Part 38

"Usein olen ajatellut, että tämä on tullut väärän miehen hyväksi. Minä en ole sovelias, Jasper, minä en ole sovelias -- todellakin luulen, että minä en ole. Mutta jos Mabel unohtaa kaikki minun puutteeni ja suostuu minuun, minulla ei ole oikeutta paeta onneani, ja ehkäpä muutkin ne unohtavat, sillä onhan minullakin joitakin ansioita."

"Ei kukaan moiti sinua, Haukansilmä, siitä, että menet naimisiin Mabel Dunhamin kanssa enempää kuin siitäkään, että kannat rinnassasi jalokiveä, jonka ystävä on sinulle vapaasti antanut."

"Mutta luuletko sinä, että ihmiset moittivat Mabelia, poika? Siinäkin suhteessa minulla on ollut epäilykseni, sillä kaikki ihmiset eivät katsele minua samoilla silmillä kuin sinä ja kersantin tytär." Jasper Vesikoira värähti kuin mies, jonka äkkiä valtaa ruumiillinen tuska, mutta joka tahtonsa lujuudella koettaa pysyä pystyssä. "Miehet ovat kateellisia ja pahansuopia ainakin täkäläisissä varustuksissa. Joskus minä toivon, Jasper, että Mabel olisi mieltynyt sinuun ja sinä olisit mieltynyt häneen, sillä usein minusta tuntuu, että sellainen kuin sinä sittenkin voisi tehdä hänet onnellisemmaksi kuin minä."

"Me emme puhu siitä, Haukansilmä", keskeytti Jasper lyhyesti ja kärsimättömästi, "sinusta tulee Mabelin mies eikä ole oikeutta ajatella ketään muuta sille sijalle. Mitä minuun tulee, minä otan Capin neuvosta vaarin ja katson, voiko minusta jotakin tulla menemällä suolaisille vesille."

"Sinä, Jasper Western! Sinäkö jättäisit järvet, metsät ja nämä rajaseudut! Ja kaikki tämä siksi, että pääsisit kaupunkeihin ja linnoihin elämään siellä teeskentelyn maailmoissa ja saisit vaihdetuksi vedet hieman toisenmakuisiin! Eikö meillä ole suolalähteitä, jos sinä nyt välttämättä suolaa halajat? ja eikö meidän pitäisi tyytyä siihen, mitä Luoja on juuri meille antanut? Laskujani tehdessäni minä olen ottanut lukuun sinut, poika, -- sillä minä todellakin ajattelin nyt, kun Mabel ja minä aiomme elää samassa majassa, että jonakin päivänä sinäkin haluat valita itsellesi toverin ja asettua meidän naapuriksemme. Minulla on ihana paikka noin viisikymmentä penikulmaa Oswegosta länteen, johon olen itse ajatellut asettua. Siinä lähellä on verraton satamapaikka, johon voi aluksella tulla ja mennä milloin ikinä haluaa. Minä kuvittelin, että sinä vaimoinesi asettuisit toiseen paikkaan ja Mabel ja minä toiseen. Me muodostaisimme oivan yhteiskunnan ja jos Jumala suo jonkunkaan luoduistaan olla onnellinen, ei koko maan päällä ole onnellisempia kuin me neljä."

"Sinä unohdat, ystäväni", vastasi Jasper ottaen toisen käden ja puristaen sitä ystävällisesti hymyillen, "ettei minulla ole sitä neljättä, jota rakastaisin ja josta huolta pitäisin, ja epäilen suuresti, voinko minä koskaan rakastaa ketään, niinkuin minä rakastan sinua ja Mabelia."

"Kiitos, poika -- minä kiitän sinua koko sydämestäni, mutta se, mitä sinä kutsut rakkaudeksi Mabeliin, on vain ystävyyttä ja se on ihan toinen tunne kuin minun. Näes, sensijaan, että nukkuisin yöni rauhassa, kuten on luonnon vaatimus, minä uneksin Mabel Dunhamista lakkaamatta. Hän kummittelee kaikkialla minun mielessäni. Kun minä kohotan hirvenkaatajani saadakseni hirvipaistia, eläin katsoo minuun ja minusta tuntuu, niinkuin sillä olisi Mabelin suloiset silmät ja se ilakoiden virkkaisi: 'ammu, jos uskallat!' Sitten minä kuulen hänen viehättävän äänensä lintujen laulussa, ja juuri viimeksi nukkuessani minä tahdoin kantaa käsilläni Mabelin Niagaran yli mieluummin kuin erota hänestä. Katkerinta, mitä milloinkaan olen kokenut, oli, kun paholainen tai mingo kerran unissa pani minut ajattelemaan, että minä olin menettänyt Mabelin joko jossakin onnettomuudessa -- tai toinen oli hänet minulta vienyt."

