Part 32

Kevät ei korkealta paikaltansa mitään huomannut, sillä pimeys riisti jo melkein kaiken toivonkin, että jotakin voisi nähdä. Mutta ei ole helppo kuvata Mabelin tunnetta, kun hän luuli jonkun koettaneen avata ovea ulkoapäin. Peläten, ettei kaikki olisi, niinkuin pitäisi ja antaakseen Chingackgookin tietää, että hän oli lähellä, hän alkoi laulaa matalalla ja värisevällä äänellä. Niin täydellinen oli hiljaisuus, että hento sävel kiiriskeli ylös aina Kevään kuuluville, ja silmänräpäyksessä tämä alkoi kavuta alas. Heti tämän jälkeen kuului ovelta kevyt koputus. Mabelin kiihko kasvoi äärimmilleen, sillä hetkeäkään ei ollut hukata. Toivo vahvisti hänen voimiansa ja vapisevin käsin hän alkoi avata oven salpoja. Kevään mokkasiinin sipsutus kuului toisesta kerroksesta hänen päänsä päältä, kun yksi ainoa salpa vasta oli avattu. Toinen salpa pääsi juuri, kun Kevät ilmestyi alimmille portaille.

"Mitä sinä tekee?" huudahti Kevät vihoissaan. "Juokseeko sinä pois -- jättää hirsilinna? Hirsilinna hyvä." Molempien kädet tarttuivat viimeiseen salpaan: toinen koetti avata ja toinen sulkea, mutta juuri, kun se oli pääsemässä irti, vetäistiin ovea ulkoapäin, niin että salpa putosi melkein paikoilleen. Epäilemättä olisi Kevät voittanut, ellei toinen, vielä kovempi ponnistus ulkoapäin olisi kiskaissut irti viimeistä koukkua, joka sitä piti kiinni, ja niin lensi ovi auki.

Aukkoon ilmestyi kookkaan miehen muoto, ja molemmat naiset hyökkäsivät tikapuille, aivan kuin peläten tämän kamppailun seurauksia. Muukalainen sulki tarkasti oven ja tutkittuaan visusti alimman kerroksen hän astui tikapuille mennäkseen yläkertaan. Niin pian kuin oli tullut pimeä, oli Kevät sulkenut luukut toisessa kerroksessa ja sytyttänyt kynttilän. Tämän hämärässä valossa molemmat naiset odottivat sykkivin sydämin, kuka aukosta ilmestyisi. Ei ole helppoa sanoa, kumpi oli enemmän hämmästynyt, kun muukalainen kiipesi ylös ja he näkivät Haukansilmän edessään.

"Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Mabel, jonka mielestä hirsilinna oli valloittamaton, kun siinä oli sellainen puolustaja. "Oi, Haukansilmä, miten on käynyt minun isälleni?"

"Kersantti voi hyvin ja hänellä on ollut onni myötä, vaikk'ei ihminen kykenekään sanomaan, kuinka kaikki tulee päättymään. Mutta eikö tuo ole Nuolenpään vaimo, joka istuu kokoon lyyhistyneenä tuolla nurkassa?"

"Älkää puhuko moittien hänestä, sillä minun on kiittäminen yksin häntä, että vielä elän ja olen turvassa. Sanokaa minulle, mitä on tapahtunut minun isälleni ja hänen väellensä ja miten te olette täällä, ja minä kerron teille ne kauhuntyöt, mitä täällä on tehty."

"Siihen ei monta sanaa tarvita, Mabel, sillä joka on oppinut intiaanien julmuuksiin, tietää, miten he menettelevät. Retkellämme kävi kaikki, niinkuin olimme odottaneetkin, sillä Suuri Käärme oli vaanimassa, ja toi meille kaikki ne tiedot, mitä suinkin saatoimme odottaa. Me valtasimme kolme venettä täynnä intiaanitavaroita, ajoimme ranskalaiset karkuun ja mitä emme voineet mukanamme kuljettaa, upotimme joen syvimpään suvantoon. Sekä ruutia että muita ampumatarpeita saimme runsaasti emmekä menettäneet ainoatakaan miestä, eipä edes saatu naarmuakaan vihollisen luodeista. Lyhyesti, retki oli juuri sellainen, kuin Lundie toivoo -- paljon harmia viholliselle ja vähän vahinkoa itsellemme."

