Part 37

"Minä saattaisin suuttua silmittömäksi mieheen, joka uskaltaisi väittää, että minä en ole kristitty, herra Cap. On kyllä totta, että hernhutilaiset eivät tehneet kristityksi minua, kuten niin monta delawarelaista, mutta minä olen saanut kristillisyyden samalla kuin valkoiset lahjani. Minusta valkoiselle miehelle on yhtä vähän eduksi olla olematta kristitty kuin punaiselle olla uskomatta onnellisiin metsästysmaihinsa. Huolimatta siitä eroavaisuudesta, mikä on tavoissa ja siitä erilaisesta tavasta, miten kukin hengen luulee kuoleman jälkeen elävän, delawarelaiset ovat hyviä kristittyjä, vaikkeivät ikinä olisi nähneet ainoatakaan hernhutilaista. Samoin on hyvä kristitty myöskin hyvä delawarelainen. Käärmeen kanssa me usein puhumme näistä asioista, sillä hän on suuresti mieltynyt kristinuskoon --"

"No, hitto olkoon!" keskeytti Cap. "Ja mitä hän kirkossa tekee ensin kerättyään vyöhönsä niin monta päänahkaa kuin suinkin."

"Älkää muodostako turhia luuloja, ystävä Cap, älkää omaksuko vääriä otaksumia. Nehän ovat vain nahkakappaleita ja niiden ottaminen riippuu kasvatuksesta ja luontaisista taipumuksista. Katsokaa ympärillenne ja sanokaa minulle, miksi te näette punaisen soturin tuolla, mustan täällä ja toisissa paikoin valkoisia armeijoita. Nämä ja paljon muuta on järjestetty jostakin syystä, eikä meidän tule paeta tositapahtumia ja kieltää totuutta. Ei, ei; jokaisella ihonvärillä on omat taipumuksensa, omat lakinsa ja omat tapansa eikä kenelläkään ole oikeutta tuomita toista niiden vuoksi, vaikk'ei hän niiden tarkoitusta ymmärrä."

"Te olette varmaan lukenut hirveän paljon, Haukansilmä, nähdäksenne asiat noin selvässä valossa", vastasi Cap, johon toverinsa yksinkertainen selitys oli voimakkaasti vaikuttanut. "Kaikki tuo on minulle nyt päivän selvää, vaikk'en ollenkaan ole ennen tullut sitä ajatelleeksi. Mihin lahkoon te kuulutte, ystäväni?"

"Mitäh?"

"Mihin lahkoon te olette liittynyt? Minkä kirkon te olette itsellenne omistanut?"

"Katsokaa ympärillenne ja päättäkää itse. Minä olen kirkossa nyt. Minä syön kirkossa, juon kirkossa, nukun kirkossa. Maa on Herran temppeli ja minä odotan Häntä päivittäin, tunnittain enkä koskaan kadota yksinkertaista toivoani. Ei, ei; minä en kiellä vertani enkä väriäni, vaan minä olen kristittynä syntynyt ja samassa uskossa tahdon kuolla. Hernhutilaiset miellyttävät minua suuresti, ja eräs kuninkaan kappalainen puhui sangen vaikuttavasti minulle kerran, vaikka ne ovatkin sellaista joukkoa, jotka harvoin intoa herättävät, samoin puhui minulle myöskin eräs roomalainen lähetyssaarnaaja, kun minä johdin häntä erämaan läpi viime rauhan aikana. Mutta kaikille olen vastannut samalla tavalla, että minä olen jo kristitty enkä halua tulla hernhutilaiseksi, en paavinuskolaiseksi enkä kuulua Englannin valtiokirkkoon. Ei, ei; minä en tahdo kieltää vertani enkä syntyperääni."

"Minä luulen, että teidän puheenne voisi valaista kersantille matkaa kuoleman virran karikoitten yli, Haukansilmä. Hänellä ei ole ketään muuta kuin hentoinen Mabel, ja tämä on, kuten tiedätte, paitsi hänen tyttärensä, kaikesta huolimatta tyttöhuitukka ja lapsi."