"Oi, Haukansilmä! Jos sinä tunnet sen niin katkerana unissasi, mitä onkaan sanottava siitä, joka tietää, että tuo on totta, totta, totta -- niin totta, ettei se jätä vähintäkään toivoa, vaan tuskan ja epätoivon?"

Sanat pääsivät ryöstäytymään Jasperilta tahtomatta, niinkuin putouksesta olisivat äkkiä sulut katkenneet ja vesi olisi hyökännyt kohisten alas. Ne tulivat tahdottomasti, melkein tajuamatta, mutta niissä ilmeni niin syvä tunne ja totuus, etteivät ne jättäneet epäilykselle sijaa. Haukansilmä hätkähti, tuijotti kokonaisen minuutin ystäväänsä kuin poissa suunniltaan, ja kaikista vastustuksista huolimatta totuus välähti selvänä hänen mielessään. Jokainen tietää, mitä vaikuttaa, kun paljastetaan yht'äkkiä koko elämää mullistava totuus, joka kerralla selvittää kaikki siitä johtuvat seikat ja langanpäät, miten terävä on silloin ajatus ja miten valmis on vääryydet sovittamaan. Sankarimme oli niin luottavainen luonteeltaan, niin suora ja valmis kuvittelemaan, että kaikki hänen ystävänsä sydämensä pohjasta soivat hänelle yhtä paljon onnea kuin hän heille, ettei tähän onnettomaan hetkeen asti ollut hänen mieleensä johtunut pieninkään ajatuksen pilkahdus, että Jasper voisi ihailla sillä tavalla Mabelia. Hän oli kuitenkin liian tottunut ihmisten intohimoisten tunteitten purkauksiin, ja tämä oli niin voimakas ja luonnollinen, ettei se jättänyt pienintäkään sijaa epäilyksille. Ensimmäinen tunne, joka seurasi tätä varmuutta, oli syvän epätoivon ja tuskan. Hän muisti Jasperin nuoruutta, hänen ulkonaisia etujansa, joiden ehdottomasti täytyi miellyttää Mabelia enemmän kuin hän itse ikinä saattoi. Sitten pääsivät hänen luonteensa jaloimmat voimat vallalle ja hän alkoi epäillä ja arvostella itseänsä ja antaa arvoa toisten tunteille, kuten hän aina oli tehnyt. Hän otti Jasperia kädestä, johti hänet kaatuneen hongan luo ja puoliksi pakotti hänet istumaan sen rungolle istahtaen itse viereen.

Tänä hetkenä hänen tunteensa raivosivat, ja Vesikoira hämmästyi niiden voimaa ja häpesi itseänsä. Nuorukainen olisi antanut kaiken maailman rikkaudet, jos olisi saanut takaisin kolme viimeistä minuuttia. Mutta hän oli kuitenkin liian rehellinen ja tottunut aina kohtelemaan ystäväänsä suoruudella, niin ettei voinut ajatellakaan koettaa edelleen salata totuutta tai vastata kierrellen niihin kysymyksiin, joita varmasti toinen tekisi. Vaikka hän vapisi ajatellessaan, mitä seuraisi, hän ei kuitenkaan hetkeäkään ajatellut kiertää totuutta.

"Jasper", virkkoi Haukansilmä niin vakavalla äänellä kuin olisi tahtonut saada soimaan kaikki kuulijansa hermot, "tämä _on_ hämmästyttänyt minua! Sinä sittenkin rakastat Mabelia, kuten olin ajatellut, ja vaikka minun turhamaisuuteni ja harhaluuloni ovat julmasti minua pettäneet, minä kuitenkin syvästi säälin sinua, poika, säälin koko sielustani! Niin, minä tiedän, kuinka hirveästi täytyy koskea, jos asettaa toivonsa sellaiseen olentoon kuin Mabel, eikä saa vastakaikua tunteillensa. Tämä asia meidän on selvitettävä, Vesikoira, kuten delawarelainen sanoo, niin ettei pienintäkään pilvenhattaraa jää meidän välillemme."

