Part 21

"Niin, niin; minä alan ymmärtää. Tyttö on hyvä tyttö, arvoisa ystäväni; mutta hän on soturin lapsi ja merimiehen sisarentytär, eikä hän suinkaan saa olla liian hento ja arka pienellä myrskyllä. Onko hän näyttänyt pelon merkkejä?"

"Ei suinkaan, ei suinkaan! Mabel on nainen, mutta hän on järkevä ja hiljainen. En ole kuullut hänen lausuvan sanaakaan meidän toimistamme, vaikkakin luulen, herra Cap, että hän pitäisi parempana, jos Jasper Vesikoira saisi jälleen entisen asemansa ja asiat alkaisivat kulkea entistä latuansa. Ja se on inhimillistä."

"Vakuutan, että se on -- tyttöjen ja Dunhamien tapaista. Kaikki ovat parempia kuin vanha eno, ja kaikki tietävät enemmän kuin vanha merimies. Se on inhimillistä, herra Haukansilmä, mutta hitto minut vieköön, jos tässä sylenkään mutkan teen päästäkseni satamaan jonkun tyttöhuitukan tai parinkymmenen -- tai ei" -- ääntänsä alentaen --"koko hänen majesteettinsa 55:nnen rykmentin sotilaitten vuoksi. Minä en ole ollut neljääkymmentä vuotta merillä tullakseni tälle suolattomalle vesilätäkölle sitä varten, että ken hyvänsä saisi minulle inhimillisyyttä opettaa. Kuinka kestävä onkaan tämä myrsky! Nythän tuulee ihan kuin itse pohjanpuhuri olisi taittunut palkeeseen. Ja mikä tuo tuolla tuulen alla on?" -- hieraisten silmiänsä -- "maa, niin totta kuin nimeni on Cap, ja onkin korkea rannikko."

Haukansilmä ei heti vastannut, vaan pudistaen päätään katseli hyvin huolestuneena toverinsa kasvojen ilmeitä.

"Maa, yhtä varmasti kuin tämä on Lokki!" toisti Cap. "Utuinen ranta eikä kauempana kuin ranskan penikulman päässä meistä yhtä komeine kallioineen ja hyrskyineen kuin voi toivoa tapaavansa Long Islandin rannikolla!"

"Ja onko se rohkaisevaa vai masentavaa?" kysyi Haukansilmä.

"Häh! rohkaiseminen -- masentaminen! Ei kumpaakaan. Ei, ei; ei siinä ole mitään rohkaisevaa, ja mitä masennukseen tulee, niin mikään ei saa merimiestä masentaa. Ettekö ole milloinkaan pelännyt tai masentunut metsissä, ystäväni?"

"Sitä en sano -- sitä en sano. Kun vaara on suuri, minun velvollisuuteni on katsoa siihen ja koettaa voittaa se, muuten minun päänahkani aikoja sitten olisi riippunut kuivamassa mingon kodassa. Järvellä kuitenkaan ei ole mitään polkuja ja tunnen velvollisuudekseni jättää asiat toisten johdettaviksi, vaikkakin mielestäni meidän pitäisi ajatella, että meillä laivassa on sellainenkin henkilö kuin Mabel Dunham. Mutta tuossa tulee hänen isänsä, joka luonnollisesti parhaiten ymmärtää oman lapsensa aseman."

"Me olemme vakavassa asemassa, veli Cap, luulen", sanoi kersantti lähelle päästyänsä, "sen mukaan, mitä kuulin parilta kokkamieheltä. He sanovat, ettei ainoatakaan purjetta voi levittää ja tuuli kantaa aluksen tunnissa tai parissa rannalle. Toivoakseni he pelkonsa vuoksi erehtyvät?"

Cap ei vastannut, vaan tuijotti maahan katuvin ilmein ja kääntyi sitten raivokkain elein tuulenperälle aivan kuin olisi tahtonut riidellä ilman kanssa.

