Part 3

"Ainoa vaara oli tulla ammutuksi jostakin vuoren kolosta, kun hän sauvoi venettä koskea ylös, tai suistua suinpäin virtaan etsiessään rannikoilta väijyviä vihollisia. Hän on ollut monessa vaarassa, sillä matkustus vihollismaiden läpi virtaavaa jokea pitkin on täynnä vaaroja."

"Mutta mitä hittoa varten kersantti on viekoitellut minua matkustamaan sataviisikymmentä penikulmaa näissä vaarallisissa erämaissa? Näytä minulle vihollinen ja minä kohtelen häntä, kuten hän minua mutta minua ei ollenkaan miellytä joutua sala-ampujan uhriksi. Ellei pikku Magneettia olisi, niin kääntyisin tällä hetkellä takaisin ja koettaisin niin hyvin kuin voisin päästä Yorkiin -- pitäköön Ontario huolta itsestään ja olkoon sen vesi suolaista tai suolatonta."

"Se ei paljoa asiaa auttaisi, merimies ystäväni, sillä paluutie on paljon pitempi ja melkein yhtä vaarallinen kuin kuljettavakin. Luottakaa meihin, ja me viemme teidät turvaan tai menetämme päänahkamme."

Capilla oli ahtaat polvihousut ja komea peruukki, koska hänen päälakensa oli melkein paljas. Vaistomaisesti hän koetteli kädellään kumpaakin ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että molemmat olivat paikallaan. Pohjaltaan hän oli kuitenkin urhea mies ja oli katsellut monesti kuolemaa silmästä silmään, vaikk'ei koskaan niin peloittavassa muodossa kuin nyt hänen toverinsa sitä kuvailivat. Liian myöhä oli palata. Niinpä hän koetti hymyillä ja saada hyvän tuulensa takaisin, vaikka ei voinutkaan olla partaansa mutisematta ja moittimatta kersanttia, lankoansa, siitä, että tämä oli saattanut hänet pinteeseen.

"En epäile, hyvä Haukansilmä", hän vastasi, kun nämä ajatukset olivat ehtineet selvitä hänen mielessään, "että pääsemme onnellisesti perille. Kuinka kaukana me nyt lienemme linnasta?"

"Vähän enemmän kuin viidentoista penikulman päässä. Ne ovat lyhyitä penikulmia, koska meillä on voimakas myötävirta, jos mingot antavat meidän rauhassa kulkea."

"Otaksun, että meillä on metsää sekä ala- että ylähangalla?"

"Kuinka?"

"Minä tarkoitan vain, että me tämän jälkeenkin saamme pujotella noiden kirottujen puiden lomitse, kuten tähänkin asti."

"Ei ollenkaan. Nyt te saatte matkustaa veneellä, ja Oswegon rannoilta on jokeen kallistuvat puut puhdistettu. Me kuljemme myötävirtaan niin pian kuin suinkin."

"Mutta mikä suojaa meitä mingojen kuulilta, kun kierrämme niemiä tai kiinnitämme kaiken huomiomme soljuviin aaltoihin?"

"Herra -- Hän, joka on niin monia auttanut suuremmista vaikeuksista. Monen monta kertaa, kun pääni on ollut menettämäisillään tukan, nahan ja kaikki, on Hän ollut tukeni ja kilpeni. En ole koskaan lähtenyt taisteluun ajattelematta tätä suurta ystävää, joka voi taistelussa tehdä enemmän kuin lukemattomat sotalaumat."

"Totta, totta, siinä voi olla kylliksi metsänkävijälle, mutta me merimiehet rakastamme aavoja ulapoita yli kaiken emmekä vaivaa aivojamme turhalla, vaan teemme sen, mikä edessä on välittämättä vedenalaisista vaaroista, puista ja kallioista."

