Part 9
Me emme päätä tätä esitystä tutkielmalla ravinnostamme, niin luonnollista kuin se olisikin. Kaikki oikeustajuntamme, moraalimme, tunteemme ja ajatuksemme johtuvat yleisesti katsoen kolmesta tai neljästä perustarpeesta, joista tärkein on ravinnontarve. Vähäisinkin muutos jossakin näistä tarpeista saisi aikaan huomattavia muutoksia siveellisessä elämässämme Jos jonakin päivänä varmuus siitä, että ihminen voi olla ilman eläinten lihaa, tulisi yleiseksi, niin seurauksena siitä olisi ei ainoastaan suuri taloudellinen vallankumous -- sillä tuottaakseen kilon lihaa härkä kuluttaa yli sata kiloa rehuja -- vaan myöskin luultavasti yhtä tärkeä ja varmastikin vilpittömämpi ja kestävämpi siveellinen parantuminen kuin jos Isän lähettämä tulisi toisen kerran maapallollemme korjatakseen ensimmäisen vaelluksensa erehdykset ja huomaamattomuudet. Voidaan tosiaankin todeta, että henkilö, joka luopuu liharavinnosta, jättää melkein välttämättömästi alkoholinkäytön, ja se, joka luopuu alkoholinkäytöstä, luopuu samalla useimmista väkivaltaisista ja karkeista nautinnoista. Ja näiden nautintojen arvossapito ja intohimoinen etsintä ne juuri muodostavat suuren esteen ihmiskunnan sopusointuiselle kehitykselle. Niistä vapautuminen on samaa kuin luoda itselleen jaloja vapaahetkiä, toisenlaisia haluja ja huvitteluvaatimuksia, mikä huvittelu tulee välttämättä olemaan ylevämpää, sillä se ei voisi olla yhtä alhaista kuin alkoholin synnyttämä. Mutta tulemmeko näkemään näitä valoisampia ja puhtaampia aikoja? Alkoholin syntiluettelo ei rajoitu ainoastaan siihen, että se tappaa ne, jotka sille ovat uskollisia, ja myrkyttää puolet ihmiskunnasta, vaan sillä on myöskin epäsuora, mutta syvä vaikutus niidenkin aatteisiin, jotka kauhistuen kääntyvät siitä pois. Se ylläpitää kansassa ja, kansan vastustamattoman vaikutuksen kautta, myöskin yläluokkien tavallisessa elämässä sellaisen huvituksen käsitystä, joka turmelee ja halventaa kaiken, mikä ihmisessä vivahtaa lepoon, rauhaan, elämäniloon, hilpeyteen, ja saattaa sanoa, että se nykyhetkellä tekee melkein mahdottomaksi todellisemman, syvemmän, yksinkertaisemman, rauhallisemman, vakavamman, henkevämmän, inhimillisemmän onnen ihanteen syntymisen. On ihme, että tämä onnen ihanne näyttää vielä aivan kuvitellulta ja merkityksettömältä. Ja joskin jotkut ovat vakuutettuja siitä, että meidän rotumme on tähän asti erehtynyt ravintoaineittensa valinnassa olettamalla, että kaikki kokemukset vahvistavat sen, niin tarvitaan tässä, kuten kaikessa muussakin, mistä jo on päästy varmuuteen, loppumattoman pitkä aika, ennenkuin tuo vakaumus pääsee eksytettyyn suureen joukkoon, jota sen tulee valistaa ja auttaa. Mutta ehkäpä tämä onkin ulospääsy, jota luonto pitää varalla, kun taistelu elämästä, joka on tällä hetkellä taistelua lihasta ja alkoholista -- näistä kahdesta hävityksen ja vääryyden lähteestä, jotka ruokkivat kaikkia muitakin, tästä ei-inhimillisestä välttämättömyyden ja onnen symboolista -- käy kerran ehdottomasti sietämättömäksi.
VI
Minne kulkee ihmiskunta? Tämä päämäärästä ja loppukohdasta huolehtiminen on puhtaasti inhimillistä, jonkinlaista mielemme yksinkertaisuutta tai heikkoutta eikä sillä ole mitään yhteistä universaalisen todellisuuden kanssa. Onko asioilla päämäärää? Miksi niillä olisi ja mitä olisi päämäärä ja loppu elimistössä, jolla ei ole loppua?
