Part 16

Näin pienen joukon laivaankuljetus ei tuottanut suurta vaivaa eikä ajan hukkaa. Kersantti Dunhamin huostaan uskottuun joukkoon kuului vain kymmenkunta soturia ja kaksi aliupseeria, vaikka pian tuli yleisesti tunnetuksi, että myöskin herra Muir aikoi lähteä matkaan. Majoitusmestari lähti kuitenkin vapaaehtoisena, vaikkakin oli keksitty joku näennäinen syy, joka oikeastaan salasi hänen matkansa, kuten hän päällikkönsä kanssa oli sopinut. Näihin on vielä lisättävä Haukansilmä ja Cap sekä Jasper miehineen, joista yksi oli poikanen. Koko joukon muodosti siis parisenkymmentä miestä ja nelitoistavuotias poika. Mabel ja erään sotilaan vaimo olivat ainoat naiset.

Kersantti Dunham määräsi joukkonsa suureen veneeseen ja palasi sitten saamaan viimeisiä määräyksiä ja katsomaan, että hänen lankonsa ja tyttärensä pääsivät hyvin matkaan. Neuvottuaan Capille veneen, jota hän ja Mabel saisivat käyttää, hän asteli mäkirinnettä vallille, jossa hänellä ja Lundiella oli viimeinen neuvottelu.

Oli melkein pimeä, kun Mabel huomasi olevansa veneessä, joka vei hänet laivalle. Järvi oli ihan rasvatyyni eikä siis katsottu tarpeelliseksi lastata veneitä sataman suojassa, vaan astuttiin niihin niemen kärjessä. Kun vene lähti maasta, ei Mabel voinut ymmärtää, että hän oli joutunut tälle suurelle selälle, sillä vene ei ollenkaan keinunut, kuten tavallisesti retkelle lähtiessä. Vain tusina aironvetoja, ja veneet pääsivät kutterin sivulle.

Jasper oli valmiina ottamassa vastaan matkustajansa, ja kun Lokin kansi oli vain pari kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella, sai hän vaikeudetta naiset kannelle. Heti kun he olivat sinne päässeet, hän osoitti Mabelille ja hänen seuralaiselleen paikan, joka oli varattu heille asunnoksi. Pienessä aluksessa oli neljä asuntoa kannen alla, koska se oli nimenomaan varustettu kuljettamaan upseereja ja miehistöä sekä heidän vaimojaan ja lapsiansa. Arvokkain oli perähytti, jossa oli neljä sijaa ja pieniä ikkunoita ilmansaantia ja valoa varten. Tämä annettiin poikkeuksetta aina naisille, jos yksikään oli mukana, ja kun Mabel toverinsa kanssa oli kahden, heillä oli sangen mukava asunto. Keskushytti oli suurempi ja siihen tuli valo katosta. Se oli nyt määrätty majoitusmestarille, kersantille, Capille ja Jasperille -- kun taas Haukansilmä sai vapaasti olla koko laivassa, missä vain halusi, lukuunottamatta naisten osastoa. Korpraalit ja soturit saivat paikan alhaalla olevassa suuressa hytissä, jossa heille oli yhteinen lava, kun taas laivaväki oli sijoitettu keulakannelle, kuten tavallista. Vaikk'ei laiva kantanut enempää kuin viitisenkymmentä tonnia, tämä miehistö upseereineen ja tavaroineen otti niin pienen tilan, että siellä oli oikein mukava kulkea ja hätätilassa olisi voitu kuljettaa kolmestikin tämä määrä.

Niin pian kuin Mabel oli ottanut paikan ja hieman silmäillyt ympärilleen tässä oikein kodikkaassa hytissä tuntien samalla, että Jasper oli tehnyt kaikkensa saadakseen sen miellyttämään häntä, hän lähti uudestaan kannelle. Siellä olivat juuri kaikki liikkeessä: miehet kulkivat edestakaisin kantaen reppujansa ja muita tavaroitansa. Mutta tapa ja tottumus sai pian kaikki järjestykseen ja laivalla vallitsi täydellinen hiljaisuus, sillä jokainen ymmärsi tulevan retken vaarat eikä varomattomuudellansa tahtonut niitä lisätä.

