Part 27

"Minulla ei ole mitään valittavaa -- se on -- ei kukaan muu kuin Haukansilmä ja herra Muir ole pyytänyt minua valitsemaan, ja jos _heistä_ on kysymys, ei kummankaan meistä tarvitse arvella. Ei, isä; minä menen naimisiin sen kanssa, jonka sinä valitset."

"Sinä tiedät minun vaalini, lapsikulta: ei kukaan voi tehdä sinua niin onnelliseksi kuin jalosydäminen opas."

"Hyvä, jos hän kosii uudestaan minua, jos hän toivoo sitä -- sillä et suinkaan, isä, tahdo, että menisin itse tarjoutumaan tai että joku toinen tekisi tarjouksen minun puolestani." Ja veri syöksyi takaisin Mabelin kalvenneille kasvoille hänen puhuessaan, sillä suuri päätös pani hänen sydämensä rajusti sykkimään. "Kukaan ei saa puhua siitä hänelle; mutta jos hän uudestaan pyytää minua, ja saatuaan tietää kaiken, mitä jokainen kunnon tyttö tahtoo sanoa miehelle, jonka kanssa aikoo naimisiin, yhä tahtoo saada minut vaimokseen, niin minä olen hänen."

"Jumala siunatkoon sinua, Mabel! Taivaan Jumala siunatkoon sinua ja palkitkoon, kuten nöyrä jumalaapelkääväinen tytär ansaitsee!"

"Niin, isä, rauhoita mielesi, mene tälle retkelle keveällä mielellä ja luota Jumalaan. Minusta sinun ei nyt tarvitse huolia. Keväällä -- minun täytyy saada vähän aikaa, isä -- mutta keväällä minä menen Haukansilmän kanssa naimisiin, jos se jalosydäminen metsästäjä sitä silloin haluaa."

"Mabel, hän rakastaa sinua, kuten minä rakastin sinun äitiäsi. Minä olen nähnyt hänen itkevän kuin lapsen puhuessaan tunteistaan sinuun."

"Sen minä uskon, isä. Minä olen nähnyt kylliksi uskoakseni, että hän pitää minusta enemmän kuin useimmista muista, ja on ihan selvää, ettei ole toista miestä, jota kunnioittaisin enemmän kuin häntä -- et edes sinä, isä."

"Se on niinkuin olla pitääkin, lapsi, ja liitto on oleva onnellinen. Saanko minä sanoa sen Haukansilmälle?"

"Minä mieluummin tahtoisin, ettet puhuisi. Anna sen tapahtua itsestään -- luonnollisesti." Hymy, joka valaisi Mabelin kauniita kasvoja, oli enkelimäinen, kuten hänen vanhempansa ajatteli, vaikka tottuneempi silmä olisi huomannut siinä jotakin villiä ja luonnotonta. "Ei, ei, isä; _meidän_ täytyy antaa asioitten kulkea luonnollista tietänsä. Isä, riittäköön sinulle minun juhlallinen lupaukseni."

"Se riittää, se riittää, Mabel; suutele nyt minua. Jumala siunatkoon ja suojatkoon sinua, sinä olet hyvä tytär."

Mabel heittäytyi isänsä syliin -- ensimmäisen kerran elämässään -- ja nyyhkytti hänen rinnoillaan kuin pieni lapsi. Jäykän sotilaan sydän oli sulanut, ja näiden kahden kyynelet yhtyivät, mutta kersantti Dunham pian hätkähti, ikäänkuin häveten itseänsä ja hellästi työntäen lapsensa luotaan lausui hänelle hyvää yötä ja laskeutui levolle. Mabel vetäytyi nyyhkyttäen siihen karkeaan nurkkaan, joka oli valmistettu häntä varten, ja hetkisen kuluttua majassa olivat kaikki äänet vaienneet ja kuului vain vanhan veteraanin raskas hengitys.

XX LUKU.

