Part 17

"Jälkimmäinen on epäilemättä totta eikä hän tunne kylliksi hyvin tätä omituista järveä voidakseen palvella siellä. Pitäkää siis valppautenne kaksin verroin vireillä. Minä annan teille täyden vallan. Jos huomaatte Jasperissa jotakin petollista, vangitkaa hänet heti paikalla."

"Ollen kruunun palveluksessa, teidän korkeutenne, hänen on alistuttava sotalakien tuomittavaksi."

"Niin on. Kurittakaa häntä ja lähettäkää sitten tänne hänen omalla kutterillansa. Teidän lankonne varmaankin osaa takaisin samaa tietä, kun pitää mennessään silmänsä auki."

"En ollenkaan epäile, majuri Duncan, ettemme kaikki osaisi takaisin, jos Jasperin ennenaikainen paluu tekisi sen välttämättömäksi, vaikka luulen uskaltavani panna pääni hänen uskollisuudestansa pantiksi."

"Minua miellyttää teidän luottamuksenne -- se puhuu hyvää pojan puolesta. Mutta tämä kirottu kirje -- siinä on niin paljon totuudenmukaisuutta; ei, siinä on paljon totta muihin asioihin nähden."

"Minä luulin teidän korkeutenne sanoneen, että allekirjoitus puuttui -- suurin seikka, joka voisi ilmaista rehellisen lähettäjän."

"Ihan oikein. Dunham; ei muu kuin raukka ja lisäksi suuri pelkuriraukka voisi lähettää yksityisessä elämässä nimetöntä kirjettä. _Sodassa_ on kuitenkin toista. Käsiala on väärennettyä ja koko juoni on taitavasti keksitty."

"Sota suvaitsee sellaisia alhaisia keinoja, herra, kuin väijytyksiä, yllätyksiä, valehyökkäyksiä, vieläpä vakoojiakin, mutta se kaikki on sittenkin toista kuin nimetön kirje."

"Minä olen nähnyt monia kummallisia tapauksia ja omituisia ihmisiä elämäni aikana. Mutta hyvästi nyt, kersantti; minä en saa pidättää teitä kauemmin, olkaa varuillanne ja pitäkää silmänne auki. Muir luultavasti palaa sangen pian. Jos te nyt tällä uhkarohkealla retkellänne täydellisesti onnistutte, niin minä olen tekevä kaiken voitavani, kun tulee täytettäväksi joku virka, jota monien ansioittenne perusteella voitte itsellenne toivoa."

"Nöyrä kiitos, teidän korkeutenne", vastasi kersantti tyynesti, sillä kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli turhaan koettanut saada tunnustusta ansioilleen, "ja toivon, etten koskaan häpäise tehtävääni, olkoon se mikä tahansa. Minä olen se, miksi luonto ja Luoja ovat minut tehneet ja toivon voivani olla tyytyväinen."

"Ette kai ole unohtanut haupitsia?"

"Jasper otti sen laivaan tänä aamuna, herra."

"Olkaa varovainen älkääkä luottako täydellisesti siihen mieheen. Uskokaa asia heti Haukansilmälle, hänen tarkka silmänsä keksii kyllä jokaisen lurjuksen, joka kiertelee vehkeilleen. Hänen vaatimaton rehellisyytensä pakottaa hänet ilmaisemaan kaikki, mitä hän saa selville. Häneen täytyy voida luottaa."

"Hänestä minä vastaan päälläni tai asemallani rykmentissä. Minä olen nähnyt häntä koeteltavan liian usein epäilläkseni häntä."

"Kaikista inhoittavista tunteista pahin, Dunham, on epäluulo, joka on herännyt ennen täydellisesti uskottua miestä kohtaan. Olette kai huolehtinut, että piikiveä tulee mukaan?"

"Kukaan kersantti ei milloinkaan unohda sellaisia asioita, teidän korkeutenne."

