat lujat kuin rauta, saattoi niin kauan pitää saman marmoripatsaan aseman. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, olivat hänen askelensa hitaat ja raskaat, niinkuin hänen hartioillensa olisi laskettu koko maailman kuorma.

Oli merkillistä, että tämän ihmeellisen olennon ajatukset ja elimet pysyivät aina täydellisesti kurissa ja hän tajusi velvollisuutensa, näyttäytyipä sitten elämä miltä puolelta tahansa. Tässäkään tapauksessa eivät nämä ominaisuudet häntä pettäneet. Vaikka hänen ajatuksensa olivat Mabelin luona ja hän muisteli yhä hänen kauneuttaan, sitä, että tyttö piti Jasperista enemmän kuin hänestä, hänen kyyneleitään ja eroansa, hänen askelensa kuitenkin johtivat häntä sinne, missä Kevät tuskansa murtamana viipyi miehensä haudalla. Seuraava keskustelu tapahtui tuskarooran kielellä, jota Haukansilmä sujuvasti osasi, mutta koska sitä ymmärtävät vain ne, jotka sitä erikoisesti ovat tutkineet, me otamme vapauden kääntää sen vapaasti englanniksi.

Kevät oli päästänyt tukkansa hajalleen ja peittänyt sillä kasvonsa. Vuoroin hän istui kivellä, joka oli nostettu Nuolenpään haudasta, vuoroin taas makasi ja piehtaroi haudan mullassa tajuamatta vähintäkään toisen läsnäolosta. Hän luuli, että kaikki olivat lähteneet, eikä Haukansilmän mokkasiinin hiljainen sipsutus ollut muuttanut tätä ajatusta.

Haukansilmä tuijotteli häneen useita minuutteja mykkänä katselijana. Kun hän tajusi toisen tuskan ja ajatteli sitä vahinkoa, jonka toinen oli kärsinyt, hänestä oma murhe tuntui pieneltä, sillä Kevät oli menettänyt miehessään kaikki, mitä hänellä oli, koko elämän.

"Kevätkaste", hän sanoi juhlallisesti ja äänessä ilmeni syvä osanotto ja lämpö, "sinä et ole surussasi yksin. Nouse ja luo silmäsi ystävään."

"Keväällä ei ole enää yhtään ystävää!" vastasi vaimo. "Nuolenpää on mennyt onnellisille metsästysmaille eikä ole jättänyt ketään huoltamaan Keväästä. Tuskaroorat karkoittavat hänet kodistansa, irokeesit vihaavat häntä, eikä hän voi heiltä pyytää apua. Anna Kevään kuolla miehensä haudalla."

"Älä puhu niin, se ei koskaan saa tapahtua. Se sotii järkeä ja oikeutta vastaan. Uskothan sinä Manitouhun?"

"Hän on peittänyt kasvonsa Keväältä, koska on hänelle vihainen. Hän on jättänyt hänet yksin kuolemaan."

"Kuuntele miestä, joka pitkän kokemuksen kautta on tutustunut punaihoisiin ja ymmärtää heitä, vaikka itse onkin syntynyt valkoisena ja saanut valkoisen lahjat. Kun valkoihoisten Manitou tahtoo tehdä hyvää valkoisen sydämelle, Hän jättää hänet murheeseen, sillä surussa, Kevät, me parhaiten opimme tutkimaan ja tuntemaan itseämme. Suuri Henki tahtoo sinulle hyvää ja Hän on ottanut sinulta päällikön pois, ettei hänen petollinen kielensä olisi saanut kokonaan turmella sinua ja muuttaa sinun sydäntäsi mingoksi, niinkuin on sinut johtanut mingojen seuraan."

"Nuolenpää oli suuri päällikkö", vastasi vaimo ylpeästi.

"Hänellä oli ansionsa, oli kyllä, ja hänellä oli myöskin vikansa. Mutta, Kevät, sinä et kokonaan ole hylätty. Sure nyt, kuten luontosi vaatii, mutta sopivan ajan tullen minä sanon sinulle enemmän."

Haukansilmä meni nyt kanottiinsa ja jätti saaren. Päivän kuluessa Kevät kuuli pari kertaa hänen pyssynsä paukahduksen ja auringonlaskun maissa hän taas ilmestyi tuoden kaksi valmiiksi keitettyä lintua ja ne oli valmistettu niin taitavasti, että olisivat suurimmankin herkuttelijan ruokahalua voineet herättää. Tämä huolenpito kesti kokonaisen kuukauden, jolloin Kevät suri ja odotti kuolemaa, vaikkakin käytti suojelijansa ystävyyttä hyväksensä. Joskus he keskustelivat pitempään ja Haukansilmä koetti lievittää hänen suruansa, mutta onnistuminen näytti sangen vähäiseltä. Kevät nukkui muutamassa majassa ja hän laski päänsä turvallisena levolle luottaen lujasti suojelijaansa, vaikka Haukansilmä oli laittanut itselleen majan jollekin muulle saarelle ja vietti siellä yönsä.

Kuukauden kuluttua vuodenaika oli kuitenkin muuttunut niin myöhäiseksi, ettei Kevät voinut tuntea oloansa miellyttäväksi. Puut olivat pudottaneet lehtensä ja yöt muuttuivat kylmiksi ja tuulisiksi.

