Part 8

Chapter 82,822 wordsPublic domain

Niin, ihmiselämä on suuresti katsoen jokseenkin surullinen! On melkein helpompaa ja mieleni tekisi sanomaan melkein miellyttävämpää puhua sen suruista ja valaista niitä kuin etsiä sen lohdutuskohtia ja antaa niille jotakin merkitystä. Surut ovat monenlaisia, silminnähtäviä, järkkymättömiä, lohdutuskohdat tai pikemminkin ne syyt, jotka saavat meidät jonkinlaisella ilolla myöntymään elämän velvollisuuteen, näyttävät harvinaisilta, vähän huomattavilta, epävakaisilta. Surut näyttävät jaloilta ja suurilta ja epäämättömään, jonkinlaiseen persoonalliseen ja herkkään mysteerioon verhoutuneilta. Lohdutuskohdat näyttävät mitättömiltä, itsekkäiltä, melkein halpamaisilta. Tarkemmin katsoen ne ovat kuitenkin, kuten ne sivumennen saattavat näyttääkin olevan, yhteydessä mysteerion kanssa, joka on vain siksi vähemmän näkyvä ja vähemmän käsitettävä, että se on syvempi ja salaperäisempi. Elämänhalua tai elämän ottamista sellaisena kuin se on ilmaistaan ehkä jokapäiväisesti, mutta ne noudattavat tietämättään tai tahtomattaan yleensä lakeja, jotka ovat yleisempiä, maailmankaikkeuden hengen mukaisempia ja siis suurempiarvoisia kuin halu paeta elämän suruja tai jalo, harhaluuloista vapautunut viisaus, joka ne toteaa.

XXXII

Me olemme liian taipuvaisia maalaamaan elämää synkemmäksi kuin mitä se on. Tämä on suuri vika, mutta anteeksiannettava siinä epävarmuuden tilassa, missä 'me olemme. Ei ole vielä olemassa uskottavaa selitystä. Ihmisen kohtalo on kuten ennenkin tuntemattomien voimien alainen, joista muutamat ehkä ovat kadonneet, mutta vain antaakseen tilaa toisille. Joka tapauksessa on todella mahtavien voimien luku tuskin vähentynyt. Näiden voimien toimintaa ja väliintuloa on koetettu selittää monella tavalla, ja kun on huomattu, ettei suurin osa näistä selityksistä kestä todellisuutta, joka kaikesta huolimatta tulee vähitellen ilmi, niin näkyy, laskeakseen jollakin tavoin yhteen sen, mikä on selittämätöntä, tai ainakin sen aiheuttamat surut, turvauduttavan jälleen kohtaloon. Pohjaltaan se ei ole mitään muuta kuin tätä, mitä tavataan Ibsenillä, venäläisessä romaanissa, aikakautemme täyspainoisessa kuvauksessa, Flaubertillä j.n.e. (esim. teoksessa _Sota ja rauha, l'Education sentimentale_ y.m.).

Totta on, ettei se ole enää antiikin kohtalo, ainakin suuren joukon silmissä täysin määrätty jumalatar tai pikemminkin jumala, omavaltainen, taipumaton, leppymätön, sokea, mutta valpas, vaan se on epämääräisempi, muodottomampi, hajamielisempi, välinpitämätön, epäinhimillinen, persoonaton, universaalinen kohtalo. Se on yleensä vain tilapäinen nimitys, joka on paremman puutteessa annettu ihmisen yleiselle ja selittämättömälle kurjuudelle. Sen voi omaksua tässä merkityksessä, vaikk'ei se selitä mitään ja vaikk'ei se ole muuta kuin saman vanhan arvoituksen uusi nimi. Mutta on varottava liioittelemasta sen merkitystä ja arvoa eikä saa kuvitella, että ihmisiä ja tapahtumia katsellaan hyvin korkealta ja lopullisessa valossa ja ettei sen toiselta puolen ole enää mitään etsittävää, koska jonakin määrättynä hetkenä on syvä tunne kaiken olemassaolon pohjalla piilevästä kohtalon kukistamattomasta ja hämärästä voimasta. On ilmeistä, että eräältä näkökannalta katsoen ihmiset näyttävät aina onnettomilta, että kohtalokas kuilu näyttää vetävän heitä puoleensa, koska he ovat aina alttiina sairaudelle, aineen epävakaisuudelle, vanhuudelle ja kuolemalle. Jos ottaa vain huomioon kaiken olemassaolon lopun, niin on onnellisimmassa ja menestyksellisimmässäkin elämässä välttämättömästi jotakin kohtalokasta ja kurjaa. Mutta älkäämme käyttäkö väärin näitä sanoja ja ennen kaikkea älkäämme niitä käyttäkö huolimattomuudesta tai mystillisen surun takia, supistaaksemme sen osuutta, minkä voisi selittää, jos enemmän antautuisimme tutkimaan ihmistä ja asioiden luonnetta. Meidän ei pitäisi turvautua mysteerioon eikä sulkeutua siihen alistuneeseen hiljaisuuteen, joka on sen seuralainen, muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin sen väliintulo on todella huomattavissa ja se on tuntuva, persoonallinen, älyllinen, moraalinen ja epäämätön; ja täten rajoitettuna tämä väliintulo on harvinaisempi kuin luullaan. Niin kauan kuin tuo mysteerio ei ollenkaan ilmaise itseään, ei ole syytä pysähtyä, painaa alas katsettaan, alistua, vaieta.