"Ehkä olisi parasta, veli", lisäsi kersantti, "kutsua Jasper ja kysyä neuvoa, mitä on tehtävä. Ranskalaisista ei ole pelkoa, ja poika kaikkien asianhaarain vallitessa pelastaa meidät hukkumasta, jos suinkin voi."

"Niin, niin; ne ovat juuri ne kirotut asianhaarat, jotka ovat saaneet kaiken pahan aikaan. Mutta antaa pojan tulla -- antaa hänen tulla; muutamat hyvin, tehdyt kysymykset saavat häneltä totuuden julki, sen takaan."

Tuskin oli viisasteleva Cap myöntänyt näin paljon, kun Jasperia lähetettiin hakemaan. Nuori mies ilmestyi heti ilmaisten koko olennollaan, kasvoillaan ja ilmeillään loukattua kunniantuntoa, kuten hänen käytöksensä tarkkaajat olivat ymmärtävinään. Astuttuaan kannelle Jasper loi pikaisen huolestuneen silmäyksen ympärilleen aivan kuin saadakseen kerralla käsityksen kutterin tilasta, ja tämä silmäys näytti hänelle selvittävän, mitä vahinkoja se oli kärsinyt. Tutkittuaan tuulenperää, kuten jokainen merimies olisi tehnyt, hän kääntyi ja katsoi ympäri näköpiirin huomaten korkean kalliorannan tuulen alla ja saaden kerralla selvän tilanteesta.

"Olen kutsunut teidät, herra Jasper", sanoi Cap ristien käsivartensa ja ottaen ylpeän taka-asennon, kuten arvokas päällikkö ainakin, "saadakseni tietää jotakin tuulen alla olevasta rannikosta. Me pidämme varmana, ettette ole niin vihoissanne, että tahtoisitte hukuttaa meidät kaikki, varsinkin naiset; ja otaksun, että olette kylliksi mies neuvoaksenne meille jonkun tyynen lahdelman, jossa voimme odottaa, kunnes tämä lätäkkö on raivonnut kylliksensä."

"Kuolisin mieluummin itse kuin soisin Mabel Dunhamille mitään harmia", vastasi nuori mies vakavasti.

"Minä tiesin sen -- minä tiesin sen!" huudahti Haukansilmä taputtaen kohteliaasti Jasperia olalle. "Poika on yhtä rehellinen kuin kompassi, joka johtaa suurimpia laivoja tai opastaa miehen oikeaan väärältä polulta. Kuoleman synti on uskoa muuta."

"Hum!" äännähti Cap; "erittäinkin naiset! ikäänkuin _he_ nyt olisivat erikoisessa vaarassa! Turha huoli, nuori mies; me ymmärrämme toisiamme puhumalla kuin silkat merimiehet ainakin. Tiedättekö tuulen alla jonkun satamaksi sopivan paikan?"

"En. Järven tässä osassa on suuri lahti, mutta sitä ei meistä yksikään tunne, ja sen suussa on matalikkoja."

"Ja tämä rannikko tuulen alla; -- eiköhän siinä olisi mitään satamapaikkaa?"

"Se on kokonaan erämaata, kunnes saavutte Niagaran suulle toisaalla ja Frontenaciin toisaalla. Pohjoisessa ja lännessä minulle on kerrottu olevan vain metsää ja ruohoaavikoita tuhansia penikulmia."

"Jumalan kiitos! Silloin siellä ei voi olla ranskalaisia. Onko täällä paljon villejä näillä rannikoilla?"

"Intiaaneja tapaa joka suunnalla, vaikk'ei niitä missään ole erittäin lukuisasti. Jos sattuu, voimme tavata niitä rannikolla jonkun joukkueen, tai saatamme kulkea kuukausimääriä tapaamatta ainoatakaan."