"Mitä selvittämistä siinä on, Haukansilmä? Minä rakastan Mabel Dunhamia, mutta Mabel ei rakasta minua -- hän ottaa mieluummin sinut mieheksensä, ja viisainta, mitä minä voin tehdä, on heti lähteä merille ja koettaa unohtaa teidät molemmat."

"Unohtaa minut, Jasper! Se olisi rangaistus, jota minä en ole ansainnut. Mutta mistä sinä tiedät, että Mabel pitää enemmän _minusta?_ Mistä sinä sen tiedät, poika? Minusta se näyttää ihan mahdottomalta!"

"Eikös hän aio mennä naimisiin sinun kanssasi? Ja voisiko Mabel mennä naimisiin sellaisen kanssa, jota ei rakasta?"

"Kersantti on kovasti kehoittanut häntä siihen ja velvollisuutensa tunteva lapsi saattoi pitää vaikeana vastustaa kuolevan isänsä toiveita. Oletko sinä koskaan sanonut Mabelille, että sinä ihailet häntä, että sinun tunteesi häneen ovat sellaiset?"

"En milloinkaan, Haukansilmä. Minä en voisi tehdä sinulle sellaista vääryyttä."

"Minä uskon sinua, poika -- minä uskon sinua. Ja nyt sinä tahtoisit lähteä merille ja viedä tuon tunteesi mukanasi. Mutta se ei saa tapahtua. Mabelin täytyy saada kuulla kaikki, ja hänen tulee menetellä mielensä mukaan, vaikka minun sydämeni murtuisi tässä kokeessa. Teidän välillänne ei siis ole ollut mitään puhetta, Jasper?"

"Ei oikeastaan, ei suorastaan mitään. Kuitenkin minä tunnustan sinulle kaikki, Haukansilmä, sillä sen olen sinunlaisellesi vanhalle ystävälle velkaa ja loppukoon tämä juttu sitten tähän. Sinähän tiedät, miten nuoret ihmiset ymmärtävät toisiansa tai ainakin luulevat ymmärtävänsä, vaikk'eivät aina käytäkään sanoja! ja ymmärtävät, tai ainakin luulevat ymmärtävänsä toistensa ajatuksia tuhansista pikku seikoista."

"En minä, Jasper, en minä", vastasi opas rehellisesti, sillä totuuden tunnustaaksemme, hän ei milloinkaan ollut tuntenut sitä ihanaa merkkikieltä, joka salaisten tunnustähtien kautta antaa ihania lupauksia kertoen lukemattomista unelmista ja toiveista. "En minä, Jasper, siitä minä en mitään tiedä. Mabel on aina kohdellut minua suurella ystävyydellä ja ilmaissut sen myöskin niin selvin sanoin, kuin kieli ikinä voi kertoa."

"Sinulla on ollut onni kuulla hänen sanovan, että hän rakastaa sinua, Haukansilmä?"

"Ei, Jasper, -- ei juuri niillä sanoilla. Hän on sanonut minulle, ettemme koskaan voisi, ettemme koskaan voisi mennä naimisiin, että _hän_ ei ole kyllin hyvä _minulle_, vaikka hän sanoo kunnioittavansa ja ihailevansa minua. Mutta sitten kersantti on sanonut, että nuoret, hennot tytöt tunnustavat lempensä siten, ja että hänen äitinsä sanoi ja menetteli siten ennen häntä ja että minun pitäisi olla tyytyväinen, jos hän jotenkin ilmaisisi suostuvansa avioliittoon kanssani. Sen vuoksi minä olen kuvitellut, että kaikki olisi, niinkuin pitääkin."

Kuvaisimme tapauksia ja ihmisiä väärin, ellemme lisäisi, että huolimatta ystävyydestään ja siitä rehellisestä toivostaan, että Haukansilmä olisi täysin onnellinen, Jasper tunsi sydämessään kuvaamattoman ilon sykähdyksen kuullessaan tämän. Siihen ei sisältynyt toivoa, että olosuhteet olisivat muuttuneet hänelle edullisemmiksi, vaan mustasukkaisuus sai tyydytystä, ettei toinenkaan ollut kuullut sitä ihanaa tunnustusta, joka häneltä oli kielletty.