Mutta joskin on luultavaa, ettei meillä ole muuta tehtävää ja tarkoitusta kuin hetken ajan pitää hallussamme pientä paikkaa, joka voisi olla yhtä hyvin heinäsirkkojen tai orvokkien hallussa, ilman että maailmankaikkeuden ihanuus tai talous kärsisi siitä, ilman että maan kohtalot jatkuisivat tai lyhenisivät hetkeäkään, jos me kulkisimme vain kulkeaksemme, menemättä minnekään, niin me siitä huolimatta voimme osoittaa mielenkiintoa muuhunkin kuin tuohon hyödyttömään kulkemiseen, ja tämä on sitäpaitsi täysin järkevää ja viisainta ja parasta, mihin voimme ryhtyä. Jos muurahainen kykenisi tutkimaan taivaankappaleiden lakeja, ilman että sillä muuten olisi pienintäkään toivoa siitä, että se koskaan voisi vähääkään vaikuttaa niihin, ja saisi päähänsä, ettei enää kannata välittää pesän asioista eikä tulevaisuudesta, niin eikö se meidän mielestämme olisi väärässä? Olisiko meistä, jotka tuomitsemme tai hallitsemme sitä yhtä varmasti ja helposti kuin mitä oletamme suurten jumaliemme tekevän meihin nähden, tuo liian universaalinen muurahainen hyvä ja moraalinen muurahainen?
Järki loistossaan on hedelmätön eikä opeta meille muuta kuin liikkumattomuutta, jollei se, huomattuaan intohimojemme, toiveittemme, koko olentomme ja oman itsensä pienuuden ja mitättömyyden, palaa jäljilleen osoittaakseen harrastustaan tätä pientä ja mitätöntä kohtaan, ikäänkuin tämä olisi kaikki, missä se voisi olla hyödyksi täällä maan päällä.
Jollemme tiedäkään, minne olemme menossa, niin iloitkaamme yhtä kaikki kulustamme ja, helpottaaksemme ja edistääksemme sitä, koettakaamme arvata, millainen seuraava päivämatka tulee olemaan. Niin, millainen se tulee olemaan? Meidän on nähtävästi kuljettava kauhean vuorisolan läpi. Mutta huolimatta tuosta uhkaavasta solasta levenevät ja tasaantuvat tiet, pyöristyvät ja latvoissaan vähitellen kukkaan puhkeavat puut, nämä ja juoksussaan hiljenevien ja laajenevien virtojen tyyneys, kaikki ilmaisee, että lähenemme laajinta tasankoa, mitä ihmiskunta on tähän saakka saanut tervehtiä niiltä mutkittelevilta poluilta, joita se on kiipeillyt syntymästään saakka. Tullaanko sitä nimittämään "lepohetkien ensimmäiseksi tasangoksi?" Vaikkakin saamme olla varuillamme tulevaisuuden yllätyksiä vastaan, ja minkälaiset vaivat ja huolet odottanevatkaan solan tuolla puolen, niin näyttää melkein varmalta, että ihmisten suuri joukko saa nähdä päiviä, jolloin todellisemman tasa-arvon, koneiden, maanviljelyskemian, ehkä lääketaidon tai jonkin muun syntyvän tieteen vaikutuksesta työ tulee olemaan vähemmän raskasta, vähemmän yhtämittaista, vähemmän aineellista, vähemmän tyrannimaista, vähemmän säälimätöntä. Miten ihmiskunta tulee viettämään joutohetkensä? Kuka tietää, eikö sen kohtalo riipu niiden käytöstä? Sen neuvonantajien ensimmäisiä tehtäviä olisi totuttaa sitä tästä hetkestä lähtien nauttimaan niistä vähemmän halpamaisella ja vähemmän turmiollisella tavalla. Se enemmän tai vähemmän arvokas, kunniallinen, harkittu, viehkeä ja ylevä tapa, jolla yksilö tai kansa nauttii joutohetkistään, määrää yleensä yhtä paljon kuin työ ja sota sen siveellisen arvon. Se se sitä myöskin heikontaa ja vahvistaa, alentaa tai jalostaa. Nykyään kolme vapaapäivää kokoo suurten kaupunkien sairaaloihin vaarallisemmin vahingoittuneita uhreja kuin kolme työkuukautta.
