Part 29

"Olen vakuutettu, ettei teidän isänne ole jättänyt kertomatta sen maan maineesta, josta hänen rykmenttinsä on kotoisin?"

"Isälläni on ollut muuta ajateltavaa, ja sen vähän, minkä tiedän, olen saanut mainitsemaltani rouvalta."

"Ei suinkaan hän liene unohtanut kertoa teille Wallacesta?"

"Olen lukenut melkoisen joukon hänen teoksiansa."

"Ja Brucesta ja Bannockburnista?"

"Sekä niistä että Culloden Muirista."

Tämä viimeksimainittu taistelu oli tapahtunut vain muutamia vuosia sitten ja siksi sankarittaremme oli siitä jotakin kuullut, vaikk'ei voinut aavistaa, minkä vaikutuksen tämä huomautus hänen toveriinsa tekisi. Hän tiesi, että se oli ollut loistava, sillä hän oli usein kuullut kasvatusäitinsä vieraitten puhuvan siitä voitonriemulla ja hän otaksui, että se herättäisi myötätuntoa jokaisessa brittiläisessä soturissa. Onnettomuudeksi M'Nab oli tuona onnen päivänä taistellut kruununtavoittelijan puolella, ja muistona siitä hänen kasvoissaan oli paksu arpi, joka oli jäänyt jäljelle hänen saksalaisen soturin miekasta saamastaan haavasta. Hänestä tuntui, että Mabelin viitatessa tuohon taisteluun haavat ratkesivat uudestaan vuotamaan. Veri syöksyi hänen kasvoilleen aivankuin tuo häpeämerkki olisi auennut ja hurme olisi tahtonut juosta kuiviin.

"Lörpötystä! Kirottua lörpötystä!" hän melkein karjui. "Hitto vieköön teidän Cullodeninne ja Muirinne, nuori neiti; te ette asiaa ollenkaan ymmärrä, ja osoitatte sekä viisautta että säädyllisyyttä puhuessanne mieluummin teidän oman maanne monista puutteista. Epäilemättä on kuningas Yrjöllä monta uskollista alamaista siirtomaissa, mutta kuluu kauan, ennenkuin ne oppivat johtamaan valtiollisia asioita."

Mabel hämmästyi korpraalin kiivautta, sillä hänellä ei voinut olla vähintäkään aavistusta, mistä kenkä puristi, mutta vieläkään hän ei tahtonut jättää asiaa sikseen.

"Olen kuullut, että skotlantilaisilla on kaksi tärkeää sotilaan ominaisuutta: rohkeutta ja varovaisuutta", hän sanoi, "ja minä tunnen varmasti, ettei korpraali M'Nabilta puutu kumpaakaan."

"Kysykää omalta isältänne, neiti Dunham; hän tuntee korpraali M'Nabin eikä tahdo salata hänen ansioitansa. Olemme olleet yhdessä taisteluissa, ja koska hän on minun lähin päällikköni, hänellä on jonkinlainen oikeus kuvata minun luonnettani."

"Minun isäni ajattelee hyvää teistä, korpraali, muuten hän ei olisi uskonut saarta ja kaikkia, mitä siinä on, m.m. tytärtänsä, teidän huostaanne. Ennen kaikkea hän luottaa teidän viisauteenne. Hän pitää varmana, että hirsilinna voi suojata äkillisiltä päällekarkauksilta."

"Jos hän tahtoo 55:nnen kunniaa suojata hirsiseinän takaa, hänen olisi itsensä pitänyt jäädä komentajaksi, sillä, totta puhuen, on vasten skotlantilaisen luonnetta paeta taistelukentältä, ennenkuin vihollinen on tehnyt valloittamisyritystäkään. Me annamme iskun iskusta ja askel askelelta on meiltä vallattava. Tämä Amerikan sotatapa, jolla niin paljon kerskutaan, häpäisee hänen majesteettinsa mainetta, ellei suorastaan tee sotaväkeä kelvottomaksi."