III. AINEEN VALTA

Huolimatta ihmisen niin luonnollisesta halusta saada maailmankaikkeudesta tunnustusta hyveilleen, meidän oli eräässä aikaisemmassa tutkielmassa myönnettävä, etteivät taivas ja maa hituistakaan välitä meidän siveellisestä elämästämme, ja että kaikki sanoisi oikeuttanoudattavalle, että hän on houkkio, jollei hän omasta itsestään löytäisi hyväksyvää ääntä, jolle me tuskin voisimme antaa nimeä, ja niin vaikeasti määriteltävää palkintoa, että me jokseenkin turhaan koettaisimme kuvata sen vähimmin epävarmoja etuja.

Tähän sanottaneen: tässäkö kaikki, mitä voimme odottaa suuresta pyrkimyksestämme, alituisesta valvomisestamme, itsemme pakottamisesta, vaistojemme ja mielihalujemme uhraamisesta, jotka näyttäisivät oikeutetuilta ja välttämättömiltä ja saattaisivat meidät siis onnellisemmiksi, jollei meissä olisi tuota pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen, josta ei tiedä, mistä se tulee, joka ehkä kuuluu meidän luontoomme, mutta joka kaikesta päättäen sotii sen suuren luonnon yleisiä lakeja vastaan, josta me olemme osa? Niinpä niin, saattaa näyttää siltä, ettei tuo alituinen oikeus, joka tuottaa vain epäselvää tyydytystä, mikä ei voi edes olla kovin itsetietoistakaan tulematta vihattavaksi ja tuhoamatta itseään, ole suuriarvoinen. Mutta siinä tapauksessa ja siltä näkökannalta katsoen, jolta tämä arvostelu annetaan, ei mikään, mitä tapahtuu sisäisessä olennossamme, ole suuriarvoista. Ei ole suuriarvoinen myöskään rakkaus lyhyen ruumiillisen omistamishetken jälkeen, joka yksin on todellinen ja turvaa suvun olemassaolon. Ja kuitenkin, sitä mukaa kuin ihminen sivistyy, hän pitää yhä suurempiarvoisina niitä sulostettuja ja kaunistettuja tunteja ja vuosia, jotka muodostavat sen vähän, mikä käy omistamisen edellä, kulkee sen mukana ja seuraa sitä, kuin itse omistamista ilman tuota vähää. Eivät ole suuriarvoisia myöskään kauniit kasvot, kaunis ryhti, kaunis ruumis, kaunis näytelmä, soinnukas ääni, ylevä kuvapatsas, auringonnousu merellä, metsän yllä tuikkavat tähdet, puutarhan kukat, kuutamo joella, ihmeellinen runo, suuri ajatus, sankarillinen uhraus, joka pysyy syvän ja herkän sielun salaisuutena. Me ihailemme niitä hetkisen, ne antavat meille täydellisyyden tunteen, jota emme tapaa missään muussa ilossa, mutta myöskin eräänlaisen selittämättömän surumielisyyden ja levottomuuden, ja jos muuten olemme onnettomia, niin ne eivät tuo meille sitä, mitä ihmisillä on tapana kutsua onneksi. Ne eivät tuo mitään, mitä voisi punnita tai määritellä, ei mitään, mitä toiset voivat tuntea tai mitä he ajattelevatkaan kadehtia meiltä. Ja kuitenkin, kuka meistä, jolla on tuota kauneudentajua, ei panisi mieluummin alttiiksi rikkauttaan, rauhaansa, jopa terveyttäänkin ja useita elinvuosiaan kuin tätä näkymätöntä ja melkein määrittelemätöntä kykyä, jos joku loitsija voisi sen riistää häneltä yhdellä iskulla, ilman että siitä jäisi pienintäkään jälkeä, ilman että voisi koskaan toivoa sen palaamista? Kosketukselle tuntumatonta ja määrittelemätöntä on myöskin se, mikä on suloista uskollisessa ystävyydessä, kunnioitetussa, rakastetussa tai liikuttavassa muistossa ja tuhansissa muissa ajatuksissa, tuhansissa muissa tunteissa, jotka eivät räjäytä vuoria, jotka eivät karkoita pilveä, eivätkä edes liikauta hiekkajyvästä tiellä. Tämä kaikki on kuitenkin parasta ja onnellisinta, mitä meissä on, koko me itse, kaikki se, mitä niiden, joilla sitä ei ole, pitäisi kadehtia niiltä, joilla sitä on. Mikäli me loittonemme elämästä lähetäksemme sitä, mikä näyttää olevan lajimme pysyväisin ihanne, me näemme yhä paremmin, että tämä kaikki ei ole mitään, jos me esimerkiksi vertaamme sitä aineen lakien suunnattomaan laajuuteen, mutta me näemme samalla kertaa, että tuo "ei mitään" on ainoa osamme ja että, mitä tapahtuneekaan, miten ajat vaihtunevatkaan, näiden valontyyssijojen ympärille se juuri yhä enemmän ja enemmän keskittyy ihmiselämä.