VII
Tämä johtaa meidät onneen, jonka olisi oltava ja joka tulee aikaa voittaen todennäköisesti olemaan varsinainen ihmisonni. On otaksuttavaa, että jos me olisimme ottaneet osaa tämän maailman luomiseen, niin me olisimme antaneet sille, mikä on parasta, epäaineellisinta, selvimmin inhimillistä ihmisessä: tuntuvamman ja tehokkaamman voiman. Rakkauden ajatus, älyn välähdys, oikeamielinen sana, säälintyö, yksinkertainen uhrautumis- ja anteeksiannon halu, myötätunnon synnyttämä liikutus, olentomme kauneuden, hyvyyden tai totuuden jano olisivat voineet synnyttää -- jos ne olisivat maailmankaikkeuden silmissä sitä, mitä ne todella ovat sen ihmisen silmissä, joka ne tuntee -- ihmeellisiä kukkia, valon, jollaista ei ole ennen nähty, käsittämättömän sopusoinnun, ne olisivat voineet poistaa yön, loihtia esille kevään ja auringon, estää kurjuuden, sairauden, tuskan ja myrskyn, vapauttaa ajatuksen, tehdä tunteet kuolemattomiksi, pidentää nuoruutta, päästää ilon valloilleen, ikuistuttaa elämän. Olisi voinut tapahtua, että ne olisivat vastustamattomia, että ne palkittaisiin kaikkien nähden, kuten työntekijän vaivannäkö, mehiläisen uurastus, satakielen laulu. Mutta nyt me jo tiedämme, että moraalinen maailma on maailma, jossa me olemme ehdottomasti yksin, että se on aivan kokonaan meihin itseemme sisältyvä maailma, joka ei niin sanoaksemme ole missään yhteydessä aineen kanssa ja vaikuttaa siihen vain sattumalta ja kuin poikkeustapauksissa. Siitä huolimatta se on todellinen ja loppumaton, ja jos sanat eivät siitä puhu kuten pitäisi, niin on se siksi, että sanat ovat kokonaisuudessaan pieniä aineen osia, jotka tahtoisivat tunkeutua piiriin, missä aine ei hallitse. Ne hämmentävät aina enemmän tai vähemmän ajatusta herättämiensä kuvien kautta. Ilmaistakseen hennointa ja henkevintä hekumaa, jalointa henkistä huumausta, täydellisintä, järkkymättömintä rakkautta sen täytyy verrata niitä mitä raaimpaan hekumaan ja huumaukseen, mitä aistillisimpaan lihalliseen omistamiseen ja haluun. Eikä siinä kylliksi, että ne täten alentavat alkuperäisten luonnonilmiöiden tasalle kaiken sen, mitä ihmishenki on hankkinut parasta, vaan vastoin tahtoamme pakottavat meidät uskomaan, että vertailtu esine tai tunne on vähemmän todellinen, vähemmän kiinteä kuin se, mihin sitä verrataan. Siinä kaiken sen heikkous ja epäoikeudenmukaisuus, millä koetetaan ilmaista ihmisen salaisuudet. Me kuitenkin tekisimme väärin kiinnittäessämme vain hiukkasen ohimenevää huomiota tuon sisäisen maailman tapahtumiin, joiden täyttä arvoa sanat eivät kykene ilmaisemaan; ne ovat ainoat todellisesti ja puhtaasti inhimilliset, mitä meidän on ollut tähän saakka mahdollista tavata.