"No, meidän tulee sitten pitää silmämme auki; mutta ollakseni suora teille, herra Western, ellei tämä ikävä ranskalaisten juttu olisi tullut väliin, mitä te nyt tekisitte kutterille?"

"Minä olen niin paljon nuorempi merimies kuin te, herra Cap", vastasi Jasper vaatimattomasti, "että tuskin olen kelvollinen teitä neuvomaan."

"Niin, niin; sen me kaikki kyllä tiedämme. Tavallisessa tilanteessa ehkä ette. Mutta tämä on tavaton tilanne ja asianhaara, ja tällä suolattomalla vesilätäköllä näyttää olevan omat oikkunsa. Kaikki puhuu sen puolesta, että te voisitte neuvoa omaa isäänne. Kaikissa tapauksissa voitte puhua vapaasti ja minä koetan sovittaa teidän mielipiteenne omaan kokemukseeni."

"Minä luulen, herra, että ennenkuin kaksi tuntia on kulunut, laiva on ankkuroitava."

"Ankkuroitava! Täällä aukealla selällä?"

"Ei, herra, vaan tuolla lähempänä maata."

"Ette suinkaan tarkoittane sanoa, herra Vesikoira, että tahtoisitte ankkuroida vastarannalle ihan suojattomaan paikkaan?"

"Jos haluaisin pelastaa alukseni, aikoisin tehdä juuri niin, herra Cap."

"Hiuuu! Tämä on suolaton vesi kaikkine ihmeineen! Huomatkaa, nuori mies; minä olen ollut merieläin, poikana ja miehenä, neljäkymmentä yksi vuotta, mutta koskaan en ole sellaista kuullut. Minä heitän ankkurin köysineen järveen mieluummin kuin suostun tekemään niin hullun työn!"

"Niin me teemme tällä järvellä", vastasi Jasper vaatimattomasti, "kun joudumme kovaan pulaan. Varmaankin tekisimme paremmin, jos meitä olisi paremmin opetettu."

"Niin varmaankin tekisitte! Ei; mikään ei voi saada minua tekemään niin suurta syntiä omaa kasvatustani vastaan. Minä en ikinä voisi näyttäytyä Sandy Hookille, jos voisin suostua niin kerrassaan typerään hommaan. Haukansilmässä on enemmän merimiestä, kun kaikki käy ympäri. Te saatte mennä taas alas, herra Vesikoira."

Jasper kumarsi ääneti ja vetäytyi pois. Mutta ennenkuin hän astui portaita alas, katsojat huomasivat, että hän loi huolestuneen silmäyksen ensin tuulenperälle ja sitten tuulen alle ja katosi kasvoillaan ankara, huolestunut ilme.

XVII LUKU.

"Hän viisastellen oikkujaan vain näyttää ja saivarrellen turhuuttansa puoltaa; hän kokemustaan turmioks nyt käyttää ja kuollessaan vain maineestansa huoltaa."

_Cowper_.

Kun sotamiehen vaimo makasi kipeänä vuoteessaan, oli Mabel Dunham ainoa, joka istui keskihytissä, kun Jasper saapui; kersantin suurenmoisen hyväntahtoisuuden vuoksi oli Jasper saanut luvan vapaasti oleskella missä hytissä tahansa ja hän oli ottanut entisen paikkansa. Kuvaisimme liian yksinkertaiseksi sankarittaremme luonteen, jos sanoisimme, ettei hän tuntenut Jasperia kohtaan vähintäkään epäluuloa, vaikka tämä pantiin arestiin, mutta samalla tekisimme vääryyttä hänen lämpimälle tunteelleen ja jalolle ajatustavalleen, ellemme lisäisi, että tämä epäilys oli vähäinen ja haihtuva. Kun Jasper nyt istuutui lähelle häntä kasvoillaan synkkä huolenpilvi sen tilan vuoksi, johon kutteri oli joutunut, tytön mielestä oli sillä kertaa kadonnut kaikki, mikä muistuttikaan epäluuloa ja hän näki hänessä vain vääryyttä kärsivän miehen.

"Te annatte tämän seikan liian kovin raskauttaa mieltänne, Jasper", hän sanoi kiihkeästi ja sillä itsensä unohtavalla lämmöllä, jolla hänen sukupuolensa usein kavaltavat tunteensa laadun, kun jokin voimakas mielenkiinto on heissä herännyt; "ei kukaan, joka teidät tuntee, voi pitää teitä rikollisena. Haukansilmä sanoo, että hän tahtoo uskaltaa henkensä teidän puolestanne."

"Entäs te, Mabel", vastasi nuorukainen, ja silmät iskivät tulta, "ettekö tekin pidä minua kavaltajana, kuten teidän isänne näyttää luulevan?"

"Minun rakas isäni on soturi ja hän on velvollinen esiintymään soturina. Mutta minun isäni tytär ei ole, ja hän ajattelee teistä, kuten miehestä, joka jo niin monella tavalla on palvellut häntä."

"Mabel, minä en ole tottunut puhumaan sellaiselle kuin te enkä voi kenellekään sanoa kaikkea, mitä tunnen. Minulla ei ole koskaan ollut sisarta, ja äitini kuoli lapsena ollessani, enkä siis ollenkaan tiedä, mitä naiset mieluimmin haluavat kuulla --"

Mabel olisi antanut koko maailman saadakseen tietää, mitä Jasper epämääräisillä sanoillansa tarkoitti; mutta naisen selittämätön ja harkitseva tunne sai hänet hillitsemään uteliaisuutensa. Hän odotti vaieten, kunnes nuorukainen itse selittäisi tarkoituksensa.

"Haluaisin sanoa, Mabel", virkkoi nuorukainen hetkisen vaitiolon jälkeen, joka oli saanut hänet aivan hämilleen, "että minä olen tottumaton teidänlaisenne olennon tapoihin ja mielipiteisiin ja että saatte kuvitella, mitä haluaisin lisätä."

Mabelin vilkas mielikuvitus kykeni kyllä selvittelemään monenlaisia seikkoja, mutta on ajatuksia ja tunteita, joita hänen sukupuolensa haluaa kuulla, ennenkuin voi kohdella niitä hyväksyvällä myötätunnolla, ja hänellä oli varma tunne siitä, että nämä Jasperin nyt kuuluivat niihin. Sukupuolensa valmiudella hän sen vuoksi tahtoi vaihtaa puheenaihetta päästäkseen asiasta pikemmin ja tyydyttävämmin selville.

"Sanokaa minulle yksi asia, Jasper, ja minä olen tyytyväinen", hän sanoi puhuen lämmöllä, jossa ei ilmennyt vain hänen oma vakavuutensa, vaan sen piti herättää luottamusta myöskin hänen toverissaan, "ettekö te ansaitse sitä raakaa epäluuloa, johon olette nyt joutunut?"

"En, Mabel", vastasi Jasper katsoen suoraan hänen sinisiin silmiinsä niin avoimesti ja rehellisesti, että se olisi voinut ankarammankin epäluulon karkoittaa. "Kuten toivon voivani tämän jälkeen osoittaa, minä en sitä ansaitse!"

"Minä tiesin sen -- olisin voinut vannoa sen!" vastasi tyttö lämpimästi. "Ja kuitenkin minun isäni tarkoittaa hyvää. Mutta älkää antako tämän masentaa itseänne, Jasper."

"Juuri nyt on niin paljon pahempaa pelättävänä, etten ollenkaan ajattele sitä."

"Jasper!"

"Minä en tahdo peloitella teitä, Mabel, mutta olisi hyvä, jos te voisitte saada enonne muuttamaan mielensä siitä, miten Lokkia on käsiteltävä. Hän on niin paljon kokeneempi kuin minä ja hänen tulisi senvuoksi myöskin ymmärtää tilannetta paremmin."