Me elämme vuosisadalla, joka ei näytä rakastavan muuta kuin materiaa, mutta rakastaessaan sitä se kesyttää sitä samalla ja kesyttää sitä kiihkeämmin kuin mikään muu vuosisata. On kuin sillä olisi kiire oppia se tuntemaan, läpitunkea se, alistaa se valtansa alle, omistaa se kokonaan, nauttia siitä kyllääntymiseen asti, ikäänkuin vapauttaakseen tulevaisuuden sellaisen onnen levottomasta etsinnästä, jota voi hyvin järkevästi toivoa löytävänsä siitä, niin kauan kuin ei ole vielä tyhjentänyt kaikkia sen antimia eikä keksinyt kaikkia sen salaisuuksia. Tämä on välttämätöntä, kuten on välttämätöntä sekin, että koettelee lihallista rakkautta tullakseen tuntemaan rakkauden todellisen luonnon koko sen syvässä ja muuttumattomassa puhtaudessa.

Luultavaa on, että jonakin päivänä tulee hyvin voimakas vastavaikutus tuota aineellisten nautintojen intohimoa vastaan. Ei niin, että ihminen koskaan vapautuisi niistä; hän erehtyisi koettaessaan sitä. Me olemme loppujen lopuksi elävän aineen palasia, eikä ole hyvä olla välittämättä olemuksemme lähtökohdasta. Mutta se ei saa olla syynä siihen, että suljemme kaiken onnemme, kaikki toiveemme tuon lähtökohdan ahtaaseen piiriin. Melkein kaikki ne, joita tapaamme elon tiellä, koettavat jonkinlaisella ajattelemattomalla itsepäisyydellä ylläpitää itsessään aineen ylivaltaa. Astu johonkin seuraan, jossa on olemassaolon masentavammilta huolilta turvattuja miehiä ja naisia, valioseuraan, jos niin haluat, lausu siinä sanat ilo, onni, autuus, ihanne, ja otaksu enkelin samalla hetkellä kokoavan taikapeiliin tai jonkinlaiseen yliluonnolliseen koriin ja niissä säilyttävän ne kuvat, mitä nuo sanat ovat herättäneet niissä sieluissa, jotka ne ovat kuulleet. Mitä näet tuossa peilissä tai korissa? Kauniita yhteenkietoutuneita ruumiita, kultaa, jalokiviä, palatsin, suuren puiston, terveyttätuottavan taikajuoman, eriskummallisia koristeita, jotka edustavat turhamaisuuden unelmia ja, mikä muodostaa tärkeimmän osan, se täytyy tunnustaa, hyviä ruokia, hyviä viinejä, hienoja päivällisiä, uhkeita asuntoja. Onko ihmiskunta vielä liian lähellä alkuperäänsä käsittääkseen jotain muuta? Eikö hetki ole vielä tullut, jolloin korista löydettäisiin voimakas ja epäitsekäs äly, rauhallinen omatunto, oikeamielinen ja rakastava sydän, katse ja valppaus, jotka olisivat oppineet käsittämään ja hyväkseenkäyttämään kaiken kauneuden, yhtä hyvin iltojen, kaupunkien, merien ja metsien kuin kasvojen, hymyn, sanan, teon tai sielunliikkeen kauneuden? Milloin me näemme tuon taikapeilin etualalla kauniiden alastomien naisten asemesta suuren ja syvän rakkauden kahden olennon välillä, jotka ovat oppineet, että lihalliset nautinnot menettävät levottomuuden ja katkeruuden synnyttämän jälkimakunsa vasta sitten, kun ajatukset, tunteet ja se, mikä on vielä