"Kun kuljin erämaata yksinäin yl' ikivanhain sammalkallioiden, siell' ihanaisen salonruusun näin, mi sulollansa hurmas henget soiden."

_Campbell_.

Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, ei ollut ainoastaan valoisa päivä, vaan aurinko oli jo kohonnut korkealle. Hänen unensa oli ollut levollinen, sillä hän nukkui hyvällä omallatunnolla eikä ainoakaan varhainlähteneen ääni ollut häirinnyt tämän väsyneen matkamiehen suloista lepoa. Hypättyään jaloilleen hän pukeutui kiireesti ja jo seuraavana hetkenä oli ulkona hengittämässä aamun raitista tuoksua. Ihan ensiksi hänen sielunsa antautui nauttimaan seudun verrattomasta kauneudesta, mutta samalla hän tunsi, että paikka oli kaukainen ja yksinäinen. Päivä näytti tänään kirkastuvan yhdeksi noista myöhäsyksyn hohtopäivistä, jotka joskus tässä ilmastossa ilostuttavat mieltä innostaen ja virkistäen, mutta katoavat yhtä äkkiä kuin tulevatkin. Mabelin koko olento ihasteli ja nautti siitä, vaikkakin hän luuli sydämensä raskaaksi niiden vaarojen vuoksi, joiden kuvitteli uhkaavan hänen isäänsä. Olihan hän vasta löytänyt hänet ja rakasti, kuten vain naisen sydän voi koko antaumuksellansa rakastaa.

Nyt koko saari näytti muuttuneen täydelliseksi erämaaksi. Tulevat ja lähtevät joukot olivat edellisenä iltana antaneet saarelle eloa, joka nyt näytti kerrassaan hävinneen, ja sankarittaremme ehti tarkata melkein jok'ikistä esinettä, ennenkuin huomasi merkkiäkään inhimillisistä olennoista. Vihdoin hän kuitenkin keksi kaikki, jotka oli saarelle jätetty, kokoontuneena ryhmään muutaman majan edustalle. Enonsa persoonan Mabel hyvin tunsi ennestään ja toisia hän tutki sillä tarkkuudella, joka hänen asemassaan oli aivan luonnollinen. Siinä olivat Cap, majoitusmestari, korpraali, kolme soturia ja vaimo, joka laittoi ruokaa. Asumukset olivat hiljaisia ja tyhjiä, ja matalan linnamaisen hirsilinnan harja kohosi hieman pensaitten yli, vaikka ne peittivätkin sen melkein kokonaan, ja täydensi kuvan kokonaisvaikutusta. Aurinko pilkisti juuri metsän yli ruohokentälle, ja pohjaton sinitaivas kaareutui hänen päänsä päällä ihastuttavan kuulakkaaksi kuvuksi. Ei ainoatakaan pilvenhattaraa näkynyt ja olo tuntui niin huolettomalta ja turvalliselta, ettei mikään tätä rauhaa voisi häiritä.

Huomattuaan, että kaikki toiset valmistuivat aamiaiselle tyydyttääkseen luonnon vaatimuksia, Mabel asteli kenenkään huomaamatta etäisimpään saaren päähän, johon hän pian katosi puiden ja pensaitten taa. Siellä hän painui aivan pensaitten sisään taivuttaen vesoja syrjään ja pääsi siten ihan veden rajaan, jossa lukemattomat pienet aaltoset hiljaa lipattivat rannan kivissä -- aivan kuin kaukaisena kaikuna viitisenkymmentä penikulmaa tästä olevan suuren ulapan mahtavista aalloista. Luonnonkieli oli vivahdusrikasta ja viehättävää, ja sankarittaremme helposti huomasi kauneimmat puolet luonnossa. Hän tuijotteli saarien välisistä aukoista eri maisemia, eikä luullut missään nähneensä suloisempia seutuja.