"Ah, Haukansilmä, pelkään että majuri Duncan kuullessaan kaikesta täällä tapahtuneesta pahasta katuu, että ollenkaan tuli tähän retkeen ryhtyneeksi."

"Minä tiedän, mitä tarkoitatte, Mabel, minä tiedän, mitä tarkoitatte; mutta kun minä kerron kaikki, niin ymmärrätte asiat paremmin. Heti kun kersantti oli toimessaan onnistunut, hän lähetti minut ja Suuren Käärmeen kertomaan teille, miten matka oli onnistunut. Me tulimme kanoteilla ja hän seuraa kahdella veneellä, mutta ne ovat niin paljon raskaammat, ettei hän voi olla täällä ennen aamua. Aamupäivällä me erosimme Chingackgookin kanssa ja päätimme saapua toinen toista väylää nähdäksemme, että tie on vapaa. Sen jälkeen minä en ole päällikköä nähnyt."

Mabel kertoi nyt, miten hän oli huomannut mohikaanin ja luullut hänen saapuvan hirsilinnaan.

"Ei hän, ei hän! Oikea opas ei tule milloinkaan seinien ja hirsien suojaan, niin kauan kuin hän voi pysytellä vapaassa ilmassa ja keksiä hyödyllistä toimintaa. En minäkään olisi tullut, Mabel, mutta minä lupasin kersantille lohduttaa teitä ja pitää huolta teidän turvallisuudestanne. Niinpä niin! Miten raskaalla sydämellä lähestyinkään saarta tänä aamuna! Kuinka katkeraa olikaan ajatella, että te olisitte kuolleitten joukossa!"

"Mikä onnellinen sattuma kielsi teitä soutamasta suoraan saarelle ja joutumasta vaanivan vihollisen käsiin?"

"Sama, minkä Luoja on antanut koiralle, että hän tietää, missä hirvi on ja hirvelle, kuinka väistää koiraa. Ei, ei; tuo ruumiiden hirveä häväisy voisi ehkä pettää 55:nnen sotureita, mutta ei niitä, jotka koko elämänsä ovat metsissä viettäneet. Minä tulin sitä reittiä, johon saattoi nähdä onkimaan asetetun ruumiin. Mutta vaikka pedot ovat asettaneet onnettoman mahdollisimman luonnolliseen asentoon, eivät he kuitenkaan ole tehneet sitä kyllin hyvin, että voisivat pettää tottunutta silmää. Ongenvapa oli liian korkealla -- sillä 55:nnen miehet oppivat onkimaan Oswegolla, vaikk'eivät olisi sitä ikinä ennen osanneet; ja sitäpaitsi mies istui liian hiljaa odottaakseen nykäisyä. Lisään tähän vielä, ettemme milloinkaan tule asemapaikoillemme sokeasti, ja olen maannut linnoitusten edustalla kokonaisia öitä vain sen tähden, että vahdin asemaa oli muutettu. Ei Suuri Käärme enkä minäkään anna noin ilmeisellä tavalla pettää itseämme, vaikkakin tuollaiseen ansaan voisivat mennä skotlantilaiset, jotka kykenevät taistelussa melkein vaikka mihin, mutta eivät koskaan ole kyllin varuillaan, kun intiaanien vehkeistä on kysymys."

"Luuletteko, että he voivat pettää minun isääni ja hänen miehiänsä?" kysyi Mabel äkkiä.

