Part 7

Elämä asettaa meille usein tällaisia kysymyksiä, mutta kuinka usein meidän on, löytääksemme tyydyttävän vastauksen, mentävä sitä etsimään sieltä, mikä on yliluonnollisen, ennakoltamäärätyn, yli-inhimillisen, salaperäisen aluetta? Vain muutamat vilpittömät uskovaiset näkevät näissä tapahtumissa jumalallisen väliintulon. Mutta jos meillä muilla on tilaisuutta astua myrskyn myllertämään taloon tai tyveneen taloon, niin me lähdemme sieltä harvoin näkemättä myrskyn tai tyvenen hyvin inhimillisen syyn. Jos olemme tunteneet hyvän ja viisaan ihmisen, joka on tehnyt sen ja sen virheen ja rikoksen, niin me olemme tunteneet myöskin kaikki ne olosuhteet, jotka ovat määränneet hänen tekonsa, ja nähneet, etteivät nuo olosuhteet olleet ollenkaan yliluonnollisia. Jos olemme joutuneet lähemmin tekemisiin naisen kanssa, jonka tekemä ele määrää hänen onnettomuutensa, niin me tiedämme vallan hyvin, ettei tuo ele ollut kohtalon määräämä ja ettemme me olisi tehneet sitä hänen sijassaan. Jos olemme olleet läheisissä suhteissa sen kanssa, jonka ympärillä kaikki sortuu, ja hänen naapurinsa kanssa, jolle kaikki luonnistuu, niin me olemme nähneet myöskin tammenterhon putoavan kalliolle tai hedelmälliseen maahan, ajattelematta pahansuopia ja hämäräaikomuksellisia voimia. Ja joskin köyhyys, sairaus, kuolema yhä edelleenkin ovat ihmisen olemassaolon kolme epäoikeudenmukaista jumalatarta, niin ne eivät kuitenkaan herätä meissä entisajan taikauskoista pelkoa. Meistä näyttää nyt siltä, että ne ovat ennen kaikkea tiedottomia ja sokeita, etteivät ne tunne yhtään niistä ihanteellisista laeista, joita me olemme luulleet niiden tunnustavan, ja me olemme liiankin usein todenneet, että samalla hetkellä, jolloin kutsuimme niitä koettelemukseksi, palkinnoksi, rangaistukseksi, puhdistukseksi, niiden sokeat oikut tekivät tyhjäksi sen liian korkean ja liian moraalisen nimen, jonka me niille annoimme.

XX

Niin taipuvainen kuin mielikuvituksemme onkin olettamaan ja haluamaan ihmistä korkeampien voimien väliintuloa, on käytännöllisessä elämässä kuitenkin vain harvoja, vieläpä mystillisimpienkin joukossa, jotka eivät olisi vakuutettuja siitä, että moraalinen onnettomuutemme riippuu pohjaltaan mielestämme ja luonteestamme ja fyysilliset onnettomuutemme erinäisistä, usein huonosti tunnetuista voimista, syyn ja seurauksen suhteista, jotka ovat useinkin huonosti selviteltyjä, mutta jotka eivät kuitenkaan ole vieraita sille, mistä me voimme toivoa pääsevämme selville luonnossa. Ja me elämme yleensä tuossa varmuudessa, joka tosiasiassa järkkyy vain silloin, kun on kysymys meidän omista vastoinkäymisistämme, sillä silloin meidän on vaikea huomata tai tunnustaa tekemämme virheet ja meidän inhimillisille toiveillemme on liian raskasta tunnustaa, ettei vastoinkäymisillämme ole syvempiä syitä kuin tammenterholla, joka putoo kalliolle, laineella, joka riutuu hiekkaan tai murskautuu rantakalliota vastaan, hyönteisellä, jonka pikku siipiä auringonsäde elähdyttää tai jonka ohikiitävä lintu nielee.

