Part 30

"Ethän sinä tahdo pettää minua, Kevät?" kysyi Mabel puristaen toisen kättä. "Ethän tahdo antaa omaa sukupuoltasi olevaa, turvatonta olentoa alttiiksi sotakirveen iskuille?"

"Ei sotakirves koskee sinut. Nuolenpää ei sallii sen. Jos Kevään pitää saada sisarvaimo, tahtoo saada sinut."

"Ei, Kevät; minun uskontoni ja tunteeni, molemmat kieltävät sen, ja jos minun täytyisi ruveta intiaanin vaimoksi, minä en milloinkaan suostuisi kodassa ottamaan sitä paikkaa, joka on sinun."

Kevät ei vastannut, mutta hän näytti tyytyväiseltä ja kiitolliselta. Hän tiesi, että Nuolenpään tuttavapiirissä oli olemassa harvoja, tuskin yhtään, intiaanityttöjä, jotka kykenivät kilpailemaan hänen kanssaan persoonallisissa avuissa; ja vaikka hänen miehellään olisi tusina vaimoja, ei niiden vaikutus, Mabelia lukuunottamatta, tulisi hänelle kovin vaaralliseksi. Niin lämpimästi hän oli kiintynyt sankarittaremme kauneuteen, voittavaan esiintymiseen, kohteliaisuuteen ja naisellisiin hyveihin, ettei edes herännyt mustasukkaisuus voinut sitä tunnetta järkyttää, vaan sisäinen pelko oli antanut hänelle rohkeutta antautua sellaiseen vaaraan pelastaakseen ystävänsä siltä vaaralta, jonka hän äkillisessä päällekarkauksessa tiesi häntä uhkaavan. Sanalla sanoen, Kevät naisen terävällä vaistolla oli tajunnut Nuolenpään ihailevan Mabelia, mutta sen sijaan, että olisi mustasukkaisena alkanut kilpailijaansa vihata, kuten sellaiset naiset, jotka eivät ole tottuneet vahvemman sukupuolen tällaisiin oikkuihin, hän oli tutkinut kalpeanaamakaunottaren katseita ja tunteita, kunnes hänen omat tunteensa olivat heränneet ja hän oli alkanut häntä ihailla ja rakastaa -- vaikkakin luonnollisesti toisella tavalla kuin hänen miehensä -- kuitenkin yhtä voimakkaasti. Nuolenpää itse oli lähettänyt vaimonsa varoittamaan Mabelia uhkaavasta vaarasta, vaikk'ei hän nyt tiennyt, että hänen vaimonsa taistelun aikana oli salaa saapunut saarelle ja piilotteli nyt linnoituksessa yhdessä heidän molempien huolenesineensä kanssa. Päinvastoin hän otaksui, että Cap ja majoitusmestari olivat hirsilinnassa Mabelin kanssa ja että juuri miehet olivat äsken karkoittaneet hänet ja hänen toverinsa hirsilinnalta.

"Kevät suruissaan Liljan vuoksi", -- niin oli intiaani runollisella kielellään alkanut sankaritartamme nimittää -- "Kevät suruissaan, kun Lilja ei ottaa Nuolenpää. Hänen maja iso, ja suuri päällikkö pitää saada moni vaimo täyttää se."

"Kiitän sinua, Kevät, ystävyydestäsi, joka on suurempi kuin meidän valkoisten naisten koskaan voisi olla", vastasi Mabel hymyillen huolimatta peloittavasta tilanteesta, johon oli joutunut. "Mutta minä en voi -- ehkäpä minä en -- milloinkaan mene naimisiin."

"Pitää saa hyvä mies", sanoi Kevät, "ota se Vesikoira, jos ei tahtoo Nuolenpää."

"Kevät, tällainen keskustelu ei sovi tytölle, joka ei tiedä, vieläkö hän seuraavana hetkenä on edes hengissä. Tahtoisin jotenkin saada selville, onko minun enoni vielä elossa vai ei."