"Ei, jos minä voin sen estää, Mabel. Te sanotte, että Käärme myöskin on väijyksissä, ja siinä tapauksessa me kaksi kyllä onnistumme antamaan hänelle ajoissa tiedon uhkaavasta vaarasta, vaikk'emme voikaan sanoa, mitä reittiä hän aikoo tulla."

"Haukansilmä", sanoi sankarittaremme juhlallisesti, sillä ne kauhunkuvat, jotka hän oli saanut nähdä, olivat tehneet kuoleman hänelle tavallista kauheammaksi. "Te olette sanonut rakastavanne minua ja -- tahtovanne tehdä minut vaimoksenne?"

"Olen uskaltanut puhua siitä asiasta, Mabel, ja kersantti on ihan äskettäinkin puhunut, että te olette tuumaan taipuvainen, mutta minä en ole mies, joka haluan kiusata sitä, jota rakastan."

"Kuulkaa minua, Haukansilmä. Minä ihailen teitä, kunnioitan teitä ja asetan teidät kaikkien muiden edelle. Pelastakaa minun isäni näin kauheasta kuolemasta ja minä tahdon koko ikäni palvella teitä. Tässä on käteni, jonka juhlallisesti lupaan teille, kun tulette vaatimaan sitä."

"Siunatkoon, siunatkoon teitä, Mabel! Tämä on enemmän kuin minä ansaitsen -- enemmän kuin ikinä ansaitsen. Mitään lupausta ei kuitenkaan tarvita siihen, että minä tekisin kaikkeni kersantin pelastamiseksi. Me olemme vanhoja tovereita ja olemme toisillemme kiitollisuudenvelassa elämästämme, vaikka minä pelkään, ettei isän toveruus ole mikään erikoinen suositus tyttärelle."

"Te ette tarvitse muita suosituksia kuin omanne -- teidän rohkeutenne ja uskollisuutenne. Kaikessa, mitä te teette tai sanotte, Haukansilmä, minun sydämeni tahtoo -- ei, sen tulee -- teitä seurata."

"Tällaista onnea en voinut tänä iltana odottaa. Mutta me olemme Jumalan kädessä ja hän suojaa meitä omalla tavallansa. Nämä ovat suloisia sanoja, Mabel. Mutta niitä ei ollenkaan tarvita, että nykyisessä tilassamme tekisin kaiken voitavani; ne eivät kuitenkaan vähennäkään minun toimintatarmoani."

"Nyt me ymmärrämme toisiamme, Haukansilmä", lisäsi Mabel käheästi. "Älkäämme siis viivytelkö hetkeäkään. Emmekö me voisi mennä kanottiin ja kiiruhtaa isääni vastaan?"

"Sellaista neuvoa minä en antaisi. Minä en tiedä, mitä väylää kersantti saapuu ja niitä on kaksikymmentä. Luottakaa siihen, että Käärme ilmoittaa hänelle asiain oikean laidan. Ei, ei; minä neuvoisin teitä jäämään tänne. Tämän rakennuksen hirret ovat vielä vihreät eikä ole helppoa sytyttää niitä palamaan ja ellei ole tulenvaaraa, voin minä puolustaa hirsilinnaa koko heimoa vastaan. Irokeesit eivät ikinä voi karkoittaa minua täältä, kun vain voimme estää heitä sytyttämästä tämän tuleen. Kersantti on nyt yöpynyt jollekin saarelle, eikä hän tule tänne ennen aamua. Jos me pidämme hirsilinnan, me voimme ajoissa varoittaa häntä esimerkiksi ampumalla tai muuten, ja jos hän katsoisi parhaaksi karata villien kimppuun, kuten hänenlaisensa mies mielellään tekee, niin suureksi hyödyksi on, että tämä varustus on meidän hallussamme. Ei, ei; minun mielestäni meidän on jäätävä tänne, vaikkei pako olisi kovin vaikea."

"Jääkää", mutisi Mabel -- "Jumalan tähden jääkää, Haukansilmä. Kaikki, mitä tahansa minun isäni pelastamiseksi."