Näin katsellessaan Mabel äkkiä hätkähti, sillä hän oli huomaavinaan pensaitten välitse vilahduksen ihmisolennosta juuri hänen kohdallaan toisella saarella. Välimatka yli salmen oli tuskin sataa kyynärää; mutta vaikka hän pelästyi ja oli joutua pois suunniltaan, ei hän kuitenkaan voinut ajatella, että joku tahtoi häntä vakoilla. Tietäen kuitenkin varmasti, ettei hänen sukupuolensa suojelisi häntä vihollisen luodilta, jos joku irokeesi huomaisi hänet, tyttö vetäytyi vaistomaisesti pensaitten taa piiloon lakkaamatta tarkaten vastaista rantaa ja turhaan odottaen jonkun aikaa, että muukalainen uudestaan ilmestyisi. Hän oli juuri jättämäisillään paikkansa mennäkseen ilmoittamaan sedälleen epäilyksistänsä, kun hän näki lepän oksan kohoavan pensasten yli toisella saarella ja viittovan hänelle merkitsevästi ja ystävällisesti, kuten hänestä tuntui. Tämä oli jännittävä ja ankara hetki rajaseudun sotatapoihin niin tottumattomalle, tytölle, kuin meidän sankarittaremme oli, mutta samalla hänelle selvisi, että täydellinen mielenmaltti yksin saattoi pelastaa pulasta ja terävällä silmällä täytyi tehdä havaintoja niin paljon kuin suinkin.

Näiden Amerikan rajaseutujen ominaisuuksiin kuului, että naisetkin saivat usein osoittaa niin suurta urheutta, johon he missään muissa oloissa eivät olisi kyenneet; ja Mabel hyvin tiesi, että rajaseudun soturi mielellään luo kaikenlaisia taruja siitä tavattomasta tarmosta ja tahdonlujuudesta, jota heidän vaimonsa ja sisarensa koetuksen hetkellä ovat osoittaneet. Kuullessaan sellaisia juttuja hänen kateutensa oli herännyt, ja äkkiä iski hänen mieleensä, että nyt oli hänen hetkensä tullut näyttää olevansa oikea Dunham. Kuten sanottu, oksan heiluttaja näytti tekevän sen ystävällisessä tarkoituksessa; ja hetkisen epäröityänsä Mabel taittoi pienen oksan, sitoi sen keppiin ja kohottaen sen muutamasta aukosta ylös heilutti sitä vastaukseksi jäljitellen toisen liikkeitä niin paljon kuin suinkin.

Tämä mykkä puhelu kesti pari kolme minuuttia molemmilla puolilla, kun Mabel huomasi, että pensasta toisella rannalla varovasti taivutettiin ja aukosta kurkistivat esiin inhimilliset kasvot. Yhdellä silmäyksellä Mabel tajusi, että ne olivat punanahan kasvot ja että katselija oli nainen. Toinen silmäys ja tarkempi huomio ilmoitti hänelle, että vieras oli Kevätkaste, Nuolenpään vaimo. Matkustaessaan tämän vaimon kanssa oli Mabelin kokonaan voittanut se ystävällisyys, alttius ja nöyrä kuuliaisuus, jota tämä vaimo lakkaamatta osoitti miehellensä. -- Kerran tai kahdesti heidän matkallaan Mabel kuvitteli tuskarooran osoittaneen hänelle kiusallista huomiotansa ja vaimo oli silloin näyttänyt surulliselta ja loukkautuneelta. Kun Mabel kaikin mokomin tahtoi hyvittää kaiken sen tuskan, jota täten tahtomattaan oli toiselle tuottanut, hän kohteli tätä mitä suurimmalla ystävyydellä ja rakkaudella, joka näytti kokonaan voittavan vaimon sydämen, ja kun he erosivat, tunsi sankarittaremme kaihoten, että hän Kevätkasteessa oli menettänyt ystävän.