"Kevät menee katsoo."

"Voitko sinä? Tahdotko sinä? -- Olisiko sinun turvallista näyttäytyä nyt saarella? -- Tietävätkö soturit sinun olevan mukana taistelutantereella ja voivatko he sietää, että naiset seuraavat heitä?"

Nämä kysymykset Mabel teki kiihkeästi ja peläten, ettei vastaus olisi hänen mielensä mukainen. Hän oli pitänyt mahdottomana, että Kevät kuuluisi retkikuntaan, vaan luuli, että hän oli salaa kanotillaan seurannut irokeesejä tullakseen varoittamaan häntä. Mutta tässä luulossa hän oli täydelleen erehtynyt, kuten Kevät puutteellisella kielitaidollaan antoi hänen tietää.

Nuolenpää, vaikka olikin suuri päällikkö, oli epäsovussa oman heimonsa kanssa, vaikkakin toisinaan toimi heidän kanssaan täysin yksimielisesti. Hänellä oli suuri kota, se oli totta, mutta harvoin hän siellä asusti. Teeskennellen olevansa englantilaisten ystävä hän oli ollut kesän heidän palveluksessaan, vaikkakin oli koko ajan toiminut ranskalaisten hyväksi, ja hänen vaimonsa oli seurannut mukana näillä pitkillä matkoilla, joita usein oli tehty kanotilla. Sanalla sanoen, hänen läsnäolonsa ei ollut salaisuus, koska hänen miehensä harvoin liikkui ilman häntä. Kaikki tämä rohkaisi Mabelia toivomaan, että hänen ystävänsä jättäisi hirsilinnan, niin pian kuin sopiva tilaisuus tarjoutuisi.

He tutkivat saarta niin tarkasti kuin heidän asemansa salli tirkistellen joka puolelle ampumaluukuista ja huomasivat, että valloittajat valmistuivat juhla-aterialle etsittyään kaikkialta esille englantilaisten ruokavarat. Vaikka suurin osa varastoista olikin hirsilinnassa, löysivät he kuitenkin kylliksi jokapäiväisistä käyttövaroista. Kuolleet oli korjattu pois ja aseet oli tuotu yhteen kasaan lähelle juhlapaikkaa. Kevät huomautti, että jostakin erikoisesta syystä kuolleet oli joko haudattu tai kätketty näkyvistä pensaikkoon. Mitään ei saarella ollut muutettu, sillä joukon tarkoitus ilmeisesti oli pettää kersantin joukko, kun he retkeltänsä palaisivat. Hän osoitti Mabelille erästä miestä, joka oli kiivennyt puuhun ilmoittaakseen omillensa heti, jos huomaisi veneen joltakin suunnalta lähestyvän, vaikkakin he näyttivät aavistavan, että vain sattuma toisi heidät takaisin näin pian. Tällä hetkellä ei ollut odotettavissa hyökkäystä hirsilinnaa vastaan, ja Kevät huomautti, ettei sitä millään tavalla vahingoitettaisi ennen kersantin paluuta, sillä muuten voisi Haukansilmän terävä silmä huomata asiain oikean tilan. Vene oli kuitenkin viety toiselle puolen ja kätketty lahdenpoukamaan intiaanien kanottien luo.

Kevät sanoi nyt haluavansa ystäviensä luo, sillä hetki oli oikein sopiva hänen jättää hirsilinna. Mabelin epäluulot taas heräsivät, kun he astuivat portaita alas, mutta jo seuraavana hetkenä hän hylkäsi sellaiset tunteet epäoikeutettuina toveriansa kohtaan ja arvottomina hänelle itsellensä ja heidän päästyään alakertaan hänen luottamuksensa taas oli horjumaton. Salvat avattiin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen ja ennenkuin viimeinen salpa nostettiin, Kevät asettui niin, että hänen hoikka vartalonsa saattoi puikahtaa raosta eikä tarvinnut ovea avata ihan selälleen. Sykkivin sydämin Mabel taas sulki oven, ja ensimmäistä salpaa asettaessaan hän olisi voinut kuulla sydämensä lyönnit. Nyt kuitenkin tuntui jo turvallisemmalta ja toiset kaksi salpaa asetettiin hätiköimättä paikoilleen. Sen tehtyään hän kiipesi toiseen kerrokseen, josta hän saattoi edes osiksi nähdä, mitä ulkona tapahtui.