"Oikea soturi ei milloinkaan unohda varovaisuutta. Yksinpä majuri Duncankin, jota uljaampaa soturia ei ole, pitää erinomaista huolta miehistään."

"Lundiella on omat heikkoutensa ja usein hän unohtaa kykenevimmätkin miehensä ja itse taistelut ajatellessaan ainaisia ampumakilpailujansa. Mutta uskokaa minua, neiti Dunham. Ei ole varmempaa keinoa rohkaista vihollisiamme, kuin osoittaa pelkäävänsä. Viitenäkymmenenäviitenä ikävuotenani olen tullut kokemaan, ettei ole syytä lähteä pakoon, ennenkuin on villi jokaisessa pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme aukeista seuduista emmekä ole tottuneet luottamaan suojaaviin pensaihin, ja te saatte nähdä, neiti Dunham --"

Korpraali hypähti korkealle ilmaan, putosi suulleen maahan ja pyörähti taas selälleen, kaikki niin äkkiä, että Mabel tuskin oli ehtinyt kuulla kovan pyssynpamahduksen, josta kuolettava kuula oli mennyt soturin ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huutanut, ei edes vavissut, sillä tapaus oli niin äkillinen, niin kauhea ja liian odottamaton, että hän olisi voinut näyttää tällaisia heikkouden merkkejä. M'Nabissa oli vielä eloa juuri sen verran, että hän saattoi ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Koko hänen kasvojensa ilme osoitti, että kuolema saapui aivan odottamatta; ja myöhemmin Mabel tyynesti ajatellessaan luuli huomanneensa niissä suuren syntisen katuvaa anteeksipyyntöä.

"Koettakaa -- päästä hirsilinnaan -- niin pian kuin suinkin", kuiskasi M'Nab, kun Mabel kumartui hänen ylitsensä saadakseen selville, mitä hänellä oli sanottavaa.

Sitten syöksähti sankarittaremme mieleen voimakkaana tietoisuus, että hänen täytyi jotakin tehdä asemansa auttamiseksi. Hän heitti pikaisen silmäyksen maassa makaavaan mieheen ja huomasi, että tämä oli lakannut hengittämästä ja haavasta vuosi verta. Matka hirsilinnalle kesti juosta vain muutaman minuutin. Mutta kun Mabel saapui sinne, sulkeutui ovi ihan hänen nenänsä edessä, sillä Jennie, soturin vaimo, kauhuissaan oli ajatellut vain omaa turvallisuuttansa välittämättä muista. Juuri kun Mabel pyrki sisään kuului viiden tai kuuden pyssyn paukahdus herättäen soturin vaimossa sellaisen kauhun, että hänen oli melkein mahdoton avata. Odoteltuaan muutaman minuutin Mabel huomasi oven kuitenkin avautuvan sen verran raolleen, että hänen hento vartalonsa mahtui sisään. Tällä hetkellä Mabelin sydämen vallaton tykintä alkoi tyyntyä ja hilliten itseänsä hän alkoi toimia harkiten. Kuuntelematta toverinsa epätoivoista vaatimusta hän piti ovea auki kyllin kauan nähdäkseen pyrkisikö joku hänen omasta joukostaan tänne suojaan, ja vasta sitten hän antoi sulkea sen. Hän määräsi, että oveen pantiin vain yksi poikkipuu ja Jennie sai määräyksen olla valmiina heti avaamaan, jos joku ystävistä pyrkisi sisään. Sitten hän lähestyi portaita mennäkseen yläkertaan, josta hän ampumaluukuista saattoi nähdä niin hyvin kuin pensaat sallivat yli saaren. Kehoittaen toveriansa alhaalla pysymään varmana ja valppaana paikallaan hän kävi tarkastamaan asemaansa niin hyvin kuin nyt oli mahdollista.