Hyödytöntä on koettaa kuvata kaikkia niitä seikkoja, joiden kautta sydän liittyy toiseen. Sellaisen tunteen oli kuitenkin tuskarooran vaimo herättänyt myöskin sankarittaremme sydämessä, siksipä Mabel tahtoikin välttämättä lähemmin saada tietää, mitä tämä outo vierailu merkitsi. Enempää arvelematta hän siis astui esille pensaasta ja ilokseen huomasi, että Kevätkaste palkitsi luottamuksen luottamuksella astumalla hänkin pois piilostaan. Molemmat tytöt -- sillä tuskaroora, vaikkakin naimisissa, oli nuorempi kuin Mabel -- tekivät nyt toisilleen ilmeisiä ystävyyden merkkejä, ja Mabel viittoi toista tulemaan lähemmä, kun ei itse tiennyt, miten pääsisi yli. Eikä Kevätkaste vitkastellut näyttämästä, että se oli hänen vallassaan, sillä kadottuaan hetkeksi hän pian ilmestyi uudestaan kaarnakanotissa, jonka hän oli tullessaan kätkenyt pensaikkoon. Mabel oli juuri käskemäisillään häntä tulemaan yli, kun hän kuuli enonsa kovan basson huutelevan hänen nimeänsä. Tehden äkkiä merkkejä tuskarooratytölle piiloittaa itsensä Mabel juoksi pensaikosta kentälle ja tultuaan toisten luo huomasi, että he juuri olivat asettumassa ruoalle ja pyysivät häntä liittymään joukkoon. Mutta hän kieltäytyi sillä tekosyyllä, ettei ollut vielä ihan valmis, vaan palaisi hetken kuluttua, ja niin hän kiiruhti takaisin pensaikkoon jatkamaan keskusteluansa intiaanivaimon kanssa.

Kevätkaste ilmestyi taas heti näkyville ja muutamalla aironvedolla hän pääsi yli ja kanotti kätkettiin asemasaaren pensaisiin. Seuraavana hetkenä Mabel piti hänen kättään omassaan ja johti häntä viidakon läpi omalle asunnolleen. Onneksi se sijaitsi sellaisessa paikassa, että se oli täydelleen piilossa ruokailijoitten silmiltä, joten he pääsivät sinne kenenkään huomaamatta. Kiireesti Mabel selitti vieraalleen, että hänen täytyi hänet hetkiseksi heittää yksin ja vietyään hänet omaan huoneeseensa, jota hän ei voinut luvatta jättää, Mabel riensi toisten luo ja istuutui pöytään hilliten mielensä niin täydellisesti, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, Mabel", sanoi hänen setänsä haukaten hiilellä paistettua lohta suunsa täyteen, sillä vaikka valmistaminen olikin ollut puutteellista, oli ruoka kuitenkin herkullinen; "viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, se on hyvä sääntö ja pitää kuhnurit aisoissa."

"Minä en ole kuhnuri, eno, sillä minä olen jo tuntikausia ollut ylhäällä ja tutkinut tätä meidän saartamme."

"Siitä teille o' vähä hyötyy, neiti Mabel", pisti Muir väliin julmasti murtaen. "Lundie, -- tai taitaa olla parasta sanoa häntä majuri Duncaniksi tässä seurassa" -- tämä sanottiin luottavasti hillityllä äänellä korpraalille, sillä soturit söivät aivan siinä lähellä -- "ei ole suuresti hyödyttänyt hänen majesteettinsa valtakuntaa ottamalla haltuunsa tämän saaren, joka on tulojensa ja rikkautensa puolesta samanlainen kuin Sancho -- josta epäilemättä herra Cap on kuullut tai lukenut laiskoina hetkinänsä jotain."

"Minä tiedän paikan, jota tarkoitatte, majoitusmestari -- Sanchon Saari -- koralliriutta myöhemmältä ajalta ja niin paha päästä maihin pimeinä öinä kuin ikinä joku synninmyyrä voi toivoa. Se on kuuluisa paikka kookospähkinöistään ja kitkerästä vedestään tämä Sanchon saari."