Hämärä verhosi nyt koko seudun tummaan vaippaansa. Maa muodosti epäselvän synkän juovan, josta korkeimpien puitten latvat saattoi joskus hämärästi erottaa, kun pilvet hajosivat ja päästivät valoa hieman runsaammin alas sinitaivaan niukoista lähteistä. Pian kuitenkin tuikahti tähti toisensa perästä tervehtien lempeällä, hiljaisella valollansa maan asukkaita ja tuoden tullessaan sen rauhan, jota yksin yö voi tarjota. Tämä näky oli sekä tyynnyttävä että ihastuttava, ja Mabel, joka oli istahtanut peräkannelle, tunsi voimakkaana kummankin. Haukansilmä seisoi siinä lähellä nojaten, kuten tavallista, pitkään pyssyynsä, ja Mabel kuvitteli, että pimenevän yön rauhallisina hetkinä hän saisi lukea selvemmin oppaan ajatuksia kuin päivän ankarassa hälyssä.

"Teille, Haukansilmä, eivät suinkaan tällaiset retket ole uusia", hän sanoi, "vaikka olen hämmästynyt huomatessani, miten hiljaisilta ja miettiviltä kaikki miehet näyttävät."

"Sen me opimme käydessämme sotaa intiaaneja vastaan. Teidän soturinne puhuvat paljon ja tekevät yleensä vähän, mutta soturit, jotka kohtaavat usein mingoja, oppivat ymmärtämään viisaan kielen arvon. Äänetön armeija metsissä on kaksinverroin voimakas ja äänekäs kaksin verroin heikko. Jos kieli tekisi sotureja, saisivat useimmiten intiaanimuijat voiton taisteluissa."

"Mutta eihän täällä ole armeijaa emmekä ole edes metsässä. Ei suinkaan Lokissa tarvitse pelätä mingoja."

"Mingolta ei ole yksikään turvassa, ellei ymmärrä hänen perinnäistä luonnettaan, ja toimissaan täytyy aina poikkeuksetta ottaa se huomioon. Kysykääpä Jasperilta, kuinka hän on päässyt juuri tämän laivan päälliköksi."

"Ja _kuinka_ hän pääsi siihen?" kysyi Mabel niin vakavasti ja innokkaasti, että se ihastutti hänen yksinkertaista ja rehellistä toveriansa, joka ei koskaan tuntenut suurempaa iloa kuin saadessaan tilaisuuden kertoa ystävänsä erinomaisista ominaisuuksista. "Se on kunniakasta hänelle, että hän on päässyt siihen asemaan jo niin nuorena."

"Niin onkin; mutta hän ansaitsee sen ja enemmänkin. Fregattikaan ei olisi ollut liian suuri palkkio sellaisesta rohkeudesta ja kylmäverisyydestä, jota ei kukaan milloinkaan ennen eikä jälkeen ole osoittanut."

"Mutta Jasper -- te ette ole vielä kertonut minulle, kuinka hän pääsi tuon laivan päälliköksi."

"Se on pitkä juttu, jonka teidän isänne, kersantti, voi kertoa teille, Mabel, paremmin kuin minä, sillä hän oli läsnä, kun minä taas olin kaukaisella vakoiluretkellä. Jasper ei kerro sitä hyvin, sen myönnän --; olen kuullut kysyttävän siitä häneltä, mutta hän ei ole osannut sitä kertoa paljon mitenkään, vaikka kaikki tietävät, että se oli erinomainen yritys. Lokki oli ihan joutua ranskalaisten ja mingojen käsiin, kun Jasper pelasti sen tavalla, joka vaati terävää kekseliäisyyttä ja tavatonta rohkeutta. Kersantti kertoo teille sen paremmin kuin minä, jos viitsitte häneltä kysyä, kun ei ole muuta parempaa."

Mabel päätti pyytää isäänsä kertomaan tämän jutun vielä tänä yönä, sillä mikään ei kiihoittanut hänen mielikuvitustaan enemmän kuin saada kuulla kehuttavan miestä, joka kykeni huonosti kertomaan omista sankaritöistänsä.

"Jääkö Lokki meidän luoksemme, kun pääsemme saaristoon?" hän kysyi hieman arveltuaan, sopisiko hänen kysyä tätä, "vai jäämmekö me sinne oman onnemme nojaan?"

"Tuskin vain koko ajaksi. Jasper ei usein pidä kutteriansa toimettomana, jos sillä voi jotakin tehdä, ja voimme uskoa, että hän tehokkaasti ottaa osaa toimintaan. Minun lahjani ja taitoni eivät ulotu niin pitkälle vesille eikä laivoihin, lukuunottamatta virtoja ja putouksia ja kanotteja, joita luulen jossakin määrin ymmärtäväni. Minä en ollenkaan epäile, että Jasperin johdolla matka mainiosti onnistuu, sillä hän löytää uran Ontariolla yhtä helposti kuin delawarelainen maalla."