Suureksi ihmeekseen Mabel ei aluksi voinut nähdä elävää sielua, ei ystävää eikä vihollista koko saarella. Ei näkynyt ranskalaisia eikä intiaaneja, vaikkakin kevyt, leijaileva savupilvi ilmaisi hänelle, mistä päin heitä oli odotettava. Pyssyjen pauke oli kuulunut juuri samalta suunnalta, mistä Kevät oli tullut, vaikka hän ei voinut sanoa, oliko vihollinen ampunut siltä saarelta, vai oliko se jo tullut heidän saarelleen. Mentyään sille luukulle, josta voi nähdä korpraalin, hänen verensä oli hyytyä, sillä korpraalin kolme soturia makasi ilmeisesti hengetönnä hänen vierellänsä. Nämä miehet olivat ensimmäisen laukauksen hälyyttäminä hyökänneet paikalle ja näkymätön vihollinen, jota korpraali oli niin kovin halveksinut, oli ampunut heidät vastusta kohtaamatta.

Ei näkynyt Capia eikä luutnantti Muiria. Sykkivin sydämin Mabel tarkasti jokaista puiden aukeamaa, menipä vielä ullakkokerrokseenkin, josta hän esteettä näki yli saaren rantapensaihin asti, mutta yhtä huonolla tuloksella. Hän oli odottanut keksivänsä enonsa ruumiin ruohokossa, kuten sotilaittenkin, mutta missään sitä ei näkynyt. Kääntyen katselemaan sinne, missä vene oli, hän näki, että se vieläkin oli paikallaan rannassa, ja hän otaksui, että Muir oli jotenkin estetty pakenemasta siihen suuntaan. Lyhyesti, saarella vallitsi kuolon hiljaisuus, ja sotilaitten ruumiit antoivat sille näyn, joka oli yhtä kauhistava kuin tavatonkin.

"Jumalan tähden, neiti Mabel", huudahti vaimo alhaalta, sillä vaikka hänen pelkonsa oli tullut niin suureksi, ettei hän voinut pysyä hiljaa, sankarittaremme esiintyminen, enemmän kuin hänen isänsä sotilasarvo, oli vaikuttanut, että vaimo puhutteli tässäkin tilassa häntä säädyllisesti, "neiti Mabel, sanokaa minulle, elääkö vielä jokukaan meidän ystävistämme. Olen kuulevinani yhä hiljenevää valitusta ja pelkään, että sotatappara on iskenyt heidät kuoliaaksi."

Mabel muisti nyt, että yksi näistä sotureista oli tämän vaimon mies ja vapisi ajatellessaan, millä tavalla vaimon suru ilmenisi, jos hän äkkiä saisi tiedon miehensä kuolemasta. Valituskin antoi vain vähän toivoa, sillä hän luuli, että valittaja olisi juuri hänen enonsa, joka jossakin näkymättömässä paikassa kamppaili kuoleman kanssa.

"Me olemme Kaikkivaltiaan turvissa, Jennie", hän vastasi. "Meidän täytyy luottaa Luojaan, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään seikkaa itsemme puolustamiseksi. Pidä tarkkaa huolta ovesta äläkä missään tapauksessa avaa sitä ilman minun nimenomaista lupaani."

"Oi, sanokaa minulle, neiti Mabel, voitteko siellä missään nähdä Sandya. Jos minä voisin ilmoittaa hänelle olevani turvassa, hänen olisi helpompi olla, olkoonpa hän sitten vapaa tai vanki."

Sandy oli Jennien mies, ja hän makasi kuolleena kentällä, sen hyvin näki siitä luukusta, josta sankarittaremme nyt katseli.

"Te ette sano, näettekö Sandya", kertasi vaimo kärsimättömänä, kun Mabel vaikeni.

"Muutamat meidän väestämme kokoontuvat juuri M'Nabin ruumiin ympärille", hän vastasi, sillä hänestä tuntui jumalattomalta lausua suoranaista valhetta tässä tilassa, jossa hän nyt oli.

"Onko Sandy niiden mukana?" kysyi vaimo äänellä, joka kaikui terävänä ja tarmokkaana läpi hiljaisuuden.