"Luuletteko, että kutteria uhkaa jokin vaara?" kysyi Mabel ajatuksen nopeudella.

"Sitä pahoin pelkään -- meidän kokemuksemme mukaan se on mitä suurimmassa vaarassa, mutta ehkäpä vanha valtamerien purjehtija keksii jonkun keinon sen pelastamiseksi."

"Jasper, kaikki yksimielisesti antavat tunnustuksensa teidän taidollenne hoitaa Lokkia. Te tunnette järven, te tunnette aluksen; teillä _täytyy_ olla oikea käsitys todellisesta tilastamme."

"Levottomuuteni teistä tekee minut ehkä tavallista tyhmemmäksi, mutta ollakseni teille rehellinen, on ainoastaan yksi keino pelastaa Lokki joutumasta parissa kolmessa tunnissa haaksirikkoon kulkiessaan tähän suuntaan, mutta sitä teidän enonne kieltäytyy käyttämästä. Tämä varmuuteni johtunee kuitenkin tietämättömyydestä, sillä, kuten hän sanoo, Ontario on vain suolaton vesilätäkkö."

"Se ei muuta asiaa. Ajatelkaa minun isäparkaani, Jasper! Ajatelkaa itseänne -- ajatelkaa kaikkia, joiden elämän voitte pelastaa yhdellä ainoalla aikanaan lausutulla sanalla."

"Minä ajattelen teitä, Mabel, ja se on enemmän, paljon enemmän, kuin kaikki muut yhteensä!" vastasi nuori mies niin oudoin ilmein ja vakavin katsein, että ne puhuivat enemmän kuin itse sanat.

Mabelin sydän löi rajusti, ja kiitollisen tyydytyksen välähdys kiisi yli hänen punastuneitten poskiensa, mutta pelko oli niin suuri ja vakava, ettei se jättänyt tilaa suloisemmille ajatuksille. Hän ei voinut olla luomatta kiitollista katsetta, mutta sitten saivat vallan tunteet, jotka luonnollisesti tällä hetkellä olivat etualalla.

"Minun enoni itsepäisyys ei saa johtaa meitä kaikkia sellaiseen onnettomuuteen. Menkää vielä kerran kannelle, Jasper, ja pyytäkää isääni tulemaan tänne hyttiin."

Sill'aikaa kun nuori mies oli täyttämässä tätä pyyntöä, Mabel istui kuunnellen myrskyn raivoa ja aaltojen loisketta kutteria vasten pelolla, joka tähän asti oli ollut hänelle vieras. Luottaen täydelleen oivalliseen kapteeniin, kuten matkustajat tavallisesti sanovat, hän ei ollut tähän asti ajatellut mitään vaaraa ja oli myrskyn alusta alkaen viettänyt aikansa sellaisissa naisellisissa puuhissa, mitkä tässä tilanteessa olivat mahdollisia. Mutta nyt kun pelko todella oli herännyt, hän ei voinut olla myöntämättä, ettei hän milloinkaan ollut kulkenut tällaisessa myrskyssä. Minuutti tai pari, jotka kuluivat, ennenkuin kersantti ilmestyi, tuntuivat hänestä tunnilta ja hän tuskin hengitti, kun näki hänen Jasperin seurassa astuvan portaita alas. Niin pian kuin kieli voi kertoa hän ilmaisi hänelle Jasperin ajatuksen heidän tilastaan ja pyysi häntä, jos hän rakastaisi tytärtään, tai antaisi arvoa omalle ja miehistön elämälle, keskustelemaan enon kanssa ja vaatimaan häntä luovuttamaan kutterin päällikkyyden sen oikealle haltijalle.

"Jasper on rehellinen, isä", hän lisäsi vakavasti, "ja vaikka hän olisi petollinenkin, eihän siinä olisi mitään järkeä, että hän tahtoisi viedä aluksen haaksirikkoon täällä kaukaisella järvenperukalla saattaakseen meidän kaikkien ja omankin elämänsä turmioon. Minä panen oman elämäni pantiksi hänen uskollisuudestaan."