"Hyvä, antakaa minulle sitten kätenne, Dunham. Jumala olkoon kanssanne ja antakoon aikeenne onnistua! Muir palaa pian. Antakaa hänen matkalla seurustella tyttärenne kanssa, sillä se ratkaisee tämän asian ainaiseksi. Kuka hyvänsä palaisi iloisena sellaisessa seurassa kuin Mabel, eikö sitten joku iloton leski, jolla ei ole rakastettavana muita kuin hän itse -- ja päälle päätteeksi sellainen itse kuin Davy!"

"Toivon, herra, että tyttäreni tekee järkevän päätöksen ja että hänen päätöksensä on jo vakaantunut Haukansilmän hyväksi. Eikä ratkaisun pitäisi olla vaikeatakaan, sillä tottelemattomuus johtaa aina kapinaan."

"Tarkastakaa kaikki ampumatarpeet ja koettakaa heti, kun pääsette perille; kosteus matkalla voi turmella ruudin. Ja nyt vielä kerran hyvästi, kersantti. Pitäkää Jasperia silmällä ja neuvotelkaa Muirin kanssa, jos vaikeuksia ilmestyisi. Odotan teidän palaavan voittajana kuukauden päästä tästä päivästä."

"Jumala siunatkoon teitä, majuri! Jos minulle jotakin tapahtuisi, niin pyydän teitä puoltamaan vanhan soturin kunniaa."

"Luottakaa minuun, Dunham; te saatte luottaa ystävään. Olkaa varuillanne. Te joudutte suorastaan leijonan kitaan; ih! eikä edes leijonan, vaan inhoittavan tiikerin, joka lakkaamatta vaanii. Tarkastakaa aamulla pii ja ampumatarpeet; ja nyt hyvästi, Dunham, hyvästi!"

Kersantti puristi sydämellisesti esimiehensä tarjottua kättä ja sitten he erosivat -- Lundie liikkuvaan asuntoonsa ja kersantti niemelle astuakseen sieltä veneeseen.

Ei voi otaksua, että kersantti esimiehestään erottuaan olisi heti unohtanut saamansa määräykset. Hän ei voinut ajatella Jasperista muuta kuin hyvää, mutta ankara velvollisuus pakotti myöskin kuulemaan sitä ääntä, joka kielsi luottamasta. Kun hän nyt tunsi, että kaikki riippui hänen taitavuudestansa, hän oli päättänyt pitää silmällä nuoren merimiehen toimia ja päästyään varmuuteen, ettei mitään voitaisi tehdä ihan huomaamatta, hän oli saavuttanut takaisin hyvän tuulensa, kun vene joutui Lokin sivulle. Tultuaan kannelle hän näki kaikki kunnossa ja hänen epäilyksensä hieman haihtui ja hän melkein säälien ajatteli nuorukaista, jonka elämä ja kokemukset olivat niin suuressa määrässä samanlaiset kuin hänen omansa.

Lokin ankkuri oli nostettu heti, kun huomattiin kersantin veneen lähtevän rannasta, sillä hän oli tulijoista viimeinen, ja kokka käännettiin airojen avulla itäiseen suuntaan. Muutamat voimakkaat vedot veivät aluksen ulomma, jossa virta sitä kuljetti yhä etemmä. Oli aivan tyyni; sekin järveltä tuleva ilmanhenki joka äsken oli hieman purjeita pullistanut, oli kerrassaan asettunut.