"Niin, niin, se on luonnollista. Minä olen hyvin iloinen kuullessani teidän sanovan niin, Mabel, sillä tunnustan, että minäkin tahdon kersanttia kaikin voimin tukea. Asiain näin ollen hän on esiintynyt edukseen, ja jos hän voisi kunnialla suoriutua näistä roistoista ja saisi poltetuksi palaamaan lähtiessään täällä kaikki varustukset, Lundie varmaan muistaisi sen tilaisuuden tullen. Niin, niin, Mabel. Meidän ei ole vain pelastettava kersantin henkeä, vaan myöskin turvattava hänen tulevaisuutensa."

"Minun isääni ei ollenkaan voida syyttää saaren menettämisestä."

"Siitä ei ole kysymys, siitä ei ole kysymys; sotilaallinen kunnia on mitä omituisin asia maailmassa. Olen nähnyt joskus delawarelaisten niittävän kunniaa enemmän hävitessään kuin voittaessaan. Mies tekee virheen luottaessaan täydellisesti onneensa ja vielä enemmän hän erehtyy täydellisesti luottaessaan sotaonneen. Harvoin soturi kuitenkaan jää kauaksi miettimään seurauksia, voittipa hän tai hävisi."

"Minun isäni ei ollenkaan voinut aavistaa, että vihollinen oli saanut selville näiden varustusten paikan", huomautti Mabel, jonka ajatukset lakkaamatta askartelivat samoissa asioissa ja varsinkin hän koetti saada selville, mitä seurauksia oli isälle oleva.

"Se on totta, enkä minä mitenkään voi ymmärtää, kuinka ranskalaiset ovat sen löytäneet. Paikka on hyvin valittu, eikä ole helppo niidenkään, jotka moneen kertaan ovat täällä käyneet, sitä löytää. Petos siinä on ollut mukana, pelkään minä. Niin, niin, siinä on harjoitettu varmaan petosta."

"Oi, Haukansilmä! Olisiko se mahdollista!"

"Mikään ei ole sen helpompaa, sillä petos on muutamille ihmisille yhtä luonnollista kuin syöminen. Kun minä tapaan miehen, joka paljon puhuu, minä mielelläni tahdon tutkia häntä tarkemmin, sillä kun sydän on oikea ja tarkoitus hyvä, silloin antaa elämän puhua mieluummin kuin kielen."

"Jasper Western ei kuulu lörpöttelijöihin", sanoi Mabel kärsimättömästi. "Yksikään nuorukainen ei ole käytöksessään rehellisempi, eikä vähemmän halukas käyttämään kieltä pään asemesta kuin hän."

"Jasper Western! Sen pojan kieli ja sydän ovat oikealla paikalla, luottakaa siihen, Mabel, ja se epäluulo, jonka Lundie, majoitusmestari, kersantti ja teidän enonnekin ovat omaksuneet, on yhtä väärä, kuin luulla auringon paistavan yöllä ja tähtien päivällä. Ei, ei; Vesikoirasta vastaan omalla päänahallani ja jos tarvitaan myöskin pyssylläni."

"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!" huudahti Mabel tarttuen toisen raudankovaan käteen ja kiihkoissaan puristaen sitä kaikin voimin. "Te olette oikeudenmukainen ja jalo; Jumala palkitsee teille sen."

"Ah, Mabel! Jos se olisi totta, minä en voisi toivoa itselleni teidänlaistanne vaimoa, vaan antaisin jonkun linnan herroista saada teidät, kuten teidän etevät lahjanne ansaitsisivat."

"Me emme puhu siitä enää tänä iltana", Mabel vastasi niin pehmeällä äänellä, että se melkein vapisi. "Meidän täytyy ajatella juuri tällä hetkellä vähemmän itseämme ja enemmän ystäviämme. Mutta minä iloitsen koko sydämestäni siitä, että te pidätte Jasperia syyttömänä. Puhukaamme nyt muista asioista! Eikö meidän pitäisi päästää Kevät pois?"