"Välittämättä Jumalastakaan, sen uskallan sanoa, jos oikein ymmärrän. Annan sanani siitä, herra Cap, ettei mikään taistelu käy huonommin siksi, että Herramme on rinnallanne. Katsokaapas Suurta Käärmettä tuossa. Voitte nähdä puukon arven vasemmasta korvasta pitkin kaulaa. Ei mikään muu kuin minun pitkän pyssyni kuula olisi pelastanut hänen päänahkaansa sinä päivänä. Kun mohikaani puristi kättäni ja vakuutti, että sillä teolla olin ansainnut hänen ikuisen ystävyytensä, sanoin minä: 'Ei, se oli Herra, joka salli minun oikealla hetkellä suorittaa vapautustyön, muuten olisit hävinnyt savuna ilmaan.' Tietysti, kun oikein asiaa ajattelee, minä suoritin sen omalla aseellani. Kun näkee sotakirveen heilahtavan ystävän pään päällä, saa se jokaisen päättämään äkkiä ja toimimaan samalla, muutenhan Käärmeen henki olisi samassa tuokiossa saanut liidellä hänen kansansa onnen maille."

"Tulkaa, tulkaa, Haukansilmä, tämä lörpöttely on yhtä pahaa kuin tulla nyljetyksi päästä hännäntutkaimeen. Meillä on vain muutamia tunteja auringon laskuun ja on siis parasta laskea virtoja vilisten niin pian kuin suinkin. -- Magneetti, ystäväni, etkö sinä jo joudu matkalle?"

Magneetti hätkähti, punastui ja valmistui pikaista lähtöä varten. Hän ei ollut kuullut tavuakaan äskeisestä keskustelusta, sillä Vesikoira, kuten nuorta Jasperia useimmiten nimitettiin, oli vallannut koko hänen huomionsa kertomalla niistä seuduista, joihin hän oli matkalla, hänen isästänsä, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin lapsena ja elämästä linnan varustusten suojassa. Huomaamattaan hän oli niin syventynyt kuuntelemaan toisen vilkasta puhetta, ettei hän ollenkaan välittänyt vähemmän miellyttävistä asioista. Lähtökiire lopetti keskustelun, ja hetkessä olivat kaikki valmiit matkaa varten. Ennenkuin he jättivät paikan, hämmästytti Haukansilmä myöskin opastoverejansa keräämällä suuren joukon oksia ja heittämällä ne hiillokselle. Joukossa oli paljon tuoreita oksia ja niistä lähti sangen musta savu.

"Peitä tarkasti jälkemme, Jasper", hän sanoi, "silloin savu hyödyttää meitä mieluummin kuin vahingoittaa. Jos mingoja on jokukaan tusina kymmenen penikulman piirissä meistä, niin ainakin muutamia niistä on vuorilla tai puissa keksiäkseen jostakin savun. Antaa niiden nähdä savun, se voi tehdä niille hyvää. Ne ovat kyllä tervetulleita tänne jätteillemme."

"Mutta eikö savu johda niitä jäljillemme?" kysyi nuorukainen, jonka suojeleva vaisto oli tullut moninkerroin voimakkaammaksi sen jälkeen, kun hän oli tavannut Magneetin. "Mehän tallaamme melkoisen polun tästä joelle mennessämme."

"Kuta leveämpi, sen parempi. Sillä päästyämme kerran joelle, on mingojen mahdoton tietää, minne päin olemme menneet, ylös vai alas. Vesi on ainoa aine luonnossa, joka voi täydellisesti huuhtoa pois jäljen eikä sekään aina, jos vainu on kylliksi hyvä. Katsohan, Vesikoira, jos mingot ovat huomanneet meidät putousten alapuolella, he rientävät tätä savua kohti ja päättävät luonnollisesti, että ne, jotka kerran ovat lähteneet kulkemaan vastavirtaan, kulkevat virtaa ylös edelleen. Jos he tietävät jotakin, tietävät he sen, että linnasta on lähtenyt tiedustelijoita matkalle. Eikä mingon järki voi ymmärtää sitä, että me huvin vuoksi olisimme täällä käyneet kääntyäksemme samana päivänä takaisin, vaikka se huvi olisi voinut maksaa päänahkamme."

