Part 2

Hän ei lausunut näitä sanoja kerskuen, vaan rehellisellä luottamuksella tietäen, että minkä nimen toinen lieneekin kuullut, hänellä ei ollut syytä hävetä. Mabeliin ne vaikuttivat tavattoman voimakkaasti ja kuultuaan viimeisen lisänimen hän taputti käsiään ja riemuissaan kertasi sanan "Uranetsijä!"

"Niin he sanovat ja moni suuri herra on saanut arvonimen, joka ei puoliksikaan ole niin kunnioitettu, vaikka, toden tunnustaakseni, minä helpommin löydän ne tiet, joita ei ole olemassakaan kuin ne, jotka on poljettu. Sotamiehet eivät koskaan voi löytää jälkiä, vaan heillä pitää olla selvä polku, vaikka ero on vain siinä, että polun voi nähdä, mutta jälki täytyy löytää vainun avulla."

"Silloinhan te olette se ystävä, jonka isä on luvannut lähettää meitä vastaan?"

"Jos te olette kersantti Dunhamin tytär, ei Delawaren suuri tietäjä ole koskaan lausunut varmempaa totuutta."

"Minä olen Mabel Dunham; ja tuolla puiden takana ovat minun enoni, jonka nimi on Cap ja tuskaroora-intiaani nimeltä Nuolenpää. Emme toivoneet tapaavamme teitä, ennenkuin lähempänä järveä."

"Toivon, että oppaananne olisi ollut rehellisempi intiaani", sanoi Haukansilmä, "minä en rakasta tuskarooria, sillä he ovat unohtaneet isänsä, jotka uskollisesti palvelivat Suurta Henkeä. Nuolenpää on viekas ja kavala intiaanipäällikkö. Onko Kevätkaste mukana?"

"Kyllä hänen vaimonsa on seurassamme ja nöyrä ja lempeä olento hän onkin."

"On ja uskollinen ja luotettava, mutta sitä ei sano Nuolenpäästä kukaan, joka hänet tuntee. Niinpä niin, me joudumme ottamaan oppaaksemme elämämme matkalla minkä lurjuksen tahansa hyvä Luoja meille suvaitsee lähettää. Otaksun, että voisi saada oppaakseen vieläkin kehnomman intiaanin kuin tuskaroora on, vaikkakin hänen suonissaan on liian paljon mingo-rodun verta sille, joka aina seurustelee delawarelaisten kanssa."

"On kuitenkin ehkä onneksi, että tapasimme toisemme", sanoi Mabel.

"Ei se missään tapauksessa onnettomuudeksi ole, sillä minä lupasin kersantille, että toisin hänen tyttärensä linnakkeeseen, vaikka sitä tehdessäni henkeni menettäisin. Odotimme tapaavamme teidät ennen vesiputouksia, jonne me jätimme veneemme, kun ajattelimme, ettei olisi mitään vahinkoa, vaikka tulisimme muutamia penikulmia etemmä ollaksemme valmiina, jos tarvittaisiin. Oli onni, että tulimme, sillä epäilen, voisiko Nuolenpää laskea virtoja."

"Tuolta tulee minun enoni ja tuskaroora, ja meidän seurueemme voivat yhtyä."

Mabelin lausuessa tämän lähestyivät Cap ja Nuolenpää, jotka olivat huomanneet, että kohtaus oli sydämellinen, ja muutamilla sanoilla tyttö selitti, mitä itse oli muukalaiselta kuullut. Niin pian kuin tämä oli tehty, seurue lähestyi tulta, jonka ääressä toiset kaksi istuivat.

II LUKU.

"Kun nöyränä itsensä kieltävi ken ja templinsä tahroilta suojaa, hän on kuni kuningas onnellinen, mi kiittää muistavi Luojaa."

_Wilson_.