"Kyllä kai hän lienee, sillä minä näen yksi, kaksi, kolme, neljä, ja kaikki rykmentin punaisessa takissa."

"Sandy!" huusi vaimo mielipuolen vimmalla. "Miksi sinä et pidä huolta itsestäsi, Sandyy? Sandyy, tule heti tänne ja ja'a onnettomuus kuten onnikin vaimosi kanssa. Älä viivy hetkeäkään tyhmän tottelevaisuuden ja turhan kunnian vaatimusten vuoksi. Sandy! Sandy!"

Mabel kuuli salpaa nostettavan ja sitten ovi kitisi saranoillaan. Odotus, ellemme sano kauhu, piti häntä liikkumatta paikallaan luukulla ja pian hän näki Jennien syöksyvän pensaitten välitse tuonne tuonen niittomaille. Kesti vain hetkisen, ennenkuin vaimo oli onnettomuuspaikalla. Se oli tapahtunut niin äkkiä, ettei vaimo kauhuissaan ollut ehtinyt ajatella seurauksia. Jokin villi ja epämääräinen toivo oli vallannut hänet ja hän luuli, että miehet vain leikkivät hänen pelollansa. Hän otti miehensä käden omaansa, se oli vielä lämmin ja hän oli näkevinään heikon hymyn karehtivan hänen huulillansa.

"Sandy, miksi sinä ihan turhan tautta antaudut ilmeiseen vaaraan?" hän huudahti puristaen hänen kättään. "Intiaanit murhaavat teidät, jos ette heti paikalla turvaudu hirsilinnaan. Kiirehtikää! kiirehtikää hukkaamatta hetkeäkään kallista aikaa."

Epätoivoissaan koetti hän nostaa miestään ylös ja kun hän silloin käänsi tämän päätä, huomasi hän ohimossa pienen luodin reiän, josta veri pulppusi vielä. Nyt vasta hän ymmärsi todellisen syyn miehensä äänettömyyteen. Kun kauhistava todellisuus näin hänelle selvisi, hän löi kätensä yhteen, päästi kauhean parahduksen ja kaatui hervotonna miehensä päälle. Kuinka kauhea, sydäntä-särkevä ja korvia-vihlova tämä huuto olikin, oli se sulolaulua sen äänen rinnalla, joka nyt seurasi kaikuna kiiriskellen yli ympäröivien saarien. Intiaanien hirveä sotahuuto kaikui kaikilta saaren kulmilta ja maalattuina ja täysissä aseissa hyökkäsi parikymmentä intiaania ryöstämään kaatuneitten vihollistensa päänahat. Nuolenpää oli ensimmäisenä ja vinkuen ilmassa hänen sotakirveensä halkaisi tajuttoman Jennien pään, ja hänen verinen päänahkansa riippui pedon vyössä, ennenkuin oli kulunut kahtakaan minuttia siitä, kun hän jätti hirsilinnan. Hänen toverinsa halusivat päänahkoja yhtä kiihkeästi kuin hän, eivätkä hetkisen kuluttua korpraali M'Nab ja hänen soturinsa näyttäneet miehiltä, jotka uinuvat levossa ja rauhassa. Villit jättivät heidän ruumiinsa pahasti runneltuina ja raiskattuina paikalleen virumaan.