XXI

Otaksuessani, että naapurini, jonka läheisesti tunnen, jonka tapaan joka päivä, jonka säännöllistä elämäntapaa ja sävyisää olemusta pidän suuressa arvossa, kadottaa peräkkäin vaimonsa rautatieonnettomuudessa, yhden poikansa haaksirikossa, toisen tulipalossa ja viimeisen sairauden kautta, joutuisin tuskallisen hämmästyksen valtaan, mutta tuskin ajattelisinkaan syyttää tuosta onnettomuuksien sarjasta jumalallista kostoa, näkymätöntä oikeutta, omituista ja pahansuopaa ennakolta määräystä, ilkeää ja tietoista kohtaloa. Minä ajattelisin silloin elämää, sen tuhansia onnettomia sattumia, minä näkisin tässä kauheita yhteensattumia, mutta mieleenikään ei juolahtaisi, että yli-inhimillinen tahto olisi suistanut tuon junan kuiluun, ohjannut tuon laivan salakarille, sytyttänyt tuon tulipalon, tehnyt hirveitä ponnistuksia kiusatakseen tai rangaistakseen olentoparkaa edes silloinkaan, kun tämä olisi tehnyt suuren virheen, jonkun noita suuria inhimillisiä, mutta maailmankaikkeuteen nähden niin pieniä virheitä, virheen, joka ei ehkä vielä ole päässyt hänen aivojaan tai sydäntään edemmäksi ja joka ei ole edes taivuttanut ruohon kortta maan pinnalta.

XXII

Mutta ajatteleeko hän, jota kohtaavat nuo suuret toisiaan seuraavat iskut, yhtä kauhistuttavat kuin öisen ukkosilman salamat, samalla tavalla, ovatko ne hänestä yhtä tutunomaisia, yhtä luonnollisia ja yhtä helposti selitettäviä? Eivätkö sanat kohtalo, hyvä ja huono onni, sattuma, hyvän ja pahan onnen tähti ja ehkäpä kaitselmuskin saa hänen mielessään merkitystä, jota niillä ei ollut koskaan ollut? Eikö hän tutkiskele omaatuntoaan toisessa valossa, eikö hän tunne elämäänsä vaikuttavan toisia voimia, jonkinlaisen pahan tahdon, joita minä en näe? Kumpi on oikeassa? Kumpiko meistä näkee kauemmaksi ja selvemmin? Havaitseeko hämmennyksen hetkinä totuuksia, joita ei havaitse rauhallisempina hetkinä? Ja mikä hetki on valittava antaakseen elämälle merkityksen?

Elämän tulkitsija, olkoonpa hän sitten millainen tahansa, valitsee käsiteltäväkseen yleensä hämmennyksen hetket. Hän asettuu itse ja asettaa meidät uhrien sieluntilaan. Hän esittää meille toisen onnettomuudet lyhykäisesti, niin äkillisesti, niin täyteläisesti, että me hetken ajaksi joudumme persoonallisen onnettomuuden kuvitteluun. Sitäpaitsi hänen on melkein mahdotonta kuvata niitä sellaisina kuin me ne näemme todellisessa elämässä. Jos olisimme eläneet monet vuodet meitä järkyttävän draaman päähenkilön kanssa, jos tuo henkilö olisi ollut meidän veljemme, ystävämme, niin me olisimme luultavasti käsittäneet ja jälleen tunteneet näytelmän aikana kaikki hänen onnettomuutensa syyt, ja tämä onnettomuus hämmästyttäisi meitä vähemmän ja hyvin usein näyttäisi meistä päinvastoin sangen luonnolliselta ja melkein inhimillisesti välttämättömältä. Mutta elämän tulkitsijalla ei ole aikaa eikä kykyä puhua meille todellisista syistä. Ne ovat tavallisesti merkityksettömiä, äärimmäisen pieniä, moninaisia ja erinomaisen hitaasti kehittyviä. Hänellä on siis houkutusta korvaamaan inhimilliset ja todelliset syyt, joita hän ei voi osoittaa, joita hänen on mahdotonta tutkia ja luetella, yleisellä syyllä, joka on kyllin laaja käsittääkseen koko draaman. Ja mistä hän sitten löytäisikään tuon yleisen, kyllin laajan syyn, jollei niistä parista kolmesta sanasta, joita me sopertelemme, kun emme tahdo olla äänettöminä: jumaluus, kaitselmus, kohtalo, hämärä ja nimetön oikeus?...

