Part 31

Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, paistoi aurinko ampuma-aukoista sisään ja hän huomasi, että päivä oli jo pitkälle kulunut. Kevät nukkui vielä siinä olkipatjalla niin levollisesti, kuin ei mikään milloinkaan olisi hänen rauhaansa häirinnyt eikä herättänyt levottomuutta hänen mielessään. Mabelin liikkeet herättivät hänet kuitenkin pian, sillä hän oli aina tottunut olemaan varuillansa, ja sitten he katselivat ampuma-aukoista saadakseen selville, mitä heidän ympärillään oli tapahtunut ja molemmat toivoivat ystävilleen menestystä.

XXIII LUKU.

"Kun ikuisuus kutsuu ja kuolinkello soi, niin murhe ja maailma häipyy pois. Et Luojasi tekoja moittia sa voi, Vaikk' oudot hänen tiensä sulle ois. On onnekas, ken tyynesti kohtalonsa kantaa ja ohjaavi purtensa kohti kaukorantaa; ei kuolo häntä kauhistaa voi."

_Faerie Queene_.

Päivälläkin vallitsi vielä yön rauha ja hiljaisuus. Vaikka Mabel ja Kevät kulkivat ampuma-aukolta toiselle, eivät he aluksi voineet keksiä ainoatakaan elävää olentoa. Sillä paikalla, missä M'Nab tovereineen oli keittänyt, paloi puoliksi riittynyt tuli ja leijaileva savu kohosi kevyenä ylös, aivan kuin viekoitellen retkelle-lähteneitä takaisin saarelle, ja asumukset oli ulkoapäin järjestetty ihan entiseen kuntoon. Mabel hätkähti, kun hän huomasi kolme 55:nnen punaiseen takkiin puettua miestä, jotka oli asetettu ryhmään puoliksi loikovaan asentoon aivan kuin he olisivat kaikessa rauhassa keskustelleet, ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan, kun hän tarkemmin katsottuaan huomasi verettömät kasvot ja lasittuneet kuolleensilmät. Ne oli asetettu aivan lähelle hirsilinnaa, ja kun heidän kankeat jäsenensä oli laitettu erilaisiin asentoihin, näyttivät he etempää aivan eläviltä. Niin kauhea kuin tämä ryhmä olikin, se oli kuitenkin järjestetty sellaisella taidolla, että sadan kyynärän päästä olisi ollut mahdoton keksiä, mitä vehkeitä tässä oli harjoitettu. Tutkittuaan tarkasti rannikkoa Kevät näytti toverilleen, missä oli neljäs soturi. Hänet oli asetettu puuntyvelle niin, että jalat riippuivat veden yläpuolella ja hän näytti innokkaasti onkivan. Nahattomat päät oli peitetty hatuilla, ja jokaisen kasvoista oli tarkasti pesty kaikki veren jäljet.

Nämä kauhunkuvat, jotka eivät kiihdyttäneet ainoastaan hänen ajatuksiaan ja tunteitaan, vaan sotivat niin jyrkästi luontoa ja kaikkea inhimillisyyttä vastaan, saivat Mabelin kokonaan pois suunniltaan. Hän lysähti hervotonna istualleen muutamalle laatikolle ja kätkien kasvonsa esiliinaan istui siinä useita minuutteja, kunnes Kevään matala ääni kutsui hänet uudestaan ampuma-aukolle. Hän osoitti siellä Jennien ruumista, joka oli pantu hieman etukumaraan seisomaan muutaman asumuksen edustalle luuta kädessä ja hatun nauhat liehuen tuulessa, ikäänkuin hän olisi kuunnellut miesten keskustelua. Välimatka oli liian suuri, että olisi tarkasti voinut huomata kasvojenilmettä, mutta Mabelista tuntui, kuin onnettoman suu olisi väännetty kauheaan hymyyn.

"Kevät, Kevät!" huudahti Mabel, "tämä voittaa kaiken, mitä minä milloinkaan olen kuullut tai kuvitellut sinun heimosi viekkaudesta ja ilkeydestä."