"Se ei kuitenkaan ruokailijoissa herätä erikoista ruokahalua", vastasi Muir kunnioittavasti hymyillen Mabelille, "enkä usko, että kannattaa paljon päällistää sen ja tämän paikan välillä. Minun arveluni mukaan, herra Cap, tämä ei sotilaallisessa suhteessa ole ollenkaan viisaasti valittu ja pelkään ennemmin tai myöhemmin koituvan onnettomuuden sen omistamisesta."

"Toivottavasti se ei tapahdu, ennenkuin meidän tehtävämme on suoritettu", huomautti Mabel. "Minun ei ollenkaan tee mieleni opetella ranskaa."

"Saamme pitää itseämme onnellisina, ellei se olisi irokeesien kieltä. Olen koettanut saada Duncanin ymmärtämään sen, mutta 'hullu mies pitää päänsä'. Minun ensimmäinen tehtäväni liittyessäni tähän retkikuntaan oli koettaa miellyttää ja auttaa teidän sisarenne tytärtä, herra Cap, ja toiseksi saada selville, kuinka paljon on minun hoitooni uskottuja varoja heitetty täällä hukkaan, kun vihollinen on vienyt ja hävittänyt kaiken."

"Luuletteko, että asia on niin vakava?" kysyi Cap lakaten puremasta hirvenpaistia -- sillä vaihteen vuoksi hän siirtyi lohesta hirveen ja päinvastoin -- saadakseen vastatuksi. "Luuletteko, että jokin vaara uhkaa?"

"En tahdo sanoa juuri sitä enkä tahdo väittää sitä vastaankaan. Sodassa uhkaa aina vaara, ja se on suurempi kaukaisilla pienillä asemilla kuin pääasemilla. Siksi minä en ollenkaan hämmästyisi, jos ranskalaiset yllättäisivät meidät millä hetkellä hyvänsä."

"Ja mitä hittoa sellaisessa tilaisuudessa on tehtävä? Kuusi miestä ja kaksi naista kykenee vain heikosti puolustamaan tällaista paikkaa, jos vihollinen yllättää meidät ranskalaisten tavalla -- kuten epäilemättä on asianlaita -- vahvasti asestettuna."

"Silloin kohtalomme riippuu hiuskarvasta. Sotilaallinen suunnitelma tulisi heti panna täytäntöön saaren puolustamiseksi -- sehän nyt on varma -- ja pitäisi olla valmis ilmisotaan, vaikka meiltä ehkä puuttuisi voimaa käydä sitä erittäin edullisella tavalla. Ensiksikin sotaväen osasto olisi lähetettävä rannalle estämään vihollisen maihinnousua; voimakas osasto tulisi heti sijoittaa hirsilinnaan, linnoitukseemme -- jonka toiminnan tieltä muiden osastojen tulisi väistyä odottamaan ranskalaisten tuloa; ulomma pitäisi laittaa vahva tukikohta sotaväelle, sillä olisihan sotilaallisessa suhteessa tyhmää antaa vihollisen saapua ihan valleille. Paaluvarustus pitäisi ratsuväkeä kurissa, ja järeä tykistö, jonka asettaisimme tuon metsän suojaan, pitäisi huolta jalkaväestä. Vahvat etuvartiojoukot siellä täällä voisivat aikalailla estää vihollisen vapaita liikkeitä, ja nuo eri asumukset hyvin varustettuina voisivat sillä kulmalla muodostaa melkoisen suojan."

"Vhuiiii! Ja mistä hitosta te, majoitusmestari, otatte ne miehet, jotka voivat sen suunnitelman panna täytäntöön?"

"Kuninkaalta, siitä ei kysymystäkään. Hän on sodan nostanut ja hän saa luvan kantaa myöskin sen kuorman."