Pitkät, tuskalliset ja ikävät tunnit kuluivat eikä Mabel saanut Keväältä pienintäkään viestiä. Hän kuuli villien kirkunan, -- sillä he olivat löytäneet viinaa ja se sai heidät unohtamaan kokonaan varovaisuuden -- näki joskus ampuma-aukoista vilahduksen heidän inhoittavista olennoistaan tuntien joka hetki heidän peloittavan läsnäolonsa ja kaikki, mitä hän kuuli ja näki, olisi voinut hyytää veren hänen suonissaan, ellei hän jo ennemmin olisi nähnyt vielä kauheampia näytelmiä. Puolenpäivän seuduissa hän luuli näkevänsä valkoisen miehen saarella villien joukossa, vaikkakin hänen pukunsa ja esiintymisensä sai Mabelin aluksi pitämään häntä vasta-saapuneena villinä. Hänen kasvonsa, vaikkakin tummat ja likaiset, ilmaisivat kuitenkin Mabelille, että ensimmäinen otaksuma oli oikea, ja hänestä tuntui lohduttavalta tietää, että oli yksi, jonka asema intiaanien joukossa oli kai jokseenkin sama kuin hänenkin ja joka tarpeen tullen varmaankin koettaisi puolustaa häntä. Mabel-rukka vähän tiesi, miten heikosti valkoihoiset kykenivät vaikuttamaan villeihin liittolaisiinsa, kun nämä olivat päässeet verenmakuun ja miten vähän he kykenivät näitä estämään kauheimmistakaan ilkitöistä.

Päivä tuntui Mabelista kuukauden pituiselta ja vain ne hetket, jotka hän käytti rukoukseen, kuluivat kiduttamatta häntä. Näin hän koetti saada lohtua, ja jokaisen sellaisen hetken jälkeen hän tunsi mielensä rohkeammaksi ja asemansa varmemmaksi. Hän ymmärsi Kevään perusteluja ja alkoi varmistua siinä luulossa, että villit jättäisivät hirsilinnan hävittämättä niin kauaksi, kuin hänen isänsä palaisi, koska he toivoivat voivansa yllättää hänet hänen aavistamattaan, eikä hänellä siis tällä hetkellä ollut suoranaista vaaraa. Mutta tulevaisuus ei näyttänyt antavan toivolle sijaa ja hän alkoi mietiskellä, miten menettelisi, jos hänen olisi antauduttava. Silloin hänen mieleensä johtui Nuolenpään ihailu, ja sankarittaremme hyvin tiesi, että sellainen kohtalo oli tullut monen osaksi hänen sukupuolestaan. Vaikka he olivatkin hengissä pelastuneet, olivat he joutuneet lopuksi elämäkseen voittajan kodan asukkaiksi. Sellaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään saaden hänet tämän tästä lankeamaan polvilleen ja rukoilemaan voimaa tässä ahdistuksessa.