"Puhu minulle vielä siitä keskustelusta, jossa ei kieltä tarvita", lisäsi Haukansilmä, jonka kasvojen ilme kävi yhä murheellisemmaksi ja joka kuitenkin kysyi, vaikka näytti aavistavan, että vastaus vain lisäisi hänen suruansa. "Minä olen keskustellut Chingackgookin ja hänen poikansa kanssa -- ennenkuin poika kaatui -- tällä tavalla; mutta minä en ole voinut aavistaa, että nuoret tytöt olisivat tottuneet siihen -- ja kaikista vähimmän Mabel Dunham."

"Eihän se ole mitään, Haukansilmä. Minä tarkoitan vain jotakin katsetta, hymyä, silmän pilkahdusta tai käden värähdystä, kun neitonen on joskus tervehtinyt minua, ja kun minä olen ollut kyllin heikko värähtelemään Mabelin hengityksestä tai hänen vaatteittensa kosketuksesta, minun ajatukseni on vienyt minut harhaan. En ole milloinkaan selvään puhunut Mabelille, eikä siitä nyt ole enää mitään hyötyä, kun kaikki toivo on mennyt."

"Jasper", vastasi Haukansilmä koruttomasti, mutta niin varmasti ja arvokkaasti, että toinenkin huomasi tämän keskustelun loppuneen tähän, "meidän tulee puhua kersantin hautaamisesta ja palaamisestamme pois tältä saarelta. Kun kaikki nämä on saatu suoritetuksi, on aikaa kyllin puhua kersantin tyttärestä. Tämä asia on täydelleen selvitettävä, sillä isä jätti huolenpidon tyttärestään minulle."

Jasper oli iloinen, että puhe lähti toiselle ladulle, ja ystävykset erosivat kukin täyttämään oman luonteensa ja tottumustensa mukaisia velvollisuuksia.

Iltapäivällä olivat kuolleet haudatut. Kersantti Dunham oli saanut leposijansa keskellä nurmikenttää olevan tuuhean lehmuksen alla. Mabel itki katkerasti toimituksen kestäessä ja tunsi kyynelistä saavansa kuormallensa huojennusta. Yö kului rauhallisesti, samoin kuin seuraava päiväkin saarella, sillä Jasper selitti, että myrsky oli liian raju, että he olisivat voineet lähteä järvelle. Sama syy esti myöskin kapteeni Sanglieria lähtemästä saarelta ennenkuin kolmannen päivän aamuna kersantti Dunhamin kuolemasta, kun myrsky oli asettunut ja tuuli tyyntynyt. Sitten hän erosi jätettyään hyvästit Haukansilmälle osoittaen samalla, että toinen oli kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa. Molemmat tunsivat kunnioittavansa toisiansa, vaikkakin kumpikin näki toisessansa katkeran vihollisen.

XXIX LUKU.

"Päätä hän käänsi leikiten vaan ja hymynhäivä huulilla karkeloi. Mut poika tunsi piston rinnassaan: Se hymy hälle ikuisen tuskan toi."

_Laila Rookh_.

Viime päivien tapahtumat olivat olleet niin kiihoittavia ja herättäneet niin monia kysymyksiä sankarittaremme mielessä, ettei hänellä ollut aikaa antautua kokonaan surullensa. Suuresti hän kuitenkin kaipasi isäänsä ja joskus hän kauhusta vavahti muistellessaan, miten äkillinen kuolema Jennietä oli kohdannut ja mitä hirveitä näytelmiä hän oli saanut nähdä, mutta sittenkin hän oli kohottanut masennettua mieltänsä eikä antanut epätoivolle täydellistä valtaa, kuten olisi tällaisessa surussa saattanut käydä. Ehkäpä se onnettomuus, joka Kevättä oli kohdannut ja joka oli tehnyt hänet melkein mielipuoleksi kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi, oli pakottanut Mabelia hillitsemään oman tuskansa ja koettamaan lohduttaa toista. Sen hän teki hiljaisella, tyynellä ja lämpimällä tavallansa, kuten hänen sukupuolensa tällaisissa tapauksissa aina menettelee.