Koko ajan vallitsi aluksella tavaton hiljaisuus. Kaikki laivalla-olijat ilmeisesti tunsivat, että he olivat yön pimeässä lähdössä epävarmalle ja uhkarohkealle retkelle, ja siksi velvollisuus, tämä myöhäinen hetki ja edessä ammottava tuntematon kohtalo -- kaikki yhdessä valoivat omituista juhlallisuutta heidän liikkeihinsä. Tottumus tuli vielä avuksi. Senpävuoksi kaikki olivat vaiti ja ne, jotka puhuivat, puhuivat harvoin ja kuiskaten. Näin kulki kutteri hiljalleen selälle niin kauaksi kuin joen virran vaikutus ulottui, mutta sitten se kokonaan pysähtyi odottaen maalta päin tuulahdusta. Seurasi puolisen tunnin väliaika, jolloin Lokki lepäsi hiljaa kuin vettynyt hako. Mutta tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa ei kuitenkaan kaikki keskustelu Lokilla ollut loppunut, sillä kersantti Dunham saatuaan varmuuden, että hänen tyttärensä seuralaisensa kanssa oli peräkannella, vei Haukansilmän hyttiinsä, katsoi tarkasti, ettei ollut syrjäisiä saapuvilla ja lukittuaan oven virkkoi:

"Siitä on nyt monta vuotta, kun sinä aloit minun seurassani totutella itseäsi metsien vaaroihin ja vastuksiin, ystäväni."

"Niin on, kersantti, on kyllä. Joskus minua peloittaa, että olen liian vanha Mabelille, joka ei ollut vielä syntynytkään, kun me jo tovereina taistelimme ranskalaisia vastaan."

"Siitä ei pelkoa, Haukansilmä. Minä olin melkein sinun ikäisesi, kun voitin omakseni hänen äitinsä; ja Mabel on vakava ajatteleva tyttö -- joka panee luonteelle suuremman arvon kuin millekään muulle. Joku poika, kuten esimerkiksi Jasper Vesikoira, ei pääsisi mihinkään hänen kanssaan, vaikka onkin sekä nuori että kaunis."

"Ajatteleekohan Jasper naimisiin menoa?" kysyi opas tyynesti, mutta vakavasti.

"Toivoakseni ei -- ei ainakaan ennenkuin on näyttänyt jokaiselle, että hänkin voisi olla kelvollinen saamaan vaimon."

"Jasper on kelpo poika ja omaa suuret lahjat alallansa; hän voi vaatia itsellensä vaimon yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä."

"Ollakseni sinulle rehellinen, Haukansilmä, minä pyysin sinua tänne puhuakseni sinulle juuri siitä nuorukaisesta. Majuri Duncan on saanut jonkunlaisen ilmoituksen, joka on herättänyt hänessä epäilyksiä, että Jasper Vesikoira olisi petollinen ja että vihollinen olisi hänet ostanut. Minä tahdon kuulla sinun ajatuksesi asiasta."

"Mitä?"

"Minä sanon, että majuri epäilee Jasperia kavaltajaksi, ranskalaiseksi vakoojaksi -- tai, mikä vieläkin pahempi, luulee, että hänet on ostettu kavaltamaan meidät. Majuri on saanut kirjeen tästä, ja vaatinut minua pitämään pojan hommia silmällä, sillä hän luulee, että voisimme kohdata viholliset silloin, kun vähimmän odotamme, ja pojan avulla."

"Onko Duncan of Lundie sanonut teille tämän, kersantti?"

"On, Haukansilmä; ja vaikka minulla on monia syitä luottaa Jasperiin, minulla on kuitenkin tunne, joka sanoo, että minun pitäisi epäillä häntä. Uskotko sinä aavistuksiin, ystäväni?"

"Mihin, kersantti?"

"Aavistuksiin -- jonkunlaiseen salaiseen esitietoon onnettomuuksista, jotka tulevat meitä kohtaamaan. Meidän rykmenttimme skotlantilaiset uskovat siihen järkkymättä, ja minun ajatukseni Jasperista ovat muuttuneet niin äkkiä, että olen alkanut pelätä heidän oppinsa sisältävän jonkunlaisen totuuden."

"Mutta tehän olette puhunut Duncan of Lundien kanssa Jasperista, ja hänen sanansa ovat herättäneet pahoja aavistuksia."

