Part 14

"Jos uskaltaisin tehdä omituisen viittauksen", huudahti majuri Duncan, "niin sanoisin että Haukansilmä ampui nyt harhaan."

"Ei, ei, majuri", vastasi opas varmasti, "sellainen väitös olisi liian rohkea. Minä en ole ladannut pyssyä, enkä tiedä, millainen oli luoti, mutta jos se oli lyijyä, te huomaatte, että se on työntänyt Jasperin ja majoitusmestarin kuulaa syvemmälle -- tai minun nimeni ei ole Haukansilmä."

Huuto maalilta vakuutti hänen puheensa todeksi.

"Mutta ei siinä kaikki, ei siinä kaikki, pojat", sanoi opas astellessaan verkalleen naisiin päin, "jos minun kuulani on ollenkaan rikkonut puuta, tunnustan hävinneeni. Majoitusmestarin kuula on repinyt puuta reiän ympäriltä, mutta minun kuulani ei saanut sitä tehdä."

"Aivan totta, Haukansilmä, aivan totta", vastasi Muir pujotellen lähemmäksi Mabelia, vaikkakin hieman häpeillen ruveta hänen kanssaan juttusille upseerinrouvien läsnäollessa. "Majoitusmestari repäisi puuta ja kaivoi siis niin suuren reiän, että teidän kuulanne pääsi ilman muuta siitä lävitse."

"Olkoonpa niinkin, herra majoitusmestari, otetaanpas naula ja katsotaan, kuka lyö sen syvemmälle, tekö vai minä, sillä vaikka en tahdokaan näyttää tänä päivänä, mitä pyssy voi tehdä, en kuitenkaan tahdo kääntää selkääni kenellekään, jolla on kuningas Yrjön valtakirja taskussaan. Chingackgook on nyt ulkona linnasta, muuten hän pakottaisi tekemään erinäisiä temppuja, mutta teihin nähden, majoitusmestari, riittää vähempikin: ellette saa naulasta kylläksenne, perunasta ainakin saatte."

"Te olette tänään kovin kerskuvalla päällä, Haukansilmä, mutta tulette huomaamaan, ettei teillä olekaan vihreä rekryytti vastassanne, sen voin vakuuttaa."

"Sen minä hyvin tiedän, majoitusmestari, -- tiedän sen oikein hyvin enkä kiellä teidän suurta kokemustanne. Te olette monia vuosia elänyt täällä rajoilla, ja minä olen paljon kuullut teistä siirtomaissa ja intiaaneiltakin -- te olette taitava pyssymies."

"Ee, ee", keskeytti Muir leveimmällä Skotlannillansa. "Se on väärin, mies. Min' en oo hyvin monia vuosia vielä elänytkään."

"Minä teen teille oikeutta, luutnantti, vaikkapa voittaisittekin perunakilpailussa. Siksipä sanonkin, että te olette elänyt, kuten kelpo sotilas ainakin, harjoitellen ahkerasti aseenkäyttöä ja siinä te olette saavuttanut melkoisen kätevyyden, mutta rihlapyssyllä ette sittenkään taida olla oikein mestari. Minä en tahdo kerskua, mutta sanon kuitenkin, että kukin ihminen on saanut omat lahjansa ja olisi kohtalon kiusaamista, jos tahtoisi ruveta sitä kieltämään. Kersantin tytär saa tuomita meidän välillämme, jos te haluatte alistua niin kauniin tuomarin päätökseen."