Älkäämme pitäkö niitä hyödyttöminä, vaikkakin ne häviävät kuten kaste haihtuu kalpean aamukukan terältä aineellisten voimien äärettömään virtaan. Me elämme maailmassa, joka, vaikkakin se on rajaton, on yhtä tiiviisti suljettu kuin teräskuula. Mitään ei joudu ulkopuolelle, koska ei ole mitään ulkopuolta. On ilmeistä, ettei yhtään atomia joudu hukkaan. Silloinkin, kun sukumme häviäisi kokonaan, jäisi kuitenkin, huolimatta ulkonaisista muutoksista, jäljelle siitä tilasta, johon se on sijoittanut tiettyjä ainemääriä, häviämätön periaate ja kuolematon syy. Primäärikauden jättiläismäistä ja tilapäistä kasvullisuutta, sekundäärikauden kaaosmaisia ja tuskin elinkykyisiä hirviöitä: plesiosaureja, ichtyosaureja, pterodaktylejä voisi myöskin pitää vielä lapsellisen luonnon turhina ja ohimenevinä yrittelyinä, naurettavina kokeiluina, jotka eivät tulisi jättämään mitään jälkeä paremmin järjestetyllä maapallolla. Ja kuitenkaan ei mitään niiden ponnistuksista ole joutunut avaruudessa hukkaan. Ne ovat puhdistaneet ilman, hävittäneet hapon hengitettäväksi mahdottoman liekin, järjestäneet sopusointuisemman elämän jälkeläisilleen. Meidän on kiittäminen käsittämättömän villejä sananjalkametsiä siitä, että keuhkomme saavat ilmasta ravintoa, jota ne tarvitsevat, kauhistuttavia lentäviä tai uivia reptiilijoukkoja siitä, että meillä on nykyiset hermomme ja aivomme. Ne ovat tehneet, mitä niiden tuli tehdä. Ne ovat muunnelleet ainetta niille määrätyllä tavalla. Samaten mekin: tuodessamme samaisen aineen murusia siihen korkeimpaan valkohehkumäärään, joka on ominaista ihmisajatukselle, me ilmeisesti kiinnitämme tulevaisuuteen jotakin, joka ei enää häviä.
IV. MENNEISYYS
I
Takanamme häipyy menneisyys etäisyyteen. Siellä se uinuu kuin sumuun kietoutunut kaupunki, josta me olemme lähteneet. Muutamat kukkulat rajoittavat ja hallitsevat sitä. Jotkut tapahtumat kohoavat siitä kuin tornit, toiset vielä valaistuina, toiset puoleksi raunioina ja vähitellen kallistuen unohduksen painon alla. Puut pudottavat lehtensä, muurit murenevat ja suuria aloja joutuu hämärän peittoon. Kaikki näyttää kuolleelta ja siinä ei tunnu olevan muuta liikettä kuin se, jonka sille antaa pettävästi muistimme hidas haihtuminen. Mutta lukuunottamatta tätä itse muistojemme kuoleman aiheuttamaa elämää, näyttää siltä kuin kaikki olisi ehdottomasti liikkumatonta, ainiaaksi muuttumatonta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta virran erottamaa, jonka yli ei kukaan voi kulkea.
Todellisuudessa on siellä kuitenkin elämää, useammalle meistä kiihkeämpää ja syvempää kuin mitä on nykyisyyden tai tulevaisuuden elämä. Todellisuudessa tuo kuollut kaupunki on usein olemassaolomme vilkkain tyyssija, ja sen hengen mukaan, joka heidät tuo sinne takaisin, toiset ammentavat sieltä kaikki rikkautensa, toiset kadottavat ne siellä.
II
Meidän käsityksemme laita menneisyydestä on samoin kuin käsityksemme laita rakkaudesta, oikeudesta, kohtalosta, onnesta ja useimmista niitä epäaineellisia elimistöjä, epävarmoja ja kuitenkin mahtavia, mitkä edustavat niitä suuria voimia, joita me tottelemme. Me olemme ne saaneet valmiina edeltäjiltämme. Ja silloinkin, kun herää toinen tietoisuutemme, se, joka kerskuu siitä, ettei hyväksy mitään ummessa silmin, silloinkin, kun koettelemme niitä tutkistella, hukkaamme aikaamme tekemällä kysymyksiä niille käsityksille, jotka puhuvat äänekkäästi ja lakkaamatta toistavat sanottavaansa, sen sijaan että tarkastelisimme, eikö niiden ympärillä ole toisia, jotka eivät ole vielä sanoneet mitään. Tavallisesti ei tarvitse mennä kovin kauas huomatakseen nämä. Ne odottavat meissä, että me kääntyisimme niiden puoleen. Ne eivät muutoin hiljaisuudessa ole toimettomia. Suurisuisten vakaumusten ylitse ne ohjaavat rauhallisesti osan todellista elämäämme, ja ollen lähempänä totuutta kuin niiden itsekylläiset sisaret, ne ovat usein yksinkertaisempia ja kauniimpia.