"Tuskaroora paljo viekas", Kevät vastasi tavalla, joka ilmaisi, että hän mieluummin ihaili kuin tuomitsi tätä ruumiiden rääkkäystä. "Ei tekee sotamiehille mikään paha. Auttaa irokeesit. Ottavat ensin päänahka, sitten ruumis tekee palvelus. Sitten polttaa kaikki."

Tämä puhe ilmaisi Mabelille, kuinka suuresti hänen intiaaniystävänsä ajatukset ja tunteet erosivat hänen omistansa, eikä hän moneen minuuttiin voinut virkkaa hänelle ainoatakaan sanaa. Tätä tilapäistä äänettömyyttä ja kylmyyttä ei Kevät kuitenkaan huomannut, sillä hän laittoi kuntoon heidän yksinkertaista aamiaistansa, ikäänkuin ei mikään olisi hänen tunteitansa järkyttänyt. Mabel söi vain sangen vähän, mutta hänen toverillaan näytti olevan tavaton ruokahalu. Sitten he taas heittäytyivät omiin ajatuksiinsa ja katselivat, mitä ihmeitä saarella tapahtuisi. Vaikka sankarittaremme kiihkeästi halusi nähdä edes vilahduksen ystävistään, ei hän koskaan mennyt ampuma-aukolle vetäytymättä taas seuraavana hetkenä kauhusta väristen syrjään, mutta taas heti hän palasi sinne uudestaan, kun kuuli lehtien ja oksien rapisevan tuulessa ja luuli siellä ystäviensä liikuskelevan. Juhlallisen kauheata oli katsella kuolleitten istuvan aina samassa huolettomassa asennossa aivan kuin he olisivat laskeneet leikkiä toistensa kanssa. Sankarittarestamme tuntui kuin hän olisi katsellut paholaisten tihutöitä.

Vuosien pituinen päivä muuten kului hiljaa ja rauhallisesti eikä ainoatakaan intiaania tai ranskalaista näkynyt. Yö laskeutui vihdoin kaiken yli käärien salaperäiseen vaippaansa luonnon kauniit kuvat samoin kuin ihmisten tihutyöt ja kaiken kurjuuden, mitä luomakunnan kruunu oli aikaansaanut. Tämän yön Mabel nukkui rauhallisemmin kuin edellisen, sillä hän oli yhä enemmän varmistunut siinä luulossa, ettei hänen kohtaloansa ratkaistaisi, ennenkuin isä palaisi. Seuraavana päivänä kersanttia kuitenkin jo odotettiin ja herättyään sankarittaremme riensi kiihkeästi ampuma-aukoille saadakseen selville, millainen ilma oli, mitä enteitä saattoi pilvissä havaita ja millaiseksi oli muuttunut saaren elämä. Kauhistava ryhmä oli edelleen paikoillaan, kalastaja harjoitti entistä ammattiansa ilmeisesti syventyneenä työhönsä ja Jennien häväistyt kasvot kauheasti hymyilivät majan ovelta. Mutta ilma oli muuttunut: rivakka tuuli kävi etelästä ja pilvet näyttivät ennustavan myrskyä.

"Tämä käy yhä vaikeammaksi kestää, Kevät", virkkoi Mabel poistuessaan aukolta. "Mieluummin tahtoisin nähdä itse vihollisen, kuin edelleen katsella tuota kuolleitten kauheata näytelmää."

"Hiljaa! Ne tulee. Kevät luulee kuulee huuto, niinkuin soturi huutaa, kun ottaa päänahka."

"Mitä sinä tarkoitat? Eihän siellä ole mitään teurastettavaa enää, ei _voi_ olla!"

"Suolavesi!" huudahti Kevät nauraen katsellessaan ampuma-aukosta.