"Ei niin -- ei ollenkaan niin, sillä keskustellessani majurin kanssa minun tunteeni olivat kokonaan toiset, ja minä kaikin keinoin koetin todistaa hänelle, että hän teki pojalle vääryyttä. Mutta täällä ei hyödytä vastustaa aavistusten varoituksia, ja pelkään, että epäilyksessä on sittenkin jotakin perää."

"Kersantti, minä en ymmärrä aavistuksia, mutta minä olen tuntenut hänet pojasta asti ja oppinut luottamaan häneen yhtä varmasti kuin itseeni ja Suureen Käärmeeseen."

"Mutta Käärmeellä on omat keinonsa ja hän väijyy ja tiedustelee sodassa yhtä hyvin kuin kuka tahansa."

"Se kuuluu juuri hänen ja hänen kansansa luonteeseen. Ei punanahka eikä valkoihoinen voi kieltää perusluonnettansa, eikä myöskään Chingackgook voi taistella kohtalon määräyksiä vastaan."

"Sen uskon; en minäkään olisi voinut ajatella vielä tänä aamunakaan Jasperista mitään pahaa. Minusta tuntuu, Haukansilmä, saatuani tämän aavistuksen, ettei poika puuhaile kannellansa luonnollisesti, vaan on äänetön, synkkä ja miettiväinen, kuten mies, jolla on paino omallatunnollaan."

"Ei Jasper koskaan melua, ja hän sanoo minulle, että meluapitävät alukset ovat huonoja sotalaivoja. Herra Cap on samaa mieltä. Ei, ei; minä en usko Jasperista mitään pahaa, ennenkuin näen. Kutsukaa tänne lankonne, kersantti, niin saamme kysyä hänen mielipidettään asiassa, sillä nukkua ja epäillä ystäväänsä sydämessään on samaa kuin nukkua painon alla. Minä en ollenkaan luota teidän aavistuksiinne."

Kersantti, vaikk'ei ollenkaan ymmärtänyt itseään tässä asiassa, suostui, ja Cap liittyi neuvottelijoihin. Kun Haukansilmä oli vähemmän hämillään kuin hänen toverinsa ja luotti täydellisesti syytetyn rehellisyyteen, hän aloitti keskustelun.

"Me olemme kutsuneet teidät, herra Cap, tänne", hän virkkoi, "kysyäksemme teiltä, oletteko te huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa Jasperin liikkeissä tänä iltana."

"Hänen liikkeensä ovat -- sen uskallan sanoa -- kyllin tavalliset suolattomille vesille, herra Haukansilmä, vaikka hänen toimensa rannalla antavat aihetta moniin muistutuksiin."

"Kyllä, kyllä; me tiedämme, että te ette koskaan ole pojan kanssa samaa mieltä siitä, miten kutteria on kuljetettava, mutta on eräs toinen asia, josta haluaisimme kuulla teidän mielipiteenne."

Haukansilmä kertoi nyt epäilyksistä, jotka kersantissa olivat heränneet ja miten majuri Duncania oli varoitettu.

"Nuorukainen puhuu ranskaa, eikö niin?" kysyi Cap.

"Sanotaan hänen puhuvan sitä paremmin kuin tavallisesti", vastasi kersantti synkästi. "Haukansilmä tietää, että se on tosi."

"En halua väittää sitä vastaan", virkkoi Haukansilmä -- "ainakin minulle on sanottu, että niin on asianlaita. Mutta se ei todista mitään sellaisesta pojasta kuin Jasper. Minä puhun mingojen kieltä opittuani sitä ollessani niiden roistojen vankina, mutta kuka sanoo, että minä olen heidän ystävänsä? Vaikk'en olisi heidän vihollisensakaan, minun ei kuitenkaan tarvitsisi taipua intiaanien vehkeisiin. Nyt minä kuitenkin olen heidän vihollisensa ja ajatukseni ovat kristityn miehen."