III
Kaikkien näiden valmiiden käsitysten joukossa ovat ne, jotka muodostavat käsityksemme menneisyydestä, erikoisen järkkymättömiä. Niiden ansiota on, että menneisyys näyttää meistä yhtä tärkeältä, yhtä järkähtämättömältä voimalta kuin kohtalokin. Menneisyys on se kohtalo, joka toimii takanamme ja ojentaa kätensä sille, joka toimii edessämme. Se antaa tuolle kohtalolle kahleittemme viimeisen renkaan. Se työntää meitä yhtä vastustamattoman kovakouraisesti kuin tuo toinen meitä vetää. Sen häikäilemättömyys on ehkä vielä kauheampi. Kohtaloa voi epäillä. Se on Jumala, joka ei etsiskele kaikkia. Mutta kukaan ei ajattelekaan asettua vastustamaan menneisyyden voimaa. Näyttää mahdottomalta, että ennemmin tai myöhemmin pääsisi kokemasta sen vaikutuksia. Nekin, jotka hyväksyvät vain sen, mikä on käsin kosketeltavaa, siirtävät tuolle menneisyydelle, jota he voivat koskettaa sormellaan, kaiken vaikutuksen, kaikki ne mysteerion ja ylimmän kaitselmuksen ajatukset, jotka he riistävät siltä, minkä he kieltävät, tehdäkseen siitä aution Olympoksensa melkein ainoan ja siis sitäkin pelättävämmän jumalan.
IV
Todellisuudessa menneisyyden voima on raskaimpia, mitä lepää ihmisten yllä ja painaa heitä suruun. Mikään ei kuitenkaan olisi taipuvaisempi eikä kulkisi mieluummin meidän sille määräämäämme suuntaa, jos me vain osaisimme paremmin käyttää eduksemme sen taipuvaisuutta. Jos asiaa oikein ajattelee, niin menneisyys kuuluu meille yhtä todellisesti kuin nykyisyyskin ja se on taipuisampi kuin tulevaisuus. Se on yhtä paljon kuin nykyisyys, paljon enemmän kuin tulevaisuus meidän ajatuksissamme ja se on lakkaamatta kädessämme. Eikä tämä koske ainoastaan aineellisen menneisyytemme piirejä, joissa meidän on vielä mahdollista panna jälleen kuntoon se, minkä olemme saattaneet raunioksi, vaan myöskin niitä menneisyyden osia, jotka liian myöhäiset hyvät aikeemme näyttävät auttamattomasti tukahduttaneen, ja erityisesti meidän siveellistä menneisyyttämme ja kaikkea sitä, minkä siinä katsotaan olevan korjaamattominta.
V
"Mikä on mennyttä, se on mennyttä", sanomme. Mutta se ei ole totta. Mikä on mennyttä, on aina nykyisyyttä. "Me kannamme menneisyytemme taakkaa", vakuutamme vielä. Sekään ei ole totta. Menneisyys se kantaa meidän taakkamme. "Ei mikään voi pyyhkiä pois menneisyyttä." Se ei ole totta. Nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat, saatuaan tahdoltamme pienenkin merkin, menneisyyden läpi ja pyyhkivät pois kaiken, minkä käskemme niiden sieltä hävittämään. "Hävittämätön, korjaamaton, muuttumaton menneisyys!" Ei sekään ole totta. Nykyisyys se päinvastoin on muuttumaton ja korjaamaton niillä, jotka noin puhuvat. "Menneisyyteni on huono, surullinen, tyhjä", sanomme vihdoin, "en löydä siitä yhtään kauneuden, onnen tai rakkauden hetkeä; en näe siinä muuta kuin raunioita, joilla ei ole minkäänlaista suuruutta." Kaikki tämä on yhtä vähän totta, sillä siinä näkee juuri sitä, mitä tahtoo nähdä juuri sillä hetkellä, jolloin sitä katselee.