"Minun rakas enoni! Jumalan kiitos! Hän elää! Oi, Kevät, Kevät, sinä et voi antaa heidän tehdä pahaa _hänelle!"_

"Kevät heikko vaimo. Mitä soturit välittää, kun hän sanoo? Nuolenpää tuo hänen tänne."

Sinä hetkenä Mabel oli ampuma-aukolla, ja siinä, toden totta, olivat Cap ja majoitusmestari intiaanien käsissä. Kahdeksan tai kymmenen villiä vei heitä nyt hirsilinnalle, jota heidän ei enää tarvinnut pelätä, koska siellä ei ollut ainoatakaan miestä. Mabel tuskin uskalsi hengittää, ennenkuin koko joukko oli ehtinyt ovelle ja hän helpotusta tuntien huomasi, että ranskalainen päällikkö oli mukana. Seurasi hiljainen neuvottelu, jossa molemmat, sekä valkoihoinen päällikkö että Nuolenpää puhuivat vakavasti molemmille vangeillensa, jonka jälkeen majoitusmestari puhui Mabelille niin kovasti, että tämä kuuli:

"Kaunis Mabel! Kaunis Mabel!" hän sanoi, "katsokaa jostakin ampuma-aukosta ja säälikää tilaamme. Meitä uhataan heti paikalla kuolemalla, jos te ette viivyttelemättä avaa ovea voittajille. Totelkaa heitä tai ei kulu puoltakaan tuntia, ennenkuin me olemme menettäneet päänahkamme."

Mabelista tuntui, että majoitusmestari puhui liian kevyesti niin tärkeästä asiasta kuin oli hirsilinnan luovuttaminen ja siksi hänessä heräsi halu viivyttää antautumista niin kauan kuin suinkin.

"Puhu minulle, eno", hän sanoi suu aivan aukossa, "ja sano, mitä minun tulee tehdä."

"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!" huudahti Cap, "sinun suloinen äänesi, Magneettini, keventää sydämeni kuormaa, sillä minä pelkäsin, että sinä olit jakanut Jennie-paran kohtalon. Viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin ajan on hirvittävä rautainen kahle rusentanut minun rintaani. Sinä kysyt minulta, mitä sinun olisi tehtävä, enkä minä voi neuvoa sinua, vaikka oletkin minun oman sisareni tytär. Ainoa, mitä voin sanoa, onneton tyttöseni, on, että kiroan sen päivän, jolloin sinä ja minä ensi kerran näimme tämän suolattoman vesilätäkön."

"Mutta, eno, onko sinun henkesi vaarassa ja tahdotko sinä, että minun pitäisi avata ovi?"

"Mitäkö sinun on tehtävä? En tahdo salata keneltäkään, joka ei ole joutunut näiden riiviöiden käsiin, ettei hänen pitäisi avata eikä päästää mitään joutuaksensa heidän käsiinsä. Majoitusmestari ja minä olemme molemmat vanhoja emmekä edes miehiä siinä merkityksessä kuin Haukansilmä tarkoittaa, eikä ole väliä, jos sellaiset matelijat päättävät päivänsä tänä tai ensi vuonna. Ehkäpä keksisin jotakin, jos olisin laivankannella tällaisessa tilanteessa, mutta täällä erämaassa voin vain sanoa, että jos minä pääsisin edes sellaiseen suojaan, mitä hirsilinna tarjoaa, saisivat intiaanit yrittää kauan, ennenkuin saisivat minut sieltä ulos narratuksi."