"Ja meitä on vain kuusi! Se on sanottu niin, että tuntuu! Teidät kai täytynee lähettää rannalle estämään maihinnousua, Mabel muodostaa retkeilevät osastot, soturin vaimo asettuu paalutukseksi pitämään kurissa ratsuväkeä, korpraali saa komentaa ulkovarustuksia, nämä kolme miestä miehittävät nuo viisi asumusta ja minä otan osalleni hirsilinnan. Vhuiiii! Te kuvittelette hyvin, luutnantti ja teistä olisi pitänyt tulla muotokuvaaja sensijaan, että nyt olette soturi."

"Ei! Minä olen suoraan ja sananmukaisesti kuvannut meidän nykyistä asemaamme. Ettei täällä ole kylliksi voimaa panemaan suunnitelmaa toimeen, on syy hänen majesteettinsa ministerien eikä minun."

"Mutta ilmestyvätkö teidän vihollisenne todellakin?" kysyi Mabel suuremmalla uteliaisuudella kuin muuten, ellei olisi muistanut huoneessaan olevaa vierasta. "Mille suunnalle meidän olisi paettava?"

"Kaunis Mabel, minun neuvoni saisi aikaan sellaisen häiriön kuin oli se, joka teki Xenophonin niin kuuluksi."

"Luulen teidän tarkoittavan peräytymistä, vaikka vain puoliksi voin arvata teidän kuvittelujanne."

"Te olette keksinyt sen luontaisella terävyydellänne, nuori vallatar. Olen varma, että teidän kunnioitettava isänne on selvittänyt korpraalille määrätyn suunnitelman, jonka avulla tämä saari voitaisiin pitää siinäkin tapauksessa, että ranskalaiset keksisivät sen aseman. Mutta vaikka kersantti onkin teidän isänne ja velvollisuuksissaan niin uskollinen kuin ikinä voi toivoa, ei hän ole Kaikkivaltias, eipä edes herttua Marlbrough. Minä en kiellä kersantin kykyjä hänen omalla alallaan, vaikkakaan en voi liioitella hänen lähimmän päällystönsä ominaisuuksia -- olkootpa ne kuinka erinomaiset tahansa. Kersantti Dunham on kuunnellut sydämensä eikä päänsä neuvoa lähtiessään toimeenpanemaan sellaisia määräyksiä. Mutta jos linna menee, eihän syy ole sen, jonka sitä pitää puolustaa, vaan sen, joka sen miehitti. Määräysvalta on nyt kuitenkin kersantilla, ja hänen on keksittävä pelastuskeinot, jos ranskalaiset tai heidän liittolaisensa eksyisivät tänne, eikä hyvä päällikkö koskaan jätäkään tekemättä valmisteluja peräytymistietä varten, jos tarve vaatisi. Minä neuvoisinkin herra Capia, joka on laivaston amiraali täällä, laittamaan veneen kuntoon, että hädän tullen voisimme tyhjentää tämän saaren. Suurin vene, joka meille on jätetty, voi kantaa melkoista purjetta ja kuljettamalla sen tälle toiselle puolen voi sen panna kuntoon ja siellä pensaitten suojassa voi kiireellisesti astua siihen, jos äkillinen pako olisi välttämätön. Sitten te, suloinen Mabel, saatte huomata, ettei ole viittäkäänkymmentä kyynärää kahden muun saaren välillä olevaan salaiseen salmeen, jossa voimme olla piilossa niiden katseilta, joiden ehkä olisi onnistunut päästä isänniksi tänne."

"Kaikki mitä sanotte, herra Muir, saattaa olla totta. Mutta eikö vihollinen tule juuri tuolta suunnalta? Jos siitä on hyvä paeta, on siitä myöskin hyvä saapua."

"He eivät voine niin viisaasti tietänsä keksiä", vastasi Muir vilkuillen vähän levottomasti ja puoliksi varkain ympärilleen. "Heillä ei voi olla niin selvää käsitystä paikasta. Teidän ranskalaisenne ovat nurinkurista väkeä ja tavallisesti he kulkevat ihan umpimähkään; siksi me saamme odottaa niitä, jos ne nyt ollenkaan tulevat, toiselta puolen saarta."