"Niin, se voi olla kylliksi nuorelle pelästyneelle naiselle", vastasi hitaampi vanhempi, "mutta sitä ei ehkä annettaisi anteeksi retkikunnan komentajalle. Jasper voi kyllä hukuttamisen asemesta johtaa meidät rantaan ja saada täyden palkinnon toimittaessaan meidät antautumaan viholliselle heti maihin päästyämme."

"Kersantti Dunham!"

"Isä!"

Nämä huudahdukset pääsivät yht'aikaa, mutta äänet ilmaisivat erilaisia tunteita. Jasperin äänessä ilmeni hämmästystä ja Mabelin nuhteita. Vanha soturi oli kuitenkin niin tottunut kuulemaan alaistensa mielenilmaisuja ja kohtelemaan heitä suoruudella, ettei kiinnittänyt kumpaankaan mitään huomiota, vaan jatkoi hetkisen kuluttua kuin ei kumpikaan olisi mitään puhunut: "Sitäpaitsi ei veli Cap ole mies, joka sallii itselleen opetettavan, mitkä hänen velvollisuutensa laivankannella ovat."

"Mutta, isä, kun meidän elämämme on ilmeisessä vaarassa!"

"Sen pahempi. Hyvällä ilmalla komentaa ei ole suuri taito; vasta silloin, kun asiat käyvät hullusti, oikea upseeri näyttää todellisen karvansa. Charles Cap ei mielellään suinkaan jätä peräsintä silloin, kun laiva on vaarassa. -- Paitsi tätä, Jasper Vesikoira, hän sanoo, että ehdotuksenne on epäilyttävä ja sisältää enemmän petosta kuin järkeä."

"Hän voi ajatella niin, mutta kutsukaapa luotsi ja kysykää hänen mielipidettään. Kaikki tietävät, että minä en ole nähnyt miestä sitten kuin eilisiltana."

"Se kuulostaa järkevältä ja sitä voi koettaa. Seuratkaa minua kannelle, että kaikki käy avoimesti ja rehellisesti."

Jasper totteli, ja niin suuri oli Mabelin mielenkiinto, että hänkin seurasi kannelle, niin pian kuin sai varustetuksi itsensä myrskyn raivoa vastaan. Siellä naisellinen kainous pakotti hänet asettumaan syrjään ja ääneti katsomaan, mitä tapahtui.

Luotsi ilmestyi pian eikä kukaan voinut erehtyä siitä pelästyneestä katseesta, jonka hän loi ympärilleen heti, kun oli päässyt vapaaseen ilmaan. Lentävät huhut Lokin tilasta olivat löytäneet tiensä alas, se on kyllä totta, mutta tällä hetkellä huhut olivat haihtuneet, kun hän nyt huomasi itse vaaran. Hänen sallittiin joku minuutti katsoa ympärilleen ja sitten kysyttiin, miten nyt hänen mielestään oli meneteltävä.

"En näe muuta keinoa pelastaa kutteria kuin ankkuroida sen", hän vastasi yksinkertaisesti ja arvelematta.

"Mitä! Täällä aavalla selällä?" kysyi Cap, kuten aikaisemmin oli tehnyt Jasperille.

"Ei, vaan rannempana, -- juuri kallioitten ulommaisella reunalla."

Tämä lyhyt keskustelu ei jättänyt Capin mieleen vähintäkään epäilystä siitä, että päällikön ja luotsin välillä oli salainen sopimus saattaa Lokki turmioon -- ehkäpä otaksuttavasti juuri siksi, että saataisiin heidät antautumaan. Epäilemättä hän senvuoksi lausui julki saman ajatuksen kuin ennemmin Jasperille.