Haukansilmä oli ehdottanut Mabelin palkintotuomariksi, koska ihaili häntä ja koska hän ulkonaiselle asemalle pani vähän, jos ollenkaan arvoa, mutta luutnantti Muir hätkähti kuullessaan sellaisen ehdotuksen upseerinrouvien läsnäollessa. Ilolla hän olisi antautunut toiveittensa esineen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, mutta ehkä hän oli liiaksi vanhojen ennakkoluulojen vallassa ja sitäpaitsi liian varova voidakseen julkisesti esiintyä hänen ihailijanaan, ennenkuin saattoi olla aivan varma onnistumisestansa. Majuri Duncanin lausunnon mukaan hänellä kyllä oli toivoa eikä hänen tarvinnut pelätä tulevansa sieltä päin kavalletuksi, mutta samalla hän oli selvillä siitäkin, että jos hän epäonnistuisi kosiessaan alipäällystöön kuuluvan miehen tytärtä, hänen olisi sen jälkeen hyvin vaikea lähestyä ketään muutakaan naista, johon ehkä hänen mielensä ihastuisi. Näistä epäilyksistä ja arveluista huolimatta Mabel katseli niin kauniisti, punastui niin ihastuttavasti ja hymyili niin suloisesti, ja koko hänen olentonsa samalla uhkui nuoruutta, viisautta, hienoutta ja kauneutta siinä määrin, että majoitusmestari, tuntien mahdottomaksi vastustaa alistui mielellään hänen tuomioonsa.

"Olkoon menneeksi, Haukansilmä, kuten haluatte", hän sanoi niin pian kuin hänen arvelunsa olivat asettuneet sen verran, että hän saattoi tehdä päätöksensä. "Olkoon kersantin tytär -- hänen ihastuttava tyttärensä, tarkoitin sanoa, -- palkintotuomari ja hänen jalkainsa juureen meillä on ilo laskea palkinto, jonka varmasti toinen meistä voittaa. -- Haukansilmän täytyy saada toteuttaa mielitekonsa, muuten, epäilemättä, meillä olisi ollut kunnia kuulla tuomiomme teidän ihastuttavilta huuliltanne, arvoisat rouvat."

Kilpailujen ohjaajan huuto lopetti nyt keskustelun, ja majoitusmestari ja hänen vastustajansa astuivat radalle, ja muutamissa hetkissä toinen taidonnäyte oli käynnissä. Tavallinen rautanaula, jonka pää oli maalattu, lyötiin keveästi maaliin ja nyt tuli kilpailijoiden kuulallansa ajaa se puuhun tai he menettivät oikeutensa jatkaa kilpailua. Nyt ei enää saanut yrittää kukaan, joka ei äsken ollut osannut keskelle pilkkaa.

Tähän kokeeseen kelvollisia yrittäjiä oli puolisen tusinaa, ja pari kolme, jotka tuskin olivat äsken onnistuneet hipaisemaan maalia, jäi pois peläten, etteivät kuitenkaan kunnialla voisi täyttää niin suuria vaatimuksia. Kolme ensimmäistä yrittäjää epäonnistui -- jokainen osasi hyvin lähelle, mutta yksikään ei saanut sattumaan naulanpäähän. Neljäntenä esiintyi majoitusmestari ja hetkisen näyteltyään eri asentoja onnistui niin hyvin, että hänen kuulansa repäisi pienen palan naulanpäästä. Sitä ei kyllä pidetty erinomaisena laukauksena, mutta se oikeutti kuitenkin ampujan jatkamaan kilpailua.

"Nyt olette pelastanut nahkanne, kuten sanotaan", virkkoi Haukansilmä hymyillen, "mutta veisipä aikaa rakentaa talo vasaralla, joka ei ole parempi kuin teidän. Jasper tässä näyttää teille, miten naula on lyötävä, tai poika on menettänyt kätensä jäntevyyden ja silmänsä tarkkuuden. Te tekisitte viisaammin, luutnantti, ellette ampuessanne ottaisi niin sotilaallista asentoa. Ampumataito on luonnon lahja ja ampuminen on suoritettava luonnollisella tavalla."

"Saammepa nähdä, Haukansilmä. Minusta se oli komea koetus ja tahtoisinpa nähdä, kuka 55:nnessä tekee sen paremmin."

"Jasper ei kuulu 55:nteen, mutta tuossapa hänen yrityksensä nähdään."