"Niin, Haukansilmä, mutta Jasper ei oppinut ranskaansa vankina, vaan poikasena, jolloin mieli on vaikutuksille altis ja jolloin voidaan luonteeseen juurruttaa mitä vain, ellei hyvä kohtalo suojele pahojen ihmisten ilkeydeltä."

"Se on ihan totta", lisäsi Cap, "sillä silloin opimme katkismuksen ja muut siveyssäännöt. Kersantin huomautus ilmaisee, että hän tuntee ihmisluonteen ja olen hänen kanssaan täydellisesti samaa mieltä. On turmiollinen seikka nuorelle miehelle, että hän tämän suolattoman vesilätäkön seuduilla puhuu ranskaa. Jos tämä nyt olisi Atlantilla, jossa merimiehet silloin tällöin joutuvat puhumaan luotsien tai muiden kielimiesten kanssa sitäkin kieltä, niin en sanoisi mitään, vaikka sielläkin katselemme epäluulolla sellaista toveria, joka sitä liian hyvästi osaa. Mutta täällä Ontariolla se on minusta mitä epäiltävin asianhaara."

"Mutta Jasperin täytyi puhua ranskaa ihmisten kanssa järven toisella rannalla", sanoi Haukansilmä, "tai pitää suunsa aivan kiinni, koska siellä ei kukaan puhu muuta kuin ranskaa."

"Ette kai tahdo sanoa minulle, Haukansilmä, että ranskalaiset ovat tuolla toisella rannalla?" huudahti Cap osoitellen peukalollaan olkansa yli Canadaan päin, "että toinen tämän vesilätäkön ranta on Yrjön ja toinen ranskalaisten?"

"Minä tahdon sanoa teille juuri sen, että tämä on Yrjön ja tuo tuolla on Ylä-Canada ja että täällä puhutaan englantia, saksaa ja intiaanien kieliä yhtä varmasti kuin siellä ranskaa ja intiaanien kieliä. Myöskin mingot ovat saaneet kieleensä monia ranskalaisia sanoja, eivätkä ole kuitenkaan siitä sen kummemmiksi tulleet."

"Ihan totta. Mutta minkälaista väkeä nämä mingot oikeastaan ovat, ystäväni?" kysyi kersantti nykäisten toista olasta ja katsoen suoraan silmiin. "Kukaan ei tunne niitä paremmin kuin sinä, ja minä kysyn, minkälaisia roistoja ne ovat."

"Jasper ei ole mingo, kersantti."

"Hän puhuu ranskaa ja sen puolesta hän voisi yhtä hyvin ollakin. -- Veli Cap, etkö ole huomannut tämän onnettoman nuorukaisen toimissa mitään epäiltävää?"

"En suorastaan, vaikka hän on tehnyt työnsä väärästä päästä melkein koko ajan. On kyllä totta, että hän kiersi nuoraa kimppuun vastapäivään, mutta olen varma, ettei hän sillä mitään tarkoittanut, vaikka myöskin voi tapahtua, että ranskalainen nuoran kimputtaminen voi viedä koko aluksen väärään. Sitäpaitsi Jasper kiinnitti halkaisijan hinausköyden poikkipuuhun sensijaan, että olisi sitonut sen mastoon, johon se kuuluu -- ainakin englantilaisen purjehdustavan mukaan."

"Uskallan sanoa, että Jasper on voinut saada jonkun canadalaisen merimiestavan ollessaan niin kauan toisella rannalla", pisti Haukansilmä väliin, "mutta jos saakin jonkun ajatuksen tai sanan, ei sitä kuitenkaan voida pitää petoksena eikä epäillä. Minä itse joskus saan ajatuksia mingoilta, mutta minun sydämeni on aina ollut delawarelainen. Ei, ei, Jasper on rehellinen, ja kuningas voi kruunuineen luottaa häneen ihan yhtä hyvin kuin omaan vanhimpaan poikaansa, joka, tietäessään saavansa sen joskus päähänsä, lienee toki viimeinen koettamaan varastaa sitä."