Päivän kestäessä sankarittaremme asema oli koko ajan levottomuutta herättävä, mutta kun ilta heitti varjojaan yli saaren, se kävi kauhistavan peloittavaksi. Villit olivat nyt juoneet kaiken englantilaisilta ryöstämänsä viinan ja joutuneet sellaiseen raivoon, että hyppivät ja kirkuivat, kuin paholainen olisi heidät riivannut. Kaikki ranskalaisen päällikön yritykset pitää heitä aisoissa olivat aivan hyödyttömät ja viisaasti kyllä hän itse oli vetäytynyt läheiselle saarelle, jossa hän oli tarpeellisen välimatkan päässä siinä tapauksessa, että hänen ystäviensä mieleen johtuisi kohdella häntä, kuten muitakin valkoihoisia. Ennen lähtöänsä oli hänen kuitenkin henkensä kaupalla onnistunut sammuttaa tuli ja hävittää kaikki tavalliset sytytysvehkeet. Tähän varovaisuustoimenpiteeseen hän oli ryhtynyt estääkseen intiaaneja polttamasta hirsilinnaa, joka olisi tehnyt tyhjäksi hänen lähimmät suunnitelmansa. Hän yritti myöskin ottaa heidän aseensa, mutta se oli mahdotonta, koska heidän puukkonsa ja sotakirveensä riippuivat vyössä, sillä pyssyjen valtaaminen ei olisi mitään hyödyttänyt, koska he kuitenkin tällaisissa tilaisuuksissa käyttivät näitä lähimpiä aseita. Tulen sammuttaminen oli ollutkin sangen viisas ajatus, sillä tuskin oli päällikkö poistunut, kun yksi todellakin ehdotti, että he polttaisivat hirsilinnan. Nuolenpääkin oli vetäytynyt pois heti, kun huomasi heimolaistensa joutuvan pois järjiltään, ja asettunut muutamaan pirttiin, jossa hän heittäytyi oljille saadakseen sitä lepoa, jonka kahden yön tarkka vaaniskelu oli tehnyt tarpeelliseksi. Siitä seurasi, ettei intiaanien joukkoon jäänyt ainoatakaan, joka olisi pitänyt Mabelin turvallisuudesta huolta, vaikkapa he olisivat tienneetkin hänen läsnäolostansa, ja kahdeksan tai kymmenen hirviönnäköistä juopunutta riiviötä otti polttoehdotuksen hyväksyvästi kirkuen ja meluten vastaan.

Mabelille tämä oli hirvittävä hetki. Juopuneina intiaanit vähät välittivät niistä kivääreistä ja tavaroista, mitä täällä mahdollisesti säilytettiin, yhtä vähän kuin ihmisistäkään, joita he hämärästi aavistivat siellä olevan, ja he lähestyivät hirsilinnaa hurraten ja kirkuen kuin paholaiset. He olivat nousuviinassa ja ripeimmillään ja ensimmäinen yritys oli tehty ovelta, jota vastaan he ruumiillaan ryntäsivät kaikin voimin. Mutta se oli tehty jykevistä hirsistä ja kesti vankkumatta kaikki heidän koetuksensa. Vaikka sata miestä tällä tavalla olisi yrittänyt, olisi se ollut yhtä turhaa. Sitä Mabel ei kuitenkaan tiennyt, ja sydän kurkussa hän odotti, milloin villien ryntäys onnistuisi. Vihdoin hän huomasi, että ovi kesti kuin kallioseinä vähintäkään peräänantamatta, ja vain raskaitten saranain narahtelu ilmaisi, ettei se ollut samaa seinää. Se rohkaisi häntä ja hän kiipesi muutamalle ampuma-aukolle saadakseen selville, kuinka suuri häntä uhkaava vaara oli. Hiljaisuus, joka ensi yritystä seurasi, lisäsi hänen pelkoansa, sillä mikään ei tee uhkaavaa vaaraa niin suureksi kuin tietämättömyys, miten ja mistä se tulee.