"Mabel on hento ruumiiltansa, Cap ystäväni, mutta tällaisissa asioissa hän epäilemättä on voimakkaampi kuin useimmat miehet. Mutta kersantti Dunham on minun ystäväni ja teidän lankonne ja siksi on luonnollista, että me molemmat menemme hänen luokseen ja viivymme siellä yli eronhetken. Minä olen ollut monen ihmisen kuolinvuoteen ääressä, herra Cap", jatkoi Haukansilmä pysähtyen ja ottaen toisen takin napista kiinni -- "minä olen nähnyt monen viimeisen ilmeen ja kuullut heidän viimeisen hengityksensä, sillä kun taistelun melu on ohi, on aikaa tutkistella sitä onnettomuutta, mikä on kohdannut ja millä tavalla mikin ottaa sen vastaan. Toiset käyvät tietänsä yhtä tyhminä ja tietämättöminä, kuin he eivät olisikaan saaneet Jumalalta järkeä eikä ylhäistä asemaa elämässä, kun taas toiset eroavat niin iloisina, kuin saisivat jättää raskaan taakan hartioiltansa. Minä luulen, että järki sellaisena hetkenä on kirkas, ystäväni, ja menneet tapaukset palaavat mieleen niinkuin kaikki muistoa himmentävä sumu olisi haihtunut."

"Sen minäkin olen huomannut, Haukansilmä. Sellaisen todistajana minäkin olen ollut ja uskonpa, että se on tehnyt minut paremmaksi. Muistan erään hetken, jolloin luulin, että minun aikani oli tullut: masto kaatui hirveällä vauhdilla ja pelkäsin, etten pääsisi pois alta. Minä en ole ollut kovin suuri syntinen, Haukansilmä ystäväni -- tarkoitan, etten ole harjoittanut sitä suurimmassa määrässä, vaikkakin täytyy sanoa, ellen tahdo totuutta kieltää, että minua, kuten kaikkia muitakin vastaan, voidaan löytää yhtä ja toista pientä, mutta en ole koskaan ollut osallisena merirosvouksessa, valtiopetoksessa, murhapoltossa tai muussa sellaisessa. Emme nyt puhu salakuljetuksesta emmekä muusta sellaisesta pienestä, sillä minä olen merimies ja kullakin ammatilla on omat heikot puolensa. Uskallanpa sanoa, ettei teidänkään toimenne ole kiusauksia vailla, niin kunnioitettava ja hyödyllinen kuin tehtävänne onkin."