Mohikaani jatkoi syöntiään, mutta toinen valkoinen mies nousi ja kohteliaasti paljasti päänsä Mabel Dunhamille. Hän oli nuori, terve ja miehekäs. Vaikka hänen pukunsa ei ollutkaan yhtä kuvaava kuin enon, osoitti se kuitenkin, että hänkin oli merimies. Tähän aikaan oikea merimies erosi pukunsa, ajatustensa ja kielensä puolesta kaikista muista yhtä selvästi kuin turkkilaisen mielipiteet, puhe ja puku ilmaisevat, että hän on muhamettilainen. Vaikka Haukansilmä oli miehuutensa kukoistuksessa, oli Mabel kohdannut hänet joutumatta ollenkaan hämilleen, mutta kun hän huomasi sen kiihkeänihastuneen katseen, jolla nuorukainen häntä tervehti, loi hän ehdottomasti silmänsä alas. Molemmat todellakin tunsivat sitä suloista viehätystä, joka joskus täyttää samanikäisten ja samanlaisessa asemassa olevien nuorten herkän mielen.

"Tässä", sanoi Haukansilmä ystävällisesti hymyillen Mabelille, "ovat ne ystävät, jotka isänne on lähettänyt teitä vastaan. Tämä on suuri delawarelaisten päällikkö, joka on elämässään kokenut tuulta ja tuiskua, ehkä joskus iloakin. Hänellä on intiaanien päällikön nimi; mutta kun sitä ei ole tottumattoman aivan helppo lausua, me tavallisesti käännämme sen englanniksi ja sanomme häntä 'Suureksi Käärmeeksi'. Te ette kuitenkaan saa otaksua että tällä tahtoisimme syyttää häntä jostakin huonosta teosta. Kaukana siitä. Hän on viisas ja kekseliäs soturi. Nuolenpää kyllä tietää, mitä tarkoitan."

Haukansilmän puhuessa tuijottelivat molemmat intiaanit tutkien toisiansa. Vihdoin Nuolenpää läheni ja puhutteli toista nähtävästi sangen ystävällisesti.

"Tuosta minä pidän", sanoi Haukansilmä, "kahden punanahan tervehdys metsässä on samaa kuin laivojen ystävällinen tervehdys merellä. Mutta puhuessamme merestä johtuu mieleeni tämä nuori ystäväni Jasper Western. Hän ymmärtää tällaisia asioita, sillä hän on kaiken ikänsä elänyt Ontariolla."

"Tutustun mielelläni teihin, ystäväni", sanoi Cap pudistaen sydämellisesti suolattoman veden purjehtijan kättä, "vaikkakin teillä on vielä paljon opittavaa kun ajattelemme sitä koulua, jota olette käynyt. Tämä on minun sisareni tytär, Mabel. Minä kutsun häntä Magneetiksi syystä, josta hänellä ei ole pienintäkään vihiä. Otaksun kuitenkin, että te olette saanut kyllin hyvän kasvatuksen voidaksenne ymmärtää kompassia."

"Syy on aivan helppo arvata", sanoi nuorukainen kohottaen vaistomaisesti tummien silmiensä terävän katseen tytön hehkuvan punaisiin kasvoihin, "ja minä olen varma, että se merimies, joka seuraa sen kompassin ohjausta, ei ikinä joudu harhaan."

"Kas, tehän puhutte kuin merimies, vaikkakin pelkään, että olette enemmän nähnyt vihreää kuin sinistä vettä."

"Eihän ole ihme, että puhumme maalaisten kieltä, sillä harvoin me olemme ulapalla, että maata ei näkyisi, vuorokausimääriä."

"Sitä pahempi, poika -- sitä pahempi. Merimiehestä näyttää pienikin maapala suurelta. Mutta toden puhuakseni, herra Western, otaksun, että teidän järveänne ympäröi joka puolelta maa."

"Mutta, eno, eikö myöskin valtamerta ympäröi maa?" sanoi Magneetti vilkkaasti, sillä häntä harmitti enon omituinen viisastelu, ellemme sanoisi koulumestarimaisuus.