Kaikki tämä tapahtui paljon vähemmässä ajassa kuin on mennyt sen kuvaamiseen ja Mabel oli sen todistajana. Hän oli ollut kuin naulattuna siihen paikkaan katsellen tätä kauheaa näytelmää, niinkuin se olisi ollut satua, joka kiihdytti mielikuvitusta, eikä sen aikana kertaakaan johtunut mieleen pelko hänen omasta kohtalostaan. Mutta heti kun hän näki, miten villit riemuitsivat, kun heidän kauhea yrityksensä oli onnistunut, hän muisti, että Jennie oli mennessään jättänyt oven auki. Hänen sydämensä löi kiivaasti, sillä hän ymmärsi, että tämä ovi yksin saattoi suojata häntä äkilliseltä kuolemalta, ja hän juoksi tikapuille mennäkseen sulkemaan sen heti. Mutta tuskin hän oli päässyt toiseen kerrokseen, kun oven saranat taas natisivat ja hän luuli viimeisen hetkensä tulleen. Langeten polvilleen kauhistunut, mutta rohkeamielinen tyttö koetti rukoilla Jumalaa päättäen kaikin voimin valmistua kuolemaan. Elämänhalu oli kuitenkin voimakkaampi kuin tarve rukoilla, ja samalla kuin huulet liikkuivat, terästetyt aistit tarkkasivat jokaista alhaalta tulevaa ääntä. Silloin hän kuuli, että salvat pantiin taas oveen eikä vain yksi, kuten hän oli käskenyt odotellessaan enoansa, vaan kaikki kolme ja nousten ylös rukousasemastaan hän tunsi, ettei ehkä vielä kaikki toivo ollut lopussa ja siksi koko hänen olentonsa oli pelkkänä korvana.

Sellaisena kauheana hetkenä ajatukset toimivat vilkkaasti. Ensin Mabel luuli, että hänen enonsa oli astunut hirsilinnaan ja hän oli juuri juoksemaisillaan portaille mennäkseen hänen luokseen ja heittäytyäkseen hänen syliinsä, kun mieleen iski ajatus, että se saattoi olla joku intiaani, joka oli sulkenut oven saadakseen vain toisten häiritsemättä paremmin ryöstää. Täydellinen hiljaisuus alhaalla oli aivan toista kuin Capin raskaat, levottomat liikkeet; nämä paremminkin tuntuivat ilmaisevan vihollisen. Jos oli kysymys ystävistä, siellä saattoi olla vain hänen enonsa tai majoitusmestari. Samalla selvisi sankarittarellemme se kauhistava tosiasia, että koko joukosta vain he kolme olivat jäljellä -- niistäkin kahden kohtalo tuntui epävarmalta. Tämä ajatus piti häntä kuin kiinni naulattuna parin minuutin ajan, jolloin tuskin hengitystä kuului koko rakennuksessa. Tämän ajan tyttö seisoi yläkertaan johtavien tikapuitten juurella, kun taas alakertaan johtava aukko oli toisessa päässä huonetta. Mabelin silmät olivat lakkaamatta kiinnitetyt tuohon aukkoon, sillä hän alkoi kiihkeästi odottaa sitä hetkeä jolloin intiaanin inhoittava pää siitä ilmestyisi. Tämä pelko tuli niin suureksi, että hän katseli ympärilleen, mihin voisi piilottua. Joka hetki tuli loppu yhä lähemmäksi, mutta piilottumalla hän toivoi voivansa siirtää sitä edes jonkun sekunnin. Huoneessa oli useita tynnyreitä ja kahden taa Mabel puikahti, ja lakkaamatta katseli niiden välistä yli lattian aukolle. Vielä kerran hän koetti rukoilla, mutta hetki oli liian kauhea suodakseen tätä lievitystä. Äkkiä hänestä tuntui, kuin joku äärettömän varovasti olisi astunut tikapuun alimmalle puolapuulle. Samalla kuului natinaa, kuten hänen itsensäkin astuessa oli kuulunut muutamasta poikkipuusta. Tämä oli sellainen hetki, jolloin koko eletty elämä muiston siivillä palaa mieleen. Elämä, kuolema, ikuisuus ja kauhein ruumiillinen tuska sulautuvat yhteen ja ihmisen kohtalosta määrää horjumaton täytymys. Tänä hetkenä hän oli kuin kuvapatsas, sydän tuntui lakanneen lyömästä ja kasvot olivat kalpeat kuin marmori. Mutta tätä jännitystä ei kestänyt kauan, ennenkuin hän näki selvästi pelkonsa toteutuvan. Tosin ei aukosta vielä mitään näkynyt, mutta hänen kuulonsa ja salaperäinen vaistonsa ilmoitti, että joku lähenemistään läheni aukkoa. Ensimmäinen, mitä hänen silmänsä keksi, oli intiaanin musta tukka, joka vähitellen kohosi lattian yläpuolelle; sitten ilmestyi musta naama, jonka keskeltä kiilsivät mustat villit silmät. Kun se tuuma tuumalta kohosi yhä ylemmä ja Mabel ehti tarkemmin nähdä koko pään, hän huomasi nöyrät -- levottomat ja vieläkin kauniit Kevään kasvot.