"Monet oppaista ja tiedustelijoista ovat aika lurjuksia ja, kuten nyt majoitusmestari, ottavat maksua molemmilta puolilta. Minä toivoakseni en kuulu niihin, vaikka voikin joutua useinkin kiusaukseen. Kolmesti minä olen elämässäni joutunut koetukseen ja kerran minä annoin vähän perään, vaikka toivonkin, ettei se raskauta minun viimeistä hetkeäni. Minä, nähkääs, minä löysin metsästä nahkakimpun, jonka tiesin muutaman ranskalaisen sinne jättäneen. Hän metsästi meidän puolella, johon hänellä ei ollut oikeutta. -- Siinä oli kaksikymmentäneljä mitä ihaninta majavannahkaa. Kiusaus oli sangen suuri, sillä tiesinhän, että laki olisi oikeastaan ollut minun puolellani, vaikka olikin rauhan aika. Mutta silloin johtui mieleeni, ettei sellainen laki ollut meitä metsästäjiä varten ja ajattelin, että miesparka oli voinut suunnitella koko tulevaisuutensa ottamalla huomioon sen rikkauden, jonka hän ensi talvena myydessään näistä saisi, ja minä jätin ne sinne, missä ne olivat. Moni meikäläisistä sanoi minulle, että tein väärin, mutta se rauhallinen uni, joka virkisti seuraavana yönä mieltäni, sanoi, että minä olin tehnyt oikein. Toinen koe oli, kun löysin pyssyn, joka oli ainoa näillä main yhtä hyvä kuin hirvenkaataja. Ottamalla sen omakseni tai piilottamalla sen minä olisin kerta kaikkiaan tullut ensimmäiseksi pyssymieheksi samalla kuin omistin parhaimman aseen. Silloin minä olin nuori enkä millään tavalla huomattu, kuten myöhemmin on tapahtunut, ja nuorenahan jokainen tahtoo olla erinomainen. Mutta Jumalan kiitos! Minä voitin tuon halun ja voitin myöskin kilpailijani linnassa ampumakilpailuissa, jolloin kenraali oli katselijana, vaikka hänellä oli hänen erinomainen pyssynsä!" Tässä Haukansilmän puhe keskeytyi nauruun, voitonriemu vieläkin loisti hänen silmistään ja päivettyneille kasvoille kohosi voimakas puna. "Seuraava ottelu paholaisen kanssa oli kaikista vaikein. Kerran minä, nimittäin, tapasin muutamassa metsäsaunassa kuusi mingoa nukkumassa. He olivat panneet aseensa ja ruutisarvensa syrjään, niin että minä olisin ne vaivatta voinut ottaa itselleni herättämättä heitä. Mikä erinomainen tilaisuus se olisikaan ollut Chingackgookille, joka olisi nutistanut puukollaan ne kaikki toisen toisensa perästä ja ripustanut kuusi päänahkaa vyöhönsä vähemmässä ajassa kuin minulta menee tähän kertomiseen. Ah! Hän on erinomainen soturi tuo Chingackgook ja hän on yhtä rehellinen kuin urhea ja yhtä hyvä kuin rehellinen!"

"Ja mitäs te teitte silloin, herra Haukansilmä?" kysyi Cap, joka kiihkeästi halusi kuulla lopun, "minusta tuntuu, että te menettelitte silloin hyvin onnellisesti tai hyvin onnettomasti."

"Se kävi sekä onnellisesti että onnettomasti, kuinka sen nyt ottaa. Onneton se oli siksi, että olin langeta kiusaukseen, mutta onnellinen sentähden, että kaikki päättyi hyvin. Minä en taittanut hiuskarvaakaan heidän päästään, sillä valkoihoinen ei ota päänahkaa, enpä edes ottanut ainoaakaan heidän pyssyistään. Minä tahdoin voittaa itseni, kun tiesin, että mingot eivät ole minun lemmikkejäni."

"Päänahkojen suhteen olitte epäilemättä oikeassa, kelpo ystäväni, mutta aseet ja varastot teidän olisi pitänyt takavarikoida ilman muuta."

"Ehkäpä olisi, ehkäpä olisi; mutta silloin mingot eivät olisi oppineet ymmärtämään, että valkoinen mies ei voi hyökätä aseettoman ja nukkuvan vihollisen kimppuun. Ei, ei; minä menettelin, kuten käskee omatuntoni, värini ja uskontoni. Minä odotin, kunnes he heräsivät ja lähtivät sotaretkillensä, silloin olen antanut heille senkin edestä, niin että vain yksi heistä palasi kotaansa -- ja sekin vaivaisena -- kertomaan retkistänsä. Kuten siis näette, ei mitään menetetty sen kautta, että minä tein oikein."

Cap ei puhunut mitään, ihmettelihän vain ystävänsä horjumatonta oikeudentuntoa, vaikkei voinutkaan täydellisesti ymmärtää hänen menetelmiensä perussyitä. Innostuksissaan he olivat pysähtyneet keskustelemaan, mutta nyt he olivat kuitenkin joutuneet niin likelle sairaan lepopaikkaa, ettei enää käynyt jatkaminen tätä keskustelua, vaan kumpikin mielessään valmistui ottamaan viimeiset jäähyväiset eroavalta ystävältänsä.