XXIII

Saattaa asettaa kyseenalaiseksi, kuinka pitkälle tämä on oikeutettua ja hyödyllistä ja onko runoilijan tehtävä esittää ja pitää yllä ehkä vähemmin selvien hetkien hämminkiä ja hairahdusta vaiko enentää niiden hetkien selvänäköisyyttä, jolloin ihminen luulee olevansa kaiken voimansa ja järkensä herra. On jotain hyvää onnettomuuksissamme ja siis myöskin persoonallisen onnettomuuden kuvittelussa. Ne saattavat meidät palaamaan omaan itseemme. Ne näyttävät meille heikkoutemme ja erehdyksemme. Ne valaisevat omantuntomme tuhat kertaa räikeämmällä ja tehokkaammalla valolla kuin mitä tekisivät vuosia kestävät tutkimukset ja mietiskelyt. Ne saavat meidän myöskin lähtemään ulos omasta itsestämme, opettavat meitä katsomaan ympärillemme ja tekevät meidät herkiksi veljiemme kärsimyksille. Vielä parempaakin ne saavat aikaan, sanotaan. Ne pakottavat meidät nostamaan päämme, tunnustamaan itseämme korkeamman mahdin olemassaolon, tervehtimään näkymätöntä oikeutta, kumartamaan selvittämätöntä ja loppumatonta mysteeriota. Onko tuo todellisuudessa parasta niiden teoissa? Kyllä, uskonnollisen moraalin kannalta katsoen oli hyväätekevää, että ne pakottivat meidät nostamaan päämme, kun silmämme kohtasivat jumalan, joka meistä näytti suurimmassa määrin hyvältä, oikeamieliseltä, muuttumattomalta ja eittämättömältä. Oli hyväätekevää, että runoilija, jolla oli jumalassaan järkkymätön ihanne, nosti katseemme mahdollisimman usein tuota ainoalaatuista ja lopullista ihannetta kohti. Mutta mitä meillä on nykyhetkellä tarjottavaa noille liikutetuille katseille, kun me ne vieroitamme elämän tavallisista totuuksista ja kokemuksesta? Mitä meillä on sanottavana voitonriemuaan viettävän vääryyden ja rankaisemattoman ja menestyksellisen rikoksen nähdessämme, jos viemme ihmisen pois omantunnon ja sisäisen onnen enemmän tai vähemmän palkitsevien lakien ulottuvilta?... Mikä selitys meillä on annettavana nähdessämme lapsen kuolevan, viattoman sortuvan, onnetonta sattuman syyttömästi vainoovan, jos tahdomme antaa ylevämpiä, lyhyempiä, iskevämpiä ja ratkaisevampia selityksiä kuin ne ovat, joihin meidän on pakko tyytyä jokapäiväisissä oloissa, koska ne ovat ainoat, jotka vastaavat määrättyä tosiasioiden lukua? Onko meillä oikeutta, antaaksemme työllemme juhlallisemman leiman, herättää pelkoa ja ennakkoluuloja, joita meidän täytyisi olla hyväksymättä, ja vastustaa, jos me tapaisimme niitä ystävillämme ja lapsillamme? Onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme pelon hetkeä korvataksemme nuo pienet, mutta huomioonotettavat varmuudet, jotka ihminen on vaivalloisesti hankkinut tarkkaamalla ihmissydämen ja -mielen ja aineen toimintatapoja, olemassaolon lakeja, sattuman oikkuja ja luonnon välinpitämättömyyttä äidintehtävistään, onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme tuota pelkoa korvataksemme nuo varmuudet kohtalolla, jonka kaikki tekomme kieltävät, mahdeilla, joiden edessä emme ajattelisikaan polvistua, jos onnettomuus, joka kohtaa sankariamme, sattuisi kohtaamaan meitä itseämme, salaperäisellä oikeudella, joka säästää meiltä monen vaikean selittelyn, mutta joka on tuskin sen tehokkaamman ja positiivisemman oikeuden kaltainen, johon nojaudumme persoonallisessa elämässämme.