Kolmannen päivän aamu oli määrätty Lokin lähtöajaksi. Jasper oli suorittanut kaikki valmistuksensa, tavarat oli viety laivaan ja Mabel oli ottanut Keväältä hellät jäähyväiset -- tuskallinen ja sydäntäsärkevä ero. Lyhyesti, kaikki oli valmiina ja toiset olivat jo astuneet laivaan, saarelle oli jäänyt vain Kevät, Haukansilmä, Jasper ja sankarittaremme. Ensinmainittu oli pistäytynyt tiheimpään pensaikkoon itkemään, ja viimeksimainitut lähestyivät paikkaa, jossa kolme kanottia oli heitä odottamassa. Yksi niistä oli jätetty Keväälle ja kahden piti viedä nämä toiset Lokille. Haukansilmä kulki edellä, mutta kun hän joutui lähelle rantaa, ei hän mennytkään veneille, vaan kääntyi hiukan syrjään, jossa aukeaman laidassa oli kaatunut tammi lehtien suojassa Lokilla-olijoilta. Istahtaen itse rungolle hän pyysi Mabelia istumaan toiselle puolellensa ja osoitti Jasperille paikan toisella puolellansa.

"Istukaa tähän, Mabel, istu sinä, Jasper, tänne toiselle puolelleni", hän määräsi heti, kun itse oli istuutunut. "Minulla on mielessäni jotakin, joka sitä raskaasti painaa ja nyt minun on päästävä siitä vapaaksi, jos koskaan aion siinä onnistua. Istukaa, Mabel, ja antakaa minun keventää sydäntäni ja omaatuntoani, niin kauan kuin minulla on voimaa siihen."

Seurasi parin kolmen minuutin hiljaisuus, jolloin molemmat nuoret aprikoivat, mitä tästä tulisi ja mikä saattaisi painaa Haukansilmän omaatuntoa. Mahdottomalta tuntui, että mitään sellaista saattaisi olla olemassa.

"Mabel", virkkoi sankarimme vihdoin, "meidän täytyy keskustella avoimesti toistemme kanssa, ennenkuin seuraamme Capia kutteriin, jossa hän on jo nukkunut kolme yötä, sillä hän sanoo, että vain siellä voi tuntea päänahkansa säilyvän lujimmassa. Voi kuitenkin! Miten minä voisin esittää nyt ajatukseni ja tunteeni? Minä koetan olla miellyttävä ja pitää sydämeni kevyenä, mutta mahdotonta on ihmisvoimin panna virtaa juoksemaan vastamäkeen. Mabel, te tiedätte, että kersantti, ennenkuin hän jätti meidät, järjesti meidän kahden asiat niin, että meistä tulisi mies ja vaimo, joiden tulisi elää yhdessä ja rakastaa toisiansa niin kauan kuin astelevat täällä maankamaralla, ja vielä kauemminkin."

Mabelin kasvoille oli kohonnut raikkaassa tuulessa hieman punaa, mutta kun hän kuuli tämän, palasi niihin surun uurtama kalpeus. Hän katsoi kuitenkin ystävällisesti, vaikkakin vakavasti Haukansilmään, koettipa vielä hymyilläkin.

"Se on totta, ystäväni", hän vastasi, "se oli minun isäparkani toivomus, ja minä tunnen, että vaikka uhraisin koko elämäni huolehtiakseni teidän onnestanne ja hyvinvoinnistanne, en sittenkään voisi maksaa kaikkea sitä hyvyyttä, mitä te olette meille osoittanut."

"Minä pelkään, Mabel, että miehen ja vaimon tulee liittyä yhteen lujemmilla siteillä kuin sellaiset tunteet, sitä todellakin pelkään. Te ette ole tehnyt minulle mitään, ette ainakaan mitään sellaista, joka sitoisi toisen toiseen ja kuitenkin minun sydämeni on teidän -- on totisesti -- ja siksi minä luulen, että tunteeni ovat kotoisin jostakin muusta kuin siitä, että on koettanut suojella toisen päänahkaa ja on opastanut toista metsien läpi."

Mabelin posket alkoivat hehkua uudestaan ja vaikka hän ankarasti yritti hymyillä vastatessaan, hänen äänensä kuitenkin vapisi.

"Eikö meidän olisi parempi jättää tätä keskustelua tuonnemmaksi, Haukansilmä?" hän sanoi. "Me emme ole yksin, ja sanotaan, ettei kuulijalle ole mikään vähemmän mieluista kuin perheneuvottelut, joihin hänellä ei ole vähintäkään mielenkiintoa."