XXVIII LUKU.

"Kun kesä poistuu, saapuu syksynhyrskyt ja kuolee kukat kovan hallan alla. Niin häipyy elo, tyyntyy tuskanmyrskyt kuin sammuu illan rusko taivahalla."

_Spenser_.

Vaikkakin soturit kohtaavat vaaroja, vieläpä kuolemaakin, toisin tuntein sodan humussa kuin tyyninä hetkinä, jolloin on aikaa ajatella, ne kuitenkin herättävät heissä aina vakavan mielialan, ja kuoleva itse joko syvästi katuu kulunutta elämäänsä tai ajattelee epäillen ja peläten tulevaa. Moni mies on kuollut sankarin hymy huulillaan, mutta epäilys ja paino sydämessään, sillä mikä uskontomme lieneekin -- olkaammepa nyt kristittyjä, muhamettilaisia tai perustukoon elämänkatsomuksemme itämaitten innostaviin kuvitelmiin -- kaikille on toki yhteistä se varmuus, että kuolema vain on portti, jonka kautta kaikkien on kuljettava parempaan elämään. Kersantti Dunham oli urhoollinen soturi, mutta nyt hän oli lähdössä maahan, josta hän ei mitään tiennyt ja kun hän tunsi vähitellen irtautuvansa elämästä, hänen ajatuksensa ja tunteensa saivat juhlallisen suunnan, sillä jos on totta, että kuolema on suuri vapauttaja, on myöskin totta, että elämä sen lähestyessä tuntuu turhalta.

Haukansilmä pitäen aina ajatuksiansa ja käytöstänsä kurissa, oli tottunut tällaisiin näytelmiin ja määrännyt kantansa niihin. Hän ajatteli kuolemaa filosofin tyyneydellä ja vakavuudella, eikä tämä sairashuone hänessä herättänyt erittäin vaikuttavia ja uusia tunteita. Toisin oli Capin laita: hän oli raaka, itsepäinen, viisasteleva ja kiivas, ja siksi vanha merikarhu sangen vaikeasti saattoi nöyryyttää mielensä siihen tilaan, jota näin vakava hetki vaati. Senpä vuoksi hän lähestyikin sairasvuodetta kylmin tuntein, kuten mies, joka on käynyt pitkään elämänkoulua ja saanut siellä monta ankaraa läksyä, jotka kuitenkin ovat vain paaduttaneet hänen sydäntänsä, kun hän ei ole avannut sitä totuudelle ja valolle.

Ensimmäinen todistus, jossa Cap osoitti, ettei hän ymmärtänyt hetken juhlallisuutta, tuli esille, kun hän kävi kuvailemaan, mitä Muirille ja Nuolenpäälle oli tapahtunut. "Molemmat kohottivat ankkurinsa kiireesti", hän lopetti, "ja sinulle tuottanee lohtua tieto, että molemmat ovat lähteneet ennen sinua sille pitkälle matkalle, ja ne olivat miehiä, joita sinulla ei ollut erikoista syytä rakastaa. -- Jos minä olisin sinun sijassasi, tuottaisi tämä tieto suurta tyydytystä. -- Minun äitini usein sanoi, Haukansilmä, että kuolevan mieltä ei saa masentaa, vaan sitä on rohkaistava viisaalla ja sopivalla tavalla, ja tämä tieto varmaan häntä innostaa, jos hän ajattelee mingoja vähänkin samoin tuntein kuin minä."