VI
Meidän menneisyytemme riippuu kokonaan nykyisyydestämme ja muuttuu lakkaamatta sen mukana. Se saa välittömästi niiden astioiden muodon, joihin nykyiset ajatuksemme sen kokoavat. Se sisältyy muistiimme, eikä mikään ole vaihtelevampi eikä vaikutuksille alttiimpi, ei mikään ole riippuvaisempi kuin tuo muisti, jolle sydämemme ja älymme antavat lakkaamatta ravintoa ja askartelua. Ja sydämemme ja älymme tulevat suuremmiksi tai pienemmiksi, paremmiksi tai huonommiksi aina pyrkimystemme mukaan. Se mikä meille jokaiselle on tärkeää menneisyydessä, se, mikä meille jää siitä jäljelle, se, mikä on osa meistä itsestämme -- sitä eivät ole tehdyt teot ja eletyt vaiheet, vaan sitä ovat ne siveelliset vastavaikutukset, joita meissä tänä hetkenä synnyttävät sattuneet tapahtumat; ne ovat olleet mukana muodostamassa sisäistä olemusta. Ja nuo vastavaikutukset, jotka luovat sisäisen ja ylimmän alennuksen, riippuvat kokonaan siitä tavasta, jolla me katselemme päättyneitä tapahtumia. Ne vaihtelevat sen siveellisen aineksen mukaan, jota ne meissä tapaavat. Mutta olemuksemme siveellinen aines vaihteleekin sen mukaan, miten ymmärryksemme ja tunteemme kehittyvät; ja heti järkähtämättömimmätkin tosiasiat, jotka näyttävät olevan kaiverretut kiveen ja vaskeen, saavat aivan eri ulkoasun, lähtevät liikkeelle ja vilkastuvat jälleen, antavat meille laajakantoisempia ja rohkeampia neuvoja, vetävät muistiamme mukanaan korkeuteen ja rakentavat uudelleen varjossa rapautuneista raunioröykkiöistä kaupungin, joka kansoittuu uudelleen ja jonka yli aurinko jälleen nousee.
VII
Mielivaltaisesti me sijoitamme jonkun tietyn luvun tapahtumia taaksemme. Me karkoitamme ne muistojemme äärille ja kerran ne sinne saatuamme me kuvittelemme, että ne kuuluvat maailmaan, missä kaikkien ihmisten yhteiset ponnistukset eivät saa puhkeamaan kukkaa eikä kuivamaan kyyneltä. Mutta mikä merkillinen ristiriita! Vaikka me uskomme, ettei meillä ole mitään vaikutusta niihin, olemme silti vakuutetut, että ne vaikuttavat meihin. Totuus on se, että ne vaikuttavat meihin vain, mikäli me olemme vaikuttamatta niihin. Vain niille, joissa siveellinen elämä on pysähtynyt, on menneisyys jotakin. Vasta tuosta pysähtymisestä lähtien se saa peloittavan muotonsa, meillä on takanamme todellakin sellaista, mikä ei ole korjattavissa, ja tekojemme paino laskeutuu hartioillemme. Mutta niin kauan kuin me emme syrjäytä elämästämme henkeä ja luonnetta, tuo paino jää riippumaan päämme päälle; ja niiden hauskojen pilvien tavoin, joita Hamlet näyttää Poloniukseile, se odottaa, että katseemme antaa sille toivon tai pelon, hämmennyksen tai ylevän tyyneyden muodon, aina sen mukaan, millaiseksi sen laadimme sisimmässämme.
