Part 26

"Mitäkö? Ymmärtäkää minua oikein. Asianhaarat määräsivät, etten voinut käydä puhumaan yleisominaisuuksistanne, vaan valmistuin juuri kumoamaan yksityiskohdat yksityiskohdilla. Että teidän ajatuksenne ovat villit ja puoliksi raakalaisen, minä olisin voinut selittää hänelle niiden johtuvaa viettämästänne rajaseudun elämästä, joka on villiä ja raakalaista, ja hänen vastaväitteensä olisivat heti loppuneet tai hän ei tahdo ymmärtää luonnonlakeja."

"Sanoitteko te sen hänelle, majoitusmestari?"

"En tahdo väittää käyttäneeni juuri niitä sanoja, mutta se ajatus oli mielessäni, ymmärrättehän. Tyttö oli kärsimätön eikä tahtonut kuulla puoltakaan siitä, mitä minulla oli sanottavaa, mutta riensi tiehensä, kuten näitte omin silmin, Haukansilmä, sillä hän oli määrännyt kantansa eikä tahtonut kuulla enempää. Pelkään, että hän muodostelee itsenäisesti päätöksensä eikä välitä toisten toiveista."

"Niin minäkin luulen, majoitusmestari, ja hänen isänsä sittenkin on erehtynyt. Niin, niin, kersantti on päätellyt väärin ja tehnyt kauhean erehdyksen."

"Mitä, mies! Miksi rupeatte suremaan, ettekä tee, kuten niin monina vuosina ennen? Olalle pyssy, jota te käyttelette niin hyvin ja pois kauas metsiin, sillä ei ole yhtään naissydäntä, jonka vuoksi kannattaisi hetkeäkään huokailla ja murehtia, sen tiedän kokemuksesta. Uskokaa, mitä sanoo mies, joka sen suvun tuntee: naiset sittenkin ovat sellaista väkeä, millaista emme ikinä luulisi heidän olevan. Jos nyt tahdotte kesyttää Mabelin, tässä on niin mainio tilaisuus kuin ikinä joku hylätty rakastaja voi toivoa."

"Kyllä minä haluaisin, luutnantti, kesyttää Mabelin."

"Lopuksi te tahdotte kuitenkin masentaa hänet, sillä inhimillinen luonto tahtoo kostaa niille, jotka ovat loukanneet meidän hellimpiä tunteitamme. Parempaa tilaisuutta kuin tämä ei voi ilmetä, että saisitte ystävänne rakastamaan ja vihollisenne kadehtimaan teitä."

"Majoitusmestari, Mabel ei ole minun viholliseni, ja vaikka olisikin, olisi viimeinen asia, jota voisin toivoa se, että tuottaisin hänelle raskaita hetkiä."

"Te sanotte niin, te sanotte niin, Haukansilmä, ja uskallan väittää, että myöskin ajattelette niin, mutta kaikki on teitä vastaan, kuten ehkä lopuksi huomaatte. Katsokaa siis, mitä voitte tehdä. Me olemme täällä epävarmassa ja vaarallisessa asemassa, ihan kuin leijonan häkissä."

"Ette suinkaan tarkoita, että ranskalaiset ovat leijonia ja tämä saari on niiden häkki, luutnantti?"

"Kuvaannollisesti sanottuna tietysti, ystäväni, sillä ranskalaiset eivät ole leijonia eikä tämä saari ole häkki -- ellei tämä ole, kuten suuresti pelkään, aasin karsina."

Tässä majoitusmestari päästi ilkeän naurun, joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kunnioitusta ja ihailua hänen ystävänsä Lundien suunnitelmaa kohtaan, kun tämä tahtoi tehdä tästä erittäin huomattavan tukikohdan sotilassuunnitelmillensa.

"Paikka on parhaiten valittu kaikista niistä, mihin olen jalkani koskaan astunut", sanoi Haukansilmä katsellen ympärilleen kuin tarkaten merkillistä kuvaa.