Kuullessaan tämän Kevät nousi ja sipsutti kuulumattomin askelin ulos. Dunham kuunteli jäykin katsein, sillä elämä oli jo niin paljon haihtunut hänen mielestään, että hän oli unohtanut Nuolenpään ja vähät välitti Muirista, mutta heikolla äänellä hän pyysi luokseen Jasperia. Viivyttelemättä kutsuttiin nuorukainen ja pian hän ilmestyi vuoteen ääreen. Kersantti tuijotti häneen hetkisen ystävällisesti ja hänen katseensa ilmaisi katumusta siitä vääryydestä, jonka hän oli ajatuksissaan nuorukaiselle tehnyt. Kuolinhuoneessa oli nyt Haukansilmä, Cap, Mabel, Jasper ja kuoleva mies. Kaikki muut, paitsi tytär, seisoivat sairaan vuoteen ympärillä odottaen hänen viimeistä hetkeänsä. Mabel oli polvillaan hänen vieressään välistä painaen hänen jäykistyvää kättänsä rintaansa vasten ja välistä kostuttaen vedellä hänen polttavan kuumia huuliansa.

"Me olemme pian samassa tilassa kuin te olette nyt, kersantti", sanoi Haukansilmä, jonka ei voitu sanoa pelkäävän tällaisia näytelmiä, sillä liian usein hän oli nähnyt kuoleman voittokulun voidakseen antaa valtaa kauhun tunteille, mutta täydellisesti hän taas tajusi, että kuolema tuli toisenlaisena taistelukentällä kuin tällaisessa hiljaisessa kotipiirissä; "enkä ollenkaan epäile, ettemme kohtaisi jälleen. Nuolenpää on mennyt omaa tietään, se on tosi, mutta hänen tiensä ei ollut oikean intiaanin. Te olette nähnyt, mitä polkua hän on viime aikoina käynyt, ja voimme päätellä, ettei se liene oikea. Minun ajatukseni taistelee kokonaan hänen ja luutnantti Muirin esiintymistä vastaan. Te olette elämässä täyttänyt velvollisuutenne, ja kun ihminen on sen tehnyt, hän voi lähteä pitkälle matkallensa kevein sydämin ja rauhallisin mielin."

"Toivon sitä, ystäväni. Minä olen koettanut täyttää velvollisuuteni."

"Niin, niin", pisti Cap, "tarkoitus on puoli voittoa; ja jos sinä olisit lähettänyt veneen tiedustelemaan, miten asiat ovat, kaikki olisi käynyt aivan toisin. Ei kukaan täällä eikä muuallakaan voi epäillä sinun tahtoneen tehdä kaikki parhaimmalla tavalla."

"Niin minä tahdoin. Tahdoin saattaa kaikki hyvään loppuun."

"Isä! Minun rakas, rakas isäni!"

"Magneetti raskauttaa tuolla tavalla eroa ja sangen vähän auttaa isäänsä purjehtimaan karikon yli; siksipä meidän täytyy ystävyydellämme auttaa häntä niin paljon kuin voimme."

"Sanoitko sinä mitään, Mabel?" kysyi Dunham kääntäen päätänsä tyttäreensä päin, sillä hän oli liian heikko kääntääkseen koko ruumistansa.

"Sanoin, isä; älä luota mihinkään, mitä hyvää ja kiitettävää itse olet tehnyt; luota kokonaan vain Jumalan pojan siunattuun sovintotyöhön."

"Kappalainen on sanonut meille jotakin samaa, veli. Tämä rakas lapsi saattaa olla oikeassa."

"Niin, niin; epäilemättä saarnaajat sanovat niin. Hän on meidän tuomarimme ja pitää kirjaa kaikista töistämme ja lukee kaikki viimeisenä päivänä ja näyttää, kuka on tehnyt oikein, kuka väärin. Minä uskon, että Mabel on oikeassa, eikä sinun siis tarvitse ollenkaan olla huolissasi, sillä kyllä kirja on oikein pidetty."