"Hyvin puhuttu -- hyvin puhuttu, Haukansilmä!" sanoi Cap. "Paljon koreita sanoja, mutta hiton vähän johdonmukaisuutta. Ensiksi kuninkaallinen majesteetti ei voi antaa pois kruunuansa, koska valtakunnan laki määrää hänet aina käyttämään sitä, että hänen korkeutensa tunnettaisiin, aivan samoin kuin laivaston päällikön merkkinä on hopea-airo. Toiseksi on suuri rikos lakia vastaan, jos hänen majesteettinsa vanhin poika tavoittelee kruunua tai hankkii lapsia muuten kuin laillisessa avioliitossa -- molemmat vaikuttavat turmiollisesti kruununperimykseen. Siitä näette, Haukansilmä-ystävä, että jokaisen pitää kulkea tietänsä järkevästi ja oikeassa tahdissa. Laki on järkeä, ja järki on viisautta ja viisaus on oikeata elämää. Siitä seuraa, että kruunu on perustettu laille, järjelle ja viisaudelle."

"Kaikesta siitä minä tiedän sangen vähän, herra Cap, mutta mikään ei saa minua ajattelemaan, että Jasper olisi kavaltaja."

"Siinä olette taaskin väärässä, Haukansilmä, sillä onhan eräs keino saada asia selville paremmin kuin ajattelemalla ja tuntemalla, ja se on: sattuman kautta."

"Asia voi olla niin kaupungeissa, mutta täällä rajaseudulla on toisin."

"Asian luonto on sellainen, ja se vallitsee kaikkialla. Niinpä huomasin hyvin epäilyttävän sattuman juuri laivaan astuessani tänä iltana ja olkoon sekin mainittuna Jasperia vastaan. Jasper otti omin käsin alas kuninkaan lipun. Juuri kun hän oli katsovinaan Mabeliin ja sotamiehen vaimoon ja antoi määräyksensä heidän viemisestään hyttiin, hän otti alas liittovaltion lipun!"

"Se nyt saattoi olla sattumalta", vastasi kersantti, "sellaista on joskus minullekin tapahtunut. Ehkä oli lippunaru sidottu kelaan ja lippu oli joutunut kehnosti ylös."

"Kelaan!" huudahti Cap ilkamoiden. "Toivon, kersantti Dunham, että käyttäisit oikeita sanontatapoja. Kuka nyt lippunarun kelaan sitoo? Minä pidän kuitenkin tätä lippujuttua merkittävänä asianhaarana, ettekä te voi saada minua mielipiteestäni luopumaan. Meidän ei kuitenkaan pitäisi unohtaa illallista, vaikka laiva olisi täynnä kavaltajia."

"Ei minullakaan ole mitään sitä vastaan, veli Cap. Mutta minä voin luottaa siihen, että voin uskoa Lokin päällikkyyden sinulle, jos jokin pakottaisi minut vangitsemaan Jasperin."

"Minä en jätä sinua pulaan, kersantti, ja siinä tapauksessa sinä saat nähdä, mihin Lokki oikeastaan kelpaa, tähän asti sitä on voinut vain aavistaa."

"Minusta nähden", virkkoi Haukansilmä syvään huoaten, "Jasper on syytön, ja koko ikävyydestä päästään sillä, että kysytään häneltä suoraan, onko hän kavaltaja vai ei. Jasperin puolesta minä uskallan kaikki siirtomaitten aavistukset ja asianhaarat."

"Se ei käy päinsä", väitti kersantti. "Vastuu tämän retken onnistumisesta lankeaa minulle, ja minä pyydän ja vaadin, ettette minun tietämättäni lausu sanaakaan koko asiasta kenellekään. Meidän tulee vain pitää silmämme auki ja toimia asianhaarain mukaan."