Haukansilmän puhuessa Jasper laukaisi, ja hänen kuulansa sattui juuri naulanpään neliön keskelle, ajaen naulan noin tuuman verran puuhun.

"Vetäkää se irti uudestaan, pojat", huudahti Haukansilmä asettuen paikoilleen. "Uudesta naulasta ei ole väliä. Minä näen sen, vaikka maali onkin lähtenyt, ja minkä minä kerran voin nähdä, siihen minä osaan sadan kyynärän matkalta, vaikka se olisi pieni kuin hyttysen silmä. Onko naula paikoillaan?"

Pyssy paukahti, kuula lensi vinkuen tiehensä, ja naula upposi kokonaan puuhun peittyen litistyneellä lyijyllä.

"Kas niin, Jasper", alkoi Haukansilmä laskien pyssynperän maahan ja jatkaen keskustelua aivan kuin hän ei ollenkaan olisi ajatellut omaa urotyötänsä, "sinä kehityt päivä päivältä. Muutamia matkoja vielä erämaihin minun seurassani, ja rajaseudun parhaat pyssymiehet saavat olla varullansa, jos aikovat voida kilpailla kanssasi. Majoitusmestari on kunnioitettava pyssymies, mutta hän ei koskaan pääse pitemmälle kuin nyt on. Sinulla, Jasper, taas on taipumuksia ja ajan oloon voit kilpailla minkä pyssymiehen kanssa tahansa."

"Kuule! kuule!" huudahti Muir, "sanotteko te taitoa ampua naulanpäähän vain kunnioitettavaksi? Minusta se ilmaisee täydellistä taitoa. Jokainen kokenut yrittelijä tietää, että täsmällinen hipaisukin ilmaisee mestarin, vaikkakin nyt moukarina esiintyy kokemattoman pojan luoti. Tarkkuutta se vaatii, sillä jos erehtyy hiuksenkaan verran, on yritys turha."

"Ratkaistaksemme asian", sanoi Lundie, "on paras koetella vielä kerran ja siihen me valitsemme perunan. Skotlantilaisena sinä, veli Muir, varmaankin ottaisit piparikakun tai ohdakkeen nupun, mutta rajaseudun laki määrää siihen jonkun Amerikan hedelmän ja peruna sen pitää olla."

Kun majuri Duncan oli lausunut tämän määräyksen, ei Muir katsonut enää voivansa vastustaa, vaan valmistui seuraavaan koetukseen. Toden lausuaksemme, majoitusmestari luotti sangen vähän omaan taitoonsa ajatellessaan seuraavaa koetta ja hän olisi jättänyt koko yrityksen sikseen, jos se suinkin olisi käynyt, päinsä; mutta majuri Duncan, joka oli aika veitikka omalla tyynellä skotlantilaisella tavallaan, oli salaisesti määrännyt, että kilpailu oli loppuun suoriteltava, aivan kuin olisi nimenomaan tahtonut kiduttaa majoitusmestaria, sillä ollen itse ylimys hän ei sietänyt ajatusta, että mies, joka piti itseään herrasmiehenä, kävisi solmimaan liittoja säätynsä ulkopuolella. Niin pian kuin kaikki oli valmiina Muir huudettiin jalustalle ja peruna oli valmiina heitettäväksi. Koska tämä urheilu lienee lukijalle uutta, sallittakoon tässä lausua joku sana selitykseksi. Valittiin suuri peruna, joka annettiin ampujasta parinkymmenen kyynärän päässä olevalle miehelle. Kun ampuja sanoi: "Heitä!", hän heitti perunan ilmaan ja ampujan tehtävänä oli nyt lävistää se kuulallansa, ennenkuin se ehti maahan.

Kerran oli majoitusmestarin satoine kokemuksinensa onnistunut osata perunaan, mutta nyt hän ryhtyi uudestaan yritykseen hämärästi toivoen, että sattuisi onnistumaan, vaikkakin pettymys saattoi olla lähempänä. Peruna heitettiin kuten tavallisesti, pyssy paukahti, mutta lentävä maali oli koskematon.