"Älkää välittäkö siitä, mitä enonne sanoo, kaunis Mabel", pisti väliin majoitusmestari, "sillä pelko on sumentanut hänen arvostelukykynsä, eikä hän voi ollenkaan laskea, mitä seurauksia saattaa niskottelusta olla. Me olemme täällä kelpo miesten vankina ja meitä kohdellaan, kuten herrasmiehiä ainakin, eikä siis tarvitse mitään hävyttömyyttä heidän puoleltaan pelätä. Se, mitä on tapahtunut, on tavallista sodassa, eikä meidän sen vuoksi voittajiamme tarvitse kauhulla ajatella, sillä he karttavat tekemästä vääryyttä vangeillensa. Olen varma, ettei herra Cap enempää kuin minä itsekään saa syytä valittaa minkään puutetta sen jälkeen, kuin antausimme herra Nuolenpäälle, joka on kuin roomalainen tai spartalainen, ylevä ja lahjakas. Mutta muistakaa, että asia tulee arveluttavammaksi, ja me voimme menettää tuossa paikassa päänahkamme, ellette te avaa ovea ja pelasta meitä."

"Minä teen viisaimmasti jäämällä hirsilinnaan, kunnes saaren kohtalo on ratkaistu" vastasi Mabel. "Vihollistemme ei minun vuokseni tarvitse olla ollenkaan levottomia, sillä he tietävät, etten minä voi niitä vahingoittaa, ja paljon mieluummin minä jään tänne, kuin antaudun millään ehdolla villien armoille."

"Jos kysymys olisi vain teistä, Mabel, niin me kaikki nöyrästi tottelisimme teidän toivomuksianne, mutta nämä herrat sanovat, että tämä rakennus on suuresti heidän suunnitelmiensa tiellä ja tahtovat välttämättä saada sen. Ollakseni teille rehellinen minä tunnustan, että joutuessani enonne kanssa mitä vaarallisimpaan tilanteeseen, minä suuremman tuhon välttämiseksi kuninkaallisen armeijan upseerina tein antautumissopimuksen ja lupasin jättää hirsilinnan ja koko saaren voittajille. Se on kohtalomme tässä sodassa ja siihen meidän on alistuttava. Avatkaa siis ovi, kaunis Mabel, ja antautukaa niiden turviin, jotka osaavat antaa oikean arvon nuoruudelle ja kauneudelle. Ainoakaan skotlantilainen kreivi ei voisi kohdella teitä paremmin kuin tämä herra, joka tuntee kaikki hienon esiintymisen lait."

"Ei jättää hirsilinna", kuiskasi Kevät, joka seisoi Mabelin vierestä tarkasti seuraten, mitä tapahtui. "Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."

Sankarittaremme oli ollut hetkisen kahden vaiheilla, avatako vai ei. Nyt kun eno ja Muir olivat heidän vallassaan villit tiesivät, ettei hirsilinnasta kukaan voisi heitä ampua ja jos he tahtoisivat, niin he voisivat särkeä oven tai hakata aukon seinään. Ehkä olisi sittenkin viisainta vapaaehtoisesti antautua armoille. Mutta nämä Kevään sanat saivat hänet uudestaan epäröimään ja kun hän katsoi toista, tämän koko olento ja ilmeet antoivat hänen sanoillensa tukea ja niin Mabel alkoi luottaa yhä enemmän häneen.

"Ei vielä vanki", kuiskasi Kevät. "Antaa ne tekee ensin vanki ja sitte vasta ottaa vanki. Puhuu kova; Kevät ei tohtii."

Mabel alkoi nyt puhua päättävämmin Muirille, sillä hänen enonsa näytti pakosta pitävän suunsa kiinni ja ilmoitti horjumatta päättäneensä olla antamatta heille hirsilinnaa.

"Te unohdatte antaumussopimuksen, neiti Mabel", sanoi Muir, "hänen majesteettinsa palvelijan kunnia on kysymyksessä ja palvelijan kautta joutuu myös hänen majesteettinsa nimi häpeään. Tehän tiedätte, miten tärkeä on sotilaan kunniasana?"

"Tiedän kyllä, herra Muir, kyllin paljon käsittääkseni, että te ette ole retken johtaja, eikä teillä siis ole oikeutta luovuttaa hirsilinnaa. Olenpa vielä kuullut rakkaan isäni sanovan, että upseeri menettää kaikki sitoumusoikeutensa sinä hetkenä, jona hän joutuu vangiksi."