Mabel huomasi, että pari kolme penkoi tulisijaa, josta he sammutetusta tuhasta löysivät pieniä lämpimiä hiiliä. Tuli näytti kokonaan sammuneen ja joku valkoihoinen olisi hylännyt toivottomana tällaisen työn, mutta nämä luonnonlapset olivat eläneet niin paljon erämaassa, että he voivat saada tulen syttymään ilman sivistyneen elämän välineitäkin. He kokosivat kuivia lehtiä ja puhuivat hiiliin, kunnes saatiin syttymään pieni liekki. Lehtiä ja kuivia oksia koottiin nyt oven eteen, ja kun Mabel katseli muutamasta aukosta, hän huomasi, miten tuli tarttui oksasta oksaan, kunnes koko kasa loimusi iloisissa liekeissä. Heitettyään tuleen vielä suuret määrät kuivia puita ja pilkkeitä intiaanit julmasti riemusta kirkuen poistuivat varmana siitä, että nyt heidän tekonsa onnistui. Liekit kasvoivat kasvamistaan, kunnes ne löivät siihen aukkoon, josta Mabel katseli ja pakottivat hänet peräytymään pois. Kun hän pääsi toiseen päähän huonetta, leimusivat liekit sisään siitä aukosta, josta hän oli poistunut, ja valaisivat tätä puolipimeää huonetta kertoen lohduttomalla tavalla Mabelille, millainen hänen loppunsa oli oleva. Pelastuksen tie oli tukossa, sillä ainoa ovi oli liekkien peitossa ja niinpä hän lankesi polvilleen viettääkseen rukoillen elämänsä viimeisen hetken. Minuutin ajan olivat hänen silmänsä suljettuina ja hänen sielunsa näytti siirtyneen kauaksi tästä kauhun paikasta. Mutta elämänhalu oli kuitenkin liian voimakas ja vaistomaisesti hän avasi silmänsä huomaten suureksi ihmeekseen, että liekit olivat asettuneet. Ampuma-aukon ympärillä olivat puut hiiltyneet ja heikko liekki pilkahti niistä silloin tällöin ilmavirran vaikutuksesta. Muutamassa nurkassa oli vesitynnyri, ja Mabel toimien enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana otti siitä kiulun vettä täyteen ja kaasi sen hiiltyneille puille. Savu esti häntä katsomasta alas pariin minuuttiin, mutta kun se hälveni sen verran, että hän saattoi lähestyä sitä, löi hänen sydämensä rajusti ilosta, sillä hän huomasi, että rovio oven edestä oli heitetty syrjään ja ovi valeltu vedellä, niin että se oli kokonaan sammunut, vaikkakin siitä vielä kohosi höyrynsekaista savua.

"Kuka siellä on?" kysyi Mabel asettaen suunsa ampuma-aukkoon. "Kenen ystävällisen käden on hyvä Luoja lähettänyt minun turvakseni?"

Hän kuuli alhaalta keveitten askelten sipsutusta ja huomasi, että ovea varovasti jytyytettiin.

"Kuka tahtoo päästä sisään? Oletko se sinä, iäkäs, rakas eno?"

"Suolavesi ei täällä. Avaa kiire", kuului vastaus, "tahtoo pääsee sisään."

"Jumala sinua siunatkoon, Jumala siunatkoon sinua, Kevät!" huudahti sankarittaremme melkein pois suunniltaan ilosta. "Jumala on lähettänyt sinut hyvänä enkelinänsä suojelemaan minua!"

Mabel sai nyt vilkkautta liikkeihinsä ja muutamissa minuuteissa nämä kaksi olivat yläkerrassa istuen, kuten ennenkin käsi kädessä ja pieninkin epäluulo oli hävinnyt Mabelin mielestä.

"Sano minulle nyt, Kevät", virkkoi Mabel niin pian kuin oli päästänyt toisen lämpimästä syleilystä -- "oletko sinä nähnyt tai kuullut mitään minun enoparastani."

"Ei tietää. Joku ei näkee hänet; joku ei kuulee hänet; joku ei tietää mikään. Suolavesi mennyt jokelle, minä luulee, minä ei löytää hänet. Majoitusmestari mennyt myös. Minä etsii, etsii, etsii, mutta ei näkee kumpikaan ne."

"Jumalan kiitos! He ovat varmaankin pelastuneet, vaikk'emme tiedä, miten. Luulen nähneeni jonkun ranskalaisen täällä saarella, Kevät."

"On. Ranskalainen kapteeni tullut ja myös mennyt. Intiaanit paljo saarella."