"Ja meidän oma delawarelainen, Haukansilmä -- Suuri Käärme -- miksi hän ei ole tänä yönä meidän mukanamme?"

"Kysymyksenne olisi ollut luonnollisempi, jos se olisi kuulunut: miksi te olette täällä, Haukansilmä? Käärme on omalla paikallaan, kun taas minä en ole. Hän on parin kolmen toverin kanssa tiedustelumatkalla tutkien rannikoita ja yhtyy meihin saaristossa kertoen kaikki, mitä on saanut selville. Kersantti on liian hyvä soturi unohtaakseen varovaisuustoimenpiteet, kun hän valmistuu otteluun vihollisen kanssa. Tuhatkertainen vahinko on, ettei kersantti ole syntynyt kenraaliksi, kuten monet niistä englantilaisista, jotka tulevat tänne, sillä minusta tuntuu varmalta, etteivät ranskalaiset viipyisi Canadassa viikkoa kauemmin, jos hän voisi tehdä oman mielensä mukaan."

"Joudummekohan me kosketuksiin vihollisen kanssa?" kysyi Mabel hymyillen ja tuntien ensi kertaa epäilystä, että ehkä on jotakin pelonkin syytä tällä matkalla. "Juodummekohan oikein suoranaiseen taisteluun?"

"Vaikkapa joudummekin, Mabel, meillä on miehiä kyllin valmiina suojelemaan teitä kaikista ikävyyksistä. Sitäpaitsi te olette soturin tytär, ja me kaikki tiedämme, että te olette rohkea. Älkää antako taistelun pelon karkoittaa unta kauneista silmistänne."

"Minä tunnen itseni rohkeammaksi täällä metsissä kuin milloinkaan ennen kaupunkien juorukellojen joukossa, vaikka olenkin aina koettanut muistaa, mitä olen isälleni velkaa."

"Niin, te olette samanlainen kuin äitinne ennen teitä. 'Te huomaatte, että Mabel on äitinsä kaltainen, ei kirkuja eikä arka, joka tuottaa miehelle vastuksissa harmia, vaan tyttö, joka rohkaisee toveriansa ja auttaa häntä pitämään toivonsa vireillä pahojen päivien tullen', sanoi kersantti minulle, ennenkuin minä olin saanut silmätä suloisiin kasvoihinne, niin hän sanoi."

"Ja mitä varten hän puhui teille siitä, Haukansilmä?" kysyi tyttö hieman vakavasti. "Ehkä hän kuvitteli, että te pidätte enemmän minusta, jos en ole niin tyhmä lammas kuin niin monet sukupuolestani haluavat näyttää olevansa."

Petos, ellei se tapahtunut vihollisen kustannuksella taistelukentällä -- niin, vieläpä ajatusten salaaminenkin -- oli niin perin vieras Haukansilmän todelliselle luonteelle, että hän melkoisesti hämmästyi tästä viattomasta kysymyksestä. Pelastuakseen pulasta hän valitsi keskitien, ei kertonut sitä, mitä ei pitänyt tarpeellisena, mutta ei myöskään täydellisesti salannut totuutta.

"Teidän tulee muistaa, Mabel", hän sanoi, "että me olemme kersantin kanssa vanhat ystävät ja olemme käyneet rinnan -- tai ellei sananmukaan rinnan, niin ainakin niin lähekkäin kuin on mahdollista vakoilijain ja teidän isänne miehineen, kuten kuninkaan soturien sopii -- moneen veriseen otteluun. Taistelijain tapana on unohtaa koko juttu heti, kun pyssyt ovat lakanneet paukkumasta ja öisin nuotiomme ääressä tai marssiessamme me puhumme kaikesta, mitä rakastamme, kuten te nuoret naiset unelmistanne ja toiveistanne, jolloin te nauratte toistenne päähänpistoille. Nyt oli ihan luonnollista, että kersantti omatessaan teidänlaisenne tyttären, rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta ja halusi myöskin puhua hänestä enemmän kuin mistään muusta; kun taas minä, jolla ei ollut tytärtä, ei siskoa, ei äitiä, ei ystäviä eikä sukulaisia, ei ketään muuta kuin delawarelaiset, joita voin rakastaa, luonnollisesti kuuntelin mielelläni ja opin rakastamaan teitä, Mabel, ennenkuin milloinkaan olin nähnyt teitä -- niin minä tein -- puhellessani teistä niin paljon."