"Minä olen kyllä ajatellut vaimoa, sillä ei olisi turvallista, että me hirsilinnan seinien sisällä sulkisimme häneen nähden silmämme silloin, kun hänen ovat auki. Jos me panisimme hänet yläkertaan ja ottaisimme pois tikapuut, hän olisi ainakin vanki."

"Minä en voi kohdella sillä tavalla ihmistä, joka on pelastanut minun elämäni. Eikö olisi parasta päästää häntä vapaaksi, sillä luulen, että hän on liian paljon minun ystäväni voidakseen vahingoittaa minua."

"Te ette ymmärrä sitä heimoa -- Mabel -- te ette tunne sitä heimoa. On kyllä totta, ettei hän ole täysiverinen mingo, mutta hän asustaa kuitenkin niiden riiviöiden kanssa ja on varmaan oppinut heidän vehkeitänsä. -- Mitä tuo on?"

"Se kuuluu kuin aironloiske. Joku vene kulkee ohi salmesta."

Haukansilmä sulki heti aukon, joka vei alakertaan estääkseen Kevään paon, sammutti kynttilän ja meni kiireesti ampuma-aukolle Mabelin seuratessa häntä ja koettaessa henkeään pidättäen kurkkia hänen olkansa yli, näkyisikö mitään. Tätä kesti pari minuuttia, jolloin Haukansilmä sai hämärän selvän, mistä oli kysymys: kaksi venettä oli saapunut ja laskenut maihin tavalliseen valkamaan, joka oli noin viidenkymmenen kyynärän päässä hirsilinnasta. Pimeys esti näkemästä muuta, ja Haukansilmä kuiskasi Mabelille, että tulijat saattoivat yhtä hyvin olla vihollisia kuin ystäviäkin eikä hän voinut otaksua, että kersantti olisi saapunut näin pian. Veneistä astui maihin muutamia miehiä, ja sitten kuului kolme englantilaista ilonhuudahdusta, jotka eivät jättäneet epäilylle sijaa. Haukansilmä riensi luukulle ja kiskaistuaan sen auki solahti alakertaan ja riensi ottamaan auki salpoja ovesta kiihkolla, joka todisti, miten vaarallisena hän ystäviensä asemaa piti. Mabel oli seurannut häntä ja koetti auttaa, mutta hidastutti työtä enemmän kuin joudutti, ja vasta yksi salpa oli poissa, kun kuului ankaraa pyssyn pauketta. He odottivat jännittyneinä hetkisen, kun kaikkialta kaikui intiaanien sotahuuto. Ovi avautui nyt ja Haukansilmä ja Mabel hyökkäsivät ulos. Kaikki oli taas hiljennyt. Kuunneltuaan hetkisen Haukansilmä oli kuulevinaan hiljaista valitusta veneiltä, mutta tuuli tohisi ja oksat löivät toisiansa vastaan niin kovasti, ettei hän ollenkaan päässyt varmuuteen. Mutta Mabel oli joutunut pois suunniltaan ja hyökkäsi hänen ohitsensa veneille päin.

"Se ei käy, Mabel", sanoi opas vakavasti matalalla äänellä ja tarttuen hänen käteensä, "se ei mitenkään käy. Siitä seuraisi varma kuolema eikä hyödyttäisi ketään. Meidän täytyy kääntyä hirsilinnaan."

"Isä! Minun rakas, murhattu isäparkani!" sanoi Mabel hurjasti, vaikkakin totutusta varovaisuudesta tänäkin kauhun hetkenä hyvin hiljaa. "Haukansilmä, jos rakastatte minua, niin päästäkää minut isäni luo."

"Se ei käy, Mabel. Ihmeellistä, ettei kukaan puhu -- ei kukaan vastaa tuleen veneiltä, ja minä olen jättänyt hirvenkaatajani hirsilinnaan! Mutta mitä hyötyä olisikaan pyssystä, kun ei mitään näy?"