"Niin, niin; asianhaarat on otettava lukuun", vastasi Cap. "Sattuma voi esittää sata todistusta. Sellainen on elämän laki. Moni on joutunut sen kautta hirteen."

Tähän loppui keskustelu, ja hetkisen kuluttua koko seurue ilmestyi kannelle, kukin tarkaten epäillyn Jasperin hommia luonnettaan kuvaavalla tavalla.

XIV LUKU.

"Tuo oudonlainen mies, niin heikko, hervoton, niin tylsä, tunteeton ja surunmurtama, käy sydänyöllä Priamon luo ja kertoo: 'Sun Troijastas on palanut jo puolet'."

_Shakespeare_.

Koko tämän ajan olivat asiat laivassa kulkeneet omaa latuansa. Jasper laivoineen näytti odottavan, että maalta alkaisi puhaltaa yötuuli, kun taas soturit tottuneina aikaisin nousemaan, painautuivat jok'ikinen levolle. Kannelle jäi vain laivamiehistö, herra Muir ja molemmat naiset. Majoitusmestari koetti nyt sukeltautua Mabelin suosioon, kun taas meidän sankarittaremme vähät välitti hänen ponnistuksistansa, pitäen niitä osaksi sotilaan omituisena lörpöttelynä ja osaksi hänen kauniitten kasvojensa aiheuttamana mielittelyhaluna, vaan antautui täysin rinnoin nauttimaan paikan ja ajan tarjoamasta huvista, joka oli täynnä uutuuden viehätystä.

Purjeet oli levitetty, mutta vieläkään ei tuntunut vähintäkään tuulenhenkeä, ja niin tyyni oli järven pinta, ettei alus vähääkään liikahtanut paikaltaan. Se oli kulkenut virran mukana vähän enemmän kuin neljännespenikulman, mutta siihen se oli pysähtynyt kuin naulattu ja näytti ihailevan kaunista muotoansa veden synkässä peilissä. Nuori Jasper oli peräkannella kylliksi likellä kuullakseen osan keskustelusta, mutta liian kaukana esittääksensä omat vaatimuksensa ja myöskin tuntien liian selvästi velvollisuutensa voidakseen ottaa syrjästä osaa keskusteluun. Mabelin siniset silmät seurasivat kaikkia hänen liikkeitään kiihkeästi odottaen, ja useammin kuin kerran sai majoitusmestari uudistaa kohteliaisuutensa, ennenkuin hän kuuli niitä, niin kiintynyt hän oli tarkastamaan ympäristöänsä ja -- voimme lisätä -- niin haluton kuuntelemaan toverinsa kaunopuheisuutta. Vihdoin herra Muirkin vaikeni, ja järvellä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Äkkiä kuului linnalta päin kuin airo olisi pudonnut veneeseen ja se ääni oli niin selvä kuin kaikki olisi tapahtunut laivan kannella. Sitten kuului hiljaista tohinaa aivan kuin yö olisi huokaillut, purjeet lepattivat, puomit natisivat ja halkaisija käänsi puolta. Tämä tuttu ääni pani aluksen liikkeelle ja purjeet alkoivat pullistua.

"Siinä on tuuli, Anderson", huudahti Jasper vanhimmalle laivamiehelle, "tartupa peräsimeen."

Tätä lyhyttä määräystä noudatettiin, heti peräsin kääntyi ja alus muutti suuntaa. Muutamassa minuutissa alkoi kuulua veden tasaista lipatusta kokassa, ja Lokki kiisi veden pintaa viiden penikulman nopeudella tunnissa. Yhä vallitsi ehdoton hiljaisuus, kunnes kuultiin Jasperin komentavan: "Käännäpäs vähän ja laske lähemmäksi rantaa."

Se tapahtui samana hetkenä, jolloin neuvottelijat hytistä ilmaantuivat kannelle.