XXII LUKU.

"Kukin katsoo kohdastansa, mitä tehdä voisi, mikä hyödyn omillensa taistelussa toisi."

_Cotton_.

On vaikea sanoa, kumpi tunsi suurempaa tyydytystä, Mabelko, ilmestyessään esille ja juostessaan hänen jalkoihinsa huomattuaan, että tulija oli Nuolenpään vaimo eikä Nuolenpää itse, vai Kevät nähtyään, että hänen neuvoansa oli seurattu ja että hirsilinna suojasi sitä henkilöä, jota hän pelolla ja vavistuksella melkein toivottomana oli etsinyt. He syleilivät toisiansa ja yksinkertainen intiaanivaimo nauroi herttaisesti pitäessään ystäväänsä molemmin käsin olkapäistä tullakseen vakuutetuksi tämän läsnäolosta.

"Hirsilinna hyvä", virkkoi nuori intiaani, -- "ei antaa päänahka."

"Se on hyvin hyvä, Kevät", vastasi Mabel väristen ja sulkien samalla silmänsä aivan kuin karkoittaakseen mielestään ne kauhun tapaukset, joiden todistajana juuri oli ollut. "Sano minulle, Jumalan tähden, jos tiedät, miten on käynyt minun rakkaalle enolleni. Olen katsellut kaikille suunnille, mutta en voi missään häntä nähdä."

"Ei täällä hirsilinnassa?" kysyi Kevät hieman ihmeissään.

"Täällä hän ei ole; minä olen aivan yksin. Jennie, joka oli minun kanssani, hyökkäsi ulos miehensä luo, ja sen rohkeuden hän sai hengellänsä maksaa."

"Kevät tietää, Kevät näkee, paljo paha. Nuolenpää ei säälii vaimot -- ei säälii oma vaimo."

"Ah, Kevät, sinun elämäsi kuitenkin on turvassa!"

"Ei tietää, Nuolenpää tappaa, jos tietää kaikki."

"Jumala siunatkoon ja suojatkoon sinua, Kevät. Hän varmaan suojelee ja puolustaa sinua sinun hyvyytesi tähden. Sano minulle, mitä on tehtävä ja onko minun enoparkani elossa."

"Ei tietää. Suolavedellä vene, ehkä mennyt jokelle."

"Vene on vieläkin rannassa, mutta enoa ja majoitusmestaria ei näy missään."

"Ei tappettu, tai Kevät olisi näkenyt. Mennyt piiloon. Punanen mies menee piiloon, ei häpeää kalpeanaamaa."

"Häpeää minä en pelkää, vaan pelkään, etteivät olisi kerjenneet piiloon. Teidän hyökkäyksenne oli kauhean äkillinen, Kevät."

"Tuskaroora!" vastasi toinen ylpeästi hymyillen kehuessaan puolisoansa. "Nuolenpää suuri soturi!"

"Sinä olet liian hyvä ja hento tällaiseen elämään, Kevät; sinä et voine olla onnellinen nähdessäsi alituiseen tuollaisia näytöksiä?"

Kevään kasvot synkistyivät, ja Mabel oli näkevinään tulen välähtävän päällikön vaimon silmistä hänen vastatessaan:

"Yenkee liian hävytön; ottaa kaikki metsästysmaat. Vainoaa kuusi heimo yötä ja päivää. Kirottu kuningas, kirottu kansa. Kalpeanaama paljo paha."