"Luokkakateutta, kaunis Mabel! Se vahingoittaa kuningasta ja alentaa retkikunnan arvoa yhtä paljon kuin häpäisee kuninkaan nimeä. Te muutatte päätöksenne, kunhan saatte hetkisen miettiä näitä asianhaaroja."

"Ai", pisti Cap väliin, "se todellakin on asianhaara ja onkin kirottu haara!"

"Ei välittää, mitä eno sanoo", virkkoi Kevät nurkastaan, johon oli vetäytynyt asevarastolle. "Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."

"Minä jään sinne, missä olen, herra Muir, kunnes saan joitakin tietoja isältäni. Hän palaa kuitenkin ainakin kymmenen päivän kuluessa."

"Ah, Mabel, on turha yrittää narrata vihollista, joka sangen hyvin tietää -- emme voi sanoa, miten, ehkäpä on saanut tiedon siltä nuorukaiselta, jota suuresti epäilemme, että aurinko ei kertaakaan laske, ennenkuin odotamme kersanttia tänne. Suostukaa siis ja alistukaa siihen kohtaloon, jonka Luoja on meille määrännyt!"

"Herra Muir, te näytätte erehtyvän luulemaan, että tämä varustus on huonompi kuin se todellisuudessa onkaan. Tahdotteko nähdä, miten minä aion puolustaa sitä tarpeen tullen?"

"Sit'en voi tietee", vastasi majoitusmestari, joka aina murti skotlanniksi, kun kiihoittui.

"Mitä sanotte tuosta sitten? Katsokaahan yläkerran ampuma-aukkoon."

Tuskin Mabel sai tämän sanotuksi, kun kaikkien silmät kääntyivät sinnepäin ja huomasivat sieltä ojentuvan pyssyn piipun heitä kohti -- sillä Kevät oli taas tarttunut aseeseen, joka heitä niin suuresti oli ennenkin auttanut. Tulos ei pettänyt odotusta. Tuskin olivat intiaanit keksineet murha-aseen, kun he hyökkäsivät kukin taholleen ja piilottautuivat pensaihin. Ranskalainen upseeri tarkasti piipun asentoa ja huomasi, ettei se ollut ojennettu häntä kohden ja rauhallisesti hän pisti nenäänsä nuuskaa. Kun ei myöskään Capilla eikä Muirilla ollut mitään pelättävää, jäivät he paikoillensa.

"Olkaa viisas, kaunis Mabelini, olkaa viisas!" huudahti Muir, "älkääkä turhan vuoksi härnätkö voittajia. Kaikkien Albionin kuninkaitten nimessä kysyn teiltä, kuka on päässyt teidän luoksenne tähän puiseen linnaan. Oletteko voinut taikakeinoja käyttää, sillä tämä käy yli meidän ymmärryksemme?"

"Mitä te ajattelette Haukansilmästä, herra Muir? Eiköhän hänestä olisi mahdollisimman suurta hyötyä tällaisen linnoituksen puolustamisessa?" huudahti Mabel pistäen pienen hätävalheen, joka tässä tilaisuudessa oli kuitenkin sangen anteeksi-annettava. "Mitä teidän toverinne ranskalaiset ja intiaanit arvelevat Haukansilmän pyssyn tarkkuudesta?"

"Olkaa onnettomille armollinen, kaunis Mabel, älkääkä tehkö pilkkaa kuninkaan palvelijoista! Jos Haukansilmä kuitenkin on hirsilinnassa, niin antakaa meidän puhua hänen kanssaan ja pääsemme kyllä sovintoon. Hän tuntee meidät ystäviksi eikä meidän tarvitse pelätä häneltä mitään, kaikista vähimmän minulla on syytä pelkoon, vaikkakin kademieli joskus voi saada unohtamaan tarpeellisen kunnioituksen, jos siten voi vahingoittaa kilpakosijaa."