parempaa, korkeampaa ja mystillisempää kuin ajatukset ja tunteet, yhtyvät päivä päivältä yhä läheisemmin? Milloin me näemme siinä keinotekoisen ja sairaalloisen kiihtymyksen asemesta, minkä synnyttävät liian runsas ja liian raskas ravinto tai kiihoitusaineet, nuo itsensä sen vihollisen vaarallisimmat lähetit, jonka me pyrimme voittamaan -- milloin löydämme sen asemesta sellaisen mielen ylevää ja vakavaa iloa, joka on aina innostunut, koska se pyrkii aina ymmärtämään ja rakastamaan?... Nämä asiat tiedetään jo aikoja sitten, niin että näyttää hyödyttömältä sanoa niitä uudelleen. Mutta tarvitsee vain olla pari kolme kertaa niiden seurassa, jotka edustavat sitä, mikä ihmisyydessä on parasta, eniten älyltään ja tunne-elämältään inhimillistä, saadakseen nähdä missä määrin he vielä hapuilevat etsiessään olemassaolon onnellisia hetkiä, missä määrin itsetiedoton onni, jota he odottavat, on vielä sen ihmisen onnen kaltainen, jolla ei ole henkistä elämää, ja miten työlästä heidän on tunkeutua sen pilven läpi, joka erottaa sen, mikä kuuluu ylöspäin pyrkivälle olennolle, siitä, mikä kuuluu alaspäin kulkevalle olennolle. Hetki ei ole vielä tullut, saattaa joku sanoa, jolloin ihminen voisi nähdä, mikä osuus on tunnustettava ruumiille, mikä sielulle. Mutta milloin se sitten tulisi, jos ne, joille sen olisi pitänyt koittaa jo aikoja sitten, antavat onnen valinnassaan välinpitämättömästi johtaa itseään hämärien ennakkoluulojen suuren joukon? Kun he hankkivat rikkautta ja kunniaa, kun he löytävät rakkautta, he poistavat niistä yksinkertaisesti jonkun verran halpamaista turhamaisuuden tyydyttämistä, karkeaa kohtuuttomuutta, mutta he menevät tuskin pitemmälle henkisemmän, puhtaammin inhimillisen onnen tavoittelussaan, he tuskin käyttävät etuisuuksiaan hyväkseen laventaakseen hieman aineellisuuden vähimmin oikeutettujen vaatimusten piiriä. Heille tapahtuu elämännautinnoissa sama henkinen pienentyminen, joka tulee esimerkiksi valistuneen katselijan osaksi, kun hän on eksynyt teatteriin, missä esitetään näytelmää, joka ei kuulu maailmankirjallisuuden viiteen tai kuuteen mestariteokseen. Hän tietää, että melkein kaikki se, mikä ihastuttaa niitä, jotka osoittavat suosiotaan hänen ympärillään, johtuu kunniaan, maineeseen, rakkauteen, isänmaahan, itseuhrautumiseen, oikeuteen, uskontoon ja vapauteen kohdistuvista, enemmän tai vähemmän turmiollisista ennakkoluuloista tai runouden imelimmistä ja herpaisevimmista jokapäiväisyyksistä. Siitä huolimatta häneenkin tarttuu yleinen ihastus ja hänen täytyy joka hetki tutkia vakavasti itseään ja hämmästyneenä vedota kaikkeen siihen, mitä hän tietää varmimmaksi, tullakseen vakuutetuksi siitä, etteivät ne, jotka ovat pysyneet uskollisina kaikista vanhimmille erehdyksille, ole oikeassa, vaikkakin hän on yksin toista mieltä.