"Ja nyt te _olette_ nähnyt minut", vastasi hymyilevä tyttö, jonka teeskentelemätön ja luonnollinen olento niin selvästi ilmaisi, kuinka vähän hän ajatteli muuta kuin isällistä tai veljellistä kohteliaisuutta tässä puheessa, "nyt te varmaankin alatte huomata, kuinka hullua on solmia ystävyyttä ihmisten kanssa, joista ei tiedä mitään muuten kuin kuulopuheista."

"Ei se ollut ystävyyttä -- ei se ole ystävyyttä, mitä minä teihin nähden tunnen, Mabel. Minä olen delawarelaisten ystävä ja olen ollut sellainen poikuusvuosista asti, mutta minun tunteeni niihin tai parhaimpaankaan niistä eivät ole samat kuin kersantti minussa herätti teihin ja miksi ne ovat muodostuneet sen jälkeen kuin olen oppinut paremmin teitä tuntemaan. Usein olen tuntenut, ettei ole terveellistä, jos mies, jolla on miehekäs kutsumus, kuten oppaalla, vakoojalla tai soturilla, solmii ystävyysliittoja naisten -- varsinkin nuorten naisten kanssa -- sillä minun mielestäni rakkauden arvo vähenee, kun se johtaa miehen tunteet ja ajatukset pois luonnollisista tehtävistä, jotka hän lahjojensa mukaan on osaksensa saanut."

"Ette suinkaan tarkoita, Haukansilmä, että ystävyyssuhde tyttöön, kuten minuun, tekisi teidät vähemmän rohkeaksi tai haluttomammaksi kohtaamaan ranskalaisia, kuin olitte ennen?"

"Ei sitä, ei sitä. Joutuessani teidän kanssanne hätään, minä tuntisin saavani hullun rohkeuden. Mutta ennenkuin tunsin teidät, minä mielelläni ajattelin vakoilua, marsseja, vaanimista, taistelua ja muita seikkailuja, mutta nyt minä vähät välitän niistä. Nyt minä ajattelen pirttejä, joissa voi viettää keskustellen iltoja takan ääressä, eikä muistu mieleen verenvuodatus ja tora, ja nuoria naisia, heidän nauruaan ja suloista, pehmeätä ääntänsä, heidän kauneuttansa ja ihastuttavia tapojansa. Minä joskus sanon kersantille, että hän ja hänen tyttärensä valloittavat vielä kerran parhaan ja kokeneimman vakoojan koko rajaseudulla."

"Eivät suinkaan, Haukansilmä; he koettavat säilyttää hänet juuri sellaisena. Ette tunne meitä, jos luulette, että toivomme teidän muuttuvan joksikin muuksi kuin nyt olette. Pysykää rehellisenä, suorana, tunnollisena, pelottomana, miellyttävänä ja luotettavana oppaana, eikä minun kallis isäni enkä minä itse ajattele teistä koskaan toisin kuin nyt."

Oli liian pimeä, että Mabel olisi voinut huomata kuulijansa kasvojen ilmeitä, vaikka hänen suloiset kasvonsa olivat kääntyneet sinnepäin, kun hän kohteliaasti ja varmasti puhui ilmaisten siten, että hänen ajatuksensa oli selvä ja sanansa rehelliset. On kyllä totta, että hänen kasvonsa punoittivat, mutta tunne oli tosi ja vakava, eikä hermo värähdellyt, käsi vavissut eikä sydän kiivaammin sykkinyt. Lyhyesti: hänen tapansa ja esiintymisensä ilmaisivat kohteliaan rehellisen tytön, joka julisti hyväntahtoisuuttaan ja kiitollisuuttaan toisen sukupuolen jäsenelle hänen monista palveluksistaan ja ansioistaan ilman sitä mielenliikutusta, joka välittömästi tulkitsee taipumuksen hellempien tunteitten ilmaisuun.