"Eivät suinkaan", lisäsi Jasper, joka puheli erillään toisista Haukansilmän kanssa, kun he olivat matkalla joelle, "he voi tietää mitään kersantin tyttärestä, sillä hänen tulonsa on pidetty mitä täydellisimmin salassa."

"Eivätkä he saisi mitään tietääkään", sanoi Haukansilmä astellen tarkasti Mabelin jälkiin hävittääksensä ne, "ellei tuo suolaveden kala olisi laukkuuttanut sisarensa tytärtä ympäri metsää kuin mikäkin villi varsa."

"Hirvenvasa, kai tarkoitat, Haukansilmä."

"Eikös hän olekin kummallinen jääräpää? Minä tulen toimeen sinunlaisesi merimiehen kanssa, Vesikoira, eikä meillä ole niin suunnatonta eroa, vaikka toisen mieli tekee vesille ja toisen metsiin. Kuules, Jasper", kuiskasi metsästäjä nauraen harmittomalla tavallaan, "koetetaanpas hänen luonnettaan ja annetaan hänen laskea koskista."

"Mutta mitenkäs silloin käy hänen kauniille sisaren tyttärelleen?"

"Hänelle siitä ei ole mitään vaaraa. Hänen täytyy kaikissa tapauksissa toisten kanssa kulkea rantoja myöten putousten ohi. Mutta sinä ja minä koettelemme tätä Atlantin elävää. Saamme nähdä, ottaako hänen tuluksensa tulta, ja hän saa kokea yhden rintamakepposistamme."

Nuori Jasper hymyili, sillä mielellään hän tahtoi olla leikissä mukana, varsinkin, kun häntä Capin ylimielisyys melkolailla harmitti. Mutta Mabelin suloiset kasvot, notkea olento ja herttainen hymy olivat kuin kilpenä, joka suojeli hänen setäänsä ajatellulta kokeelta.

"Ehkäpä kersantin tytär pelästyy", hän sanoi.

"Eikö mitä, jos hänessä on vähänkin isänsä rohkeutta. Ei hän näytä ollenkaan heikolta astialta. Jätä asia minun huolekseni, Vesikoira, minä kyllä sen järjestän yksin."

"Et yksin, Haukansilmä. Sinä hukuttaisit molemmat. Jos yksikään koski lasketaan, täytyy minun olla veneessä."

"Hyvä, siihen kyllä suostun. Poltammeko piipun sovinnon merkiksi?"

Jasper nauroi, nyökkäsi myöntävästi päätään ja niin oli asia päätetty. Nyt olikin seurue päässyt kanoteille, joihin he melkein äänettöminä asettuivat.

III LUKU.

"Ei peltomiestä näillä mailla nähty, ei aura muinoin vakojansa luonut; vain veden laulu sulosoinnullansa on erämaahan vaihtelua suonut; ja kuohui kosket, leikki vuoripurot ja korkealle kumpus lähteen vesi."

_Brayant_.

Kuten tunnettua, ovat ne joet, jotka tulevat Ontarioon etelästä, yleensä kapeita ja tyyniä, mutta syviä. Tästä säännöstä on kyllä poikkeuksia, sillä monet ovat virtavia ja useissa on koskia. Varsinkin siinä joessa, jota ystävämme kulkivat, oli niitä runsaasti. Oswegon muodostavat Oneida ja Onondaga ja molemmat tulevat suurista järvistä. Ensin se kulkee kymmenisen penikulmaa tasaisten seutujen läpi, kunnes se saapuu omituiselle pengermälle, jolta se muodostaa kymmenen tai viidentoista jalan korkuisen putouksen jatkaakseen sitten matkaansa, kuten syvät ja vesirikkaat joet ainakin, tyynenä ja juhlallisena Ontarion avaraan helmaan. Vene, jolla Cap seuralaisineen oli tullut aina mohokkien viimeiseltä sotilasasemalta, Fort Stanwixista, asti, oli tämän joen rannalla ja siihen nyt astui koko joukko, paitsi Haukansilmä, joka jäi rannalle työntääkseen veneen vesille.