Vetoumus Haukansilmän ystävyyteen ei hämmästyttänyt ainoastaan majoitusmestaria ja Capia, vaan myöskin ranskalainen upseeri, joka tähän asti oli niin varmana seisonut paikoillaan, hätkähti ja vetäytyi syrjään kuullessaan pelätyn nimen. Sellaisen kauhun oli tämä rautahermoinen mies monivuotisilla sotaretkillänsä herättänyt vihollisissansa ja niin suuresti kaikki kunnioittivat hänen hirvenkaatajaansa, että ranskalainen upseerikin riensi pois niin pian kuin suinkin käskien vankien seurata häntä. Mabelin mielen täytti rajaton ilo, kun hän näki vihollisten hajoavan, mutta samalla koski häneen kipeästi, kun hän ei voinut enoansa auttaa. Hän lähetti hänelle kuitenkin sormisuukon ampuma-aukosta ja puhutteli häntä mitä viehättävimmillä lempinimillä, kun hän vastahakoisen näköisenä toisten jäljessä löntysti pois.

Vihollinen näytti nyt ainakin toistaiseksi jättäneen enemmät yritykset saada haltuunsa hirsilinnan, ja Kevät kertoi astuessaan alemma yläkerrasta, josta hänellä oli parhain näköala joka puolelle, että intiaanit laittautuivat syömään saaren etäisimpään osaan ja että Cap ja majoitusmestari näyttivät jakavan heidän kanssaan kaiken tarjona-olevan hyvän aivan kuin mikään ei heidän mieltänsä olisi painanut. Tämä suuresti lohdutti Mabelia, ja hän alkoi nyt miettiä, olisiko hänen todellakin antauduttava, vai koetettava päästä pakoon ja saatava sana isälle, mikä kohtalo häntä täällä uhkasi. Kersanttia odotettiin takaisin tänä iltana, ja Mabel hyvin tiesi, että hänen kohtalonsa ratkeaisi juuri tulohetkenä.

Näin kului kolme tai neljä tuntia. Saari oli hautautunut täydelliseen rauhaan ja hiljaisuuteen, ja päivä kallistui iltaan, eikä Mabel ollut vielä mitään päättänyt. Kevät laittoi alakerrassa heidän vaatimatonta illallistaan ja Mabel kiipesi yläkertaan, josta hän portaita myöten pääsi katon rajaan. Siellä hän avasi luukun ja pääsi katolle ollen kuitenkin saarelta katsojalta lehvien suojassa. Levoton tyttö ei uskaltanut vapaasti näyttäytyä, sillä hän ajatteli, että voisi pistää jonkun villin päähän lähettää kuula hänen ruumiinsa läpi. Niinpä hän pisti vain päänsä reunahirsien yli ja kurkisteli lakkaamatta kaikkiin väyliin odotellen, eikö ketään näkyisi.

Päivä laski vihdoin, mitään tietoa ei odotetuilta tullut ja Mabel kiipesi kattoluukulle tarkastaakseen ympäristöä viimeisen kerran ja toivoen, että retkikunta palaisi pimeän tullen, jolloin intiaanien salainen väijytys ei voisi tulla niin turmiolliseksi kuin muuten, ja hän toivoi voivansa antaa ystävilleen jonkin merkin uhkaavasta vaarasta. Hän oli katsellut tarkkaan joka puolelle ja ajatteli juuri palata alas, kun jokin kiinnitti hänen huomiotansa. Saaren asema oli sellainen, että kahdeksan tai kymmenen salmea muiden saarten välitse oli näkyvissä, ja muutamassa, joka oli tuuheimpien pensaitten ja kallistuvien puitten peitossa, hänestä näytti olevan kanotti. Siinä epäilemättä oli joku inhimillinen olento. Ajatellen, ettei hänen merkkinsä vahingoittaisi, jos kanotissa olisi joku vihollinen, mutta hyödyttäisi, jos siinä olisi ystävä, innokas tyttö heilutti pientä lippua, jonka hän oli valmistanut isällensä, pitäen huolta, ettei hänen merkkinsä saaren toiselle puolen näkynyt.