"Minä sanon sinulle, veli Dunham", hän vastasi kersantin huomautukseen, ettei pitäisi olla ihan kuuro tälle kaksinkertaiselle esitykselle, "ettei yksikään merimies voi rehellisesti antaa sellaista neuvoa. Ankkuroida vastarannalle myrskyn runneltavaksi olisi sellainen hulluus, jota en ikinä voisi selittää vakuuttajalle, tapahtukoonpa se missä olosuhteissa tahansa, niin kauan kuin alus voi kulkea; ja varsinkin ankkuroida lähelle kallioita olisi järjettömyyden huippu."

"Hänen majesteettinsa vakuuttaa Lokin, veli, ja minä olen vastuussa komennettavieni hengestä. Nämä miehet tuntevat Ontarion paremmin kuin me, ja että he vakuuttavat samaa, puhuu minusta sangen voimakkaasti heidän puolestaan."

"Eno!" sanoi Mabel vakavasti, mutta Jasperin raju käännähdys sai hänet hillitsemään tunteitansa.

"Me kiidämme luotoja kohden sellaista vauhtia", sanoi nuori mies, "ettei tarvitse puhua paljoa siitä asiasta. Puolessa tunnissa asia selviää tavalla tai toisella, mutta minä huomautan teille, herra Cap, ettei sekään meistä, joka varmimmin jaloillansa seisoo, kykene pysyttelemään kannella, kun joudumme rantahyrskyihin tällä matalalla aluksella. En kuitenkaan suuresti epäile, ettemme joutuisi karille jo ennen, kuin pääsemme rantakuohukkoon."

"Ja mitä ankkurointi siinä hyödyttää?" kysyi Cap raivoissaan, ikäänkuin Jasper olisi ollut vastuussa myrskystäkin samoin kuin oli vastuussa antamastaan neuvosta.

"Ellei se hyödytä, niin ei se vahingoitakaan", vastasi Vesikoira tyynesti. "Kääntämällä kokan selälle päin hidastamme sen vauhtia, ja vaikkapa sitten ajautuisimmekin hyrskyihin, on vaara kuitenkin pienempi. Toivon, herra Cap, että sallitte luotsin ja minun järjestää ankkuroinnin valmiiksi, sillä varovaisuus saattaa olla hyvä eikä missään tapauksessa vahingoita."

"Järjestäkää köytenne, jos haluatte ja pankaa ankkurinne kuntoon, sydämen halusta aivan. Me olemme nyt sellaisessa tilanteessa, että mikään sellainen ei ole haitaksi. -- Kersantti, yksi ainoa sana täällä perällä, jos suvaitset."

Cap vei nyt lankonsa peremmälle, ettei puhetta voinut kuulla ja äänessä ilmeni nöyrempi tunne kuin tavallisesti, kun hän avasi sydämensä ja selitti heidän todellisen asemansa.

"Mabelille tämä on kamala juttu", hän sanoi hiukan värähtävällä äänellä ja tuhautti sieraimiansa. "Sinä, kersantti ja minä, me olemme vanhoja poikia ja tottuneet katsomaan kuolemaa silmiin, -- vaikka olemmekin vielä pelastuneet -- meidän ammattimme vie meitä itsestään kuolemaa lähelle. Mutta Mabel! Hän on hento, lämminsydäminen tyttö, ja minä olen toivonut saavani nähdä hänet onnellisessa asemassa ja äitinä, ennenkuin päiväni päättyvät. Niin, niin! Meidän täytyy ottaa vastaan paha samoin kuin hyväkin. Se on kaikki, mitä voin sanoa tilastamme tällä kirotulla suolattomalla vedellä."