"Kuule, Jasper", sanoi metsänkävijä nuorelle merimiehelle, joka oli Nuolenpäältä vallannut ohjaajan paikan, "sauvo tässä rannassa venettä ylöspäin ja käännä vasta sitten myötävirtaan. Jos joku pirullisista mingoista tapaa jälkemme, seuraa hän luonnollisesti niitä tänne rannalle, ja jos he huomaavat, että olemme lähteneet vastavirtaan, uskovat he varmasti, että olemme matkalla edelleen vastavirtaan."

Jasper käänsi veneen, kuten oli käsketty, ja työntäisten sen ulos rannasta heittäytyi Haukansilmä siihen. Mutta heti, kun se oli ehtinyt keskelle jokea, käännettiin se, ja äänettömästi se solui myötävirtaan.

Alus, jolla Cap ja hänen sisarensa tytär olivat pitkän ja vaiherikkaan matkansa tehneet, oli intialainen kaarnavene, joka keveytensä ja kantavaisuutensa vuoksi niin mainiosti soveltuu kulkemaan jokia, joissa matalikot, vedenalaiset puut ja monet muut esteet asettuvat tielle. Kaksi miestä, jotka muodostivat laivaväen, saattoi kantaa sitä pitkiä matkoja, kun vain matkatavarat siitä pois tyhjennettiin, eikä se olisi ollut liian raskas yhdenkään miehen kannettavaksi. Kuitenkin se oli pitkä ja tilava, mutta vaati perämieheltä ja muulta väeltä tavatonta taitoa, ettei se keikahtanut kumoon. Muutamien tuntien harjoituksen jälkeen olivat Cap ja Mabel tottuneet sen tapoihin niin hyvin, että he nyt aivan tyyninä istuivat paikoillaan, eikä kolmen oppaan tuottama lisäpaino näyttänyt liiaksi rasittavan sitä, sillä leveä tasainen pohja painui vain hiukan syvemmälle veteen jättäen varppeet melkein yhtä kauaksi vedenpinnasta kuin ennenkin. Se oli tavattoman siististi tehty keveistä rakennusaineista ja vahvistettu nahkahihnoilla, ja vaikka se näytti niin keveältä, olisi se kuitenkin kantanut kahdesti niin monta ihmistä kuin nyt.

Cap oli asettunut matalalle teljolle keskelle venettä, ja Suuri Käärme oli polvillaan hänen vieressään; Nuolenpää vaimoineen istui kokan puolella. Mabel oli puoliksi pitkänään setänsä takana, kun taas Haukansilmä ja Vesikoira seisoivat suorina, toinen kokassa ja toinen perässä kumpikin meloen pitkin, voimakkain, äänettömin vedoin. Keskustelu aleni hiljaiseksi, sillä koko seurue tunsi, että varovaisuus oli tarpeen heidän lähestyessään linnaa, varsinkin kun metsä ei enää suonut suojaa.