"Käännös oikeaan! Sivu meni, majoitusmestari", sanoi Lundie sydämellisesti nauraen, kun hänen juonensa oli onnistunut. "Nyt on jäljellä vain Jasper Vesikoira ja Haukansilmä, jotka kilpailevat silkkihatusta."

"Ja kuinka kilpailu päättyy?" kysyi viimeksimainittu. "Onko käytettävä kahta perunaa, vai onko asia ratkaistu sillä, että rikkoo kuoren tai lävistää yhden sydämen?"

"Yksi riittää, jos tuloksessa huomaa jonkunlaisen eron; muuten saatte ampua kahteen."

"Tämä on minulle kauhea hetki, Haukansilmä", kuiskasi Jasper astellessaan ampumajalustalle vuoroin punastuen ja kalveten.

Haukansilmä katsoi vakavasti nuorukaiseen ja sitten hän pyydettyään majuri Duncania kärsivällisesti odottamaan hetkisen vei ystävänsä erikseen, ettei kukaan heitä voinut kuulla.

"Sinä taidat panna tämän asian kovin sydämellesi, Jasper?" kysyi metsästäjä katsoen nuorukaista tiukasti silmiin.

"Minun täytyy tunnustaa, Haukansilmä, etten ikinä ole niin hartaasti toivonut onnistuvani."

"Niinkö? Sinä tahdot siis välttämättä voittaa minut, vanhan koetellun ystäväsi -- vieläpä minun omalla alallani. Ampumataito on luonnonlahja minulle, eikä ainoakaan tavallinen käsi kykene kanssani kilpailemaan."

"Tiedän sen -- minä tiedän sen, Haukansilmä; mutta kuitenkin --"

"Mitä, Jasper, poikani? Puhu suusi puhtaaksi, tiedäthän, että puhut ystävälle."

Nuorukainen puri huultaan, hipaisi kädellään kasvojansa, punastui ja vaaleni, kuten nuori tyttö tunnustaessaan rakkauttansa. Sitten puristaen toisen kättä, hän sanoi tyynesti aivan kuin hänen miehuutensa olisi voittanut kaikki muut tunteet: "Minä antaisin toisen käteni, Haukansilmä, jos vain voisin saada tilaisuuden tarjota tuon silkkihatun Mabel Dunhamille."

Metsästäjiin katse painui maahan ja astellessaan hitaasti ampumajalustalle hän näytti ankarasti pohtivan sitä, mitä oli kuullut.

"Kahteen yht'aikaa heitettyyn perunaan sinä et milloinkaan osaa, Jasper", hän äkkiä huomautti.

"Siitä olen itsekin varma ja se kiusaa minua."

"Kuinka ihmeellinen olento onkaan ihminen! Hän himoitsee kaikkea mahdotonta ja kiusaa kohtalolta lahjoja, jotka eivät luonnostaan hänelle kuulu. Ei hätää -- ei hätää. Käy paikallesi, Jasper, sillä majuri odottaa, ja huomaa, poika, minun täytyy koskea kuorta; minä en voi enää näyttäytyä linnassa, ellen edes sitä tee."

"Minun täytynee alistua kohtalooni", vastasi Jasper punastuen ja kalveten, kuten äskenkin, "mutta minun täytyy kuitenkin yrittää, vaikka siihen paikkaan kuolisin."

"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!" kertasi Haukansilmä siirtyen syrjään ja antaen ystävälleen tilaa yrittää. "Omista lahjoistaan hän vähät välittää, mutta sitä enemmän hän himoitsee toisen osaa!"

Peruna lensi, Jasper laukaisi, ja huuto, joka sitä seurasi, ilmaisi, että hänen luotinsa oli lävistänyt perunan sydämen tai ainakin niille main.