"Eno! Rakkahin isä! Nuo ovat turhia kuvitelmia! Luota kokonaan vain Vapahtajaamme äläkä mihinkään muuhun! Etkö itsekin ole usein tuntenut, että toiveesi ovat tyhjiin rauenneet, ja kuinka voisitkaan luottaa omiin ansioihisi, kun meidän kaikkien luonto on turmeltunut? Kenen sielun täyttää puhtaus ja pyhyys? Ei siis ole muuta toivoa kuin Kristuksen sovintotyö!"

"Se on juuri samaa, mitä hernhutilaiset sanovat", kuiskasi Haukansilmä Capille hiljaa; "luottakaa siihen, Mabel on oikeassa."

"Oikeassa varmaankin, Haukansilmä ystäväni, päämäärään nähden, mutta väärässä suunnasta. Minä pelkään, että lapsi johtaa kersantin harhaan juuri silloin, kun hän on pääsemässä selville vesille tai salmen syvimmälle paikalle."

"Jättäkää se Mabelille, jättäkää se Mabelille; hän ymmärtää paremmin kuin kukaan meistä eikä voi mitenkään vahingoittaa."

"Sen olen ennenkin kuullut", virkkoi Dunham hetkisen kuluttua. "Ah, Mabel, outoa on vanhemman nojautua lapseen tällaisella hetkellä!"

"Pane toivosi Jumalaan, isä; luota Hänen poikansa lunastustyöhön. Rakas, rakas isä, rukoile, rukoile Kaikkivaltiaan armoa sielullesi!"

"En ole tottunut rukoilemaan, veli. Haukansilmä, Jasper -- neuvokaa minulle rukouksen sanat."

Cap tuskin tiesi, mitä rukouksella tarkoitettiin eikä hänellä ollut mitään vastausta antaa. Haukansilmä rukoili kyllä päivittäin, ellei tunnittainkin, mutta se tapahtui hänen omalla omituisella tavallaan ilman sanojen apua ajatuksen kautta. Tässä tapauksessa hän oli yhtä hyödytön kuin merimieskin eikä hänellä ollut mitään vastausta antaa. Jasper puolestaan olisi tahtonut vuoria siirtää lievittääkseen Mabelin tuskaa, mutta tässä tapauksessa hän oli aivan voimaton, ja hän hätkähtäen ja häveten vetäysi takaisin, kuten aina nuoret, kun heitä vaaditaan tekemään jotakin, joka on kokonaan mahdotonta heille, ja jossa he tuntevat voimiensa heikkouden.

"Isä", virkkoi Mabel kuivaten silmänsä ja koettaen saada kalpeille kasvoillensa tyynen ilmeen, "minä tahdon rukoilla sinun kanssasi, sinun, itseni ja meidän kaikkien puolesta. Hän ei jätä kuulematta heikoimmankaan ja yksinkertaisimmankaan rukousta."

Hänen hartaudessaan oli jotakin ylevää ja liikuttavan juhlallista. Ääneti ja vakavasti hän valmistui täyttämään raskasta velvollisuuttaan. Kieltäen itsensä hän unohti sukupuolensa ujouden ja arkuuden tehdäkseen vanhempansa viimeisen hetken helpommaksi, ja näytti kuin hän olisi jostakin salaperäisestä voimanlähteestä saanut tukea, että hän voi koko olemuksellaan antautua kalliiseen tehtäväänsä.