Juuri tällä kohdalla Oswego oli syvä, tumma virta, ei kovin leveä, ja se oli uurtanut tyynen synkännäköisen tiensä riippuvien puiden alitse, niin että vain muutamissa kohdissa vilahti taivas oksien välitse. Siellä täällä oli joku metsän jättiläinen puoliksi kaatunut poikittain sen yli, niin että tuon jättiläisen jäseniä täytyi katkoa ja monessa paikoin pienempien puiden oksat kylpivät syvällä veden pinnan alla. Tätä on laulaja ihanasti kuvannut runossaan, jonka olemme lainanneet tämän luvun alkuun: vuosisatain kuihtuva kasvullisuus oli lihottanut maan, ja joen mutainen tulvavesi ravitsi "ääretöntä erämaata", kuten Brayantin vilkas kynä on jossakin kirjoittanut. Lyhyesti: kuva esitti rikasta, uhkuvaa luontoa, ennenkuin ihmiskäsi oli sitä taltuttanut --; villissä rehevyydessään se salaperäisellä sulollaan valloitti kulkijan sydämen. On muistettava, että tämä oli vuonna 175--, siis paljon ennen kuin hyödyn tavoittelu oli johtanut ihmistä levittämään viljelystään New Yorkista länteen päin oleviin erämaihin. Näihin aikoihin oli täällä kaksi suurta sotatarpeitten kulkutietä New Yorkin siirtokunnasta Canadan rajaseuduille. Toisen muodostivat Champlainin ja Georgen järvet yhdessä Mohowk-, Wood-Green- ja Oneida-jokien kanssa ja toisen se joki, jota olemme kuvanneet. Näiden molempien teitten varsille oli perustettu sotilasasemia, mutta Mohowkin latvoilla olevalta linnalta Oswegon suulla olevalle oli sata penikulmaa, ja se matka oli nyt Capin ja Mabelin Nuolenpään johdolla kuljettava.

"Joskus minä toivon, että rauha palaisi taas", sanoi Haukansilmä, "jolloin voisi kulkea metsissä vaanimatta muita vihollisia kuin eläimiä ja kaloja. Totta totisesti olemme tuon Käärmeen kanssa onnellisina kulkeneet näitä virtoja pitkin ja syöneet hirviä, lohia ja taimenia eikä ole tarvinnut ajatella mingoja eikä päänahkaa. Toivon, että ne siunatut päivät palaisivat, sillä minun kutsumukseni ei suinkaan liene tappaa kanssaihmisiäni. Uskon, ettei kersantin tytär pidä minua raukkana, vaikkapa luonteessani onkin inhimillisiä piirteitä."

Lausuttuaan tämän puoliksi kysyvän huomautuksen, katsoi Haukansilmä taaksensa, ja vaikka puolueellisinkaan ystävä ei olisi voinut väittää hänen päivettyneitä kasvojansa kauniiksi, huomasi Mabel kuitenkin hänen hymynsä viehättäväksi, sillä koko hänen olennostaan säteili viisaus ja suoruus, joka rehellisyydellään valloitti kaikki ensi näkemältä.

"Enpä usko, että isäni olisi raukkaa lähettänyt johtamaan tytärtänsä erämaan läpi", vastasi nuori nainen hymyillen yhtä kohteliaasti kuin toinenkin, mutta paljoa suloisemmin.

"Eipä suinkaan. Kersantti on ymmärtäväinen mies, ja monet ovat ne marssit ja taistelut, jotka olemme käyneet käsi kädessä, kuten hän sanoo -- vaikka minä aina pidän raajani vapaina lähestyessäni ranskalaista tai mingoa."

"Sitten te olette se nuori ystävä, josta isäni niin usein on kirjeissään puhunut?"

"Hänen _nuori_ ystävänsä -- kersantti on kolmekymmentä vuotta minua edellä; niin, hän on kolmekymmentä vuotta minua vanhempi ja yhtä monta minua parempi."

"Ehkäpä ei tyttären silmissä, ystäväni Haukansilmä", pisti siihen Cap, jonka mieli alkoi virkistyä, kun huomasi veden juoksun yhä enemmän ja enemmän vilkastuvan. "Kolmekymmentä vuotta, joita te etuna pidätte, eivät yhdeksäntoista-vuotiaan tyttären silmissä merkitse samaa."