"Siinähän teillä onkin arvoisenne vastustaja, Haukansilmä", huudahti majuri Duncan ihastuneena, kun opas asettui paikoilleen, "ja tätä koetta uudistaessamme saamme vielä nähdä pari kelpo laukausta."

"Kuinka onkaan ihminen ihmeellinen olento!" kertasi taas metsästäjä tuskin huomaten, mitä hänen ympärillään tapahtui, niin syventynyt hän oli omiin mietiskelyihinsä. "Heitä!"

Peruna lensi ja pyssy laukesi juuri sinä hetkenä, kun maali näytti pysähtyneen paikalleen ilmassa. Haukansilmä oli tähdännyt ilmeisen tarkasti -- ja siksi olikin pettymys suuri, kun huomattiin tulos.

"Kaksi reikää samassa perunassa?" huudahti majuri.

"Kuori, kuori", kuului vastaus, -- "vain kuori!"

"No, kuinkas nyt, Haukansilmä? Jasper Vesikoirako siis on kilpailun voittaja?"

"Hattu on hänen", vastasi Haukansilmä pudistaen päätään ja astellen verkalleen pois ampumajalustalta. "Kuinka ihmeellinen olento onkaan ihminen! Hän ei koskaan tyydy siihen, mitä luonto on hänelle lahjoittanut, vaan lakkaamatta himoitsee sitä, mitä kohtalo on häneltä kieltänyt."

Kun Haukansilmän luoti ei ollut lävistänyt perunan sydäntä, vaan ainoastaan rikkonut kuoren, annettiin palkinto viipymättä Jasperille. Hattu oli mainitun nuorukaisen kädessä, kun majoitusmestari lähestyi ja kohteliaalla tavallaan toivotti onnelliselle kilpailijalleen paljon iloa tästä urotyöstä.

"Mutta nyt te olette saanut hatun, poika, eikä siitä teille ole mitään hyötyä", hän lisäsi, "se ei koskaan kelpaa purjeeksi, eipä edes lipuksikaan. Minä ajattelen, ettette panisi pahaksenne, vaikka näkisitte sen arvon kuninkaan hopeassa, vai kuinka?"

"Rahalla ei voida sitä maksaa", vastasi Jasper ilosta ja onnesta säteilevin silmin. "Mieluummin olisin tahtonut voittaa tämän hatun kuin saada viisikymmentä uutta pukua tai purjetta Lokkiin!"

"Kuule, kuule, poika! Tuo on ihan hullua puhetta! Minä hassaan siitä puoli guineaa mieluummin kuin jätän sen riippumaan sinun hyttisi naulaan, josta se lopuksi kuitenkin joutuu koristamaan jonkun intiaanimuijan päätä."

Vaikk'ei Jasper tiennyt, ettei varovainen majoitusmestari tarjonnut puoltakaan palkinnon todellisesta hinnasta, hän kuunteli ehdotusta epämieluisin tuntein. Pudistaen kieltävästi päätään hän astui lähemmä naisten koroketta, jossa syntyi äkillistä liikettä, sillä upseerinrouvat olivat päättäneet ottaa lahjan vastaan, jos ritarillinen merimies tarjoaisi sen heille. Mutta Jasperin arkuus, vielä enemmän kuin toiseen kohdistuva ihailu, esti häntä osoittamasta kunnioittavaa kohteliaisuuttansa niille, jotka olivat häntä niin paljon ylempänä.

"Mabel", hän sanoi, "tämä palkinto on teille, ellette --"

"Ellette mitä, Jasper?" vastasi tyttö unohtaen oman arkuutensa koettaessaan kohteliaasti lieventää toisen hämminkiä, vaikkakin molemmat punastuivat tavalla, joka kavalsi heidän tunteittensa laadun.

"Ellette pidä sitä halpana, koska sen tarjoaa mies, jolla ei ole oikeutta vaatia, että hänen kykyihinsä luotettaisiin."