Mabel uudisti merkkinsä kahdeksan tai kymmenen kertaa turhaan ja alkoi joutua epätoivoon, ettei hänen merkkiänsä huomattaisi, kun toinen teki airollansa hänelle vastaan merkin ja tuli esille sen verran, että Mabel tunsi hänet Chingackgookiksi. Siinä vihdoinkin oli ystävä -- ystävä, joka tahtoi ja voi häntä auttaa. Siitä hetkestä hänen tarmonsa ja neuvokkuutensa terästyivät. Mohikaani oli nähnyt hänet, ja varmaankin myöskin tuntenut hänet, koska tiesi, että hän oli mukana: ja varmaankin pimeän tullen ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin hänen vapauttamisekseen. Että hän tiesi vihollisten läsnäolosta, siitä ei ollut epäilystäkään ja sen saattoi myöskin helposti päättää hänen tavattoman varovista liikkeistään; ja hänen viisauteensa ja neuvokkuuteensa saattoi luottaa, sen Mabel kyllä tiesi. Hänen ainoa huolensa oli nyt Kevät, sillä Mabel oli nähnyt hänen uskollisesti palvelevan heimoansa kaikessa, vaikka olikin nyt auttanut häntä, ja hän varmaankin koettaisi estää päästämästä hänelle vihamieliseen heimoon kuuluvaa intiaania hirsilinnaan, päinvastoin hän koettaisi sitä estää ja jotenkin kutsuisi Nuolenpään apuun. Ensimmäinen puolituntinen, joka kului Suuren Käärmeen ilmestymisestä, oli tuskallisin aika Mabelin elämässä. Hän näki toivomansa pelastuksen olevan käden ulottuvilla, mutta hän ei keksinyt mitään keinoja toiveensa toteuttamiseksi. Hän tunsi Kevään neuvokkuuden ja kylmäverisyyden samoin kuin hänen hyvyytensä ja naisellisuutensakin, eikä hän voinut päästä muuhun tulokseen, kuin koettaa pettää toverinsa ja puolustajansa. Soti kyllä kaikkia tämän rehellisen ja puhdassydämisen tytön tunteita vastaan, kun piti keksiä keinoja, miten voisi pettää sellaisen ystävän kuin Kevät oli, mutta hänen oman isänsä elämä oli pelissä eikä toinen kärsisi mitään suoranaista vääryyttä, jos hän koettaisi kaikin voimin auttaa hädässä-olevia heimolaisiansa.

Kun yhä pimeni, Mabelin sydän löi sitä kiivaammin ja hän laati mielessään ainakin tusinan suunnitelmia, jotka hän yhden ainoan tunnin kuluessa ehti myöskin hylätä. Kevät näytti aina olevan tiellä. Mabel tiesi, että epäilemättä Chingackgook jonakin hetkenä ilmestyisi ovelle; ja miten hänen silloin tulisi menetellä, sillä hänen valpas toverinsa varmaankin koettaisi estää häntä avaamasta ovea? Aika kului kuitenkin: hänen mohikaani-ystävänsä varmaankin saisi turhaan käydä ovella, eikä hän kykenisi häntä auttamaan sisään. Delawarelaisen oli liian uhkarohkeata jäädä kauaksi saarelle ja täytyi tehdä jokin varma päätös, olkootpa seuraukset mitkä tahansa. Ajateltuaan asiaa monta kertaa päänsä ympäri Mabel tuli toverinsa luo ja sanoi niin kylmästi ja rauhallisesti kuin ikinä voi:

"Etkö sinä pelkää, Kevät, että sinun heimolaisesi, luullessaan nyt Haukansilmän olevan täällä, koettavat sytyttää hirsilinnan tuleen?"

"Ei ajattelee sellainen. Ei polttaa hirsilinna. Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."

"Kevät, sitä emme voi tietää. He piilottautuivat, kun minä sanoin, että Haukansilmä on täällä meidän kanssamme."