Juuri sinä hetkenä huomasi Haukansilmän tarkka silmä, joka lakkaamatta, ikäänkuin pimeyden läpi tunkien oli tutkinut ympäristöä, että viisi tai kuusi tummaa olentoa koetti etukumarassa hiipiä hänen ohitsensa katkaistakseen häneltä peräytymistien hirsilinnaan. Siepaten Mabelin syliinsä kuin pienen lapsen hän hyökkäsi kaikin voimin varustukselleen takaisin ja pääsi kuin pääsikin hirsilinnaan, vaikka hänen vainoojansa tuntuivat olevan ihan kintereillä. Heittäen kuormansa maahan hän löi oven kiinni ja ehti juuri saada yhden salvan eteen, kun voimakas vetäisy oli kiskaista sen pois saranoiltaan. Toisten salpojen pano paikoilleen oli vain hetken työ.

Mabel astui nyt toiseen kerrokseen, kun taas Haukansilmä jäi vahtipalvelukseen. Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis toimii ilman ajatuksen johtoa. Hän sytytti koneellisesti kynttilän ja palasi toisen luo, niinkuin tämä oli pyytänyt. Saatuaan valoa Haukansilmä etsi tarkasti kaikki kerrokset päästäkseen varmuuteen, ettei vihollinen ollut piilottunut sinne salakavalasti vaanimaan hänen henkeänsä. Tulos oli se, ettei hirsilinnassa ollut ketään muita kuin hän ja Mabel; Kevätkin oli kadonnut. Päästyään tästä varmuuteen Haukansilmä johti sankarittaremme suurimpaan huoneeseen ja pantuaan kynttilän pöydälle tarkasti hirvenkaatajansa lukot ja istahti.

"Pahimmat aavistuksemme ovat toteutuneet!" sanoi Mabel värisevällä äänellä, sillä viimeisen viiden minuutin aikana hän oli ollut kuoleman tuskassa. "Minun rakas isäni ja kaikki hänen väkensä on joko tapettu tai vangittu!"

"Sitä me emme tiedä -- aamu näyttää meille kaiken. Asia ei voi olla niin yksinkertainen tai me kuulisimme riiviöitten hirveän riemuhuudon. Kaikissa tapauksissa saamme olla varmat, että jos vihollinen on todella voittanut, ei kestä kauan, ennenkuin ne tulevat vaatimaan meiltä hirsilinnaa. Akka kyllä kertoo, minkälainen puolustusvoima meillä täällä on, ja kun ne tietävät, etteivät he voi polttaa hirsilinnaa päivän aikaan, niin kauan kuin hirvenkaataja voi iskeä tulta, saatte luottaa siihen, että he pimeän aikaan koettavat käryyttää meidät ulos täältä."

"Totisesti minä kuulen valitusta!"

"Se on luulottelua, Mabel. Kun mieli -- varsinkin naisten mieli -- on kiihtynyt, silloin kuvittelee asioita, jotka eivät vastaa todellisuutta. Olen tavannut ihmisiä, jotka väittävät, että unet ovat tosia."

"Ei; minä en erehdy; totisesti siellä joku valittaa tuskissaan."

Haukansilmän täytyi myöntää, ettei Mabelin terävä vaisto ollut erehtynyt. Hän huomautti kuitenkin, että Mabel hillitsisi tunteitaan, sillä villit usein käyttävät kaikenlaisia keinoja päästäksensä tarkoitustensa perille ja että he luultavasti pitäen tällaista valittavaa ääntä koettivat narrata heitä ulos tai avaamaan edes oven.

"Ei, ei, ei", sanoi Mabel kiihkeästi. "Tuo valitus ei ole teeskentelyä, vaan siellä on joku kärsivä ihminen. Se on hirvittävän luonnollinen."