XXIV

Tätä elämän tulkitsija kuitenkin mielellään tekee, niin pian kuin hän tahtoo kohottaa teostaan, saada siihen uskonnollista ja syvää kauneutta, loppumattomuuden tunnetta. Silloinkin, kun tuo teos on niin vilpitön kuin mahdollista ja liittyy niin läheisesti kuin se voi hänen sisimpään persoonalliseen totuuteensa, hän luulee tukevansa ja suurentavansa tätä totuutta keräämällä sen ympärillä joukon menneisyyden haavekuvia. Tiedän kyllä, että hän tarvitsee kuvia, hypoteeseja, symbooleja, kaikkea tuota, mikä muodostaa selittämättömien seikkojen n.s. "sidekivet", mutta miksi ottaa ne niin usein siitä, mikä ei ole enää totta, ja niin harvoin siitä, mikä on ehkä oleva totuus? Sitenkö herättää suurempaa kunnioitusta kuolemaa kohtaan, että ympäröi sen kadonneilla kauheuksilla ja että asettaa sen taustaksi jo kadonneen helvetin hehkun? Sitenkö jalostamme kohtalomme, että teemme sen riippuvaiseksi ylemmästä, mutta kuvitellusta tahdosta? Sitenkö vahvistaa oikeutta, tuota suunnatonta verkkoa, jolla inhimilliset toiminnat ja vastatoiminnat peittävät luonnon fyysillisten ja moraalisten voimien muuttumattoman viisauden, että uskoo sen ainoan tuomarin käsiin, jota vastaan itse työmme henki kapinoi?

XXV

Kysykäämme itseltämme, eikö ole tullut hetki tarkistaa toden teolla niitä kauneuksia, kuvia, symbooleja, tunteita, joita me vielä käytämme avartaaksemme itsessämme maailman kuvaa.