III

Mitä muutoin tulee ihmisen suhteeseen aineeseen, niin todetaan hämmästyneenä, ettei tähän saakka ole niin sanoaksemme selvitetty eikä järjestetty mitään. Tämä suhde on kuitenkin järkähtämätön ja oleellinen, mutta vanhimmista ajoista asti huomaamme ihmiskunnan häilyvän mitä vaarallisimman luottamuksen ja mitä järjestelmällisimmän epäluottamuksen, jumaloinnin ja inhon välillä, siirtyvän asketismista ja täydellisestä kieltäymyksestä päinvastaiseen liioitteluun. Tässä ei ole tarkoitus vielä kerran saarnata ja harjoittaa ajattelematonta ja turhaa pidättyväisyyttä. Se on usein yhtä turmiollista kuin niin tavallinen kohtuuttomuus. Meillä on oikeus kaikkeen siihen, mikä voi edistää ja ylläpitää ruumiimme täydellistä kehittymistä. Mutta välttämätöntä olisi määrätä niin tarkalleen kuin mahdollista tuon oikeuden rajat, sillä kaikki se, mikä menee niiden yli, vahingoittaa olemuksemme toisen osan kehkeytymistä, tuon osan, mikä on kuin kukka, jota lehdet ravitsevat tai tukahduttavat. Mutta ihmiskunta, jolle jo niin kauan aikaa sen kukan hienoimmat ja hennoimmat värivivahdukset ja tuoksut ovat antaneet askartelua, jättää kuitenkin useimmiten luonteenlaadun, hetken tai sattuman varaan ne itsetiedottomat voimat, jotka edustavat joko ravitsevia, herkkätuntoisia ja työteliäitä tai rehentelevän itsekkäitä anastushaluisia ja tuhoatuottavia lehtiä. Tämä on ehkä tähän saakka tapahtunut jokseenkin rankaisematta, sillä ihmisyyden ihanne, joka aluksi kohdistui yksinomaan ruumiiseen, epäröi kauan aikaa aineen ja hengen välillä. Mutta nyt se vakaantuu yhä järkähtämättömämmän varmasti älyn ja ymmärryksen ympärille. Me emme enää ajattelekaan kilpailla voimassa tai vikkelyydessä leijonan, pantterin tai suuren ihmisenmuotoisen apinan kanssa, emmekä kauneudessa kukan tai tähtien välkkeen kanssa valtamerellä. Kaiken itsetiedottoman voiman käyttö älyn avulla, aineen asteittainen alistaminen ja sen arvoituksen etsiminen -- se on tällä hetkellä sukumme todennäköisin tarkoitus ja tehtävä. Ennen vanhaan, kun epäilyksestä ei oltu vielä päästy, oli kaikki halujen tyydyttäminen, jopa liiallisuuksiinkin meneminen anteeksiannettavaa ja siveellistä, kunhan siitä ei vain seurannut korvaamaton voimainmenetys tai jotakin, mikä vahingoitti elimistöä. Nyt, kun lajin tehtävä saa määritellymmän muodon, meidän tehtävämme on poistaa kaikki se, mikä ei suoranaisesti edistä olentomme henkisen puolen kehitystä. Synti henkeä vastaan, mikä on juuri synti tervettä järkeä vastaan, joka Jesuksella varmaankin oli mielessä ja jonka hän kirosi ennenkuulumattoman ankarasti, tulee anteeksiantamattomaksi. Vähitellen täytyy uhrata kaikki se, mikä tuottaa ruumiille vain hyödytöntä mielihyvää, se on, mikä ei ilmaannu ajatuksen suuremmassa ja kestävämmässä tarmossa, kaikki nuo pienet, n.k. viattomat nautinnonhalun tyydyttämiset, jotka, niin vaarattomia kuin ne itsessään ovatkin, tottumuksen ja esimerkin kautta ylläpitävät kuitenkin yleisesti omaksuttua käsitystä alhaisista nautinnoista ja väkivaltaisesti anastavat paikan, mikä kuuluisi älyn tyydyttämisille. Mutta nämä eivät ole kuten ruumiinhalujen tyydyttämiset, joista toiset voivat olla hyödyllisiä, toiset vahingollisia tämän kehkeytymiselle. Ajatuksen elysion-kentillä jokainen tyydytys vastaa nuortumista ja kehitystä, eikä mikään ole terveellisempää mielelle kuin tiedonhalun, käsityskyvyn ja ihailun huumaukset ja mässäykset.