"Ette suinkaan aikone uskaltaa liian lähelle naapureitamme ranskalaisia, Jasper poikaseni?" huomautti Muir ottaen tilaisuudesta vaarin alkaakseen keskustelun uudelleen. "Eipä sillä, että tahtoisin epäillä teidän viisauttanne, sillä tiedänhän, että te rakastatte canadalaisia yhtä vähän kuin minäkin."

"Lasken rannemmalle tuulen vuoksi, herra Muir. Rantatuuli on aina voimakkaampi kuin aavalla, kun vain ei laske niin lähelle, että metsä alkaa suojata. Meidän on kuljettava Meksikonselän yli ja siinä tällaisella tuulella on tietämistä."

"Olen iloinen, ettei se ole Meksikonlahti", huomautti Cap, "sillä siinä maailman osassa minä en mielelläni haluaisi vierailla tällaisella sisäjärven purrella. Onko teidän laivanne raskas käännellä?"

"Ei, se on kevyt kuin alli, herra Cap, ja tottelee pienimpiäkin viittauksia."

"Otaksun, että teillä on reiviköydet, vaikka tuskin te koskaan tarvitsette niitä käyttää?"

Mabelin kirkas silmä näki sen hymyn, joka hetkeksi levisi Jasperin kauniille kasvoille ilmaisten hämmästystä ja ylenkatsetta, mutta kukaan muu ei sitä huomannut.

"Kyllä meillä on reivit ja sangen usein joudumme niitä tarvitsemaan", vastasi nuori mies sävyisästi. "Ennenkuin ehdimme perille, herra Cap, voimme ehkä saada tilaisuuden näyttää, miten käytämme niitä, sillä itäinen taivas lientyy, ja Ontariolla tuuli voi puhaltaa yhtä vapaasti kuin valtamerelläkin."

"Kuinkahan lie! Olen nähnyt tuulispään Atlantilla iskevän purjeihin sellaisella voimalla, että se voisi repiä ne kappaleiksi. Sellaisina hetkinä laiva seisoo liikkumatta paikoillaan, kun se ei tiedä, mihin päin sen olisi mentävä."

"Luonnollisesti meillä täällä ei ole sellaisia äkillisiä puuskia", huomautti Jasper vaatimattomasti, "vaikka usein kuitenkin saamme olla valmiina kaiken varalta. Kaikesta huolimatta tällä tuulella voimme päästä ensimmäisille saarille, missä meillä ei ole niin suurta pelkoa siitä, että frontenacilaisten tiedusteluveneet voisivat meitä seurata."

"Luuletko sinä, Jasper, että ranskalaisten vakoojia on myöskin täällä suurella selällä?" kysyi Haukansilmä.

"On, siitä ei ole epäilystä. Tulipa niitä viime maanantaita vasten yöllä Oswegoonkin. Kaarnakanotti laski satama-alueelle itäisestä väylästä ja maihin astui intiaani ja upseeri. Jos sinä olisit ollut vaanimassa sinä yönä, niin olisit varmaan vanginnut niistä toisen, ellet molempia."

Oli liian pimeä, että kukaan olisi voinut huomata sitä hohtavaa punaa, joka syöksähti oppaan ahavoituneille kasvoille, sillä hän tunsi menetelleensä väärin jäädessään sinä iltana sisään kuuntelemaan Mabelin suloista ääntä, kun tämä lauloi ballaadeja isällensä, ja katselemaan niitä kasvoja, jotka hänen mielestään olivat niin sanomattoman viehättävät. Tämän erikoisen miehen luonne oli niin perin rehellinen, ettei hän missään tilanteessa tahtonut asioita kaunistella eikä nytkään ollenkaan ajatellut kieltää laiminlyöntiänsä.

"Tunnustan sen, Jasper -- minä tunnustan sen", hän sanoi yksinkertaisesti. "Jos minä olisin ollut ulkona sinä yönä -- enkä voi esittää mitään hyväksyttävää syytä, miksi en ollut -- niin olisipa todellakin voinut käydä, kuten sanot."