Mabel oli saanut uskonnollisen kasvatuksen -- mutta siihen ei liittynyt liioittelua eikä itsekylläisyyttä. Hän luotti Jumalaan välittömästi ja hänen uskonsa ja toivonsa oli yksinkertainen ja vakaa. Jo lapsena häntä oli totutettu rukouksessa lähestymään kaiken hyvän antajaa. Hän piti esikuvanaan itse Kristusta, joka käski seuraajiensa kieltäytyä turhista sanoista ja pyrkiä saavuttamaan sitä, mikä hyvä on. Se lahko, johon hän kuului, oli opettanut jäsenilleen muutamia hartaita rukouksia, joiden sisällys oli ylevä ja kieli ihastuttavan kaunista. Kuullessaan näitä sekä yhteisissä kokouksissa että käyttäessään niitä yksikseen rukoillessaan, ne olivat tulleet niin hänen henkiseksi omaisuudekseen, ettei hän enää muistanut niitä mistään oppineensa, vaan lauseet tulivat hänen huuliltaan lämmittävinä ja mukaansatempaavana, niinkuin ne olisivat kuohuneet hänen oman sydämensä syvyydestä. Vaikka sanat lausuttiin hiljaa, oli äänen sointu niin harras ja ylevä, että se vaikutti enemmän kuin suurella voimalla ja ulkonaisella komeudella pidetty hartaushetki. Niinpä se valtasi kuulijat kokonaan, sillä sanat, jotka lähtevät sydämestä ja vuotavat hartauden ja tuskan pusertamina esille, löytävät aina vastakaikua jokaisessa ihmissydämessä.

Mutta kun hän joutui puhumaan heidän omasta tilastansa ja kuolevasta miehestä, hänen sanoihinsa tuli yliluonnollinen juhlallisuus ja hartaus. Kielen kauneus säilyi yhä, mutta siihen liittyi lämmin, kaikkivoittava lapsen rakkaus ja kaiho erota kalleimmasta elämässä; ja hänen sanansa saivat syvän juhlallisuuden ja hartauden, joka läheni todellista kaunopuheisuutta. Me voisimme toistaa hänen lauseitansa, mutta emme pidä sopivana esittää sitä, joka eli vain hänen sielunsa pyhätöissä, vaikka hädän hetkenä toisetkin joutuivat hänen henkensä salaisista lahjoista osallisiksi.

Tämä yksinkertainen, mutta juhlallinen näytelmä vaikutti eri tavalla eri yksilöihin. Dunham itse eli kokonansa rukouksessa mukana, ja tunsi sellaista huojennusta kuin ihminen, joka raskaine kuorminensa on takertunut orjantappurapensaikkoon, josta hän ei luule vapaaksi pääsevänsä, mutta sitten tulee joku, joka nostaa kokonansa pois kuorman hänen hartioiltansa. Cap oli hämmästynyt ja ihastunut, vaikka vaikutus ei hänen mielessään ollut kovin syvä eikä kestävä. Hän tutkisteli omien tunteittensa laatua ja epäili, olivatko ne niin miehekkäät ja sankarilliset kuin olisi pitänyt, mutta totuus, inhimillinen hartaus ja uskonnon voima vaikuttivat häneen kuitenkin niin, ettei hän käynyt raa'asti vastaan väittämään, kuten tavallisesti. Jasper polvistui juuri Mabelin kohdalla toisella puolen vuodetta, peitti kasvonsa ja seurasi sanoja sellaisella vakavuudella kuin omalla rukouksellaan olisi tahtonut lisätä toisen rukouksen voimaa, vaikkakin on epävarmaa, eikö häneen rukoilijan äänen sointu ja sanojen helinä vaikuttanut enemmän kuin rukouksen sisällys.

Vaikutus Haukansilmään oli voimakas ja ilmeinen -- ilmeinen, sillä hän seisoi suorana, myöskin Mabelia vastapäätä ja ilme hänen kasvoillaan vaihteli lakkaamatta todistaen voimakkaitten tunteitten liikkuvan hänen sielussansa. Hän nojasi pyssyynsä ja joskus hänen jäntevät sormensa puristivat sitä, niinkuin hän olisi tahtonut musertaa aseen kappaleiksi. Kun Mabelin sanat tulivat innokkaimmiksi ja lämpimimmiksi; hän pari kolme kertaa kohotti katseensa rosoiseen laipioon ikäänkuin nähdäkseen, eikö rukouksen kuulija ilmestyisi näkyville. Sitten taas hänen tunteensa kääntyivät siihen olentoon, jonka sielusta nämä ihanat ajatukset nousivat Isän puoleen. Mabelin kasvot eivät enää olleet kalpeat, vaan niistä hohti innostuksen tuli ja ne olivat suloiset kuin aamun sarastus sateen jälkeen. Näinä hetkinä Haukansilmän miehekäs ihastus kuvastui koko kauneudessaan hänen kasvoillansa ja kun hän tuijotteli sankarittareemme, loisti hänen silmistään ihana rakkauden tuli.