Mabel punastui ja välttääkseen kokassa olevien katsetta hän käänsi päänsä toisaalle, mutta sieltä häneen tuijottivat nuoren perämiehen silmät. Viimeisenä pelastuskeinona hänen eloisat sinisilmänsä hakivat turvaa vedenkalvosta. Juuri sinä hetkenä kuului puiden muodostamaa kujaa pitkin mahtava veden kohina, joka sai Capin heristämään korviansa, kuten koira, joka kuulee kaukaisen haukunnan.

"Kuulkaas tuota suloista ääntä; se on varmaankin teidän järvenne aaltojen loiske rantoja vasten", hän sanoi.

"Eipä niinkään", vastasi Haukansilmä, "se on vain tämä virta, joka kohisee kulkiessaan muutamien kallioiden yli puolisen penikulmaa tästä alaspäin."

"Onko tässä joessa putouksia?" kysyi Mabel, ja kirkas puna lehahti hänen kasvoilleen.

"Hitto vie, herra Haukansilmä, tai te herra Vesikoira" -- sillä näin alkoi Capkin Jasperia nimittää, "eikö olisi parasta kääntää venettä hiukan ja kulkea lähemmiten rantaa? Näiden putouksien yläpuolellahan on tavallisesti nielevä virta ja ennen menisi hornan kuiluun kuin laskisi kosken pyörteihin."

"Luottakaa meihin, Cap ystävämme", vastasi Haukansilmä. "Me olemme vain suolattoman veden kulkijoita emmekä edes siinä erittäin taitavia, se on totta, mutta me ymmärrämme virtoja ja putouksia ja laskiessamme niistä koetamme parhaamme, ettemme saattaisi kasvatustamme häpeään."

"Laskea niitä!" huudahti Cap. "Oletteko hullu, mies? Ette suinkaan uneksikaan, että voisitte laskea koskea tällä kaarnan palalla, joka on kuin munankuori!"

"Totta kai! Tie käy putousten kautta ja sitä on paljon helpompi kulkea kuin kantaa venettä ja tavaroita kokonainen penikulma maata pitkin."

Mabel käänsi kalpeat kasvonsa nuoreen peränpitäjään, sillä tuulen leyhkä toi uudestaan kohinan hänen korviinsa ja se tuntui kerrassaan kammottavalta, kun sen syyn oli saanut tietää.

"Me laskemme naiset ja intiaanit maihin", huomautti Jasper tyynesti, "ja me kolme valkoista miestä, jotka kaikki olemme tottuneet vesillä kulkemaan, laskemme veneen varmasti alas, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta."

"Ja me luotamme suuresti teidän apuunne, herra merenkulkija", sanoi Haukansilmä iskien olkansa yli Jasperille veitikkamaisesti silmää, "sillä tehän olette tottunut näkemään aaltoja ja kuohuja ympärillänne; ja ilman varman käden apua aallot voisivat viedä kaikki kersantin tyttären tavarat Ahdin hyviksi."

Cap joutui aivan hämilleen. Ajatus, että hänen täytyisi laskea koski, oli ehkä vakavampi hänestä kuin niistä, jotka eivät koskaan ole veneitten kanssa olleet missään tekemisissä, sillä hän ymmärsi luonnon voiman suuruuden ja ihmisen heikkouden asettaa sen raivoa. Kuitenkin hänen merimiesylpeytensä esti häntä poistumasta veneestä, kun toiset kylmästi ehdottivat, että hän jäisi siihen. Mutta kaikesta huolimatta hän kuitenkin olisi astunut toisten mukana maihin, ellei hänen mieleensä olisi iskenyt ajatus, että siellä voisi menettää intiaanien kynsissä päänahkansa, jotavastoin vene tuntui jonkinlaiselta turvapaikalta.

"Mutta kuinkas Magneetin käy?" hän kysyi, sillä hänen sisarensa tyttären kohtalo tuntui asettavan velvollisuuksia hänen omalletunnolleen. "Emme suinkaan voi laskea Magneetia maihin, kun vihollis-intiaaneja on lähettyvillä?"