"Säikähtää. Pelko tulee äkki, menee äkki. Pelko saa juoksee pois, järki saa tulee takasin. Pelko tekee soturi hupsu, kuin nuori tyttö."

Tässä Kevät nauroi, kuten vain hänen sukupuolensa nauraa voi, kun jotakin hyvin hupsua johtuu mieleen.

"Minä olen niin levoton, Kevät. Minä toivon, että sinä menet yläkertaan ja tarkastat koko saaren, ettei vain mitään vehkeitä meitä vastaan ole käynnissä. Sinä tunnet heimosi merkit paremmin kuin minä."

"Kevät menee, Lilja tahtoo, vaikka paljo hyvin tietää, että soturit nukkuu nyt ja odottaa isä. Soturit syö, juo, nukkuu, kun ei taistelee tai kiertää tiedustelumatkat. Silloin ei nukkuu, ei syö, juo -- ei tuntee mikään. Soturit nukkuu nyt."

"Suokoon Jumala, että niin olisi! Mutta mene ylös, rakas Kevät, ja katso tarkasti joka puolelle. Vaara voi tulla silloin, kun sitä vähimmin odotamme."

Kevät nousi ja alkoi kiivetä portaita, mutta pysähtyi ensimmäiselle puolapuulle. Mabelin sydän löi niin kovasti, että hän pelkäsi toisen kuulevan sen jyskytyksen, ja hän luuli, että jokin hänen käytöksessään oli ilmaissut ystävälle hänen todellisen tarkoituksensa. Osiksi hän olikin oikeassa, sillä intiaanitar oli pysähtynyt miettimään, eikö toinen ehkä ajatellut tehdä jotakin harkitsematonta yritystä. Ajatus, että Mabel aikoi paeta, johtui ensiksi hänen mieleensä, mutta sen hän hylkäsi tietäen, ettei kalpeanaamalla ollut mitään keinoja päästä pois saarelta ja että hirsilinna hänelle oli kaikista turvallisin paikka. Toinen ajatus oli, että Mabel oli ehkä saanut jonkinlaisen merkin isänsä tulosta. Mutta sekin kiisi yhtä pian hänen aivoistansa, tiesihän hän, ettei Mabel ymmärtänyt merkkejä hetikään niin hyvin kuin hän itse, ja kun hän ei ollut mitään huomannut, ei mitään ollutkaan. Kun hän ei mitään epäiltävää keksinyt, alkoi hän siis kiivetä ylös.

Juuri kun hän saapui toiseen kerrokseen, iski Mabelin mieleen onnellinen ajatus, ja esittäen sen kiireesti, mutta hätäilemättä hän pääsi aimo askelen lähemmäksi päämääräänsä.

"Minä menen ovelle kuuntelemaan", hän sanoi, "kun sinä, Kevät, olet yläkerrassa, ja silloin me molemmat pidämme varamme, sinä ylhäällä, minä alhaalla."

Vaikka Kevät tiesi, että tällainen oli turhaa varovaisuutta, koska kukaan ei voinut päästä hirsilinnaan, ellei sisältäpäin autettu, hän ei kuitenkaan asettunut ehdotusta vastaan, vaan antoi Mabelin tyynnyttää levotonta mieltänsä, miten parhaiten osasi; ja kun tämä ehdotus oli tehty suoruudella, tuli se ottaa vastaan ilman epäluuloa. Näin ollen sai sankarittaremme näennäisen syyn asettua ovelle, kun toinen kiipesi ullakolle. Välimatka näiden kahden välillä nyt oli liian suuri, että he olisivat voineet mitään keskustella, ja kolme neljä minuuttia toinen kurkisteli aukoista ja koetti nähdä, mitä saarella tapahtui, niin tarkasti kuin pimeys suinkin salli, kun taas toinen kuunteli ovella henkeä pidättäen aivan kuin keskittäen koko olentonsa kuuloelimiin.