Haukansilmä oli kuitenkin liian kokematon voidakseen arvostella tämänluontoisia asioita ja hänen nöyrä luontonsa ihastui niistä suorista ja lupaavista sanoista, jotka oli juuri kuullut. Voimatta -- vaikk'ei tahtomatta -- sanoa sen enempää hän asteli pois ja seisoi pyssyynsä nojaten ja tähtiin katsellen runsaasti kymmenen minuuttia ehdottoman hiljaisuuden vallitessa hänen ympärillään.

Täll'aikaa keskustelivat myöskin kersantti ja Lundie vallilla, johon heidät jätimme.

"Ovatko miesten tavarat reilassa?" kysyi Lundie heitettyään silmäyksen kersantin tuomaan luetteloon, jota hän ei pimeän tähden kuitenkaan voinut lukea.

"Ovat, herra majuri, mitään ei puutu."

"Myöskin ampumatarpeet ja aseet?"

"Kaikki on kunnossa, majuri Duncan, ja valmiina palvelukseen."

"Te valitsitte ne miehet, jotka minä määräsin, Dunham?"

"Poikkeuksetta, herra. Parempia miehiä ei rykmentistä löydy."

"Te tarvitsette meidän parhaat miehemme, kersantti. Tämä yritys on nyt tehty kolmesti -- joka kerta vänrikkien johdolla, ja he ovat aina luvanneet minulle onnistuvansa ja kuitenkin yhtä usein erehtyneet. Niin paljon huolen ja vaivan jälkeen en tahtoisi ihan turhan vuoksi luopua koko yrityksestä; mutta tämä on joka tapauksessa viimeinen kerta ja onnistuminen lopultakin riippuu teistä ja Haukansilmästä."

"Te voitte luottaa meihin molempiin, majuri Duncan. Velvollisuus, jonka olette meille antanut, ei mene yli meidän kokemuksemme ja ymmärryksemme, ja luulisin, että voimme tehdä sen hyvin. Tiedän, ettei Haukansilmä jätä toivomisen varaa."

"Häneen voi kyllä täydelleen luottaa. Hän on aivan erikoinen mies, joka kauan epäilytti minua, mutta nyt, kun minä ymmärrän häntä, hän on saavuttanut minun kunnioitukseni ja luottamukseni yhtä täydellisesti kuin joku hänen majesteettinsa kenraaleista."

"Olen toivonut, että te voisitte ajatella hänen aiottua avioliittoansa Mabelin kanssa soveliaana ja arvokkaana molemmin puolin."

"Sen kyllä aika näyttää, kersantti", vastasi Lundie hymyillen -- vaikka tässäkin hämärä peitti ilmeitten hienoimmat vivahteet; "yksi nainen on joskus vaikeampi hallita kuin kokonainen rykmentti miehiä. Tehän tiedätte, että teidän toinen vävyehdokkaanne tulee mukaan, ja minä luotan, että te annatte hänelle vapaan kilpailuvallan koettaa voittaa tyttärenne suosion."

"Ellei kunnioitus hänen asemaansa kohtaan kehoittaisi minua siihen, olisi teidän korkeutenne toivo määräävä."

"Kiitän teitä, kersantti. Me olemme paljon palvelleet toisiamme, ja osaamme antaa toisillemme arvon, niin erilaisissa asemissa kuin olemmekin. Ymmärtäkää tässä minua oikein. En pyydä Davy Muirille muuta kuin vapaan taistelukentän, ei mitään etuoikeuksia. Rakkaudessa ja sodassa kukin saa nauttia omista voitoistaan. Oletteko varma siitä, että annokset on oikein laskettu?"

"Minä vastaan siitä, majuri Duncan; mutta elleivät ne riittäisi, voimme luottaa sellaisiin metsästäjiin kuin Haukansilmä ja Suuri Käärme ovat."

"Se ei ikinä käy, Dunham", keskeytti majuri jyrkästi, "tuo puhe on teidän amerikkalaisen syntyperänne ja tapojenne mukaista. Oikea soturi ei koskaan luota muuhun kuin mitä hän omista varastoistaan saa; ja minä pyydän, etteivät minun rykmenttini osastot anna esimerkkiä toisenlaiseen menettelyyn."

"Teidän tarvitsee vain käskeä, majuri Duncan, saadaksenne tahtonne täytetyksi; mutta jos minä uskallan vapaasti sanoa, herra --"

"Puhukaa empimättä, kersantti, te puhutte ystävälle."

"Usein on tehnyt mieleni sanoa, että skotlantilaiset soturit pitävät hirvestä ja linnusta aivan yhtä paljon kuin sianlihasta silloin, kun niitä on vaikea saada."