"Minä luotan niihin, Jasper. Se on muistuttava minulle niistä vaaroista, jotka olen onnellisesti teidän seurassanne voittanut ja siitä kiitollisuudesta, jonka olen huolenpidostanne velkaa teille -- teille ja Haukansilmälle."

"Ei ollenkaan minulle -- ei ollenkaan", huudahti opas. "Siinä on Jasperin onni ja Jasperin lahjat, luottakaa niihin molempiin. Minun vuoroni tulee jonakin toisena päivänä -- minun ja majoitusmestarin, joka näyttää kadehtivan pojan hattua, vaikk'en ymmärrä, mitä _hän_ sillä tekisi, eihän hänellä ole vaimoa."

"Ja onko Jasper Vesikoiralla vaimo? tai onko teillä itsellänne vaimo, Haukansilmä. Minä voin toivoa sitä saadakseni vaimon, tai muistoksi siitä, että minulla on ollut vaimo, tai osoittamaan minun suurta naissuvun ihailuani, tai siksi, että se on naisten koriste, tai jostakin muusta kunnioitettavasta syystä. Harvoin viisaat tyhmiä kehuvat, eikä ole varmempaa merkkiä, josta ensi kertaa naimisissa olevan hyvän aviomiehen tuntee kuin -- sallikaa minun sanoa teille -- se, että hän ahkerasti katselee sopivaa seuraajaa, jos sija jäisi tyhjäksi. Uskollisuus on Luojan lahja ja kerran uskollisesti rakastettuaan on mies kehittynyt rakastumaan toiseen niin pian kuin suinkin."

"Saatatte olla oikeassa -- saatattepa hyvinkin olla oikeassa. En ole kokeilija sellaisissa asioissa enkä siis voi vastaanne väittää. Mutta Mabel -- kersantin tytär -- tässä voinee antaa täyden arvon sanoillenne. -- Tule, Jasper, vaikka meidän kilpailumme onkin loppunut, voimmehan katsoa, mitä toiset pojat voivat pyssyillänsä tehdä."

Haukansilmä ystävineen poistui, sillä kilpailu todellakin jatkui vielä. Rouvat eivät kuitenkaan välittäneet, niin paljoa ampumakilpailusta kuin tästä uudesta hatusta. Se kiersi kädestä käteen; silkki arvioitiin, muoto tutkittiin ja työ arvosteltiin, ja yleinen mielipide, joka salaa kierteli rouvasta rouvaan, oli, ettei näin ylellinen esine sopinut alipäällystöön kuuluvan miehen lapselle.

"Ehkäpä haluatte myydä tämän hatun, Mabel, kunhan se vähän aikaa on ollut teidän hallussanne?" kysyi kapteeninrouva. "Ettehän te voi sitä kuitenkaan koskaan käyttää."

"En minä voi sitä käyttää, rouva", vastasi sankarittaremme nöyrästi, "mutta en minä tahdo sitä poiskaan antaa."

"Tietenkin kersantti Dunham pitää teistä sellaisen huolen, ettei teidän tarvitse vaatteitanne myydä, lapsi, mutta samalla ajattelen, että on turhaa rahanhukkaa pitää vaatekappaleita, joita ei voi milloinkaan käyttää."

"Minä en mielelläni halua erota esineestä, jonka olen ystävältä lahjaksi saanut."

"Mutta nuori mies ajattelee sitä parempaa teistä teidän viisautenne vuoksi, kun riemunpäivä on unohtunut. Se on kaunis ja pukeva hattu eikä sitä pitäisi turhaan jättää."

"Minä en aio sitä turhaan jättää, hyvä rouva, ja jos suvaitsette, minä mieluummin pidän sen itse."

"Kuten haluatte, lapsi. Tytöt teidän iässänne usein valvovat huonosti omaa etuansa. Muistakaa, että asia on päätetty, jos te joskus haluaisitte luopua siitä, mutta minä en tahdo ostaa sitä, jos kerrankaan olette pitänyt sitä omassa päässänne."