"Sitä en kiellä, sitä en tahdo kieltää. Lundie on suuri soturi pienellä tavallaan ja hänen isänsä oli suuri tilanomistaja samalla tavalla. Minä olen syntynyt samalla tilalla ja seuratessani majuria niin kauan olen oppinut ymmärtämään kaikki, mitä hän sanoo ja tekee. Se on juuri minun heikkouteni, tietäkää se, Haukansilmä. Tämä voi olla aasin karsina, tai kuten miehet luulevat varma turvapaikka, mutta se on vaarallinen, kuten näkee Lundien varovaisuudesta ja tarkoista ohjeista. Villit kiertelevät vaaniskellen näillä tuhannella saarella ja metsissä etsien juuri tätä paikkaa, kuten Lundie itsekin tietää, ja parhain palvelus, minkä voitte tehdä 55:nnelle, on koettaa johtaa viholliset väärille jäljille. Onnettomuudeksi kersantti otaksuu, että vaara on odotettavissa virran yläjuoksulta, koska Frontenac on siellä, vaikka pieninkin kokemus sanoo, että intiaanit ilmestyvät sieltä, mistä niitä vähimmän odottaa, ja tässä tapauksessa näyttää sangen järkevältä odottaa niitä alhaalta päin. Ottakaa siis kanottinne ja lähtekää myötävirtaan tutkistelemaan saaristoa, että saamme ajoissa tiedon mahdollisesti sieltä päin uhkaavasta vaarasta."

"Suuri Käärme on tiedustelemassa sillä suunnalla, ja kun hän hyvin tuntee seudun, ei ole vähintäkään epäilystä, ettemme saisi ajoissa tietää, jos jokin vaara sieltä meitä uhkaisi."

"Mutta sittenkin hän on vain intiaani, Haukansilmä, ja tämä on tehtävä, joka vaatii valkoisen miehen järkeä. Lundie on varmaan äärettömän kiitollinen sille, joka pelastaisi tämän osaston uhkaavasta vaarasta ja hävittäisi koko tämän aseman. Sanoakseni teille, ystäväni, totuuden, hän salaisesti katuu, että ollenkaan tuli tämä asema perustetuksi, mutta hän on liian vanha tilanomistaja tunnustaakseen erehdyksensä, vaikka se olisi tähdissä kirjoitettuna."

Majoitusmestari selitti sitten toverilleen syynsä koettaen saada hänet viivyttelemättä jättämään saaren käyttäen todistellessaan kaikkia keinoja, mitä sattui keksimään, puhuen joskus ristiin, mutta ei löytänyt ainoatakaan syytä, mitä toinen ei olisi heti kumonnut. Vaikka Haukansilmä olikin yksinkertainen, huomasi hän kuitenkin nämä luutnantin ajatushairahdukset, vaikka hän ei ollenkaan aavistanut, että kaikella tällä tahdottiin Mabelin kosija lähettää pois tieltä. Hän ei käsittänyt toisen salaisia syitä, mutta hän ei myöskään saattanut sokeasti uskoa hänen viisasteluansa. Tulos oli, että nämä kaksi erosivat pitkän keskustelun jälkeen kumpikin pitäen päänsä ja epäillen toistensa tarkoituksia, vaikkakin Haukansilmän epäilystä lievensi hänen oma rehellisyytensä ja hyvä uskonsa kaikista ihmisistä.

Neuvottelu, joka pian tämän jälkeen oli kersantilla ja luutnantilla, sai aikaan erikoisia toimenpiteitä saarella. Kun se oli loppunut, annettiin salaiset määräykset, että hirsilinnaa erikoisesti varustettaisiin, asumuksissa oli kiirettä hommaa, niin että joku sotilaselämän tuntija olisi voinut heti saada selville, että retkelle lähtöä valmisteltiin. Todellakin juuri auringon laskiessa palasi kersantti Haukansilmän ja Capin kanssa rannalta, jota kutsuttiin satamaksi, omaan asuntoonsa ja istuutui Mabelin kattaman siistin illallispöydän ääreen ja alkoi keskustelun.

"Sinusta on todellakin jotakin hyötyä täällä, lapseni", virkkoi vanha soturi, "kuten tämä siisti ja hyvin järjestetty pöytä voi todistaa, ja luotan siihen, että sopivan ajan tultua sinä haluat tulla sellaisen miehen seuralaiseksi, joka tietää, miten on katseltava vihollista silmästä silmään."

"Mutta rakas isä, et suinkaan halunne, että minä näyttelisin Jeanne d'Arcia ja johtaisin miehiä taisteluun?"

"Näyttelisit mitä, lapsi? -- Oletko sinä koskaan kuullut Mabelin mainitsemasta henkilöstä, Haukansilmä?"

"En, kersantti, mutta mitäs siitä? Minä olen oppimaton ja kouluttamaton, ja minusta on tavattoman hauskaa kuulla hänen ääntänsä ja muistella hänen sanojansa välittämättä ollenkaan nimistä."

"Minä tiedän, kuka se oli", virkkoi Cap päättävästi, "se oli eräs merirosvo, joka viime sodan aikana herätti suurta huomiota."

Mabel punastui huomattuaan tahtomattaan tehneensä sellaisen viittauksen, joka ulottui kauemmaksi kuin hänen isänsä tiedot, puhumattakaan hänen enonsa viisastelevasta tietämättömyydestä ja Haukansilmän yksinkertaisesta totisuudesta, ja hän varoi hymyllä osoittamasta etevämmyyttään.

"Tarkoitan, isä, ettei suinkaan minun tarvitse miesten kanssa sulkeutua varustuksiin ja avustaa saaren puolustamisessa?"

"Ja kuitenkin monet naiset ovat tässä maailman osassa tehneet usein niin, kuten Haukansilmä voi sinulle kertoa. Mutta tahdon vain ilmoittaa sinulle, ettet hämmästyisi huomenaamuna herätessäsi, jos et tapaa meitä täällä, sillä me aiomme tehdä pienen retken vielä tänä yönä."

"_Me_, isä! ja jätättekö te Jennien ja minut yksin tänne saarelle?"

"Ei, tyttäreni, emme suinkaan menettele niin taitamattomasti. Me jätämme luutnantti Muirin, veli Capin, korpraali M'Nabin ja kolme miestä vartioimaan linnoitusta poissa ollessamme. Jennie voi olla sinun toverinasi tässä majassa ja veli Cap täyttää minun paikkani."

"Entäs herra Muir?" kysyi Mabel oikeastaan tietämättä, mitä sanoi, sillä hänestä tuntui sangen epämieluisalta tällainen asioitten järjestely.

"Hänkö, hän voi jäädä rakastelemaan sinua, jos sitä toivot, tyttö, sillä hän on sangen rakastettava nuorukainen ja omattuaan jo neljä vaimoa haluaa taas kiihkeästi näyttää, ottamalla viidennen vaimon, miten paljon hän kunnioittaa heidän muistoansa."

"Majoitusmestari sanoo minulle", virkkoi Haukansilmä viattomasti, "että kun miehen tunteita on karhittu niin monta kertaa, ei ole mitään varmempaa keinoa asettaa niitä, kuin kyntää maaperä uudelleen, ettei jää muistojen kätköön mitään vanhaa kasvamaan ja vaivaamaan."

"Sellaisen miehen tunteet pysyvät jokseenkin samanarvoisina, kyntipä noita tai karhitsi", vastasi kersantti ilkeästi hymähtäen. "Mutta antaa hänen selvittää Mabelille tarkoituksensa, niin hänen yrityksistänsä tulee vihdoinkin loppu. Minä tiedän ihan varmaan, ettei _minun_ tyttäreni koskaan halua tulla luutnantti Muirin vaimoksi."

Tämä lausunto tahtoi selittää, että vaikka hänellä olisi kuinka monta tytärtä, kukaan heistä ei lähtisi kysymyksessäolevan miehen vaimoksi. Mabel oli punastunut, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän näytti kiusaantuneelta, mutta hilliten mieltänsä hän virkkoi niin huolettomalla äänellä, että se kokonaan salasi hänen kiihtyneen mielensä: "Mutta isä, meidän on kai parasta odottaa, kunnes herra Muir osoittaa toivovansa, että sinun tyttäresi ottaisi hänet, tai oikeammin hän ottaisi sinun tyttäresi, muuten voidaan heittää meille vasten kasvoja tarina happamista rypäleistä."

"Ja mikä se tarina on, Mabel?" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, sillä hän osasi kaikkea muuta, mutta ei valkoihoisten koulujuttuja. "Kertokaa se meille omalla viehättävällä tavallanne, ja minä uskallan sanoa, ettei kersantti ole sitä koskaan kuullut."

Mabel kertoi siis tämän hyvin tunnetun tarinan, kuten hänen ihailijansa oli pyytänyt omalla viehättävällä tavallaan, joka merkitsi sitä, että kuuntelijan katse lakkaamatta tähysteli hänen kasvojansa ja pojan rehellisten kasvojen ilme oli pelkkää tyytyväistä hymyä.

"Se oli ketun tapaista!" huudahti Haukansilmä, kun tarina loppui; "niin, ja samalla mingojen tapaista -- viekasta ja häpeämätöntä -- molemmat elukat käyttäytyvät siten. Löytyy paljon tässä maakunnassa happamiin rypäleihin verrattavaa, jota mingo tahtoisi saavuttaa. Niinpä minun päänahkani mingon silmissä on sangen hapan."

"Eivät happamet rypäleet koske meitä, lapsi. Kyllä se on herra Muir, joka joutuu valittamaan. Et suinkaan sinä tahdo ikipäivinä mennä naimisiin sen miehen kanssa, Mabel?"

"Ei suinkaan", pisti Cap väliin -- "mieshän ei ole edes sotilaskaan kuin puoliksi. Asianhaarat valmistavat kyllä hänelle sopivat rypäleet."

"Sangen vähän ajattelen mennä kenenkään kanssa naimisiin, rakas isä ja eno, ja siksi haluaisin puhua siitä niin vähän kuin mahdollista, jos suvaitsette. Mutta jos aikoisin mennä naimisiin, ei valittuni kuitenkaan saisi olla mies, jonka ominaisuuksilla kolme tai neljä vaimoa jo ennen on kokeillut."

Kersantti nyökkäsi oppaalle aivan kuin sanoen: siinä näet, mistä tuuli käy, ja sitten hän tyttärensä toivomuksen mukaan muutti puheenaihetta.

"Ei sinulla eikä Mabelilla, veli Cap", hän virkkoi, "ole laillista päällikön oikeutta linnoitukseen, jonka jätän tänne saarelle, mutta voitte kuitenkin neuvoa ja siten vaikuttaa asioitten kulkuun. Täsmälleen sanottuna, korpraali M'Nab tulee komentavaksi päälliköksi, ja minä olen koettanut herättää hänessä omanarvon tuntoa, ettei hän anna liiaksi luutnantti Muirin korkeamman aseman vaikuttaa, sillä majoitusmestari on vapaaehtoinen eikä hänellä ole komennusoikeutta. Minä toivon, veli Cap, että sinä tuet korpraalia, sillä jos majoitusmestari kerran saisi omin päinsä määrätä, niin voisi hän pian ruveta komentelemaan minuakin yhtä hyvin kuin M'Nabia."

"Siinä suhteessa Mabel parhaiten voi leikata hänen kunnianhimoltaan siivet. Totta kai, kersantti, jätät laivaston minun johdettavakseni? Hitonmoista kahnausta on usein syntynyt mailla ja vesillä komentavien päälliköitten välillä."

"Kyllä saat ottaa osaa komennukseen, veli, vaikka ylipäällikkyys kuuluu korpraalille. Korpraalin täytyy komentaa, mutta sinä saat vapaasti antaa neuvojasi, erittäinkin veneitten suhteen, sillä jätän tänne yhden, jolla voitte pakonne turvata, jos sellainen välttämättömyys sattuisi. Minä tunnen korpraalin hyvin: hän on kelpo mies ja hyvä soturi, häneen kyllä voi luottaa. Mutta hän on skotlantilainen ja voi antautua liian alttiiksi majoitusmestarin vaikutukselle, jonka suhteen pyydän sinua ja Mabelia olemaan varuillanne."

"Mutta miksi sinä jätät meidät tänne, isä hyvä? Minä olen tullut tänne asti tehdäkseni elämäsi hieman mukavammaksi, miksi en saa etemmä sinua seurata?"

"Sinä olet hyvä tyttö, Mabel, ja kuten oikea Dunham ainakin. Mutta sinun täytyy jäädä tänne. Me lähdemme aamulla ennen päivän koittoa, ettei vaaniva silmä voisi keksiä tätä piilopaikkaamme ja otamme kaksi suurinta venettä ja jätämme teille yhden veneen ja kanotin. Me menemme vahtimaan sen väylän varrelle, jota ranskalaiset tavallisesti kulkevat ja viivymme siellä ehkä viikon. Koetamme napata jonkun veneen, joita he lähettävät Frontenaciin täynnä kaikenlaisia intiaanien kalleuksia."

"Oletko katsonut paperisi tarkkaan, veli?" kysyi Cap huolissaan. "Totta kai tiedät, että nappaaminen avoimella merellä on samaa kuin merirosvous, ellei sinulla ole virallista määräystä harjoittaa kaappausta laveammassa tai vähemmässä määrässä."

"Minulla on kenraalin määräys toimia 55:nnen kersantti-majurina", vastasi toinen ojentaen ylpeästi vartaloansa, "ja sen tulee riittää itselleen Ranskan kuninkaallekin. Sitäpaitsi minulla on majuri Duncanin kirjallinen määräys."

"Eiväthän ne paperit oikeuta harjoittamaan sodalta näyttävää merirosvousta."

"Niiden täytyy kelvata, veli, kun ei ole parempia. Hänen majesteettinsa etujen mukaista on, että kaikki mainitunlaiset veneet kaapataan ja viedään Oswegoon. Niissä on peitteitä, koristeita, pyssyjä, ampumatarpeita -- lyhyesti: kaikkea, mitä ranskalaiset lurjukset toimittavat villeille vintiöille, ja kehoittavat väärän uskonsa varjossa ja avulla heitä toimittamaan ilkitöitänsä. Ryöstämällä heidän varastonsa rikomme heidän suunnitelmansa, hävitämme heiltä aikaa ja estämme heidän tavaranvaihtonsa!"

"Mutta, isä, eikö hänen majesteettinsakin palveluksessa ole intiaaneja?" kysyi Mabel uteliaasti.

"On tietysti, tyttö -- ja hänellä on oikeus käyttää heidän palvelustaan hyväkseen. Onhan siinä suuri ero, käyttääkö joku ranskalainen tai englantilainen intiaania palveluksessansa, kuten jokainen voi ymmärtää."

"Mutta, isä, minä en voi ymmärtää, kuinka tämä muuttaa asian. Jos on väärin, että ranskalainen kiihoittaa villejä vihollisiansa vastaan, on minusta yhtä väärin, jos englantilainen tekee sen. _Teidän_, Haukansilmä, täytyy myöntää se!"

"Se on järkevää, se on järkevää, enkä minä ole koskaan kuulunut niihin, jotka syyttävät ranskalaisia juuri siitä, mitä itsekin teemme. On kuitenkin pahempi liittoutua mingon kuin delawarelaisen kanssa. Kun on kysymys viimeksimainitusta, en ollenkaan pidä syntinä, jos sen lähettää taisteluun vihollista vastaan."

"Ja kuitenkin, kuitenkin he riistävät päänahan ja surmaavat nuoret ja vanhat, naiset ja lapset!"

"Niillä on omat taipumuksensa, Mabel, eikä niitä saa moittia siitä, että ne seuraavat sitä. Luonto on luonto, vaikka eri heimoilla on eri tapansa näyttää sitä, Minä puolestani olen valkoihoinen ja koetan säilyttää myöskin tunteeni valkoisina."

"Tuota minä en voi hyväksyä", vastasi Mabel. "Mikä on oikein kuningas Yrjölle, sen täytyy myöskin olla oikein kuningas Ludvigille."

Kun koko seura, myöskin Mabel, näytti olevan tyytyväinen siihen suuntaan, minkä keskustelu oli saanut, ei kukaan näyttänyt enää haluavan jatkaa sitä. Niin pian kuin illallinen oli loppunut, kersantti lausui hyvästinsä vierailleen ja jäi kauaksi aikaa keskustelemaan tyttärensä kanssa. Hän oli sangen vähän taipuvainen antamaan valtaa hellemmille tunteilleen, mutta nykyinen tilanne oli niin outo ja uusi, että se herätti tunteita, joihin hän ei kokemuksesta ollut tottunut. Sotilas ja merimies ei paljoa välitä tavallisissa oloissa vaaroista, jotka hänen eteensä sattuvat, mutta sinä hetkenä, kun hän tuntee edesvastuun painon hartioillansa, uhkapeli hänen yrityksistänsä häviää ja hän keskittää kaiken ajatuksensa onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Silloin hän ei voi olla niin huoleton kuin jos olisi kysymys vain hänen omasta elämästään, vaan hän miettii tarkasti, miten koko joukkonsa voisi vaaroista pelastaa. Tällä hetkellä kersantti Dunham ei kuitenkaan ajatellut voittoa, kuten hänen tapansa oli, vaan hän alkoi tuntea mahdollisena senkin sattuman, että hän nyt eroaisi lapsestaan ainiaaksi.

Milloinkaan ennen ei Mabel ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin tänä iltana. Mahdollisesti tytär ei ollut ennen löytänyt tietä hänen sydämeensä, mutta tänä iltana hänen altis rakkautensa oli herättänyt isänylpeyden ja rakkauden vanhan veteraanin povessa. Mabel ei ollut vielä oikein päässyt lapsen suhteeseen isäänsä, sillä erilainen kasvatus ja isän sotilaallinen jäykkyys, joka vaati kaikkien kunnioitusta, olivat kaivaneet jonkinlaisen kuilun heidän välilleen. Tällä hetkellä kuitenkin keskustelu isän ja tyttären välillä tuli läheisemmäksi kuin tavallisesti, kunnes Mabel alkoi tuntea, että heidän suhteensa oli muuttumassa sellaiseksi, kuin hän salaisesti kaihoten oli toivonut.

"Äiti oli sitten jokseenkin minun kokoiseni", sanoi Mabel pitäen isänsä kättä omissaan ja katsellen isänsä kasvoja kostein silmin. "Minä olen ajatellut, että hän oli pitempi."

"Niinhän useimmat lapset, jotka ajattelevat kunnioituksella vanhempiansa, luulevat. Milloin he pitävät heitä suurempina, milloin taas mahtavampina ja käskevämpinä kuin he todellisuudessa ovat. Sinun äitisi, Mabel, oli niin täsmälleen sinun pituisesi, kuin joku nainen voi olla samankokoinen toisen kanssa."

"Ja hänen silmänsä, isä?"

"Hänen silmänsä, lapsi, olivat myöskin ihan samanlaiset kuin sinun -- siniset, lempeät ja viehättävät, ehkeivät aivan niin nauravat."

"Minun silmäni eivät milloinkaan enää naura, rakkahin isä, ellet pidä hyvää huolta itsestäsi tällä retkelläsi."

"Kiitos, Mabel -- hem -- kiitos, lapseni, mutta minun täytyy tehdä velvollisuuteni. Minä olisin tahtonut nähdä sinut hyvissä naimisissa, ennenkuin me jätimme Oswegon, silloin mieleni olisi kevyempi."

"Naimisissa! -- kenen kanssa, isä?"

"Sinä tunnet miehen, jota toivoisin sinun rakastavan. Sinä voit tavata monta komeampaa ja hienommin puettua, mutta et yhtään niin uskollista ja oikeamielistä."

"Ei yhtään, isä?"

"Minä en tunne ainoatakaan. Kaikissa tapauksissa on vähän, jotka vetävät vertoja tälle erinomaiselle Haukansilmälle."

"Mutta minunhan ei tarvitse mennä naimisiin. Sinä olet yksinäinen ja minä jään sinun luoksesi pitämään huolta sinusta."

"Jumala sinua siunatkoon, Mabel! Minä tiedän, että sinä tahdot, enkä väitä, ettei se tunne olisi oikea, mutta on tunteita, jotka ovat vieläkin oikeampia."

"Mikä voi olla oikeampaa kuin kunnioittaa vanhempiansa?"

"Kunnioittaa miestänsä, rakas lapseni."

"Mutta minulla ei ole miestä, isä."

"Ota sitten niin pian kuin mahdollista, että sinulla olisi mies, jota kunnioittaisit. Minä en voi ikuisesti elää, Mabel, vaan ennen pitkää poistun näyttämöltä luonnollista tietä, vaikka säilyisinkin sodalta. Sinä olet nuori ja saat elää vielä kauan. Siksi on hyvä, että saat miehisen puolustajan, joka vie sinut turvallisesti läpi elämän ja hoitaa sinua vanhuuden päivinä, kuten sinä tahdot hoitaa minua."

"Ja luuletko, isä", sanoi Mabel leikkien isän jäntevillä sormilla, jotka olivat hänen pienessä kädessään ja katsellen niitä tarkasti, ikäänkuin ne olisivat ansainneet mitä suurinta huomiota, vaikka hänen huulillaan väreili heikko hymy hänen puhellessaan -- "ja luuletko sinä, isä, että juuri Haukansilmä on se mies, joka tämän voi tehdä? Eikös hän ole vain kymmenen tai kaksitoista vuotta sinua nuorempi?"

"Mitäs siitä? Hänen elämänsä on ollut ainaista harjoitusta ja vuodet, tyttö, merkitsevät vähemmän kuin luja ruumiinrakenne. Tunnetko sinä ketään, joka paremmin sopisi sinun suojelijaksesi?"

Mabel ei tahtonut ilmaista tuntevansa ketään, joka paremmin vastaisi hänen toiveitansa.

"Ei, isä; me puhumme nyt vain Haukansilmästä", hän vastasi hieman lyhyesti. "Jos hän olisi nuorempi, niin voisin ehkä ajatella häntä miehenäni."

"Sehän riippuu ruumiin rakenteesta, kuten sanoin, lapsi. Haukansilmä on nuorempi kuin puoletkaan vuosiltaan meitä nuoremmista."

"Tietysti hän on nuorempi, herraseni, kuin joku -- luutnantti Muir."

Mabel nauroi niin vallattomasti ja huolettomasti, kuin tämä asia ei ollenkaan häntä painaisi.

"On -- Haukansilmä hyvin sopisi hänen pojanpojakseen, ja vuosiltakin on hän nuorempi. Jumala kieltää, että ollenkaan ajatteletkaan tulla upseerin rouvaksi, ennenkuin olet upseerin tytär."

"Siitä ei suinkaan ole pelkoa, jos otan miehekseni Haukansilmän", vastasi tytär katsoen taas kaksimielisin ilmein isänsä kasvoihin.

"Ehk'ei virallisesti, mutta mies on nytkin kenraalien ystävä ja toveri. Luulen, että kuolisin onnellisena, jos sinä olisit hänen vaimonsa."

"Isä!"

"On surullinen asia käydä taisteluun, kun sydäntä painaa ajatus, että maailmaan voi jäädä tytär turvattomaksi."

"Minä antaisin koko maailman voidakseni ottaa sen taakan sydämeltäsi, rakas herraseni."

"Voisipa olla niin", sanoi kersantti katsellen ihastuneena lastansa, "vaikka en suinkaan haluaisi vapautua kuormastani sillä ehdolla, että sinä saisit sen kannettavaksesi."

Ääni oli matala ja värähtelevä, eikä Mabel ollut milloinkaan ennen huomannut vanhemmassaan sellaista mielenliikutusta. Lämmin tunne oli karkoittanut jäykän totisuuden, ja kun Mabel nyt ensi kerran tapasi isän, hänen sydämensä tunsi kiihkeää halua saada lievittää isän surua.

"Isä, puhu selvemmin!" hän huudahti melkein vavisten.

"Ei, Mabel, se ei voisi olla oikein, sinun ja minun toiveemme ovat sangen erilaiset."

"Minulla ei ole mitään toiveita -- en tiedä mitään siitä, mitä tarkoitat. Puhutko sinä minun tulevasta avioliitostani?"

"Jos minä saisin kuulla, että olet lupautunut Haukansilmälle, että aiot joskus ruveta hänen vaimokseen, minä olisin onnellinen, olkoonpa oma kohtaloni mikä tahansa. Mutta minä en vaadi mitään vakuutusta sinulta, lapseni, minä en pakota sinua tekemään mitään, mitä sittemmin katuisit. Suutele minua, Mabel, ja mene sitten levolle."

Jos kersantti Dunham olisi koettanut pakolla saada Mabelin lupaamaan asian, jota hän niin kiihkeästi halusi, olisi hän kohdannut niin jyrkkää vastarintaa, että hänen olisi ollut hyvin vaikea saada tahtoansa kuuluviin. Mutta jättäessään asiat käymään luonnollista tietään, hän menetteli sangen viisaasti, sillä lämminsydäminen, jaloluontoinen Mabel oli heti valmis taipumaan, jota hän ei suinkaan pakottaessa olisi tehnyt. Tällä liikuttavalla hetkellä tytär ajatteli vain isäänsä, joka oli juuri jättämäisillään hänet kenties ainiaaksi; ja lapsenrakkaus, joka oli saanut ravintoa vain mielikuvituksesta näiden kahden viimeisen viikon aikana, täytti nyt hänen olentonsa sellaisella voimalla, että kaikki arvelut haihtuivat tämän puhtaan tunteen tieltä. Hänen isänsä tuntui olevan hänen kaikkensa, eikä mikään uhraus tuntunut liian suurelta, jos sillä saattoi tehdä hänet onnelliseksi. Tuhannet kiusalliset ja melkein villit ajatukset risteilivät sillä hetkellä tytön aivoissa ja hänen entiset päätöksensä horjuivat. Naisena hän oli tottunut hillitsemään voimakkaimmatkin tunteensa, ja hänen ajatuksensa kääntyivät vanhempiin ja siihen siunaukseen, joka lapsia seuraa, jos he noudattavat vanhempiensa toivomuksia.

"Isä", hän virkkoi tyynesti ja melkein juhlallisella kylmyydellä, "Jumala siunaa kuuliaisia tyttäriä."

"Niin tekee, Mabel; meillä on varma vakuutus siitä."

"Minä menen naimisiin, kenen kanssa sinä ikinä tahdot."

"Ei, ei, Mabel, sinun täytyy valita oman --"