"Siitä ei pelkoa. Ainoakaan mingo ei tule kosken lähettyville, sillä siellä niiden pirulliset juonet helposti paljastuisivat", vastasi Haukansilmä varmasti. "Luontoansa ei voi kukaan kätkeä, ja intiaanin luontoon nyt kuuluu, että hän ilmestyy sinne, missä häntä vähimmin odotetaan. Hänestä ei ole pelkoa avoimilla teillä. Hän hyökkää kimppuunne silloin, kun ette ole valmistunut häntä kohtaamaan ja se lurjus kyllä pettää teidät kerran tavalla tai toisella. -- Käännä rantaan, Vesikoira, ja laskemme kersantin tyttären tuon kaatuneen hongan rungolle, jolloin hän pääsee maalle ihan kuivin jaloin."

Jasper noudatti tätä kehoitusta, ja hetkisen kuluttua olivat kaikki muut, paitsi Haukansilmä ja molemmat merimiehet, lasketut maihin. Ylpeydestään huolimatta Cap olisi mielellään seurannut heitä, mutta hän ei tahtonut osoittaa niin suunnatonta heikkoutta sisäjärven purjehtijain läsnäollessa.

"Kunniani kautta vakuutan", hän sanoi maihin nousseitten lähtiessä liikkeelle, "etten pidä tätä ihmeellisempänä kuin muutakaan metsäpuroissa soutelemista. Ei siinä nyt kovin suurta merimiestaitoa tarvitse, jos laskee muutaman jalan korkuisesta putouksesta, missä suurin tolvanakin voi onnistua yhtä hyvin kuin kokeneinkin merimies."

"Ei, ei, te ette saa pilkata Oswegon putouksia", keskeytti Haukansilmä, "sillä vaikka ne eivät vedäkään vertoja Niagaralle ja muille mahtavimmille putouksille, ne kuitenkin ovat kylliksi suuria vasta-alkajalle. Antakaa kersantin tyttären kiivetä tuolle kalliolle, niin hän saa nähdä, miten me taitamattomat metsäläiset laskemme vaikeista paikoista. -- Nyt, Vesikoira, käsi varmaksi ja katse teräväksi, sillä kaikki riippuu sinusta. Nähtävästi emme herra Capia voi pitää muuna kuin matkustajana."

Hänen lopettaessaan lähti vene rannasta, kun taas Mabel peläten ja vavisten kiiruhti osoitetulle kalliolle puhellen toveriensa kanssa siitä vaarasta, johon hänen enonsa oli vapaaehtoisesti antautunut ja katsellen Vesikoiran voimakkaan notkeaa olentoa, kun tämä seisoi suorana kevyen veneen perässä ja taitavasti ohjasi sen kulkua. Niin pian kuin hän pääsi kalliolle, josta hän näki koko putouksen, pääsi häneltä ehdoton, mutta pidätetty huudahdus ja hän peitti silmänsä. Seuraavassa tuokiossa hän oli kuitenkin saavuttanut tasapainonsa ja ihastunut tyttö seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas ja katseli henkeään pidätellen, mitä tapahtui. Intiaanit istuutuivat huolettomina kaatuneen puun rungolle ja tuskin katsoivat keskelle päin, kun taas Kevätkaste tuli Mabelin luo ja katseli veneen liikkeitä yhtä suurella hartaudella kuin lapsi liehuvaa leijaa. Niin pian kuin vene joutui virtaan, laskeutui Haukansilmä polvilleen meloen hitaasti edelleen ja varoen vaikeuttamasta toisen tarkkaa ohjausta. Perämies seisoi yhä ja näytti tarkasti tutkivan, mistä kohden parhaiten voisi laskea.

"Länteen päin, poikaseni, enemmän länteen", mutisi Haukansilmä --"tuonne, missä näet vaahtoa. Ohjaa tuota kaatunutta tammea kohti ja sitten rantaan tuon kuivuneen kuusen luo."