"Hyvä, pian saamme nähdä, onko siellä joku ystävä vai ei. Peittäkää kynttilä, niin minä puhuttelen sitä ampuma-aukosta."

Hän tiesi, että mitä suurin varovaisuus oli tarpeen. Senpä vuoksi hän otettuaan sulun ampuma-aukosta ei pannut suutansa juuri siihen, vaan niin lähelle, että saattoi puhua kohottamatta ääntänsä ja samaa varovaisuutta hän noudatti myöskin kuunnellessaan.

"Kuka siellä on?" kysyi Haukansilmä. "Valittaako siellä joku? Jos se on ystävä, virka, ja luota meidän apuumme."

"Haukansilmä!" vastasi ääni, jonka sekä puhuteltu että Mabel tunsivat kersantin ääneksi. -- "Haukansilmä, Jumalan nimessä sano minulle, miten on käynyt minun tyttärelleni."

"Isä, minä olen täällä, vahingoittumattomana, turvassa; ja jospa voisin toivoa sinulle samaa!"

Molemmat kuulivat iloisen kiitollisuuden mutinan, mutta se tukehtui pian tuskaiseen valitteluun.

"Minun kauheimmat aavistukseni ovat toteutuneet!" sanoi Mabel aivan kuin tuska olisi tyynnyttänyt hänen kiihkoansa. "Haukansilmä, minun isäni täytyy saada tänne sisään, vaikka henkemme menettäisimme sitä tehdessämme."

"Se on tehtävä, sillä sitä vaatii sekä oma tunteemme että rakkauden laki. Mutta, Mabel, pysykää kaikin mokomin tyynenä. Kaikki, mitä ihminen kykenee kersantin hyväksi tekemään, se tehdään. Mutta pysykää tyynenä."

"Minä olen, minä olen tyyni, Haukansilmä. Eläissäni minä en ole ollut tyynempi ja päättävämpi kuin tänä hetkenä. Mutta muistakaa, miten turmiollinen voi joka hetki olla. Taivaan tähden, mitä teemme, tehkäämme se pian."

Haukansilmää hämmästytti Mabelin äänen varmuus ja hän tunsi melkein pettyneensä huomatessaan Mabelissa niin paljon tahdonlujuutta ja mielenmalttia. Missään tapauksessa hän ei nähnyt olevan mitään syytä viivytellä, vaan astui kiireesti ovelle ja alkoi avata salpoja. Hän teki sen kuitenkin hyvin varovasti, mutta kun hän aikoi työntää sen auki, tuntui kuin jokin olisi painanut sitä. Kun hän oli saanut sen melkein selälleen, kersantin ruumis kaatui raosta poikittain kynnykselle. Kesti vain hetkisen, ennenkuin Haukansilmä oli saanut hänet sisään ja oven salpaan. Mikään ei nyt estänyt heitä osoittamasta jakamatonta huoltansa haavoittuneelle miehelle.

Tänä kauhun hetkenä Mabel käyttäytyi sellaisella tarmolla, että se hänen sukupuolelleen on melkein yliluonnollista. Hän otti tulen, toi vettä, jolla kostutti isänsä polttavia huulia ja kehoitti Haukansilmää hakemaan olkipatjan, jolle laitettiin vuode ja koottiin vaatteita päänaluseksi. Tämä suoritettiin vakavasti ja tuskin virkettiin sanaakaan; Mabel ei vuodattanut edes ainoatakaan kyyneltä, ennenkuin kuuli isänsä kiittelevän häntä hänen huolestaan ja hellyydestään. Haukansilmä tutki suurella huolella haavaa huomaten, että kiväärin kuula oli vaarallisesti lävistänyt hänen ruumiinsa, ja samalla hänestä tuntui, kuin ystävän tuska tarttuisi häneenkin.

XXIV LUKU.

"Mä kyyneleillän' viillyttää sun tuskas tahtoisin. Ja kuolema sun puolestas mun onnen' ihanin".