"Voitte olla ihan oikeassa; mutta pitämisellä ja pitämättä jättämisellä ei ole mitään tekemistä sääntöjen määräysten kanssa. Armeija ei voi luottaa mihinkään muuhun kuin omiin varastoihinsa. Siirtomaitten säännöttömät tavat ovat jo vaikuttaneet liian paljon kuninkaan palvelijoihin voidaksemme jatkaa pitemmälle."

"Kenraali Bruddock, teidän korkeutenne, oli suositellut samaa eversti Washingtonille."

"Mitä minä Washingtonista! Te siirtomaalaiset, mies, puolustatte toisianne aivan kuin olisitte vannoutuneet liittoon."

"Minä en usko, että hänen majesteetillaan on uskollisempia alamaisia kuin amerikkalaiset, teidän korkeutenne."

"Siinäkin, Dunham, luullakseni olette oikeassa, ja olen ehkä ollut liian kiivas. Teitä, kersantti, minä en oikeastaan pidäkään siirtomaalaisena, sillä vaikka olettekin syntynyt Amerikassa, ei parempi sotilas ole milloinkaan muskettia olallaan kantanut."

"Ja eversti Washington, teidän korkeutenne?"

"No niin! -- Eversti Washington voi myöskin olla hyödyllinen alamainen. Hän on amerikalainen sankari ja minä voin antaa hänelle kaiken tunnustukseni, mitä haluatte. Te ette ollenkaan epäile Jasper Vesikoiraa?"

"Poika on koeteltu, herra, ja havaittu, että hän tekee kaikki, mitä häneltä suinkin voi odottaa."

"Hänellä on ranskalainen nimi ja hän on viettänyt suuren osan poikavuosistansa ranskalaisissa siirtomaissa. Onko hänellä ranskalaista verta suonissaan, kersantti?"

"Ei tippaakaan, teidän korkeutenne. Jasperin isä oli minun vanha toverini ja hänen äitinsä kuului juuri tämän maakunnan uskollisiin ja kunnioitettuihin perheisiin."

"Kuinka hän sitten joutui ranskalaisten seuraan? ja hänen nimensä? Hän puhuu canadalaisten kieltäkin, olin huomannut."

"Sen voi helposti selittää, majuri Duncan. Jäätyään orvoksi poika joutui erään merimiehen kasvatiksi ja tottui jo lapsesta elämään vedessä kuin sorsa. Teidän korkeutenne tietää, ettei Ontarion rannalla ole varsinaisia satamapaikkoja ja niin hän joutui viettämään suurimman osan ajastaan järven toisella puolella, jonne myöskin ranskalaiset ovat aluksineen tulleet jo viidenkymmenen vuoden aikana. Hän oppi puhumaan heidän kieltänsä -- välttämättömyyden pakosta tietysti -- ja sai nimensä intiaaneilta tai canadalaisilta, jotka mielellään käyttävät työtä ja luonnetta kuvaavia nimiä."

"Ranskalainen laivuri on kuitenkin minun mielestäni huono opettaja englantilaiselle merimiehelle."

"Pyydän anteeksi, herra; Jasper Vesikoiraa on opettanut ja kasvattanut oikea englantilainen merimies -- mies, joka on purjehtinut kuninkaan laivoissa ja jota voidaan sanoa puhdasveriseksi. Poika on syntynyt siirtomaissa, se voidaan hänestä sanoa, mutta toivoakseni hän ei sen vuoksi ole ammattiinsa kelvoton, majuri Duncan."

"Ehkei, kersantti -- ehkäpä ei; mutta se ei häntä myöskään paranna. Tämä Jasper käyttäytyi hyvin silloin, kun minä annoin hänelle Lokin päällikkyyden. Ei yksikään nuorukainen olisi voinut menetellä uskollisemmin eikä paremmin."

"Eikä urhoollisemmin, majuri Duncan. Minä olen pahoillani, herra, että huomaan teidän epäilevän Jasperin uskollisuutta."

"Se on soturin velvollisuus, kun hänelle on uskottu tällaisen kaukaisen, tärkeän paikan vartio, Dunham, eikä hän saa milloinkaan unohtaa valppauttaan. Meillä on kaksi huomattavinta vihollista, mitkä maailmassa milloinkaan ovat konnankoukkujaan harjoittaneet -- intiaanit ja ranskalaiset -- eikä saa jättää huomioonottamatta mitään, mikä voi estää heidän vehkeitänsä."