"Juuri siksi, ettemme ole yksin, tai oikeamminkin siksi, että Jasper on meidän kanssamme, minä tahdon puhua tästä asiasta. Kersantti uskoi, että minusta tulisi sovelias toveri teille, ja vaikka minulla oli epäilykseni -- niin, minulla oli monet epäilykseni -- hän lopulta sai minut siihen ajatukseen, että olen antanut asioitten mennä siihen, missä ne nyt ovat. Mutta kun te lupasitte isälle, Mabel, mennä kanssani naimisiin, oli eräs asianhaara, kuten enonne sanoo, jota te ette tiennyt, mutta joka teidän tulee saada tietää, ennenkuin asia lopullisesti päätetään. Olen usein ampunut laihan peuran päivällisekseni, kun en ole voinut tavata hirveä, mutta yhtä luonnollista ei ole ottaa pahinta silloin, kun paras on saatavissa."

"Te puhutte, Haukansilmä, tavalla, jota on vaikea ymmärtää. Jos tämä keskustelu todella on välttämätön, niin toivon, että käytätte selvempää kieltä."

"Olkoon niin, Mabel. Minä otaksun, että te, antaessanne perään kersantin toiveille, ette tiennyt, mitä Jasper Western teitä kohtaan tuntee."

"Haukansilmä!" huudahti Mabel ja hänen kasvonsa valahtivat kuoleman kalpeiksi. Sitten ne muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja koko hänen olentonsa vapisi. Haukansilmä oli kuitenkin liiaksi kiintynyt omiin ajatuksiinsa ja sanottavaansa, ja Vesikoira oli painanut päänsä käsiinsä, niin että kumpikaan ei huomannut näitä voimakkaita mielenliikutuksen ilmeitä.

"Minä olen puhunut pojan kanssa, ja verratessani hänen unelmiaan omiin unelmiini, hänen tunteitaan omiin tunteisiini ja hänen toiveitaan omiin toiveisiini, minä pelkään, että ne ovat silloin, kun on kysymys teistä, liian samanlaiset, että kumpikin voisimme olla ihan onnelliset omatessamme ne."

"Haukansilmä, te unohdatte, teidän tulee muistaa, että me olemme kihloissa!" sanoi Mabel kiireesti ja niin hiljaa, että kuulijoitten täytyi heristää huomiotansa ymmärtääksensä tavut. Kuitenkin viimeinen sana livahti ohi oppaan tajunnan ja hän ilmaisi tietämättömyytensä tavallisella:

"Mitäh?"

"Te unohdatte, että meidän on määrä mennä naimisiin ja tuollaiset huomautukset ovat yhtä sopimattomia kuin tuskallisiakin."

"Kaikki on sopivaa, joka on oikeata, Mabel, ja kaikki on oikeata, joka johtaa tekemään oikeutta -- vaikka se onkin _tuskallista_, kuten sanotte, ja kuten minäkin sen tunnen antautuessani tähän koetukseen. Nyt, Mabel, on asia niin, että jos te olisitte tiennyt, että Vesikoira ajattelee teistä sillä tavalla, te ette olisi ikinä suostunut lupautumaan vaimoksi miehelle, joka on niin vanha ja ruma kuin minä."

"Mitä varten tämä kiusallinen tutkinto, Haukansilmä? Mitä hyötyä siitä on? Jasper Western ei ajattele sellaista; hän ei puhu mitään, ei tunne mitään."

"Mabel!" pääsi nuorukaisen huulilta, tavalla joka kavalsi hänen hillittömien tunteittensa laadun vaikk'ei hän siihen tavuakaan lisännyt.

Mabel peitti kasvonsa käsiinsä, ja molemmat istuivat kuin kaksi pahantekijää, jotka on saatu kiinni itse teosta, joka turmelee kokonaan heidän suojelijansa onnen. Tänä hetkenä Jasper olisi ollut valmis kieltämään tunteensa pelastaakseen ystävänsä sen tuottamasta tuskasta. Mabel taas oli kerralla saanut selville sen, mitä hän kauan ja salaisesti oli toivonut, mutta tuo ihana tieto tuli niin äkkiä ja valloitti hänet niin kokonaan, että hän oli ihan poissa suunniltansa eikä tiennyt itkeäkö vai iloita. Kuitenkin hän kiiruhti ensimmäisenä puhumaan, ettei Jasper saisi jatkaa ja sanoa vielä jotakin pahaa, joka pettäisi tai tuottaisi murhetta hänen ystävälleen.

"Haukansilmä", hän sanoi, "te puhutte kuin villi. Miksi ottaa ollenkaan tällaista puheeksi?"