_Moore_.

Kersantti Dunham ei lakannut tuijottelemasta kauniiseen tyttäreensä, kun tuli sytytettiin. Hänet jätettiin alas, kun heillä ei ollut mitään keinoa nostaa häntä toiseen kerrokseen, ja Mabel pysyi hetkeksikään poistumatta hänen vierellään, sillä elämän kallistuessa loppuun me alamme antaa yhä suurempaa arvoa niille, joista meidän ainiaaksi täytyy erota.

"Jumalan kiitos, lapseni, sinä kuitenkin olet pelastunut niiden murhaavilta luodeilta", virkkoi isä, ja hänen tuskansa näyttivät hetkeksi lakanneen. "Sano minulle, miten asiat täällä ovat, Haukansilmä?"

"Huonosti, kersantti, ikävä kyllä. Että tässä on ollut petos pelissä, ja vihollinen on johdettu tänne, on yhtä varmaa kuin sekin, että me nyt olemme täällä hirsilinnassa. Mutta --"

"Majuri Duncan oli oikeassa", virkahti kersantti laskien kätensä toisen käsivarrelle.

"Ei siinä merkityksessä kuin te tarkoitatte, kersantti -- juuri siinä merkityksessä asia ei koskaan ole niin! Ei ainakaan minun mielestäni! Tiedän, että luonto on heikko -- ainakin inhimillinen luonto, tarkoitan -- emmekä voi lahjoillamme kerskua, olkaammepa sitten punaisia tai valkoisia, mutta en usko, että näillä main sykkii uskollisempaa sydäntä kuin on Jasper Westernin."

"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!" virkkoi Mabel sydämensä pohjasta kiitollisena, ja hänen vaihtelevat tunteensa puhkesivat kyynelvirtana ilmoille. "Oi, kiitos, kiitos teille, Haukansilmä! Rehellinen ei koskaan tahdo sortaa rehellistä! Urhoollinen puoltaa aina urhoollista!"

Isä katseli huolestunein ilmein tyttärensä silmiin, kunnes tämä peitti kasvonsa esiliinaansa salataksensa kyyneleitänsä, ja sitten haavoittunut käänsi kysyvän katseensa oppaaseen. Mutta tämän silmistä ei voinut lukea muuta kuin suoruutta, uskollisuutta ja rehellisyyttä, ja se tyynnytti kersantin levotonta mieltä.

"Te muistatte, missä Käärme ja minä jätimme teidät", virkkoi Haukansilmä, "eikä minun tarvitse kertoa, mitä ajattelin lähtiessäni, sillä nyt on liian myöhä ruveta tehtyä katumaan, mutta jos minä olisin jäänyt toisten joukkoon suuriin veneihin, tällaista ei olisi tapahtunut. Muut saattavat olla yhtä hyviä oppaita -- ja epäilemättä ovatkin, mutta luonto jakaa lahjojansa runsaammin toiselle kuin toiselle. Uskallan otaksua, että Gilbert-parka, joka otti minun paikkani, sai menettää henkensä sen erehdyksen vuoksi."

"Hän kaatui ihan minun vieressäni", vastasi kersantti hiljaisella, surullisella äänellä. "Kaikki me olemme kärsineet erehdyksestämme."

"Ei, ei, kersantti, minä en tarkoita teitä, sillä miehiä ei ole milloinkaan komennettu paremmin kuin tällä retkellä. En ole koskaan nähnyt komeampaa ottelua, ja tapa, jolla kuljetitte venettänne niiden haupitsin paukkuessa, olisi voinut olla opiksi itse Lundiellekin."

Kersantin silmät kirkastuivat ja hänen kasvoilleen ilmestyi sotilaallinen voitonriemu, vaikka sen pian hälvensivät myöhempien tapausten muistot.

"Ei se ollut huonosti tehty, ystäväni", hän sanoi, "ja me valloitimme heidän varustuksensa väkirynnäköllä."