Mabel tiesi, että tänäkin kaukaisena aikana oli paljon totta tässä mielipiteessä, vaikkakin hän oli liian hyvin kasvatettu ollakseen huomaamatta, että kuningasta monesti syytettiin siitäkin, mistä hän useimmiten oli aivan tietämätön. Hänestä tämä moite kaikissa tapauksissa oli oikeutettu ja siksi hän vastauksen asemesta käänsi puheen itseensä.

"Ja mitä minun on tehtävä, Kevät?" hän kysyi. "Kauan ei kestä, ennenkuin sinun heimosi tahtoo vallata tämän rakennuksen."

"Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."

"Mutta he huomaavat pian, ettei täällä ole puolustajia, elleivät he jo tiedä sitä. Sinä itse sanoit minulle, montako meitä oli täällä ja tietysti sinä olet kuullut sen Nuolenpäältä."

"Nuolenpää tietää", vastasi Kevät kohottaen kuusi sormea ilmaistakseen miesten lukua. "Kaikki punaset miehet tietää. Neljä menettänyt päänahka -- kaksi pitänyt se."

"Älä puhu siitä, Kevät. Se kauhuntyö hyytää minun vereni. Sinun joukkosi ei voi tietää, että minä olen yksin hirsilinnassa, vaan luulee, että enoni ja majoitusmestari ovat täällä. Varmaankin he sytyttävät huoneen tuleen karkoittaakseen meidät täältä. Olen kuullut, että tuli tuottaa tällaisissa paikoissa suurimman turmion."

"Ei polta hirsilinna", sanoi Kevät tyynesti.

"Sitä sinä et voi tietää, parahin Kevääni, eikä minulla ole mitään keinoja, joilla voisin heitä estää."

"Ei polta hirsilinna. Hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."

"Mutta sano minulle, Kevät, miksi ei. Minä pelkään, että he polttavat sen."

"Hirsilinna märkä -- paljo sataa -- hirret vihreet -- ei palaa helppo. Punanen mies tietää -- hyvä asia -- ei polta -- ei antaa yenkee tietää -- että irokeesi täällä. Isä tulee takasin -- ei voittaa hirsilinna -- hirsilinna punasen miehen. Intiaani paljo viekas, ei polttaa."

"Uskon sinua, Kevät, ja toivon, että ennustuksesi on tosi. -- Miten kauheata olisikaan, jos isä häviäisi! Ehkä hän on jo kuollut tai antautunut."

"Ei koske isä -- ei tietää, mihin mennyt -- vesi ei jättää jälki -- punanen mies ei osaa seuraa. Ei polttaa hirsilinna -- hirsilinna hyvä -- ei antaa päänahka."

"Luuletko, että olen täällä turvassa, kunnes isä tulee?"

"Ei tietää; tytär sanoo, koska isä tulee."

Mabelia kiusasi Kevään mustien silmien loiste, sillä hänen mielessään heräsi epämääräinen pelko, että toinen koetti udella heistä lähempiä tietoja ilmaistakseen ne omalle joukolleen hänen isänsä ja heidän joukkonsa turmioksi. Hän ajatteli juuri antaa karttelevan vastauksen, kun ovelta kuului liikettä. Hänen toverinsa säikähtänyt ilme sanoi hänelle, että sieltä villit sisään pyrkivät.

"Punanen mies", kuiskasi Kevät kohottaen sormeansa ja kehoittaen varovaisuuteen.

"Niitä on neljä, kauheaksi maalattua verisine päänahkoineen. Nuolenpää on mukana."

Kevät oli juossut nurkkaan, jossa oli varastossa pyssyjä ja ottanut niistä jo yhden käteensä, kun hänen miehensä nimi seisahdutti hänen liikkeensä. Mutta vain hetkeksi, sillä pian hän juoksi muutamalle ampumaluukulle ja aikoi juuri pistää pyssyn piipun siihen, kun Mabel tarttui hänen käteensä.