VIII
Heti kun siveellinen toimintamme heikkenee, yhtyvät toteutuneet tapahtumat ja käyvät kimppuumme. Ja onneton se, joka avaa niille ovensa ja antaa niille paikan kotilietensä ääressä! Ne tuhlailevat hänelle kilvan antimia, jotka ovat omansa masentamaan mielen. Ja onnellisin ja jaloinkin menneisyys on, kun me sallimme sen ottaa asuntonsa itsessämme -- ei kutsumanamme vieraana, vaan tunkeilevana loisoliona -- yhtä vaarallinen kuin surkein ja rikollisin menneisyys. Kun jälkimmäinen vain saattaa aikaan voimattomia tunnonvaivoja, aiheuttaa edellinen ainoastaan hedelmättömiä kaipauksen tunteita. Mutta täten tunkeutuvat tunnonvaivat ja kaipauksen tunteet ovat meille yhtä turmiollisia. Saadaksemme menneisyydestä parasta, mitä sillä on -- ja siinä piileekin melkein kaikki rikkautemme -- on sitä lähestyttävä niinä hetkinä, jolloin voimamme on vahvimmillaan, astuttava valtiaana sen alueelle, valittava siitä, mikä meille sopii, ja jätettävä sille muu ja kiellettävä sitä ilman käskyämme astumasta kynnyksemme yli. Kuten kaikki, mikä yleensä elää vain henkisestä voimastamme, se pian tottuu tottelemaan meitä. Se ehkä koettaa aluksi vastustella, turvautua juoniin ja rukouksiin. Se tahtoo houkutella ja taivuttaa meitä. Se antaa meidän nähdä pettyneitä toiveita, riemuja, jotka eivät enää palaa, ansaittuja moitteita, rikkoutuneita ystävyyssuhteita, sammunutta rakkautta, haihtuvaa vihaa, menetettyä uskoa, kadotettua kauneutta, kaikkea, mikä kerran oli elämänhalumme ihmeellisenä kannustimena, kaikkea sitä surua ja kadonnutta onnea, mitä sen rauniot nyt kätkevät ja mikä meitä kutsuu. Mutta meidän on mentävä ohi päätä kääntämättä, torjuen kädenliikkeellä muistojen joukot, kuten viisas Odysseus miekkansa avulla karkoitti vainajien -- yksin äitinsäkin -- varjot, joita hänen ei ollut määrä puhutella, mustasta verestä, joka oli tekevä ne jälleen eläviksi ja antava niille puhelahjan. Meidän on lähestyttävä suoraan sellaista iloa, sellaista kaipuuta, sellaista tunnonvaivaa, jonka neuvoa me tarvitsemme. Meidän on tehtävä hyvin täsmällisiä kysymyksiä sille ja sille vääryydelle, joko siksi, että tahdomme tämän korjata, jos se on meille mahdollista, tai me tulemme pyytämään -- huomatessamme toiset tekemämme vääryydet, joiden uhrit eivät ole enää olemassa, -- itsellemme välttämätöntä voimaa kohotaksemme yläpuolelle vääryyksien, joita tunnemme vielä voivamme tehdä.
IX
Niin, silloinkin kun menneisyydessämme olisi rikoksia, joita parempi tahtomme ei voi enää tehdä ja joiden seurauksia sen on enää mahdoton estää: jos ottaa huomioon, aika- ja palkkasuhteista riippumatta, jokaisen inhimillisen olennon laajan liikunta-alan, niin nuo rikokset häviävät itse asiassa elämästämme siitä hetkestä lähtien, jolloin tunnemme, ettei mikään houkutus, mikään voima maailmassa saattaisi meitä enää tekemään samanlaisia rikoksia. Ulkomaailma ei niitä anna anteeksi, sillä harvoin siellä unohdetaan ja annetaan anteeksi; niiden aineelliset seuraukset jatkuvat, sillä syiden ja seurausten lait ovat vieraita omantuntomme laeille. Mutta oman oikeustajuntamme tuomioistuimen edessä, ainoan, jolla on ratkaiseva vaikutus omaan suljettuun elämäämme, ainoan, joka tuomitsee meitä tehokkaasti aina sisimpiä aivoituksiamme myöten ja jonka päätöksiä me emme voi tehdä olemattomiksi -- tuon tuomioistuimen edessä pahateko, jota me katselemme korkeammalta tasolta kuin millä se suoritettiin, on enää olemassa vain vaikeuttaakseen paluumatkaamme, ja sillä on tästä lähtien oikeus asettua tiellemme vain silloin, kun kallistumme uudelleen sitä kuilua kohti, jota se vartioi.