"Ei, lapsi, maata ympäröi kaikkialla valtameri; sitä minä, nuoret, koetan kaikkialla selittää rannikkojen asukkaille. Valtameren syvyyksissä on elämää -- kuten tulee ollakin -- vaikka sitä ei tiedetä -- on kärsimystä, tuskaa ja vaivaa, sillä meri on suurempi ja mahtavampi kuin mikään muu. Mutta ihmisten itserakkaudella tässä maailmassa ei ole mitään rajoja, ja poika, joka ei ole nähnytkään suolaista vettä, luulee kuitenkin tietävänsä enemmän kuin se, joka on kiertänyt Hornin ympäri. Niinpä niin; koko maailma on kuitenkin vain saari ja vesi se sittenkin kaikkea hallitsee."

Nuori Western kunnioitti syvästi valtameren purjehtijaa ja oli itsekin usein hartaasti toivonut pääsevänsä sinne. Mutta hän oli tuntenut syvästi kiintyneensä tähän sisämaan järveen, jonka laineilla hän oli koko ikänsä elänyt, eikä se hänen silmissään ollut viehätystä vailla.

"Mitä sanotte, herra", vastasi hän kohteliaasti, "voi pitää paikkansa Atlanttiin nähden, mutta täällä Ontarion seudulla me kunnioitamme myöskin maata."

"Tietysti, koska te näette vain maata", vastasi Cap sydämellisesti nauraen; "mutta Haukansilmä tuolla tulen ääressä pyytää meitä herkuille luokseen, ja tunnustan ettei valtamerellä tarjotakaan tuoresta metsän riistaa. Herra Western, kohteliaisuus tyttöjä kohtaan teidän iässänne on yhtä luonnollista ja helppoa kuin kansallislipun mastoon nostaminen tyynellä säällä. Jos te nyt tahdotte osoittaa lapselle huomaavaisuuttanne ja leikata kimpaleen vohlastanne sill'aikaa, kun minä seurustelen Haukansilmän ja intiaaniystävänne kanssa, niin olen varma, että hän kauan muistaa sen."

Herra Cap tuli lausuneeksi enemmän kuin oli sillä kertaa ajatellut. Jasper Western otti siis Mabelin huostaansa, ja kauan tämä muisti sitä miehekästä ystävyyttä, jota nuori merimies hänelle osoitti heidän ensi kertaa tavatessaan. Jasper laittoi hänelle pölkynpään istuimeksi, tarjosi hänelle herkullisimmat palat paistetusta hirvestä, toi virkistävää juomaa kiehuvasta lähteestä. Sitten hän istui tytön vastapäätä osoittaen kaikin tavoin ihastustaan ja kunnioitustaan, josta naiset niin suuresti pitävät, mutta joka ei koskaan ole niin viehättävää ja mairittelevaa kuin silloin, kun samanikäinen, miehekäs nuorukainen sydämensä pakotuksesta sitä heille tarjoaa. Samoin kuin kaikki, jotka ovat eläneet erillään hienommasta sukupuolesta, nuori Western oli totinen, teeskentelemätön ja kohtelias, jonka vuoksi keskustelu ei tahtonut luistaa, vaikka Mabel kokeneemman taidolla koetti johtaa sitä tutuille poluille. Jätämme nämä nuoret keskustelemaan tunteen kielellä enemmän kuin selvin lausein ja siirrymme siihen ryhmään, jossa eno oli jo saavuttanut johtavan aseman.

Seurue oli asettunut tulen lähettyville hirvipaistin ympärille ja käytti metsämiehen tavalla hyväkseen metsän antimia. Keskustelu oli vilkasta ja kuvasti luonnollisesti yksilöitten erilaisia luonteita. Intiaani oli hiljainen ja ahkera tyydyttäen nälkäänsä hirvipaistilla alkuperäisen amerikkalaisen kätevyydellä kun taas toiset, jotka olivat paljon matkustaneet, pitivät vilkasta keskustelua yllä. Mutta koska itse keskustelu selittää lukijalle parhaiten ne asiat, jotka esille tulivat, esitämme tässä keskustelun sellaisenaan.

"Tällainen elämä, jota te vietätte, herra Haukansilmä, voi olla hyvin miellyttävää", alkoi Cap, kun suurin nälkä oli tyydytetty, "vaikk'ei sitä voikaan verrata merimiehen elämään. Me näemme vain vettä, te vain maata."

"Eipä niinkään. Kyllä mekin näemme vettäkin usein marssiessamme pitkiä matkojamme", vastasi puhuteltu. "Meidän tulee melkein yhtä usein käyttää airoja ja kalanpyydyksiä kuin pyssyä ja metsästyspuukkoa."

"Voi olla niin. Mutta käytättekö myöskin märssyjä ja purjeita, pyöriä ja ankkureita? Airot ovat tarpeelliset kanotissa, mutta mitä ne laivassa hyödyttävät?"

"Olkoonpa niinkin, mutta minä kunnioitan jokaista, joka kutsumustaan täyttää ja mainitsemanne esineet ovat myöskin hyödyllisiä. Joka on elänyt, kuten minä, monien heimojen keskuudessa, hän kyllä ymmärtää eron kunkin elämäntapojen välillä. Mingon väri ei ole sama kuin delawarelaisen, ja se, joka odottaa tapaavansa sotamiehen naisen puvussa, erehtyy varmasti. En ole vielä kovin vanha, mutta vaikka on elänyt metsässä, ymmärtää kuitenkin koko lailla ihmisluontoa. En ole koskaan uskonut kovin suuria kaupunkilaisten opista enkä ole tavannut ainoatakaan, joka olisi täydellisesti ymmärtänyt eri heimoja tai keksinyt niiden polkuja metsissä."

"Se on minunkin mielipiteeni, herra Haukansilmä. Juoksu kaduilla, käynti pyhinä kirkoissa ja messun kuuleminen, ei voi koskaan, ei voi kenestäkään kasvattaa kelpo miestä. Mutta lähettäkää poika avoimelle merelle, jos tahdotte avata hänen silmänsä ja antakaa hänen tutustua vieraihin kansoihin, tai, kuten minulla on tapana sanoa, katsella elämää kasvoista kasvoihin, jos tahdotte, että hän oppii ymmärtämään omaa luonnettansa. Esimerkiksi voisin mainita lankoni, kersantin: hän on yhtä kunnon poika kuin kuka tahansa; mutta mitä hän pohjaltaan on? Ei kerrassaan mitään muuta kuin sotamies. Hän on kyllä kersantti, se on totta, mutta tiedättehän, että sekin on vain sotamies. Kun hän pyysi Bridget-parkaa, sisartani, vaimokseen, minä sanoin tytölle velvollisuuteni mukaan, millainen hän oli ja kielsin häntä ottamasta sellaista miestä. Mutta tiedättehän, mitä tytöt tekevät, silloin kun ovat johonkin hullaantuneet. On kyllä totta, että hän on kersantti ja täyttää hyvin tehtävänsä ja häntä nyt kaikin puolin kehutaan. Hänen onneton vaimonsa ei kuitenkaan ehtinyt sitä nähdä, sillä hän on ollut kuollut jo neljätoista vuotta."

"Soturin kutsumus on kunniallinen, jos hän aina menettelee oikeudenmukaisesti", vastasi Haukansilmä, "ja koska ranskalaiset aina ovat väärässä ja hänen majesteettinsa sotajoukkoineen oikeassa, niin otaksun, että kersantilla on valveutunut omatunto ja hyvä luonne. En ole koskaan nukkunut suloisemmin kuin tuhottuani vaanivat mingot ja aina pidän lakina, että taistelen kuten valkoihoinen enkä kuten intiaani. Käärmeellä tuolla on tapansa ja minulla on omani. Me olemme nyt taistelleet yhdessä monta vuotta ollenkaan harkitsematta toisen syvällisempiä ajatuksia. Tosin kerron hänelle joskus -- välittämättä hänen uskostaan -- että on vain yksi taivas ja yksi helvetti ja molempiin johtaa monta tietä."

"Se on järkevää, ja hänen varmasti täytyy uskoa teitä, sillä otaksun, että tiet jälkimmäiseen käyvät kuivia seutuja. Sisareni nimitti ennen merta 'puhdistetuksi seuduksi' ja varmaa on, että kiusaukset unohtuvat, kun maa katoaa näkyvistä. Epäilen, voidaanko sanoa niin paljoa näistä järvistä täällä."

"Kaupungit ja tiheään asutut seudut johtavat ihmisiä syntiin, sen myönnän. Mutta meidän järviämme ympäröivät metsät ja joka päivä täällä saa palvella Jumalaa luonnon suuressa temppelissä. Eivät ihmiset missään ole samanlaisia, se täytyy minun myöntää ja ero mingon ja delawarelaisen välillä on yhtä suuri kuin päivän ja yön. Olen iloinen, veli Cap, että olemme tavanneet toisemme, vaikk'ei siitä olisi muuta hyötyä kuin että saatte kertoa Suurelle Käärmeelle sellaisista järvistä, joiden vesi on suolaista. Me olemme olleet kokolailla yksimieliset koko yhdessäolomme ajan, ja jos mohikaani on luottanut minuun puoliksikaan yhtä paljon kuin minä häneen, hän on uskonut kaikki, mitä minä olen hänelle kertonut valkoihoisten elämästä ja luonteesta. Usein minusta on näyttänyt, ettei ainoakaan punanahka usko valkoisen miehen kertomuksia suolaisista, suunnattomista järvistä eikä sitäkään, että meressä on voimakkaita virtoja."

"Se on luonnollista, sillä kaikki asiathan ne ymmärtävät lopultakin väärin", vastasi Cap myöntävästi nyökäten. "Te olette kertonut aivan oikein valtamerestä, laivoista ja virroista. Ei Nuolenpään eikä Käärmeen tarvitse epäillä puheenne todenperäisyyttä; mutta tunnustan, että minunkin oli vaikeata uskoa sellaisia juttuja, kun kerrottiin, että sisämaassakin olisi järviä ja kaikista vaikeinta oli pitää totena väitöstä, että olisi meriä, joiden vesi on suolatonta. Minä olen tehnyt tämän pitkän matkan yhtä paljon tyydyttääkseni omaa uteliaisuuttani ja saadakseni omin silmin varmuuden näistä asioista kuin miellyttääkseni kersanttia ja Magneettia, vaikkakin edellinen oli sisareni mies ja jälkimmäistä rakastan kuin omaa lastani."

"Olette väärässä, hyvin väärässä, veli Cap, epäillessänne Jumalan voimaa, joka kaikkialla ilmenee", vastasi Haukansilmä vakavasti. "Ne, jotka asuvat suurissa kylissä ja kaupungeissa, eivät ymmärrä Hänen kättensä töitä. Mutta me, jotka vietämme aikamme Hänen läheisyydessään -- kuten tuleekin -- näemme asiat toisessa valossa -- tarkoitan, ainakin ne, joilla on terävä äly. Punaihoisilla on oma luulonsa ja se onkin hyvä ja vaikka se ei olekaan sama kuin kristityn, mitäpä pahaa siitä on. On kuitenkin seikkoja, jotka molempien tulee ottaa varteen järjestäessämme tätä Jumalan luomaa maailmaa. Suolattomilla ja suolaisilla vesillä siinä on sama arvo. En väitä täysin ymmärtäväni näitä asioita, mutta uskon kuitenkin, että niin se on."