"Muistan, rouva", sanoi Mabel suloisimmalla äänellänsä, vaikka silmät iskivät tulta ja posket punoittivat kuin kaksi hohtavaa ruusua, kun hän asetti kielletyn koristeen päähänsä, ja hetken siinä pidettyään, ikäänkuin koetellakseen, sopiiko se, taas hitaasti nosti sen pois.

Kilpailun loppu ei tarjonnut erikoista mielenkiintoa. Tosin ammuttiin monta laukausta kohtalaisen hyvin, mutta ainoatakaan ei voinut verrata Jasperin ja Haukansilmän perunanäytteisiin. Rouvat ja suurin osa upseereista poistuivat ja jäljelle jääneet naiset seurasivat pian heidän esimerkkiänsä. Mabel asteli myöskin yksin matalaa, tasaista rantakalliota kotiin heilutellen kaunista hattuansa kädessänsä, kun Haukansilmä saavutti hänet, olallaan pyssy, jota tänään oli käyttänyt. Metsästäjän esiintyminen ei nyt ollut niin vapaa kuin tavallisesti ja katseessa oli jotakin hermostunutta ja levotonta. Lausuttuaan muutamia tarkoituksettomia sanoja veden välkkyvästä pinnasta heidän edessään hän kääntyi toveriinsa ja katsoen suoraan silmiin virkkoi: "Jasper voitti teille tuon hatun panematta taitoansa erittäin kovalle koetukselle."

"Hän ampui kuitenkin hyvin, Haukansilmä."

"Epäilemättä, epäilemättä. Kuula meni melkein perunan keskipisteen kautta eikä kukaan olisi voinut tehdä enempää, vaikka toiset olisivat saattaneet tehdä yhtä paljon."

"Mutta kukaan ei tehnyt yhtä paljon!" huudahti Mabel kiihkolla jota hän heti katui, sillä hän näki värin muuttuvan oppaan kasvoilla ja ymmärsi, että hänen puheensa saattoi toista loukata.

"Se on totta, se on totta, Mabel -- kukaan ei silloin tehnyt yhtä paljon; mutta nyt -- ei ole mitään syytä kieltää niitä lahjoja, jotka minä olen Luojalta saanut -- niin, niin; ei kukaan siellä tehnyt niin paljoa, mutta te saatte nähdä, mitä voidaan täällä tehdä. Näettekö noita lokkeja, jotka lentävät tuolla päämme päällä?"

"Näen toki, Haukansilmä; niitä on liian paljon, että ne voisivat jäädä huomaamatta."

"Nuo, jotka lentävät ristiin keinuessaan ilmassa", hän lisäsi vetäen liipasimen vireisiin ja ojentaen pyssynsä, "nuo kaksi -- nuo kaksi! Katsokaa!"

Kaikki tämä tapahtui ajatuksen nopeudella ja pian linnutkin joutuivat kohdakkain, vaikka väliä oli ollut useita kyynäriä. Pyssy pamahti ja luoti lävisti kummankin uhrieläimen ruumiin. Niin pian kuin lokit putosivat veteen, Haukansilmä laski pyssynperän maahan nauraen omalla hiljaisella tavallaan, ja kaikki harmin merkit olivat kadonneet hänen rehellisiltä kasvoiltaan.

"Se on jotakin, Mabel -- se on jotakin, vaikka minulla ei ole hattua antaa teille! Kysykää Jasperilta. Koko asian jätän Jasperin huoleksi, sillä rehellisempää kieltä ja uskollisempaa sydäntä ei ole koko Amerikassa."

"Eikö se siis ollut Jasperin ansio, että hän sai palkinnon?"