Meidän moraalimme on varmaankin jonakin päivänä mukaannuttava lajin todennäköiseen tehtävään ja sen on korvattava suurin osa niitä mielivaltaisia ja usein naurettavia rajoituksia, jotka muodostavat sen kudoksen, näillä loogillisilla ja välttämättömillä rajoituksilla. Sillä jonkin olennon tai lajin ainoa moraali on siinä, että se alistaa elintapansa sen yleisen tehtävän täyttämiseen, joka sille näyttää olevan uskottu. Täten me näemme erinäisten syntien ja suurten rikosten painopisteen vähitellen siirtyvän paikaltaan, kunnes kaikkien sovinnaisten rikosten sijalle ruumista vastaan tulevat todelliset rikokset ihmiskunnan kohtaloita vastaan, se on sellaiset, jotka kohdistuvat älyn voimaa, kokonaisuutta, vapautta, ylivaltaa ja häiriytymättömyyttä vastaan.

Tällä ei ole sanottu, että ruumis olisi sovittamaton vihollinen, kuten kristinoppi opettaa. Kaukana siitä. Aivan ensimmäiseksi kehittyköön se niin terveeksi, voimakkaaksi ja kauniiksi kuin mahdollista. Mutta se on oikullinen, vaatelias, lyhytnäköinen, itsekäs lapsi ja sitäkin vaarallisempi, mitä voimakkaampi se on. Se palvoo vain kuluvaa hetkeä. Pienen koiran ja neekerin lapsellinen ajattelutapa ja autuaallinen, toisten armosta riippuva alkeellisten vaistojen tyydyttäminen -- siinä kaikki, mitä se voi kuvitella ja haluta. Muutoin se nauttii, ikäänkuin tämä kuuluisi sille luonnostaan ja hänellä olisi siihen täysi oikeus, hyvinvoinnista, turvallisuudesta, joutohetkistä, mukavuuksista ja mielihyvästä, joita toimeliaampi järki osaa sille hankkia. Ja omiin valtoihinsa jätettynä se nauttisi niistä niin mielettömästi ja hillittömästi, että se pian tukahduttaisi järjen, josta sen on kiittäminen onneaan. Rajoitukset ja kieltäymykset ovat siis välttämättömiä, ja ne käyvät välttämättömiksi ei ainoastaan sille, jolla on syytä luulla tai toivoa työskentelevänsä vaikuttavalla tavalla arvoituksen ratkaisemiseksi, ihmiskohtaloiden täyttymiseksi, ajatuksen voitoksi sokeasta aineesta, vaan myöskin kaikille niille, jotka seuraavat passiivisina, suuressa itsetiedottomassa jälkijoukossa järjen fosforihohteista kehitystä läpi maailmojemme kaaosmaisen pimeyden. Ihmiskunta on yksi ainoa ja yhtenäinen olento. Tuntuu kummalliselta, että joukkoajattelu, joka tuskin ansaitsee ajattelun nimeä, saattaa mitenkään vaikuttaa astronoomin, kemistin, runoilijan tai filosoofin luonteeseen, moraaliin, työtapoihin, ihanteeseen, velvollisuudentuntoon, riippumattomuuteen ja henkiseen voimaan. Näyttää kuitenkin siltä, että se vaikuttaa niihin, vieläpä ratkaisevastikin. Ei yhtään aatetta syty kukkuloilla, jolleivät tasangon lukemattomat ja samanlaatuiset pikku aatteet saavuta määrättyä tasoa. Alhaalla ei ajatella voimakkaasti, mutta ajattelijoita on siellä monta. Ja se vähä, mitä siellä ajatellaan, alkaa vaikuttaa niin sanoaksemme atmosfäärisesti. Tämä atmosfääri, ilmapiiri, on joko vihamielinen tai hyväätekevä niille, jotka uskaltavat nousta huipuille, jyrkänteiden reunoille, jäätiköiden korkeuksiin, riippuen siitä, miten se on raskas tai kevyt, miten se on ylevien ajatusten tai karkeiden tapojen tai halujen kyllästämä. Jonkin kansan sankarillinen toiminta, kuten esim. uskonpuhdistus, Ranskan vallankumous, kaikki riippumattomuus- tai vapautussodat, tyrannien murha j.n.e. puhdistaa ja hedelmöittää sitä enemmäksi kuin vuosisadaksi. Mutta niin paljoa ei tarvita niiden työn tukemiseksi, jotka työskentelevät kohtaloittemme täyttymiseksi. Kunhan vain heidän ympäristönsä tavat ovat hieman jalompia, toiveet epäitsekkäämpiä; kunhan vain levottomuutta, intohimoja, nautintoja, rakkautta valaisee viehkeyden, huolettomuuden, epämateriaalisen innon säde, niin he hengittävät vapaasti, he tuntevat saaneensa siivet, heidän ei tarvitse enää taistella sitä vastaan, mikä heissä on vaistomaista, heidän voimansa kohoutuvat ja keskittyvät. Talonpoika, joka ei sunnuntaisin juo itseään humalaan kapakassa, vaan jää rauhallisena lukemaan puutarhansa omenapuiden alle; pikkuporvari, joka nähdäkseen ylevän näytelmän tai viettääkseen yksinkertaisesti hiljaisen iltapäivän uhraa kilpa-ajojen kiihoitukset ja melun; työläinen, joka ei kaduilla laulele ruokottomia tai typeriä lauluja, vaan menee mieluummin kävelemään maalle tai katselemaan auringonlaskua kaupunginvallilta -- kaikki he vaikuttavat osaltaan nimettömästi ja tiedottomasti sen suuren liekin voittoon, joka palaa ihmiskunnassa.