Keskustelu kävi nyt aivan hajanaiseksi koskien pääasiassa kuitenkin hyökkäysmahdollisuuksia ja miten niitä olisi vastustettava.

Tähän kaikkeen Mabel kiinnitti sangen vähän huomiota, vaikkakin häntä hämmästytti, että luutnantti Muir, jonka rohkeus oli hyvässä maineessa, avoimesti neuvoi pakenemaan ja jättämään uskotun toimen ja velvollisuuden täyttämättä; erittäinkin se vaivasi Mabelia siksi, että saaren puolustaminen oli jätetty juuri hänen isälleen. Hänen ajatuksensa askartelivat kuitenkin koko ajan hänen vieraassaan, niin että hän ensimmäistä mahdollista tilaisuutta käytti hyväkseen jättääkseen pöydän ja oli pian taas vieraansa luona. Huolellisesti hän sulki oven ja nähtyään, että vaatimaton verho oli pienen akkunan edessä, Mabel johti Kevätkasteen tai Kevään, kuten häntä englanniksi puhutellessa sanottiin, ulommaiseen huoneeseen osoittaen kaikella tavoin ystävyyttä ja luottamusta.

"Minä olen niin iloinen nähdessäni sinut, Kevät", sanoi Mabel voittavimmalla äänellään ja suloisimmasti hymyillen -- "oikein iloinen nähdessäni sinut. Mikä sinut on tänne tuonut ja miten sinä löysit tämän saaren?"

"Puhu hidas", sanoi Kevät vastaten hymyyn hymyllä ja puristaen pientä kättä, jota hän piti omassaan ja vaikka hänen oma kätensä olikin työn kovettama, ei se kuitenkaan ollut toisen kättä suurempi -- "paljo hidas -- liian sukkela."

Mabel kertasi kysymyksensä hilliten kuohuvia tunteitansa ja hänen onnistuikin puhua niin selvästi, että toinen ymmärsi.

"Kevät ystävä", vastasi intiaanivaimo.

"Uskon sinua, Kevät -- uskon sinua koko sydämestäni. Mutta mikä on sinun asiasi?"

"Ystävä tulee katsoo ystävää", vastasi Kevät hymyillen.

"Siinä on jokin muu syy, Kevät, ilman et sinä koskaan olisi antautunut tällaiseen vaaraan, ja yksin. Oletko sinä yksin, Kevät?"

"Kevät sinu kansa -- ei yksi muu. Kevät tuli yksin, souti kanotti."

"Toivon sitä, ajattelen niin -- ei, minä _tiedän_ sen. Sinä et tahdo olla minulle petollinen."

"Mikä petollinne?"

"Sinä et tahdo pettää minua, et tahdo antaa minua ranskalaisille, irokeeseille, Nuolenpäälle?" Kevät pudisti vakavasti päätään. "Sinä et tahdo myydä minun päänahkaani?"

Tässä Kevät kiersi ihastuneena kätensä Mabelin hennon vyötäreen ympärille ja puristi häntä niin hellästi sydäntänsä vasten, että se nosti kyynelet sankarittaremme silmiin. Siinä oli naisen huoltavaa hellyyttä eikä voinut olla mahdollista, ettei se olisi edullisesti vaikuttanut samaa sukupuolta olevaan niin nuoreen ja kokemattomaan henkilöön. Mabel vastasi syleilyyn ja piti sitten toista käsivarren matkan päässä ja katsoi suoraan silmiin jatkaessaan kysymyksiänsä.

"Jos Keväällä on jotain sanottavaa ystävälleen, puhukoon hän selvästi", hän virkkoi. "Minun korvani ovat auki."

"Kevät pelko, Nuolenpää tappaa hänen."

"Mutta eihän Nuolenpää saa sitä koskaan tietää." Mabel punastui hiusmartoa myöten, sillä hän tunsi, että hän koetti saada vaimon kavaltamaan miehensä. "Se on, Mabel ei kerro hänelle."