"Minä toivon, että teidän korkeutenne voi uskoa minulle ne syyt, jotka ovat tämän epäluulon aiheuttaneet, koska kerran on uskonut minulle myöskin tämän retkikunnan päällikkyyden."

"En sen vuoksi, että epäilisin teitä, Dunham, epäröi ilmaistessani kaikkea, mitä olen onnistunut saamaan tietää, vaan minusta on sangen vastenmielistä levittää pahaa juttua miehestä, jota olen tähän asti pitänyt suuressa arvossa. Teidän täytyy ajatella hyvää Haukansilmästä, muuten te ette tahtoisi antaa hänelle tytärtänne."

"Haukansilmän rehellisyydestä minä panen pääni pantiksi, herra", vastasi kersantti lämpimästi ja ylpeydellä, joka voimakkaasti vaikutti hänen päällikköönsä. "Sellainen mies ei osaa olla petollinen."

"Uskon, että olette oikeassa, Dunham; ja tämä viimeinen lausunto on karkoittanut kaikki minun vanhat epäilykseni. Olen saanut nimettömän kirjeen, jossa minua neuvotaan olemaan varuillani Jasper Westernin eli Jasper Vesikoiran suhteen, kuten sanotaan, sillä vihollinen olisi muka ostanut hänet, ja minulle luvataan lähitulevaisuudessa tarkempia tietoja."

"Kirjeet ilman allekirjoitusta eivät ansaitse sodassa suurta arvoa."

"Entäs rauhassa, Dunham? Kukaan ei voi tavallisissa oloissa antaa nimettömälle kirjeelle vähemmän arvoa kuin minä: se todistaa raukkamaisuutta, ilkeyttä ja matalamielisyyttä ja sitä voi pitää kavaluuden merkkinä yhtä paljon kuin minä muuna tahansa. Mutta sodassa on asia hieman toinen. Sitäpaitsi on minulle ilmoitettu monenlaisia epäilyttäviä merkkejä."

"Ovatko ne sellaisia, jotka voitte käskyläisellenne ilmoittaa, teidän korkeutenne?"

"Ovat kyllä. Yksi näyttää yhtä varmalta kuin te itse Dunham. On sanottu esimerkiksi, että teidän kaunis tyttärenne tovereineen pelastui irokeesien kynsistä vain sen vuoksi, että Jasper pääsisi parempiin kirjoihin minun silmissäni. Minulle on huomautettu, että frontenacilaiset haluavat vallata Lokin silloin, kun se kuljettaa kersantti Dunhamia miehistöineen, sekä katkaista mielisuunnitelmamme mieluummin kuin saada jonkun tytön ja hänen enonsa päänahan."

"Minä ymmärrän tämän viittauksen, mutta en anna sille mitään arvoa. Jos Jasperissa on vilppiä, niin Haukansilmä on petollinen, mutta minä voisin yhtä helposti epäillä teidän korkeuttanne kuin viimeksimainittua."

"Siltä se voi tuntua, kersantti -- siltä se todellakin tuntuu. Mutta Jasper nyt kuitenkaan ei ole Haukansilmä, ja tunnustan, Dunham, että luottaisin häneen enemmän, ellei hän puhuisi ranskaa."

"Ei se ole suositus minunkaan mielestäni, sen vakuutan teidän korkeudellenne. Mutta poikahan oppi sen pakosta ja -- luvallanne -- häntä ei pitäisi sen vuoksi liian pikaisesti tuomita."

"Se on kirottua kieltä eikä milloinkaan tuota kenellekään mitään hyvää -- vielä vähemmän jollekin brittiläisille, vaikka otaksun, että ranskalaistenkin pitää käyttää keskustellessaan jotakin kieltä. Luottaisin paljon enemmän Jasperiin, ellei hän tietäisi mitään heidän kielestään. Tämä kirje vaivaa minua, ja jos minä voisin luovuttaa kutterin kuljetuksen jollekin toiselle, minä keksisin jonkun syyn pidättääkseni hänet täällä. Olen puhunut teille langostanne; hänhän tulee mukaanne ja on merimies?"

"Oikea merimies, teidän korkeutenne, ja hänellä on omat ennakkoluulonsa suolattomasta vedestä. Epäilen, haluaisiko hän panna taitoansa koetukselle tällaisella järvellä, ja olen varma, ettei hän löytäisi asemaamme."