Varmaa on, että useimmat niistä ovat vain häilyvässä suhteessa todellisen olemassaolomme ilmiöihin, ajatuksiin, vieläpä unelmiinkin; ja jos ne vetävät vielä huomiomme puoleensa, niin tapahtuu se siksi, että ne esiintyvät silloin pikemminkin viattomina ja sopusointuisina muistoina herkkäuskoisemmasta ja ihmisen lapsuusaikaa läheisemmästä menneisyydestä. Eikö olisi toivottavaa, että ne, joiden tehtävänä on saattaa meidät huomaamaan sen maailman kauneuksia ja sopusointua, jossa me elämme, astuisivat vielä yhden askelen tämän maailman nykyistä totuutta kohti? Eikö olisi toivottavaa, että he, riistämättä käsitykseltään maailmankaikkeudesta ainoaakaan koristusta, eivät niin usein etsisi noita koristuksia viehättävien tai kauheiden muistojen joukosta, vaan useammin ajatuksien todelliselta perustalta, ajatuksien, joille he itse asiassa rakentavat ja järjestävät älyyn ja tunteeseen perustuvan olemassaolonsa? Ei ole samantekevää, elämmekö väärien kuvien keskellä, ei edes silloinkaan, kun tiedämme, että ne ovat vääriä. Petolliset kuvat anastavat lopulta niiden oikeiden aatteiden paikan, joita ne esittävät. Ja käyttämällä toisia kuvia, turvautumalla todellisempiin käsityksiin ei silti vähennettäisi mysteerion ja loppumattoman osaa. Vaikka tahtoisikin, niin olisi tuskin mahdollista vähentää tuota osaa. Sen tapaisi yhä uudelleen moraalisten probleemien ja ihmissydämen pohjalta ja kaikkialta maailmankaikkeudessa. Ei merkitse mitään, että mysteerion ja loputtoman asema ja olemus eivät ole enää aivan samat, niiden mahti ja laajuus pysyvät kuitenkin melkein samanlaisina. Ottaaksemme esimerkiksi yhden noita mysteerioita -- eikö sillä ilmiöllä, että ihmisten kesken on olemassa jonkinlainen ylin ja kokonaan henkinen oikeus, ilman minkäänlaisia laitoksia, ilman aseita ja työvälineitä, usein hyvin vitkallinen, mutta melkein aina varma, joka säilyy niin sanoaksemme muuttumattomana maailmassa, missä kaikki näyttää edistävän vääryyttä, eikö tuolla ilmiöllä ole yhtä syvällekäypiä, yhtä ehtymättömiä syitä ja seurauksia, eikö se ole yhtä yllättävä ja yhtä ihailtava kuin kaikkialla läsnäolevan ja ikuisen tuomarin olemassaolo ja viisaus? Onko tämä houkutteleva meitä enemmän siksi, että se on käsittämättömämpi? Onko siinä, minkä ainakin toivoo olevan mahdollinen selittää, vähemmän kauneuslähteitä ja nerolle vähemmän tilaisuutta harjoittaa mahtiaan ja teräväkatseisuuttaan kuin siinä, mikä on a priori selittämätöntä? Eikö esimerkiksi onnellisessa, mutta epäoikeudenmukaisessa sodassa -- voisin mainita roomalaiset, Espanjan valloitukset Amerikassa, Napoleonin, nykyisen Englannin ja monta muuta -- joka aina lopulta siveellisesti pilaa voittajan ja syöksee hänet tapoihin ja vikoihin, jotka saavat hänen kalliisti maksamaan voittonsa, eikö siinä tuon psykologisen oikeuden tarkka ja järkkymätön toiminta ole yhtä sytyttävä ja yhtä laaja kuin yliluonnollisen oikeuden väliintulo? Eikö samaa voisi sanoa siitä oikeudesta, joka hallitsee meissä kussakin ja joka sen mukaan, ovatko ponnistustemme päämääränä oikeus vaiko vääryys, lisää tai vähentää mielessämme ja sydämessämme rauhalle, rakkaudelle ja sisäiselle onnelle varattua tilaa?

"Pyydän sinun", sanoo Thomas Huxley eräässä ihailtavassa kirjeessä ystävälle, joka koetti lohduttaa häntä hänen suuresti rakastetun poikansa kuoleman johdosta käyttämällä vanhoja lausekuvia, "pyydän sinun käsittämään, etten ennakolta esitä vastaväitettä kaikkeen tähän. Ihmistä, joka on joka päivä kosketuksissa luonnon kanssa, eivät voi hämmentää odotettavat vaikeudet. Anna minulle todiste, joka tekee ihmeesi oikeutetuksi, niin minä uskon. Miksei? Se ei olisi läheskään niin ihmeellistä kuin voiman säilyminen tai aineen häviämättömyys. Ken selvästi tajuaa, mitä kaikkea sisältyy kiven putoamiseen, se ei voi torjua yhtään opinkappaletta vain siitä syystä, että se on ihmeellinen.

"Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä selvemmäksi minulle käy, että ihmiselämän pyhin toimi on sanoa ja tuntea: 'luulen, että tämä tai tuo on totta'. Kaikki suuret palkitsemiset tai kaikki vaikeat rankaisutoimet, jotka tulevat jonkun olemassaolevan osalle, liittyvät tähän toimintaan.