"Oi, Kevät, Kevät, eikö ole mitään keinoa varoittaa rakasta isääni joutumasta intiaanien salaisen väijytyksen uhriksi?"

"Ei tietää. Luulee, että soturit odottaa pensaikkoissa. Yenkeesit menettää päänahka."

"Toden totta, Kevät, sinä, joka olet niin paljon auttanut tytärtä, et voi kieltäytyä auttamasta myöskin isää."

"Ei tuntee isä, ei rakastaa isä. Kevät rakastaa oma heimo, auttaa Nuolenpää, mies rakastaa päänahka."

"Mutta sinä itse, Kevät? Minä en voi, en halua uskoa, että tahdot nähdä koko meidän väkemme murhattuna!"

Kevät käänsi tummat silmänsä Mabeliin ja hetkisen hänen katseensa oli terävä, mutta pian se muuttui hellänsurumieliseksi.

"Lilja yenkeesi tyttö?" kysyi hän, niinkuin asia olisi hänelle ollut tärkeä.

"Tietysti, ja yenkeesityttönä minä tahdon pelastaa maanmieheni teurastuksesta."

"Paljo hyvä, jos voi. Kevät ei yenkeesi. Kevät tuskaroora, saanut tuskaroora mies -- tuskaroora sydän -- tuskaroora tunne -- kaikki tuskaroora. Ei tahtooko Lilja sanoo, isä tullut voittamaan ranskalainen?"

"Kuinka minä kehuisin?" vastasi Mabel puristaen melkein epätoivoissaan toisen kättä. "Kuinka minä tällaisessa tilassa kehuisin? Mutta sinä palvelet minua, Kevät, autat minua, olet pelastanut minut. Miksi sinä olet sen tehnyt, jos sinun tunteesi ovat samat kuin muidenkin tuskaroorain?"

"Ei tuntee vain kuin tuskaroora -- tuntee kuin tyttö -- kuin vaimo. Rakastaa kaunis Lilja. Lilja hyvä asuu minun rintassa."

Mabel suli kyyneliin ja painoi tätä altista olentoa sydäntänsä vasten. Kului melkein minuutti, ennenkuin hän kykeni edelleen kyselemään, mutta sitten hänen kysymyksensä olivatkin rauhalliset ja johdonmukaisemmat kuin äsken.

"Sano minulle pahinkin, Kevät", hän virkkoi. "Tänään sinun heimolaisesi juovat ja juhlivat; mitä he tekevät huomenna?"

"Ei tietää, pelkää näkee Nuolenpää, pelkää kysyy kysymys; luulee, punanen mies menee piilo, odottaa yenkeesi tulee."

"Eivätkö he aio koettaa saada hirsilinnaa haltuunsa? Sinä näet, mitä he voivat tehdä, jos tahtovat."

"Liian paljo viina. Nuolenpää nukkuu, tai ei uskaltaa; ranskalainen kapteeni mennyt pois, tai ei uskaltaa. Kaikki nukkuu nyt."

"Ja sinä luulet, että minä olen turvassa ainakin tämän yön?"

"Liian paljo viina. Jos Lilja kuin Kevät, tekee nyt paljo apu oma heimo."

"Minä olen sinun kaltaisesi, Kevät, ja toivoessani voida auttaa maanmiehiäni, minä uskallan ryhtyä yhtä rohkeaan tekoon kuin sinäkin."

"Ei, ei, ei!" mutisi Kevät matalalla äänellä, "ei ole sydän, ei Kevät antaa tekee, jos uskaltaa. Kevään äiti kerta vanki ja sotilaat juo paljo viina, minun äiti hakkaa sotakirves kaikki päähän. Niin tekee intiaanivaimo, kun oma heimo uhkaa vaara ja tahtoo ottaa päänahka."

"Sinä puhut totta", virkkoi Mabel väristen ja vaistomaisesti työnsi luotaan Kevään käden. "Minä en voi tehdä sellaista. Minulla ei ole voimaa, ei rohkeutta, eikä halua tahrata käsiäni vereen."