"Hän hautaa sotakirves Kevään päähän."

"Se ei saa koskaan tapahtua, rakas Kevät. Mieluummin saat olla puhumatta enää mitään kuin antautua sellaiseen vaaraan."

"Hirsilinna hyvä paikka makata, hyvä paikka olla."

"Tarkoitatko sinä, että pelastan elämäni pysyttelemällä hirsilinnassa, Kevät? Varmaankaan, varmaankaan Nuolenpää ei voi vahingoittaa sinua, jos sanot minulle sen. Hän ei voi toivoa minulle kovin suurta onnettomuutta, sillä minä en koskaan ole loukannut häntä."

"Nuolenpää ei tahtoo mikään paha kaunis kalpeanaama", vastasi Kevät kääntäen pois päänsä, ja vaikka hän tavallisesti puhui pehmeällä, hillityllä intiaanitytön äänellä, hän nyt antoi äänensä painua niin, että siihen tuli värähtelevä, surumielinen vivahdus. "Nuolenpää rakastaa kalpeanaama tyttö."

Mabel punastui tietämättä miksi, ja häneen tarttui toisen hentomielisyys, niin ettei hän vähään aikaan voinut mitään kysellä. Mutta välttämätöntä oli saada tietää enemmän, sillä hänet oli vallannut ankara pelko ja siksi täytyi edelleen koettaa udella.

"Nuolenpäällä ei voi olla mitään syytä rakastaa tai vihata _minua_," hän sanoi. "Onko hän sinun lähelläsi?"

"Mies aina lähellä vaimo, täällä", sanoi Kevät asettaen käden sydämelleen.

"Ihmeellinen olento! Mutta sano minulle, Kevät, pitääkö minun olla hirsilinnassa tänään -- aamulla -- juuri nyt?"

"Hirsilinna hyvä -- paljo hyvä vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka."

"Minä pelkään, että ymmärrän sinua liiankin hyvin, Kevät. Tahdotko sinä tavata minun isääni?"

"Ei täällä; mennyt pois."

"Sitä sinä et voi tietää, Kevät, voit nähdä, että saari on täynnä hänen sotilaitaan."

"Ei täynnä mennyt pois." Tässä Kevät kohoili neljä sormeansa. "Näin moni punanen takki."

"Ja Haukansilmä? Etkö tahdo häntä nähdä? Hän osaa puhua sinulle irokeesien kieltä."

"Kieli meni hänen kansa", sanoi Kevät nauraen. "Pitää kieli oma suu."

Intiaanin lapsellisessa naurussa oli jotakin niin suloista ja tarttuvaa, ettei Mabel voinut olla yhtymättä siihen niin suureksi kuin hänen pelkonsa kaiken tämän johdosta oli kasvanutkin.

"Sinä näytät tietävän, tai luulet tietäväsi kaikki, mikä meitä koskee, Kevät. Mutta vaikka Haukansilmä olisikin mennyt, Vesikoira osaa puhua sinulle ranskaa. Sinä tunnet Vesikoiran. Juoksenko hakemaan hänet puhumaan kanssasi?"

"Vesikoira mennyt myös -- sydän jäänyt. Se on täällä." Sanoessaan tätä Kevät taas nauroi, katsoi toisaalle karttaakseen toisen katsetta ja pani kätensä Mabelin rinnalle.

Mabel oli kuullut paljon intiaanien ihmeen tarkasta vainusta ja siitä hämmästyttävästä tavasta, jolla he ottivat asioita selville, mutta tuskin hän saattoi ymmärtää sitä suuntaa, jonka keskustelu oli saanut. Tahtoen muuttaa puheenaihetta ja samalla kiihkeästi haluten saada tietää, kuinka suuri heitä uhkaava vaara todella oli, hän nousi pölkyltä, jolle oli istahtanut, ja ottaen arvokkaan asennon jatkoi: