Part 25

Mutta tuuli yhä kiihtyi ja risteillessä raskas ranskalainen alus oli hitaampi, ja kun lähettyvillä oli muutamia saaria, arveli Jasper, että niiden suojassa Lokki saattoi turvallisesti määrätä tulevat liikkeensä. Vaikka Cap ja kersantti sekä erittäinkin luutnantti Muir, -- hänen käyttämistään sanoista päättäen -- vieläkin suuresti epäilivät nuorta miestä eikä eräs vihollisen varustuksista ollut kaukana, noudatettiin kuitenkin tätä neuvoa ja majoitusmestari hienotunteisesti huomautti, ettei Jasper voinut helposti heitä pettää menemättä julkisesti vihollisen puolelle, jossa tapauksessa he saattoivat tuomion tehdä lyhyeksi, koska petturi olisi heidän vallassaan.

Saatuaan näin vallan Jasper Western näytti, mihin hän oikeastaan kykeni. Hän laski siis saaristoon ja sivuutti sen, ja kun hän tuli itäpuolella taas väljille vesille, ei vihollisesta näkynyt jälkeäkään. Auringonlaskun aikoina ilmestyivät joen suulla olevat ensimmäiset saaret näkyviin ja ennen pimeää oli kuljettu vartiopaikalle johtavien kapeitten salmien läpi. Kello yhdeksän Cap välttämättä vaati, että he ankkuroisivat johonkin, sillä saarten paljous teki matkan niin monimutkaiseksi ja epävarmaksi, että joka aukeamasta saattoi odottaa ranskalaisten tykkien tervehdystä. Jasper taas väitti itsepintaisesti, että hänelle oli annettu horjumaton määräys lähestyä asemaa niin, ettei kukaan oppisi ihan varmaan löytämään sitä eikä niin ollen voisi kavaltaa sitä viholliselle, vaikka tahtoisikin.

Lokki vietiin siis pieneen, salaiseen lahteen, josta sitä olisi ollut sangen vaikea löytää päivälläkin, ja siellä se oli piilossa yötä, jolloin kaikki muut, paitsi sotilaspäällikkö, lepäsivät. Viimeisen neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa Cap oli ollut niin suuressa vaivassa, että hän nukkui kauan ja raskaasti eikä hän kertaakaan herännyt, ennenkuin päivä alkoi sarastaa. Mutta tuskin hän oli saanut silmänsä auki, kun hänen merimiesvaistonsa sanoi hänelle, että kutteri oli taas kulussa. Kiirehdittyään ylös hän huomasi Lokin taas pujottelevan saarten lomitse, eikä kannella ollut ketään muita kuin Jasper, luotsi ja retkikunnan päällikkö, jolla ei ollut vähääkään muistuttamista tätä asiain järjestystä vastaan, koska se hänestä oli sekä viisas että välttämätön.

"Mitä nyt, herra Western?" kysyi Cap raivoissaan, kun hänen untaan oli käytetty tällä tavalla hyväkseen. "Aiotteko viedä meidät Frontenaciin ja kaikki miehet huolettomina alhaalla nukkumassa aivan kuin odottaen vahtivuoroansa?"

"Se on horjumaton määräys. Majuri Duncan on kieltänyt koskaan lähestymästä asemaa lähettämättä miehistöä alas, sillä hän ei halua, että näillä vesillä on enemmän luotseja kuin kuninkaalle on välttämätöntä."

"Hiuuu! Olisipa minulle ollut työtä kulkea näiden pensaikkojen ja kallioitten läpi ilman mitään apulaisia! Viisainkaan yorkilainen luotsi ei osaisi mihinkään näissä salmissa."

"Minä aina ajattelin, herra", sanoi Jasper hymyillen, "että olisitte tehnyt viisaammasti antaessanne kutterin minun käsiini, kunnes olisimme päässeet määränpäähän."

"Me olisimme antaneet, Jasper, me olisimme antaneet, ellei olisi ollut asianhaaroja, mutta asianhaarat ilmaisevat tärkeitä seikkoja eikä yksikään viisas mies halveksien jätä niitä huomioonottamatta."

"Olkoonpa niin, herra, mutta minä toivon, että nuo asianhaarat nyt ovat lopussa. Me saavumme perille vähemmässä kuin tunnissa, jos tuuli kestää ja silloin te olette turvassa kaikilta asianhaaroilta, mikäli ne minusta riippuvat."

"Hump!"

Cap suostui alistumaan, ja kun kaikki Jasperin puuhat näyttivät ilmeisesti rehellisiltä, ei ollutkaan vaikea häntä tyynnyttää. Ehk'ei se kuitenkaan olisi ollut niin helppoa miehelle, joka niin tarkasti piti lukua asianhaaroista, jos hän olisi tiennyt, että he olivat niin lähellä niin tunnettua ja peljättävää vihollisasemaa kuin Frontenac oli. Saaria ei liene ollut sananmukaisesti tuhatta luvultaan, mutta niitä oli kuitenkin pieniä ja suuria niin paljon, että parhainkin laskija sekaantui. Jasper oli jättänyt suurimman salmen ja laski nyt hyvän tuulen ja virran avulla kapeita salmia, joista Lokki tuskin mahtui ja puomit koskivat puihin. Toisinaan taas kuljettiin pienten lahtien yli tai kallioitten väliin tai puiden ja pensasten sisään. Vesi oli niin kirkasta, että syvyyden voi mittaamatta huomata, mutta Cap oli kuitenkin merimiestottumuksineen ainaisessa hädässä, kuinka heille lopulta kävisi.

"Minä vakuutan, sen vakuutan, Haukansilmä!" huudahti kerran vanha merimies, kun pieni alus oli turvallisesti kulkenut kahdennestakymmenennestä niin kapeasta kallion solasta että näytti olevan aivan mahdotonta siitä laivan kulkea. "Tämä menee yli kaiken merimiestaidon ja heittää hitolle kaikki sen lait ja määräykset!"

"Niin, Suolavesi! Siinä ilmenee korkein taito. Huomaatte, että Jasper ei milloinkaan erehdy, vaan kulkee nenänsä avulla, niinkuin koira, sinne, mihin haluaa, ihan kuin hänellä olisi erehtymätön vainu. Panen pääni pantiksi, että poika vie meidät lopulta perille, kuten olisi jo ensi yritykselläkin tehnyt, jos me olisimme sallineet."

"Ei luotsia, ei luotausta, ei reimareita, ei majakoita, ei --"

"Jälkiä"; keskeytti Haukansilmä, "sillä se näyttää minusta koko jutussa omituisimmalta. Vesi ei jätä mitään jälkiä, kuten kaikki tietävät, mutta Jasper laskee ihan yhtä varmasti kuin hänen silmäinsä edessä olisi selvät mokkasiinin jäljet lehdissä ja aurinko paistaa taivaalla."

"Hitto minut vieköön, jos uskon, että heillä on edes kompassia!"

"Perillä, halkaisija alas!" huudahti Jasper, joka enimmäkseen oli vain hymyillyt merimiestoverinsa huomautuksille. "Alas -- ruori oikealle -- hyvin oikealle -- niin -- ihan lähelle -- hyppää maihin, poika -- no, siellähän onkin omia miehiä, jotka voivat ottaa köyden."

Kaikki kävi niin nopeasti, ettei katsojalle jäänyt aikaa lähempien huomioitten tekemiseen. Kevyesti Lokki kääntyi kallion sivulle ja sidottiin lujasti tähän luonnolliseen laituriin. Sanalla sanoen, perille oli päästy ja 55:nnen miehiä tervehtivät heidän odottavat toverinsa sillä riemukkaalla tyytyväisyydellä, jonka vapautus tavallisesti antaa.

Ihastuneena hyppäsi Mabel rannalle ja hänen isänsä johti miehensä hänen jäljessänsä maihin niin tyytyväisenä ja iloissaan, että jokainen saattoi huomata, miten kiihkeästi hän oli halunnut saada jättää kutterin. Asema, kuten 55:nnen sotilaat tuttavallisesti paikkaa nimittivät, oli niin luonnonihana, että se helposti sai kaikki haltioihinsa, saati sitten soturit, jotka niin kauan olivat olleet sullottuina Lokin-laiseen ahtaaseen alukseen. Muutamat saaret olivat korkeita ja kaikkikin niin paljon veden yläpuolella, että ne olivat kuivia ja ilma niissä terveellinen. Jokaisessa oli enemmän tai vähemmän metsää, mutta tänä kaukaisena aikana useaa peitti uhkea aarniometsä. Se saari, johon nämä joukot olivat asettuneet, oli pieni, pinta-alaltaan ehkä parisenkymmentä aaria, ja joku luonnonoikku oli raivannut siitä suurelta osalta metsän pois, ehkä useita vuosisatoja ennen kuvattaviamme aikoja, ja ainakin puolen siitä peitti pehmeä ruohomatto.

Tämän asema-saaren rantoja peittivät sakeat pensaikot, ja suurella huolella oli varottu vahingoittamasta niitä, sillä ne muodostivat vihreän suojusmuurin niiden ympärille, jotka piileskelivät siellä sisällä. Käyttäen hyväkseen näitä luonnon etuja oli tänne rakennettu kuusi tai kahdeksan majaa upseerin ja miehistön asunnoksi, ja toisia käytettiin keittiönä, sairashuoneena j.n.e. Nämä huoneet oli rakennettu hirsistä yleisellä tavalla ja katettu kaarnalla ja tuohilla, joita oli kiskottu sangen kaukaa täältä, etteivät vain työmiesten jäljet olisi johtaneet vihollisia asemalle, ja kun täällä oli asuttu jo muutamia kuukausia, saattoi täällä elämä muodostua niin mukavaksi kuin se näissä oloissa suinkin oli mahdollista.

Saaren itäpuolella oli kapea, tuuhean metsän peittämä niemi, jossa juurimetsä oli niin sakea, ettei voinut nähdä sen yli, kun lehti oli puissa. Tämän niemen kainaloon oli rakennettu jonkunlainen puinen varustus, hirsilinna, niin jykevä, että se saattoi kestää piiritystä. Vankan hirsiseinän läpi ei luoti voinut tunkeutua, ja koko huone oli niin rakennettu, ettei ollut jäänyt varustamatonta paikkaa. Ikkunoina oli ampumaluukut, ovi oli vankka ja ahdas, yksinpä kattokin oli laskettu hirsistä ja peitetty kaarnalla, ettei sade läpäissyt. Alakertaan oli talletettu kaikki ampuma- ja ruokatarpeet, kuten tavallista; toinen kerros suoritti samalla asunnon ja linnoituksen virkaa ja matalalle ullakolle oli järjestetty pari kolme huonetta, joihin voi laittaa vuoteen kymmenelle -- viidelletoista hengelle. Tämä kaikki oli hyvin yksinkertaista, mutta kuitenkin kylliksi vahvaa suojelemaan sotureita äkillisiltä yllätyksiltä. Kun koko rakennus oli vähemmän kuin neljäkymmentä jalkaa korkea, sen harja peittyi puiden latvojen taa kaikkien muiden silmiltä, paitsi niiden, jotka olivat päässeet saaren sisäosiin. Ampumaluukuista oli tänne päin näköala vapaa, vaikka pensaat sielläkin puolen peittivät tätä puista linnoitusta.

Kun puolustus yksin oli ollut silmämääränä, oli tämä hirsilinna rakennettu kalkkikallion halkeamalle -- koko saaren pohja oli kalkkikiveä -- niin että sieltä raosta voitiin ammentaa sangolla vettä siinä tapauksessa, että tulisi kestää piiritystä. Rakennuksen alakerta oli kapeampi ja molemmissa päissä ulottuivat hirret useita jalkoja sen yli, ja näihin päihin oli runsaasti hakattu ampuma-aukkoja, jotka voitiin hirrenpäillä sulkea. Tavalliset tikapuut johtivat kerroksesta toiseen, ja jos lisäämme, että tämä hirsilinna oli varustettu kaikin puolin, kuin linnoitukset ainakin, huomaava lukija saanee oikean käsityksen siitä, mitä tarkoitamme kuvata.

Mutta saaren oma asema tarjosi sotilaallisessa suhteessa kuitenkin parhaimmat edellytykset. Kun se oli parinkymmenen muun saaren keskessä, sitä oli vaikea löytää, ellei sattunut kulkemaan ihan läheltä ja jostakin aukosta keksinyt, että tämä saari oli toisenlainen kuin muut. Saarien väliset salmet olivat niin kapeat, että joskus oli sangen vaikeata huomata, mihin toinen saari loppui ja missä toinen alkoi, ja jos tahtoi päästä siitä selville, täytyi tunkeutua pensaikkoihin, jotka yli erottavien salmien eri saarilta toisilleen kättä antoivat. Se pieni lahdenpoukama, johon Jasper tavallisesti aluksensa laski, oli niin puitten ja pensaitten sisässä, että kerran, kun purjeet olivat alas lasketut, oma väki oli tuntikausia etsinyt sitä palatessaan lyhyeltä kalastusmatkalta. Lyhyesti sanoen, itse paikka oli aivan ihanteellinen tarkoitukseensa, luonnon etuja oli mitä viisaimmalla tavalla hyväksensä käytetty ja saatu siten verraton väijytyspaikka ja tukikohta salaisille liikkeille.

Ensimmäisenä Lokin saapumista seuranneena tuntina oli saarella tavattoman vilkas liike. Joukkue, joka tähän asti oli saarella vartiota pitänyt, ei toivonut mitään muuta niin hartaasti, kuin saada palata Oswegoon takaisin. Kun kersantti vapautetulta aliupseerilta oli pienten muodollisuuksien perästä saanut päällikkyyden, astui viimeksimainittu miehineen laivaan, ja Jasper, joka mielellään olisi viettänyt tämän päivän saarella, sai määräyksen heti lähteä takaisin, koska suotuisa tuuli lupasi heille helpon paluumatkan. Ennen eroa oli luutnantti Muirilla, Capilla ja kersantilla kuitenkin salainen neuvottelu palaavan vänrikin kanssa, ja hänelle ilmoitettiin, mitä epäluuloja Jasperia kohtaan oli olemassa. Luvattuaan mitä tarkimmin pitää silmänsä auki, vänrikki astui laivaan, ja tuskin oli kolmea tuntia kulunut Lokin saapumisesta, kun se jo oli uudestaan liikkeessä.

Mabel oli saanut muutaman majan asunnokseen, ja naisen kätevyydellä ja maulla hän teki ne yksinkertaiset, kotoiset valmistelut, jotka näissä oloissa olivat mahdolliset, ei ainoastaan itseänsä, vaan isäänsäkin varten. Tämä oli saaren paras asumus ja järjestellessään Mabel ensi kertaa ylpeydellä tunsi, että tämä oli hänen kotinsa, jossa hän saisi määräillä mielensä mukaan.

Niin pian kuin hän oli saanut välttämättömimmät valmistelut suoritetuksi, hän lähti katselemaan saarta kulkien sitä polkua, joka kävi yli aukean paikan. Siellä hän pysähtyi katselemaan välkkyvää vettä, joka säteili ja lipatti hänen jalkainsa juuressa, nauttien täysin rinnoin kaikesta tästä uudesta, joka häntä ympäröi ja muistellen niitä vaaroja, joita oli kokenut keinuessaan noilla aalloilla ja joita ehkä tulevaisuudessa saisi yhä runsaammin osakseen.

"Siinäpä on kaunis olento kauniilla paikalla, Mabel haltiatar", virkkoi Davy Muir ilmestyen äkkiä hänen sivulleen, "enkä saata kieltää, että te olette suloisempi niistä kahdesta."

"En voi sanoa, herra Muir, että kohteliaisuudet olisivat minulle vastenmielisiä, sillä jos kuulisin totuuden, voisin ehkä tulla pahoilleni", vastasi Mabel reippaasti, "mutta tahtoisin kuitenkin väittää, että jos suvaitsisitte puhua minulle jotakin muuta, minä ehkä voisin näyttää ymmärtäväni sitä."

"Teidän järkenne, suloinen Mabel, on terävä kuin kaksiteräinen miekka, ja teidän puheenne on usein liiankin viisasta ja arvostelevaa sellaiselle, joka on kokonaista neljä vuotta viettänyt täällä kirotussa erämaassa, aivan kuin metsänelukka sen sijaan, että olisi saanut elellä aikansa vertaistensa parissa ja ottaa osaa sivistyneen elämän suomiin nautinnoihin. Mutta te ette suinkaan, nuori neiti, ole pahoillanne, että olette saanut kauniin jalkanne kuivalle maalle?"

"Niin ajattelin pari tuntia sitten, herra Muir, mutta Lokki näyttää niin kauniilta pujotellessaan vihreitten puitten välitse, että melkein olen pahoillani, kun en saa enää olla sen matkustajana."

Lopetettuaan puheensa Mabel heilutti käsinettään vastaukseksi Jasperin tervehdykseen, sillä nuorukainen katsoi lakkaamatta häneen kunnes valkoinen purje katosi niemen taa ja sukelsi metsän vihreään lehtimereen.

"Siellä ne menevät, enkä tahdo sanoa: 'ilo hävisi heidän kanssaan', mutta palatkoot he onnellisina, sillä ilman heitä me saamme viettää talvemme tällä saarella -- ellemme joudu sitä viettämään Quebecin linnaan. Tuo Jasper Vesikoira on epävakainen nuorukainen ja hänestä on kaikenlaisia huhuja linnassa. Ne kiusaavat minua, eikä teidän arvoisalla isällänne eikä sedällänne ole erittäin hyvää käsitystä hänestä."

"Minua surettaa kuulla sitä, herra Muir. En epäile, että aika parantaa heidät heidän epäilyksistänsä."

"Jospa aika parantaisi minutkin, suloinen Mabel", vastasi Muir laulavalla äänellä, "tahtoisin mielelläni parantaa retkikunnan päällikön asemaa. Jos minä joutuisin toiseen asemaan, niin kersantti varmasti astuisi minun saappaihini."

"Jos minun rakas isäni on kyllin arvokas astumaan teidän saappaihinne, herra Muir", vastasi tyttö ilkeästi, "niin toivon, että suostumus on yhteinen ja te olette joka suhteessa kyllin arvokas astumaan hänen saappaihinsa."

"Lapset ovat aina yltiöpäitä! Ette suinkaan tahtoisi minua alentaa jonkun aliupseerin asemaan, Mabel?"

"En suinkaan, herra; minä en ajatellut ollenkaan armeijaa, kun te puhuitte toiseen asemaan joutumisesta. Minun ajatukseni olivat paljon itsekkäämpää laatua. Mietin juuri miten paljon te muistutattekaan minun hyvää isääni viisautenne ja kokemuksenne kautta ja soveltuisitte varmaan hyvin hänen perheensä pääksi."

"Sulhasena, suloinen Mabel, mutta ei vanhempana tai luonnollisena päällikkönä. Siinä taas ilmenee teidän terävä älynne ja loistava ajatuskykynne. Minä rakastan nuorten naisten terävyyttä, ellei se terävyys ilmene moitiskeluhaluna. -- Tuo Haukansilmä on kummallinen mies, jos totuuden saa hänestä sanoa."

"Hänestä on sanottava totuus tai ei mitään. Haukansilmä on minun ystäväni -- minun parhain ystäväni, eikä hänestä voida minun läsnä-ollessani lausua mitään pahaa, jota vastaan minä en häntä puolustaisi."

"Minä en sano hänestä mitään pahaa, sen vakuutan teille, Mabel; mutta epäilen myöskin, voidaanko hänen puolestaan lausua paljon hyvääkään."

"Hän voi kuitenkin käsitellä pyssyä erinomaisella taidolla, sitä te ette voi mitenkään kieltää", vastasi Mabel hymyillen.

"Antakaa hänelle siinä suhteessa kaikki tunnustus, jos suvaitsette. Mutta hän on niin sivistymätön kuin joku mohokki."

"Hän ei voine ymmärtää latinaa, mutta irokeesien kieltä hän osaa paremmin kuin useimmat muut miehet ja tämän kielen taito toki lienee hyödyllisin näistä kahdesta tässä maailman osassa."

"Jos Lundie itse kysyisi minulta, kumpaa ihailen enemmän, teidän kauneuttanne, vai teidän terävyyttänne, minun olisi vaikea vastata. Minun ihailuni, viehättävä Mabel, jakaantuu molemmille, niin että toisinaan ihailen enemmän toista ja toisinaan toista. Viimeinen rouva Muir oli tässäkin suhteessa niin erilainen."

"Viimeinen, sanoitteko viimeinen rouva Muir, herra?" kysyi Mabel katsoen ehdottomasti toveriansa silmiin.

"Hullua, hullua! Sekin on yksi Haukansilmän häväistysjutuista. Uskallan sanoa, että poika on uskotellut teille, että minä olen ollut enemmän kuin kerran naimisissa."

"Sellainen olisi ollut turhaa ajanhukkaa, kun jokainen tietää, että te olette ollut kyllin onneton ollaksenne neljä kertaa naimisissa."

"Vain kolmesti yhtä varmasti kuin nimeni on Davy Muir. Neljäs oli pelkkä häväistysjuttu -- tai pieni salaisuus, jota maailman ei tarvitse tietää."

"Olen iloinen, etten minä ole se neljäs, sillä minä en haluaisi olla sellainen salaisuus enkä häväistysjuttu."

"Siitä ei pelkoa, suloinen Mabel, sillä jos te olisitte neljäs, kaikki muut olisivat unohdettuja ja teidän ihmeellinen kauneutenne tekisi teistä ensimmäisen. Ei ole pelkoa, että te missään olisitte neljäs."

"Sellainen vakuutus tuottaa lohtua, herra Muir", sanoi Mabel nauraen; "panen sille yhtä suuren arvon kuin toisellekin vakuutuksellenne, vaikkakin olisin mieluummin neljännen luokan kaunotar kuin neljäs vaimo."

Niin sanoen hän pyörähti ympäri jättäen majoitusmestarin miettimään, miten oli onnistunut. Mabel käytti näin rohkeasti naisellista vapauttaan siksi, että hän oli viime aikoina huomannut tämän ihailijansa tarvitsevan kouraantuntuvaa ojennusta ja osaksi sentähden, että hän oli uskaltanut puhua pahaa Jasperista ja Haukansilmästä. Vaikka Mabel olikin vilkas ja rohkea, hän ei kuitenkaan ollut luonnostaan nenäkäs, mutta tämän tilanteen hän luuli vaativan tavallista jyrkempää esiintymistä. Kun hän näin oli jättänyt toverinsa, hän ajatteli, että oli kerta kaikkiaan lopettanut tällaiset kosiskelut, jotka olivat hänestä yhtä kömpelöitä kuin vastenmielisiäkin. Davy Muir ei kuitenkaan ollut samaa mieltä. Tottuneena vastustukseen ja ymmärtäen, mihin kestävällä ponnistelulla voi päästä, hän ei nähnyt mitään epätoivon syytä, vaikkakin se puoliksi uhkaava, puoliksi itsetyytyväinen ilme, joka levisi hänen kasvoilleen, kun hän katseli poistuvan tytön jälkeen, todisti, ettei kohtaus ollut jälkeä jättämättä. Kun hän oli kokonaan antautunut mietiskelemään tätä, lähestyi Haukansilmä häntä ja pääsi huomaamatta muutaman askelen päähän.

"Se ei koskaan käy, majoitusmestari -- se ei koskaan käy", virkkoi hän nauraen äänettömällä tavallaan; "hän on nuori ja vilkas eikä kukaan muu kuin ripeäjalkainen nuorukainen voi häntä saavuttaa. Minulle on sanottu, että te olette hänen ihailijansa, ellette liene suorastaan kosija."

"Samaa olen kuullut teistä, mies, vaikka sellainen puhe on liian raakaa ollakseen totta."

"Pelkään, että olette oikeassa -- sitä todellakin pelkään. Kun selvitän itselleni, mitä minä olen, minkälainen minun elämäni on ollut ja miten vähän minä tiedän, kaikki ne yhdessä kieltävät minua toivomasta hetkeäkään niin hyvän kasvatuksen saanutta ja reipasta ja iloista ja suloista --"

"Älkää myöskään unohtako sanoa kaunista", keskeytti Muir karkeasti.

"Niin, kaunista myöskin", vastasi nöyrä ja itsensä alentava opas. "Minun olisi tullut mainita kauneus ensiksi luetellessani hänen ominaisuuksiansa, sillä nuori fasaani ei ihastuta metsästäjän silmää enempää kuin Mabel viehättää minua. Pelkään kuitenkin, että kaikki ajatukset, jotka hänestä ovat sielussani heränneet, ovat turhia ja 'raakoja'."

"Jos te ajattelette niin, ystäväni, ilmenee siinä luontaista nöyryyttä ja tervettä järkeä, ja minun velvollisuuteni vanhana asetoverina on sanoa --"

"Majoitusmestari", keskeytti toinen katsellen häntä terävästi silmiin, "te ja minä olemme eläneet yhdessä kauan linnan varustusten suojissa, mutta vähän metsissä ja taisteluissa vihollisen kanssa."

"Linnat tai metsämajat, molemmissa tullaan yhtä läheisiksi tovereiksi, kuten tiedätte, Haukansilmä. Minun velvollisuuteni pitää minua varastohuoneitten lähettyvillä, vaikka se onkin kovin minun luonnettani vastaan, kuten voitte otaksua oman luonteenne mukaan, sillä tehän etsitte taisteluita ja vihollisen piilopaikkoja. Mutta jos olisitte kuullut, mitä Mabel juuri sanoi, niin ette minuuttiakaan ajattelisi koettaa miellyttää häntä ja tyrkyttäytyä hänelle vasten hänen mieltään mieheksi."

Haukansilmä katsoi vakavasti luutnanttiin, sillä olihan mahdotonta, ettei hän olisi halunnut kuulla, mitä Mabel hänestä ajatteli, mutta hänen tunteissaan oli liiaksi synnynnäistä hienoutta ja herrasmiestä, että hän olisi voinut ryhtyä utelemaan sellaista. Mutta Muir ei antanut toisen itsehillinnän ja -kunnioituksen pidättää itseään, vaan tietäen, miten suoran ja rehellisen miehen kanssa hän oli tekemisissä, hän päätti käyttää kaikki keinonsa päästäkseen yhdellä yrityksellä vapaaksi kilpailijastaan. Sen vuoksi hän jatkoi heti, kun huomasi, että toisen itsehillintä oli uteliaisuutta suurempi.

"Teidän tulee saada tietää hänen mielipiteensä, Haukansilmä", hän lisäsi, "ja minun mielestäni jokaisen ihmisen olisi hyvä kuulla, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat. Niinpä kunnioituksesta luonnettanne ja tunteitanne kohtaan koetan kertoa sen niin lyhyesti kuin mahdollista. Te tiedätte, että Mabelilla on häijy kiusallinen tapa pelata silmillänsä, kun hän tahtoo loukata toisen tunteita."

"Minusta, luutnantti Muir, hänen silmänsä tuntuvat ilmeikkäiltä ja ihastuttavilta, vaikka myönnän, että ne joskus näyttävät nauravan -- niin, minä olen nähnyt niiden nauravan oikein sydämellisesti ja voittavanhyväntahtoisesti."

"Niin, niin se juuri oli: hänen silmänsä nauroivat kaikin voimin; ja kesken iloansa hän sitten purki sisuansa. Mutta eihän se vain loukkaa teidän tunteitanne, Haukansilmä?"

"Sitä en voi sanoa, majoitusmestari -- sitä en voi sanoa. Mabelin mielipide on minulle tärkeämpi kuin useitten muitten."

"No, sitten minä en tahdo sanoakaan; ja miksi mies kertoisi toiselle, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat, varsinkin kun he sattuvat sanomaan sellaista, joka on epämieluista kuulla? Minä en siis virka sanaakaan äskeisestä keskustelusta."

"En voi pakottaa teitä puhumaan, majoitusmestari, ellette itse halua, ja ehkäpä onkin hyvä, etten tiedä Mabelin mielipidettä, varsinkin, kun se teidän ajatuksenne mukaan on minulle epäedullinen. Jospa me voisimmekin olla, mitä tahtoisimme sen sijaan, että olemme vain sitä, mitä olemme, niin luonteemme, tietomme ja esiintymisemme olisivat ihan toisenlaiset. Ihminen voi olla kömpelö, raaka ja oppimaton, mutta kuitenkin onnellinen, kun ei tiedä puutteistansa; kuitenkin on raskasta nähdä omat puutteensa voimakkaimmassa valossa silloin, kun kaikista vähimmin haluaisi niistä tietää."

"Niin on asia, ja sitä juuri selitin Mabelille, kun hän jätti minut ja juoksi matkaansa. Tehän itse tullessanne näitte, miten hän kippasi tiehensä?"

"Se oli helppo huomata", vastasi Haukansilmä puristaen pyssynsä piippua aivan kuin sormet olisivat tahtoneet hautautua rautaan.

"Se oli enemmän kuin huomattavaa -- se oli hävytöntä; se on juuri oikea sana, eikä sanakirjasta löytäisi parempaa, vaikka kuinka kauan etsisi. Nyt te saatte tietää, Haukansilmä -- en näe mitään järjellistä syytä jättää sanomatta teille -- teidän täytyy tietää, että hempukka leiskutti tiehensä mieluummin kuin kuunteli, mitä minulla olisi ollut teidän puolestanne sanottavaa."

"Ja mitä te olisitte keksinyt sanoa minun puolestani, majoitusmestari?"