Vesikoira ei vastannut, sillä vene oli keskellä jokea, kokka kohti putousta ja juoksi yhä kiireemmin, sillä virta kävi yhä voimakkaammaksi. Tällä hetkellä Cap olisi antanut koko merimiesylpeytensä, jos olisi turvallisesti saanut astua rannalle. Hän kuuli veden kohinan ja sen pauhu ja jyrinä, kuten hänestä tuntui, tuli joka hetki yhä voimakkaammaksi. Edessään hän näki metsän aukon, johon tumma kuohuva elementti näytti ilkamoiden syöksyvän ja se uhkasi hajoittaa kaikki esineet pienimpiin aineosiinsa.

"Käännä ruori, käännä ruori, ihminen!" hän huudahti voimatta enää salata kauhuansa, kun vene yhä kiivaammin syöksyi kosken kuohuihin.

"Kyllä, kyllä, vene menee oikeata suuntaa", vastasi Haukansilmä katsoen häntä iloisesti nauraen. -- "Pian olemme kosken alla. Kevennä perää, poikaseni, perä pystympään!"

Loppu oli kuin tuuliaispää olisi heitä vienyt. Vesikoira ohjasi melallansa veneen keskelle uomaa ja muutamien sekuntien ajan Cap luuli olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi veneen kokan painuvan alas, näki veden kuohuvan ja vaahtoavan vierellänsä, ja kevyt alus heittelehti aalloilla kuin munankuori, mutta sitten hän sanomattomaksi ilokseen huomasi, että vene Jasperin vankan, taitavan käden ohjaamana solui putouksen alla olevaan suvantoon.

Haukansilmä hymyili ystävällisesti; sitten hän kohosi seisoalleen, otti tinakannun ja sarvesta tehdyn kaukalon ja alkoi tarkasti mitata vettä, joka matkan varrella oli veneeseen tullut.

"Neljätoista kaukalollista, Vesikoira, neljätoista täyttä kaukaloa. Minä olen -- sen hyvin itsekin muistat, nähnyt sinun laskevan tämän kymmenellä."

"Niin kyllä, mutta herra Cap painoi perää niin julmasti, että minun oli vaikea ohjata oikein venettä", sanoi Jasper vakavasti.

"Se voi olla niin -- ei epäilystä, että se _on_ niin, koska sinä sen sanot -- mutta minä olen nähnyt sinun laskevan kymmenellä."

Capilta pääsi nyt voimakas helpotuksen huokaus. Hän koetteli tukkaansa varmentuakseen siitä, että tämä erinomainen kalleus oli vielä jäljellä ja sitten kääntyi katsomaan taaksensa saadakseen selville, missä hirveässä vaarassa hän oli juuri ollut. Hänen hämmästyksensä saattaa helposti ymmärtää. Pystysuorat putoukset saattoivat olla kymmenen tai kaksitoista jalkaa, mutta keskellä oli vesi syövyttänyt kallioon kapean uoman, joka teki noin neljänkymmenenviiden asteen mutkan. Tästä kauheasta putouksesta vene oli tullut alas kalliokielekkeitten, kaatuneitten puunrunkojen ja vaahtopatsaitten välitse. Hirveällä voimalla vesi oli veneen kuohujen ja pyörteitten yli vienyt, mutta tottumattomasta se tuntui kerrassaan mahdottomalta. Veneen tavaton keveys teki sen kuitenkin mahdolliseksi, sillä varman silmän ja voimakkaan käden ohjaamana se oli lentänyt aallon harjalta toiselle kuin höyhen ja sivuuttanut vaahtopatsaat, niin että tuskin kiiltävä sivu oli kastunut. Tuli vain karttaa muutamia kallioita ja pitää oikea suunta, kuohuva koski teki kaiken muun.