"Niin se on, Mabel; minä puhun kuin villi ja minä jo luonnostani olen puoli villi, pelkään, samoin kuin tottumuksiltanikin." Sanoessaan tätä hän koetti nauraa omalla äänettömällä tavallansa, mutta se yritys petti ja hymyn asemesta kuului puoliksi korahtava ääni kuin tukahdutettu itku. "Niin, minun _täytyy_ olla villi, sitä minä en voi kieltää."

"Rakkahin Haukansilmä! Melkein ainoa minun ystäväni! Te ette voi, te ette saa otaksua, että minä tahdoin sanoa sitä", keskeytti Mabel melkein henkeä pidättävällä kiihkolla voidakseen tyynnyttää aiheuttamansa tuskan. "Jos rohkeus, uskollisuus, sielun kauneus, käytöksen ja ajatuksen hienous ja tuhannet muut hyvät avut voivat tehdä miehen ihailluksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi, ei ainoallakaan ole niitä suuremmassa määrässä kuin teillä."

"Kuuntele, Jasper, tuota suloista ääntä", virkkoi Haukansilmä nauraen nyt vapaasti ja luonnollisesti. "Luonto on antanut heille suloisen taidon laulaa meidän korviimme, kun metsän äänet ovat vaienneet. Mutta meidän täytyy saada selväksi tämä, meidän täytyy. Minä kysyn vielä teiltä, Mabel, oletteko te tiennyt, että Jasper Western rakastaa teitä niin paljon kuin minä ja ehkä enemmänkin, vaikk'en minä pidä sitä mahdollisena; että hän unissaan näkee vedessä teidän kuvanne; että hän puhuu teille ja teistä nukkuessaan; kuvittelee kaiken, mikä on kaunista ja etevää Mabel Dunhamiksi; uskoo, ettei hän ymmärtänyt onnesta mitään, ennenkuin näki teidät; voisi suudella maata, mistä te olette kulkenut, unohtaa kutsumuksensa ja työn ilon ajatellessaan teitä ja sitä ihanuutta, että saisi lakkaamatta katsella teidän suloisia kasvojanne ja kuulla teidän äänenne helinää -- jos te olisitte kaiken tämän tiennyt, olisitteko sittenkin lupautunut menemään naimisiin minun kanssani?"

Mabel ei olisi voinut vastata näihin kysymyksiin, vaikka olisi tahtonutkin; mutta vaikka hänen kasvonsa olivat peittyneet käsiin, näkyi kuitenkin sormien välitse, miten hän oli karahtanut verentipahtavan punaiseksi. Luonto voitti kuitenkin, sillä muutamana hetkenä ihastunut ja melkein kauhistunut tyttö heitti salaa silmäyksen Jasperiin aivan kuin epäillen, etteivät hänen tunteensa olleet sellaiset kuin Haukansilmä kuvaili, huomasi totuuden ja peitti taas kasvonsa käsiinsä aivan kuin iäksi haluten peittää silmänsä ja tunteensa tutkijan silmiltä.

"Ottakaa aikaa ajatella, Mabel", lisäsi opas, "sillä on sangen vaikea ottaa mieheksi toista, jos ajatukset ja toiveet askartelevat toisessa. Jasper ja minä olemme puhuneet tästä vapaasti ja kuten vanhat ystävät, ja vaikka minä olen aina tiennyt, että me katselimme melkein kaikkia asioita samoin silmin, minä en olisi voinut uskoa, että meidän mieltymyksemme kaikissa suhteissa olisi niin samanlainen, ennenkuin puhuimme teistä. Nyt Jasper tunnustaa, että ihan ensi hetkestä teidät nähtyään hän on pitänyt teitä suloisimpana ja ihastuttavimpana olentona, mitä hän milloinkaan on nähnyt. Teidän äänenne tuntui hänestä suloiselta kuin aaltojen lipatus rannan kivissä, ja lepattavia purjeitansa hän luuli teidän hattunne liehuviksi nauhoiksi. Nukkuessaan hän kuuli teidän naurunne ja uudestaan ja uudestaan hän syöksähti ylös, kun luuli, että joku tahtoisi väkivalloin heittää teidät pois Lokista, johon te olitte asettunut asumaan. Niin, ja poika tunnusti senkin, että hän on usein salaa itkenyt luullessaan teidän tahtovan viettää päivänne jonkun toisen eikä hänen kanssansa."

"Jasper!"