"Minä myös luulee niin. Sinä on siis hirsilinnassa. Hirsilinna hyvä, ei antaa päänahka."

"Sinä luulet siis, että minä olen täällä turvassa ainakin niin kauan kuin isäni tulee?"

"Tietää, että on. Ei uskaltaa koskee hirsilinna huomenna. Kuule! Kaikki hiljaa nyt. Juo viina, kunnes pää putoo näin, sitten makaa kuin hako."

"Eikö minun pitäisi paeta? Eikös saarella ole useita kanotteja? Eikö minun pitäisi ottaa yhtä ja mennä ilmoittamaan isälleni, mitä on tapahtunut?"

"Osaako käyttää airot?" kysyi Kevät luoden salaisen silmäyksen toveriinsa.

"Ehk'ei niin hyvästi kuin sinä, mutta toki niin paljon, että pääsen täältä pois aamuun mennessä."

"Mitä tekee sitten? Ei jaksaa soutaa kuusi -- kymmenen -- kahdeksan penikulma!"

"Sitä en tiedä. Minä teen kuitenkin mitä tahansa varoittaakseni isääni ja kelpo Haukansilmää ja koko joukkoa uhkaavasta vaarasta."

"Rakastaa Haukansilmä?"

"Jokainen, joka hänet tuntee, rakastaa häntä. Sinäkin pitäisit, ei, rakastaisit häntä, jos tuntisit hänen sydämensä!"

"Ei pitää hänet yhtään -- liian hyvä pyssy -- liian hyvä silmä -- liian paljo ampuu irokeesit ja Kevään heimo. Täytyy ottaa hänen päänahka, jos voi."

"Ja minun täytyy se pelastaa, jos voin, Kevät. Siinä asiassa me olemme täydelleen eri mieltä. Minä etsin kanotin nyt, kun kaikki nukkuvat ja jätän tämän saaren."

"Ei voi; Kevät ei sallii; kutsuu Nuolenpää."

"Kevät, sinä et tahdo pettää minua? Sinä et voisi saattaa minua turmioon ensin tehtyäsi niin paljon minun hyväkseni."

"Juuri siksi", vastasi Kevät tehden kädellään torjuvan liikkeen ja puhuen sellaisella lämmöllä ja vakavuudella, jota Mabel ei ennen ollut huomannut hänessä. "Huutaa kovasti Nuolenpää. Vaimon huuto herättää soturi ylös. Kevät ei antaa Lilja auttaa vihollinen -- ei antaa intiaani vahingoittaa Lilja."

"Minä ymmärrän sinua, Kevät, ja tunnen, että menettelysi on luonnollinen ja oikeudenmukainen; ja varmaankin on minun parasta jäädä tänne, sillä olen ehkä liioitellut voimiani. Mutta sano minulle: jos minun enoni tulee yöllä ja pyrkii sisään, annathan sinä minun avata oven hänelle?"

"Tietty. Hän on täällä vanki ja Kevät pitää vanki ennempi kuin päänahka; päänahka tyydyttää kunnianhimo, vanki tyydyttää tunne. Suolavesi paljo piilossa, ei tietää itse myös, missä on."

Tässä Kevät nauroi tyttömäisellä, hilpeällä tavallansa, sillä hänestä hänen mielijohteensa oli niin hullunkurinen. Tätä seurasi pitkä keskustelu, jossa Mabel koetti saada selville hänen todellisen tilansa, toivoen samalla keksivänsä jonkun keinon palaavien ystäviensä auttamiseksi. Kevät vastasi kaikkiin kysymyksiin yksinkertaisesti ja varovasti koettaen tarkasti ottaa lukuun kaikki pikku asiatkin, jotka voisivat vaikeuttaa hänen ystäviensä toimintaa. Kaikki tiedot, mitä hän suostui antamaan, voimme supistaa seuraavaan.