"Ei, ei, ei, ei, Kevät!" Mabel virkkoi -- "sinä et saa ampua omaa miestäsi, et edes pelastaaksesi minun henkeäni."

"Ei ampuu Nuolenpää", vastasi Kevät hiukan vavahtaen -- "ei ampuu kukaan punanen mies -- ei ampuu, vain pelkottaa."

Mabel ymmärsi nyt ystävättärensä tarkoituksen ja lakkasi estelemästä. Kevät pisti pyssyn ampuma-aukkoon pitäen kyllin suurta kolinaa varoittaakseen omiansa ja laukaisi. Tuskin oli pyssy pamahtanut, kun Mabel kävi nuhtelemaan ystäväänsä siitä, että hän häntä puolusti.

"Sinähän sanoit, ettet aikonut ampua", hän virkahti, "ja nyt olisit voinut surmata oman miehesi."

"Kaikki juoksut tiehen ennen ampuu", vastasi Kevät nauraen ja mentyään toiselle ampumaluukulle katsomaan ystäviensä liikkeitä, hän nauroi vielä sydämellisemmin. "Katsoo! Mennyt piiloon -- kaikki sotilaat. Luulee, Suolavesi ja majoitusmestari täällä. Pitää paljo vara nyt."

"Taivas olkoon kiitetty! Ja nyt, Kevät, saanen hieman aikaa kootakseni ajatukseni rukoukseen, etten kuolisi, kuten Jennie, ajatellen elämää ja tämän maailman asioita."

Kevät pani pois pyssyn ja istahti lähelle sitä laatikkoa, jolle Mabel oli hervotonna vaipunut. Hän katsoi vakavasti sankarittaremme kasvoihin ja tämä luuli hänen silmissään näkevänsä sääliä ja lämmintä osanottoa.

"Nuolenpää suuri soturi", sanoi tuskarooran vaimo. "Kaikki heimon tyttöt katsovat paljo häntä. Kalpeanaama kaunotar on silmät myös?"

"Kevät, mitä nämä sanat -- tuo katse -- tarkoittavat? Mitä sinä tahdot sanoa?"

"Miksi sinä niin pelko, kun Kevät ampuu Nuolenpää?"

"Eikö olisi ollut kauheata nähdä vaimon surmaavan oman miehensä? Ei, Kevät, mieluummin olisin itse tahtonut kuolla."

"Sekö kaikki?"

"Siinä kaikki, Kevät, niin totta kuin Jumala on todistajani, ja siinä onkin kylliksi. Ei, ei, tänään on jo tapahtunut kylliksi kauhuntöitä, ettei niitä enää saa tällaisella lisätä. Mitä muuta syytä sinä epäilet?"

"Ei tietää. Tuskarooratyttö paljo hupsu. Nuolenpää suuri päällikkö, katsoo ympäri. Puhuu unissaan kalpeanaama-kaunotar. Suuret päälliköt pitää moni vaimo."

"Voivatko päälliköt pitää teidän heimossanne monta vaimoa?"

"Pitää niin moni kuin jaksaa elättää. Suuri metsästäjä -- moni vaimo. Nuolenpää ottanut vasta Kevät, mutta hän puhuu liian paljo, näkee liian paljo kalpeanaama tyttö."

Mabel oli tätä aavistanut ja se oli julmasti häntä kiusannut heidän viime retkellänsä, ja vielä enemmän häntä kammotti kuulla tämä vihjaus vaimolta itseltään. Hän tiesi, että tavat ja tottumukset suuresti vaikuttavat tällaisiin asioihin; mutta ajatus, että hän tahtomattaan kilpaili vaimon kanssa, sai hänet melkein epätoivoon, sillä mustasukkaisuus sangen vähän tässä tapauksessa teki hänen tilansa turvallisemmaksi. Katsellessaan Kevättä tarkemmin hän kuitenkin tyyntyi, sillä toisen koko olento ilmaisi niin täydellistä antaumusta ja luottamusta, ettei vihalle eikä petokselle jäänyt vähääkään sijaa.