Näihin aikoihin ilmestyi saarelle Chingackgook ja keskusteli kauan ja luottavasti saarelle-jääneen ystävänsä kanssa. Kevät tarkasti heitä etäämpää ja huomasi, että hänen suojelijansa oli vakava ja murheellinen. Hiipien hänen luokseen hän koetti lievittää hänen suruansa naisen hellyydellä ja vaistolla.

"Kiitos, Kevät, kiitos!" sanoi opas, "se on hyvin tarkoitettu, vaikka hyödytöntä. Mutta nyt on aika jättää tämä paikka. Huomenna me lähdemme täältä. Sinä tulet meidän kanssamme, sillä nyt sinä jo olet oppinut kuulemaan järjen ääntä."

Kevät taipui siihen intiaanivaimon nöyryydellä ja hän vetäytyi miehensä haudalle, jossa hän vietti lopun päivästä. Kun saapui yö, hän jäi sinne vieläkin huolimatta tuulen kylmyydestä ja vilunväreistä, jotka karsivat hänen selkäpiitänsä. Hän rukoili heimonsa tavalla kummulla, jonka alla lepäsivät hänen miehensä maalliset jäännökset, rukoili, että hänen puolisonsa polut olisivat onnelliset siellä ihanilla metsästysmailla ja että he kerran uudestaan yhtyisivät. Niin yksinkertaiset kuin hänen ajatuksensa ja tapansa olivatkin, eli hänen sielussaan kuitenkin harras usko, että hänen jumalansa kuulee häntä ja antaa anteeksi kaikki, mitä hänen miehensä ehkä oli rikkonut.

Aamulla kaikki kolme jättivät paikan -- Haukansilmä vakavana ja hillittynä, Suuri Käärme äänettömänä ja ystäväänsä jäljitellen ja Kevät nöyränä, alistuvana ja surullisena. He astuivat kahteen suurempaan kanottiin, jättäen Kevään kanotin pensaikkoon. Chingackgook souti edeltä ja Haukansilmä seurasi vastavirtaan perässä. Kaksi päivää he siten sousivat länteen päin ja yhtä monta yötä he viettivät saarilla. Onneksi ilma oli lämminnyt ja heillä oli mitä ihanin muutamien päivien intiaanikesä ja kun he saapuivat järvelle, oli se tyyni ja kirkas kuin kesäsydännä. Ollenkaan sivuilleen katselematta Chingackgook meloi vihdoin Oswegon suuhun ja Haukansilmä seurasi vanavedessä.

Päivänterä oli kohonnut keskitaivaalle, kun Chingackgook ohjasi siihen lahteen, jossa Lokki oli ankkuroituna. He laskivat maihin ja huomasivat, että siihen lähelle oli puusta rakennettu siisti, vaikkakin koristelematon asumus. Tuntui kuin erämaan rauha ja tyyneys olisi levännyt sen yllä, mutta siitä huolimatta se näytti viehättävältä ja kodikkaalta. Jasper seisoi rannalla, ja kun Haukansilmä astui maihin, oli hän ensimmäisenä puristamassa hänen kättään. Kohtaus oli hellä ja sydämellinen. Ei tehty mitään kysymyksiä, sillä ilmeisesti Chingackgook oli selittänyt, kuinka asiat olivat. Haukansilmä ei milloinkaan ollut sydämellisemmin puristanut ystävänsä kättä kuin nyt ja hän avoimesti hymyili ja iloitsi, kun hänen ystävänsä kertoi, kuinka onnellinen hän oli.

"Missä hän on, Jasper? Missä hän on?" kysyi opas vihdoin kuiskaten, sillä aluksi hän näytti pelkäävän, uskaltaisiko ollenkaan tehdä tätä kysymystä.

"Hän odottaa meitä huoneessamme, jonne näit Kevään rientävän ennen meitä."

"Kevät voi käydä keveämmin askelin tervehtimään Mabelia, mutta hänen sydämensä ei ole kevyempi. No niin, poika, sinä olet kai etsinyt käsillesi linnan papin ja asia on järjestetty?"

"Me menimme naimisiin viikon päästä siitä, kun lähdimme saarelta ja Cap jätti meidät seuraavana päivänä. Sinähän olet kokonaan unohtanut kysyä mitään ystävästäsi Suolavedestä."

"Enpä niinkään, enpä niinkään; Käärme on kertonut minulle kaikki, ja minä haluankin mieluimmin kuulla Mabelista niin paljon kuin suinkin. Nauroiko se lapsi vai itki, kun juhlameno oli ohi?"

"Hän teki molempia, ystäväni; mutta --"

"Niin, sehän on heidän tapaistaan -- he ovat kyynelehtiviä ja lempiviä. Oi, kuinka he ovatkaan ihania! Ja minä luulen, että kaikki on oikein, mitä Mabel tekee. Luuletko sinä, Jasper, että hän ollenkaan ajatteli minua tuona ihanana hetkenä?"

"Tiedän, että hän ajatteli, Haukansilmä; ja hän ajattelee sinua ja puhuu sinusta joka päivä -- ellei joka hetki. Kukaan ei sinua rakasta, niinkuin me."

"Tiedän, että harvat rakastavat minua enemmän kuin sinä, Jasper. Chingackgook on nyt ainoa, jolle voin sanoa samaa. Turhaa on viivyttää sitä enää -- kun sen täytyy tapahtua, on parasta, että se tapahtuu heti. Niinpä näytä tietä, Jasper, ja minä koetan koota voimani voidakseni nähdä vielä kerran hänen suloiset kasvonsa."