Nuolenpää oli kauan ollut ranskalaisten kätyrinä, vaikka tässä tilaisuudessa oli ensi kertaa heittänyt pois naamarin. Hän ei enää voinut jäädä englantilaisten pariin, sillä hän oli huomannut heissä epäluuloa häntä kohtaan ja varsinkin Haukansilmä näytti pitävän häntä silmällä, ja sen vuoksi hän näytti tahtovan kerskua kavalluksellaan mieluummin kuin salata sitä. Hän oli johtanut soturien retkeä saarta vastaan, vaikkakin varsinainen päällikkyys oli mainitsemallamme ranskalaisella upseerilla. Kevät ei kuitenkaan tahtonut sanoa varmaan, oliko saaren keksijä juuri hänen miehensä vai joku toinen. Tästä hän ei puhunut sen enempää, vaan huomautti, että hän ja hänen miehensä olivat vaaniskelleet Lokin liikkeitä silloin, kun he joutuivat Lokilla kiinni. Saaren aseman olivat ranskalaiset saaneet ilmi ihan äskettäin, ja Mabel tunsi piston sydämessään, kun huomasi intiaanivaimon puheessa viittauksen, että joku Duncan of Lundien palveluksessa oleva kalpeanaama on neuvonut tien viholliselle. Tämä oli vain hämärä vihjaus, ja kun Mabel jälkeenpäin mietti sitä, hän luuli toista ymmärtäneensä väärin ja toivoi sydämensä pohjasta, että Jasper Western selviäisi tahratta tästä jutusta.

Kevät ei epäillyt tunnustaa, että hänet oli lähetetty saarelle ottamaan selvää, kuinka paljon oli todella miehiä jätetty, vaikka hän samalla ilmaisi omalla yksinkertaisella tavallaan senkin, että hänen halunsa auttaa Mabelia oli kuitenkin suurimpana syynä hänen tuloonsa. Hänen tietojensa ja omien havaintojensa perustalla vihollinen siis tiesi, kuinka suuri voima oli heitä vastassa. He tiesivät senkin, montako miestä oli mennyt kersantti Dunhamin mukana ja mitä tarkoitusta varten he olivat liikkeellä, vaikk'eivät tienneet, missä paikassa he olivat päättäneet odotella ranskalaisten veneitä. Olisi ollut tavattoman hauska nähdä sitä kiihkoa, millä nämä yksinkertaiset naiset koettivat saada toisensa ilmaisemaan kaikki tietonsa, joita he kumpikin voisivat käyttää omien ystäviensä ja heimolaistensa hyväksi, ja miten tarkasti molemmat karttoivat virkkamasta yhtään ainoata sellaista sanaa, joka voisi vahingoittaa hänen omiansa. Kevät tahtoi tietää, mihin kersantti oli lähtenyt ja koska hän palaisi, aivan yhtä kiihkeästi, kuin Mabel halusi saada selville muita seikkoja. Edellinen asetti kysymyksensä niin taitavasti, että sellainen olisi tuottanut kunniaa korkeammankin sivistyksen saaneelle yksilölle, eikä hän jättänyt käyttämättä mitään kiertotietä, jolla hän luuli saavansa selville tämän kiihkeästi haluamansa asian. Mutta kun Mabel puolestaan kysyi jotakin, joka olisi valaissut villien suunnitelmia ja aikomuksia, hän kuunteli vaieten melkeinpä epäillen eikä vastannut mitään.

Näin kuluivat tunnit ihan huomaamatta, sillä molemmat olivat liian innostuneita ajatellakseen lepoa. Aamupuolella vaati luonto kuitenkin oikeutensa, ja Mabel laskeutui levolle muutamalle sotilaita varten tehdylle olkivuoteelle ja vaipui pian syvään uneen. Kevät lepäsi hänen vierellänsä, ja koko saarella vallitsi metsien pyhä rauha, niinkuin ihminen ei olisi sitä koskaan häirinnyt.