Kersantti Dunham asetti kätensä Mabelin päälaelle, kun tämä lopetti rukouksensa ja kätki kasvonsa peitteeseen.

"Jumala sinua siunatkoon, minun rakas lapseni, Jumala sinua siunatkoon!" hän kuiskasi, sillä voimat eivät sallineet lausua sitä ääneen. "Tämä tuottaa todellista lohtua. Jospa minäkin voisin noin rukoilla!"

"Isä, sinä osaat 'Isämeidän'; sinä itse opetit sen minulle, kun minä olin vielä lapsi."

Kersantin kasvot kirkastuivat hymyyn, sillä hän todellakin tunsi täyttäneensä tämän vanhemman-velvollisuutensa ja sen muisto tuotti hänelle suloista tyydytystä tänä vakavana hetkenä. Hän oli sitten ääneti useita minuutteja ja kaikki luulivat, että hän seurustelee Jumalansa kanssa.

"Mabel, lapseni!" hän vihdoin virkkoi äänellä, joka jo kuului melkein haudan takaa, -- "Mabel, minä jätän sinut." Henki tällaisena hetkenä näyttää pakottavan ruumiin tottelemaan sen määräyksiä. "Minä jätän sinut, lapseni; missä on sinun kätesi?"

"Tässä, rakkahin isä -- ota ne molemmat; oi, ota ne molemmat!"

"Haukansilmä", lisäsi kersantti tapaillen vuoteen toiselta puolen, johon Jasper oli polvistunut, ja saaden nuorukaisen käden erehdyksessä omaansa, "ota tämä. Isänä minä jätän hänet sinulle -- kuten -- te molemmat tahdotte. Jumala -- siunatkoon -- siunatkoon teitä molempia!"

Tänä kauheana hetkenä ei kukaan hennonut oikaista kersantin erehdystä ja parin minuutin perästä hän nukahti pitäen Jasperin ja Mabelin käsiä molempien omiensa välissä. Sankarittaremme oli kokonaan unohtanut todellisuuden, kunnes Cap virkahti, että kaikki oli nyt lopussa. Kohottaessaan silmänsä Mabel kohtasi Jasperin katseen ja tunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa. Mutta tänä hetkenä täytti yksi ainoa tunne hänen sydämensä ja Mabel ratkesi itkuun tuskin tietäen, mitä oli tapahtunut. Haukansilmä tarttui Jasperin käteen ja johti hänet ulos.

Ystävykset astelivat tulen ohi, yli nurmikentän ja saapuivat melkein toiseen päähän saarta virkkamatta sanaakaan. Siellä he pysähtyivät ja Haukansilmä puhui. "Kaikki on lopussa, Jasper", hän virkkoi -- "nyt on kaikki lopussa. Voi kuitenkin! Kersantti on päättänyt retkensä, ja se on tapahtunut viheliäisen mingon käden kautta. Emme olisi ikinä uskoneet että näin voisi käydä, ja kuitenkin hänen kohtalonsa jo huomenna saattaa olla sinun tai minun!"

"Entäs Mabel? Mihin Mabel nyt joutuu, Haukansilmä?"

"Sinä kuulit kersantin viimeiset sanat. Hän on jättänyt lapsensa minun huomaani, Jasper; ja se on juhlallinen luottamus -- totisesti -- se on juhlallinen luottamus."

"Se on luottamus, Haukansilmä, ja ilolla voisi kuka tahansa osoittaa sinulle sellaista", vastasi nuorukainen katkerasti hymyillen.