Kersantti Dunham oli rohkea mies ja oli näyttänyt urhoollisuuttaan paljon kamalammissa tilanteissa kuin tämä, mutta silloin hänellä oli ollut tilaisuus puolustautua vihollista vastaan, kun taas tämä vihollinen ahdisti häntä hänen voimatta millään tavalla sitä vastustaa. Itsestään hän huoli paljon vähemmän kuin tyttärestään, ja samalla hän tunsi voimakasta itseluottamusta, kuten ainakin terve ja voimakas mies, joka monissa vaaroissa on karaistunut. Mutta ajatellessaan Mabelin tuhoa hän isänrakkaudella heti päätti, että jos toinen on tuomittu tuhon omaksi, hän ja hänen tyttärensä tahtovat tuhoutua yhdessä.

"Luuletko sinä, että vaara on tarjona?" hän kysyi Capilta vakavasti ja järkytetyin ilmein.

"Kaksikymmentä minuuttia vie meidät rantahyrskyihin ja -- ota huomioon, kersantti -- mitä voimakkainkaan meistä voi tehdä sellaisessa kuohuvassa kattilassa, joka tuulen alle syntyy?"

Tämä ajatus herätti sangen vähän rohkaisevaa toivoa. Tällä hetkellä Lokki oli noin penikulman päässä rannasta, johon myrskyn raivo kiidätti sitä sellaisella voimalla, ettei ollut ajatustakaan lisätä purjeita, joiden avulla voitaisiin suuntaa muuttaa. Tosin oli pikkuisen levitetty isoapurjetta, mutta se oli tehty vain siksi, että Lokkia voitiin ohjata tuulen mukaan ja estää niin paljon kuin mahdollista aaltoja lyömästä yli kannen. Mutta sittenkin se vapisi ja lepatti aivan kuin myrsky olisi tahtonut kiskoa poikki ne lujat nuorat, joilla nämä monimutkaiset laitteet oli yhteen sidottu. Sade oli lakannut; mutta ilman, noin sata kyynärää järven pinnasta, oli täyttänyt hohtava usva, joka ei suinkaan suuresti eronnut välkkyvästä sumusta, sillä sen yläpuolella paistoi säteilevä aurinko pilvettömältä taivaalta. Jasper oli huomannut tämän enteen ja ilmoittanut, että se merkitsi myrskyn pikaista taukoamista, vaikkakin tämä ja seuraava tunti ehtisi ratkaista heidän kohtalonsa. Näköala kutterin ja rannan välillä muuttui yhä villimmäksi ja kauhistavammaksi. Rannan hyrskyt ulottuivat noin puolen penikulman päähän. Vesi kallioitten ympärillä peittyi kuohuvaan vaahtoon ja ilma oli niin täynnä utua ja räiskyviä vesipisaroita, että maa näkyi sen läpi vain epäselvänä ja utuisena. Kuitenkin saattoi huomata, että se oli korkeata -- joka on harvinaista Ontarion rannoilla -- ja että sitä peitti rajattoman metsän vihreä vaippa.

Sill'aikaa kun kersantti ja Cap katselivat äänettöminä tätä näytelmää, Jasper miehineen oli kokan puolella ahkerassa puuhassa. Niin pian kuin nuori mies oli saanut luvan ryhtyä vanhaan toimeensa, hän pyysi muutamia sotureja avukseen ja viiden tai kuuden miehen voimalla hän kävi täyttämään sitä velvollisuutta, joka häneltä liian kauan oli kielletty. Kun ei ankkuria näillä pienillä vesillä säilytetä laivassa eikä käytetä raskaita ankkurivitjoja, kuten valtamerillä, Jasper säästyi siitä ankarasta työstä, joka suurilla merillä tällaisissa tapauksissa on edessä. Kaksi ankkuria oli siis pian valmiina heitettäväksi, köydet selvitelty ja miehet seisoivat katsellen tehtyä työtä. Mitään parannusta kutterin tilassa ei ollut tapahtunut, vaan se lipui yhä rantaa kohden varmistaen katsojia joka hetki yhä enemmän siitä, ettei alusta voitaisi saada tuumaakaan kulkemaan toisaalle tuhon suunnasta.