Mutta miten paljon onkaan tekemistä ja oppimista, ennenkuin tuo suuri liekki nousee kirkkaana ja korkeana! Kuten hiljan sanoimme ei ihmiskunta suhteessaan aineeseen ole vielä päässyt ensi ajan hapuilemisesta ja kokeiluista. Se ei edes oikein tiedä, minkälaista ravintoa sen on käytettävä, onko se kasvis- vai lihansyöjä ja kuinka paljon se tarvitsee ravintoa. Sen järki eksyttää sen vaiston. Vasta vähän aikaa sitten sille on annettu tiedoksi, että se on tähän saakka luultavasti erehtynyt ravintoaineittensa valinnassa, että sen on vähennettävä enemmän kuin kahdella kolmanneksella nauttimaansa typpimäärää ja ilmeisesti lisättävä hiilihydraattimäärää, että joku määrä vihanneksia, hedelmiä, jauhoruokia, maitoa -- mitkä nyt ovat vain sen aterioitten lisänä, aterioitten, jotka ovat sen ponnistusten päämaali ja joiden turmiollisen ylellisyyden saavuttamiseksi se ponnistaa viimeisetkin voimansa -- riittää ylläpitämään mitä ihanimman ja voimakkaimman elämän intoa. Aikomukseni ei ole syventyä tässä vegetarismikysymykseen eikä vastata niihin huomautuksiin, joita sitä vastaan voidaan tehdä, mutta tunnustettava on, että hyvin harvat näistä huomautuksista kestävät rehellistä ja tarkkaavaista tutkistelua, ja voidaan vakuuttaa, että kaikki ne, jotka ovat alkaneet noudattaa tuota ruokajärjestystä, ovat tunteneet voimiensa lisääntyvän, terveytensä palautuvan tai vakaantuvan, mielensä keventyvän ja puhdistuvan kuin olisivat he päässeet vuosisataisesta inhoittavasta ja kurjasta vankeudesta.