"Sitä en sano. Hän teki parhaansa ja hän teki sen hyvin. Sillä katsoen siihen, että Jasperin lahjat viittaavat vesille paremmin kuin maalle, hän on tavattoman taitava, eikä kukaan voi toivoa varmempaa toveria, olkoonpa kysymyksessä maa tai meri. Mutta se oli minun syyni, että hän sai hatun, vaikk'ei sillä nyt väliä, koska se kaikissa tapauksissa on joutunut oikealle henkilölle."

"Luulen ymmärtäväni teitä, Haukansilmä", sanoi Mabel punastuen vasten tahtoansa, "ja minä pidän tätä hattua kuin se olisi yhteinen lahja teiltä ja Jasperilta."

"Sekään ei olisi poikaa kohtaan oikein. Hän voitti palkinnon ja hänellä oli oikeus antaa se pois. Riittää, kun uskotte, Mabel, että jos minä olisin voittanut sen, se olisi joutunut samalle henkilölle."

"Minä muistan sen, Haukansilmä, ja pidän huolen, että muutkin oppivat tuntemaan taitonne, josta olette minulle antanut niin erinomaisen näytteen kokeillessanne lokkiparoilla."

"Jumala teitä siunatkoon, Mabel! Mutta ei teidän tarvitse puhua minun ampumataidostani näillä rajaseuduilla enempää kuin järven vedestä tai taivaan auringosta: sen tuntee jokainen jo ennestään. Sananne olisivat siis aivan turhat."

"Teidän mielestänne Jasper siis tiesi, että te annoitte hänelle tilaisuuden, jota hän niin itsekkäästi hyväkseen käytti?" sanoi Mabel, ja loistava väri katosi hänen kasvoiltaan ja sijalle ilmestyi vakava, miettivä ilme.

"Sitä en sano, kaukana siitä. Monesti unohdamme tuttuja asioita koettaessamme toteuttaa toiveitamme. Jasper on vakuutettu, että minä voin lävistää yhdellä luodilla kaksi perunaa aivan kuin lävistin lokit, ja hän tietää, ettei koko rajaseudulla ole toista joka voi sen tehdä. Mutta hattu silmäinsä edessä ja toivoessaan voivansa antaa sen teille poika ehkä erehtyi luulemaan itsestään parempaa, kuin mihin hänellä oli oikeastaan syytä. Ei, ei; Jasper Vesikoirassa ei ole mitään alhaista ja epäiltävää, vaikkakin nuorten miesten luonteen mukaista on, että he kaikin mokomin tahtovat päästä nuorten kauniitten naisten suosioon."

"Minä koetan unohtaa kaiken muun paitsi sen hyvyyden, jota te molemmat olette osoittaneet äidittömälle tytölle", sanoi Mabel koettaen hillitä mielenliikutustaan, joka väkisinkin pyrki purkautumaan esille. "Uskokaa minua, Haukansilmä, minä en voi milloinkaan unohtaa sitä, mitä te ja Jasper olette minulle tehneet, ja tämä on uusi todistus ystävyydestänne. Tässä on hopeinen solki, jonka minä annan teille ikuisen ystävyyden pantiksi."

"Mitä minä sillä teen, Mabel?" kysyi huumaantunut metsästäjä pyöritellen tätä vaatimatonta koristusta käsissään. "Minulla ei ole solkia eikä nappeja, sillä minä en koskaan käytä muuta kuin nahkanauhoja ja nekin hyvästä hirvennahasta. Se on kaunis katsella, mutta se on kauniimpi siinä paikassa, mistä se otettiin, kuin minun mukanani."

"Ei, pankaa se metsästyspaitaanne; se sopii siihen hyvin. Muistakaa, Haukansilmä, se on ystävyyden pantti ja merkki siitä, etten minä milloinkaan voi unohtaa teitä enkä teidän palveluksianne."

Sitten Mabel hymyili hyvästiksi, ja kiiveten mäkirinnettä ylös katosi pian varustusten taa.

XII LUKU.

"On varustukset vakavat tään joen rannikolla, ja välkkyy teräs kiiltävä tääll' öitten kuutamolla."

_Byron_.