"Kuulkaahan, herra Haukansilmä", keskeytti Cap sävyisästi, "ei minunkaan mielestäni ole miehekästä kääntää selkäänsä ja halveksia toisinajattelevia. Vaikkakin voimme sitoa köysiä mastojen huipuissa ja hoitaa miehekkäästi purjeita myrskyn riehuessa, tiedän kuitenkin, että olemme vain heikkoja kuolevaisia ja toivon ymmärtäväni kunnioittaa kaikkea, joka kunnioitusta ansaitsee. Tarkoitan vain, että kun on tottunut pitämään laajoja vesiä suolaisina, tahtoo ensin maistaa, ennenkuin uskoo, että vesi niissä voi olla myöskin suolatonta."

"Merieläimet voivat juoda suolaista vettä, mutta Jumala on antanut ihmiselle, valkoiselle ja punaiselle, ihanat vesilähteet, joista hän voi sammuttaa janoansa. Järjetöntä olisi ajatella, että Hän ei olisi voinut luoda näille seuduin suolattomia vesiä ja itään suolaisia."

Haukansilmän suora avomielisyys voitti kokonaan Capin huolimatta hänen itsekylläisestä viisastelustaan, vaikkakaan hän ei mitenkään tahtonut myöntää todeksi ajatusta, jota hän vuosikausia oli pitänyt mahdottomana uskoa. Vastenmielistä oli luopua vanhasta harhaluulosta, mutta samalla oli vaikeaa myöskin väittää vastaan asiassa, jota hän ei tuntenut, vaan joka piti uskoa sellaisenaan, ja sen vuoksi hän mielellään tahtoi luopua tästä keskustelunaiheesta.

"Hyvä, hyvä, veli Haukansilmä", hän sanoi, "jätämme tämän silleen ja saammehan sitten koettaa, kun aika tulee. Huomatkaa kuitenkin, mitä sanon: en väitäkään, ettei se pinnalta voisi olla suolatonta -- itse Atlanttikin on joskus pinnalta suolatonta suurien jokien suissa. Mutta luottakaa siihen, että minä näytän teille, miten voidaan ottaa vettä niin monen sylen syvyydestä, ettette ole ikinä aavistanut ja silloin tiedämme siitä enemmän."

Tämä näytti tyydyttävän opasta ja hän johti keskustelun toisaalle.

"Emme halua ylen määrin kehua täkäläistä elämää", huomautti Haukansilmä oltuaan hetkisen vaiti, "ymmärrämme hyvin, että elämä kaupungeissa ja rannikoilla --"

"Merillä", keskeytti Cap.

"Merillä, jos niin haluatte, ystäväni -- tarjoaa tilaisuuksia, joita ei ole erämaissa. Tiedämme kuitenkin tehtävämme, jotka luonto meille antaa, eikä elämäämme tahraa hillittömyys ja hekuma. Kukin on taitava alallaan. Minä osaan käsitellä pyssyjä, etsiä vihollisen jälkiä ja vakoilla heidän suunnitelmiansa. Mutta vaikka osaan käyttää melaa ja airoja, en ole kummassakaan erinomainen. Nuori Jasper, joka keskustelee tuolla kersantin tyttären kanssa, on aivan toista maata, sillä hän liikkuu kaikella tavalla vedessä kuin kala. Intiaanit ja ranskalaiset pohjoisrannalla kutsuvat häntä hänen taitonsa vuoksi Vesikoiraksi. Hän osaa käyttää paremmin airoja ja virittää ansoja kuin sytyttää nuotioita erätiellä."

"Nuo taidot ovat sittenkin aivan erikoisia", sanoi Cap. "Tämä tuli, sen tunnustan, on käynyt yli minun merimiesymmärrykseni. Nuolenpää sanoi savun nousevan valkoihoisen tulesta, ja se on sellaista viisautta, jota en käsitä: onhan sama, kuka risuja tuleen heittää."

"Se nyt ei ole suuri salaisuus", vastasi Haukansilmä nauraen katketakseen, vaikkakin tottumuksen pakosta esti äänensä kuulumasta ja häiritsemästä metsän rauhaa. "Mikään ei ole helpompaa meille, jotka vietämme aikamme luonnon suuressa salissa, kuin oppia ymmärtämään sen neuvoja. Me olisimme yhtä arvottomia metsänkävijöitä tai sanansaattajia erämaissa kuin kaakattavat kanat, ellemme sangen pian oppisi ymmärtämään tuollaisia pikku seikkoja. Vesikoira, kuten mekin häntä usein nimitämme, on niin ihastunut veteen, että tuo jonkun tuoreenkin risun tuleen. Kosteus tekee savun mustaksi, kuten te mereneläjätkin varmaan ymmärrätte. Eihän se ole suuri salaisuus, vaikkakin kaikki on outoa sille, joka ei tahdo oppia tuntemaan Jumalaa ja Hänen suuria tekojansa."

"Mutta vain Nuolenpään terävä silmä voi keksiä niin vähäisen eron."

"Hän olisi huono intiaani, ellei hän sitä keksisi. Niinpä niin. Nyt on sota-aika eikä yksikään punanahka kuljeksi metsissä käyttämättä aistejansa. Jokaisella rodulla on oma luonteensa ja jokaisella luonteella omat lakinsa aivan yhtä varmasti kuin oma nahkansakin. Siitä on jo kauan, kun minä opin ymmärtämään tätä erämaan korkeinta viisautta, sillä punanahan viisaus ei ole yhtä helppoa oppia kuin valkoihoisten -- vaikkakin minä omaan vähän viimeksimainittua, kun olen viettänyt melkein koko ikäni aarniometsissä."

"Te olette ollut kelpo oppilas, herra Haukansilmä. Sen huomaa siitä, että ymmärrätte näitä asioita niin hyvin. Otaksun, ettei olisi kovin vaikea sille, joka on saanut kasvatuksensa merellä, oppia käsittämään tällaisia pikku asioita, jos hän voisi käydä ajattelemaan yksinomaan sitä."

"Sitä en tiedä. Valkoihoisella on vaikeutensa omaksuessaan intiaanin tapoja yhtä hyvin kuin intiaanilla koettaessaan oppia elämään valkoihoisen tavalla. Jos molemmat ovat täysiverisiä, niin minun mielipiteeni on ehdottomasti se, ettei kumpikaan täydellisesti onnistu."

"Ja kuitenkin me merimiehet, jotka purjehdimme ympäri maailman, sanomme, että kaikki ihmiset ovat pohjaltaan samoja, olkootpa sitten kiinalaisia tai kreikkalaisia. Omasta puolestani olen taipuvainen itsekin niin ajattelemaan, sillä yleensä olen havainnut, että kaikki kansat himoitsevat kultaa ja hopeaa ja useimmat miehet imevät tupakkaa."

"Silloin te merimiehet tiedätte vähän punanahoista. Oletteko koskaan tavannut kiinalaista, joka on laulellen silponut lihaansa terävillä kivillä, leikellyt veitsillä tai polttanut ruumistansa hulmuavassa liekissä -- laulanut kuoleman katsellessa heitä kasvoista kasvoihin? Vasta sitten, kun olette näyttänyt minulle kiinalaisen tai kristityn, joka voi tehdä kaiken tämän, olette tavannut punanahan tapaisen miehen, ei ennen, vaikka hän näyttäisi kuinka uljaalta tahansa ja olisi lukenut kaikki kirjat, mitä on painettu."

"Vain villit voivat huvitella toisiansa noin helvetillisillä tavoilla", sanoi herra Cap, joka vaikeasti jaksoi tottua ymmärtämään metsän rajattoman moninaisia ihmeitä. "Ei ainoakaan valkoihoinen tuomitse itseään tuollaisiin kokeihin."

"Siinä taas erehdytte", vastasi Haukansilmä kylmästi paloitellen hirvenvasan lihavaa ruhoa, niinkuin se olisi ollut hänen oma, ahavoitunut ruumiinsa, "sillä vaikkakin tällaiset kidutuskeinot kuuluvat vain punanahoille erikoisina miehuuden näytteinä, ovat valkoisetkin usein rääkänneet itseään niillä."

"Onneksi", virkkoi Cap kurkkuansa karistellen, "ei ainoakaan hänen majesteettinsa ystävistä ole tuominnut tuollaiseen jumalattomaan rääkkiin yhtäkään hänen majesteettinsa uskollisista alamaisista. En ole paljoa palvellut kuninkaallisissa aluksissa, mutta olen kuitenkin vähän ja se on aina jotakin, ja ryöstellessä vihollisen sota- ja kuljetuslaivoja minä olen ollut mies paikallani. Otaksun toki, ettei ainoatakaan ranskalaista tai villiä ole tällä puolen selän, jota te sanotte suureksi Ontarioksi?"

"Suuri on se meidän silmissämme", vastasi Haukansilmä voimatta salata hymyä, joka kirkasti auringon polttamia kasvoja, "vaikka pelkään, että jotkut voivat pitää sitä pienenä; ja pieni se onkin, jos luulette sen voivan estää vihollisten tulon. Ontariolla on rannat, ja vihollinen, joka ei uskalla tulla sen yli, voi sen kiertää."

"Ah! Ymmärtäähän sen, kun se on vain kirottu suolaton vesilätäkkö!" pauhasi Cap kiroten koettaessaan korjata varomattomuuttaan. "Ei kukaan ole kuullut, että joku laiva tai rosvojoukko olisi voinut kiertää tai päästä Atlantin päähän."

"Eikö valtamerellä päätä olekaan?"

"Ei päätä -- ei sivuja, ei pohjaa. Kansan, jonka on mieluista asua sen rannalla, ei tarvitse pelätä ohi kulkevia laivoja, vaikkapa niissä olisi raakalaisiakin. Heidän päänahallaan ei ole mitään vaaraa. Mies voi iltasilla huoletta nukahtaa ja tietää aamulla tapaavansa tukan päässään, ellei käytä peruukkia."

"Niin ei ole täällä. En tahtoisi peloitella tätä nuorta neitiä enkä millään tavalla olla puolueellinen, vaikka hän näyttää hyvin mielellään kuuntelevan Vesikoiraa, kuten me sanomme. Mutta saatuani täällä kasvatukseni tiedän, että meidän olisi parasta heti paikalla lähteä tästä matkalle ja päästä linnoitukseen. Tällä puolen Ontarion on yhtä paljon irokeesejä kuin toisellakin. Juuri siitä syystä, Cap ystäväni, on kersantti lähettänyt meidät teitä vastaan näyttämään teille tietä."

"Mitä! Uskaltavatko ne lurjukset niin lähelle hänen majesteettinsa linnoituksen kanuunoita?"

"Eivätkö ne hullut kokoontuisi hirvenhaaskan ympärille huolimatta siitä, että lintujakin on saatavissa? Niin he tekevät, sillä heidän luontonsa on sellainen. Ainahan joku valkoinen kulkee erämaan läpi linnoitukseen ja saa olla varma, että he seuraavat jäljissä. Suuri Käärme on tullut joen toista ja minä toista puolta etsien piileskeleviä lurjuksia, kun taas Jasper kuljetti venettä, kuten kelpo merimies ainakin. Kersantti kertoi kyynelet silmissä hänelle paljon lapsestaan ja kuinka hänen sydämensä ikävöitsi lasta, kuinka suloinen ja tottelevainen tämä oli, kunnes minusta tuntui, että poika olisi mieluummin paljain käsin hyökännyt mingojen telttaan kuin jäänyt tulematta."

"Siitä me häntä kiitämme ja ajattelemme hänestä parempaa ensi kerralla, vaikka otaksun, ettei poika kuitenkaan kovinkaan suuressa vaarassa ole ollut."