"Maailmankaikkeus on läpeensä yksi ja sama, ja jos minun onnistuu selvittää pienet anatoomiset ja fysiologiset vaikeuteni vain kieltäytymällä uskomasta sitä, mikä ei nojaudu riittäviin todistuksiin, niin minä en voi uskoa, että olemassaolon suuri mysteerio selvenisi minulle muissa oloissa."

XXVI

Ja palataksemme tuohon mysteerioon, joka aiheuttaa Huxleyn kirjeen, tuohon kuoleman mysteerioon, kaikista kauhistuttavimpaan -- olisiko helppoa osoittaa, että herkkyys oikeudelle, kauneudelle, hyvyydelle, älyn ja tunteen voimat, uteliaisuus kaikkeen, mikä on kosketuksissa loppumattoman, kaikkivaltiaan, ikuisen kanssa ovat vähentyneet, sittenkuin kuolema on lakannut olemasta meille suunnattomana ja kaikkitäyttävänä elämämme painajaisena? Ei voi kieltää, että kuoleman taakka kevenee sukupolvi sukupolvelta sitä mukaa kuin sen väkivaltaiset muodot ja haudantakaiset kauhut vähenevät. Me ajattelemme ja pelkäämme sitä paljon vähemmän kuin ennen. Eniten me siinä pohjaltaan pelkäämme kipua, joka on sen seuralaisena, tai sairautta, joka käy sen edellä. Mutta se ei ole enää vihastuneen ja tutkimattoman tuomarin hetki, ainoa ja kauhistava päämäärä, pimeyden ja ikuisten rangaistusten kuilu. Siitä tulee vähitellen loppuvan elämän kaivattu lepo ja hyvin usein se sitä jo onkin. Se ei enää vaikuta tekoihimme, ja ennen kaikkea -- mikä on erikoisen tärkeä kohta ja suuri muutos -- se ei enää sekaannu moraaliimme. Onko moraalimme vähemmän korkea, vähemmän puhdas ja syvä sen jälkeen kuin se on tullut epäitsekkääksi? Onko ihmistunto kadottanut välttämättömän tai arvokkaan tunteen, kun siltä on hävinnyt eräs kauhu? Ja kun kuolema on menettänyt suuren merkityksen, niin kuka siitä voittaa? Luultavasti elämä. Meissä on käyttämättömien ja käyttökelpoisten voimien varasto, ja jos meiltä otetaan jokin kauhu, suru, mielenmasennus, niin sijaan tulee ihailu, luottamus, toivo.

XXVII

Tullaan ehkä sanomaan, erittäinkin mitä tulee oikeuteen ja kotitaloon, että personifioidaan ja sijoitetaan ulkopuolelle meitä kaksi meissä olevaa voimaa, ensiksikin, koska on paljon vaikeampi osoittaa niiden olevan meissä, ja toiseksi, koska näyttää jokseenkin varmalta, että tuntematon ja loppumaton sellaisinaan, s.o. ilman ymmärrystä, ilman moraalia, ilman persoonallisuutta, eivät kykene meitä liikuttamaan. Sillä huomattava on, että aineellinen mysteerio, niin hämärä ja vaarallinen kuin se saattaa ollakin, ja psykologinen oikeus, niin sekavat kuin sen seuraukset lienevätkin, meitä tuskin liikuttavat. Se, mikä meitä liikuttaa ja musertaa, ei ole ollenkaan se, mitä me emme ymmärrä luonnon järjestyksessä, vaan tuo ajatus, että ylin, tietoinen, järjellinen, yli-inhimillinen ja kuitenkin ihmistahdon kaltainen tahto ehkä liitelee luonnon yllä. Se on sanalla sanoen Jumalan läsnäolo; ja annoimmepa sille nimen minkä tahansa, kuten oikeus, kohtalo, mysteerio, niin Jumalaa me aina pelkäämme, s.o. itsemme kaltaista, vaikka ikuista, ääretöntä, näkymätöntä ja kaikkivaltiasta, sillä epäiltävää on, pelkäisimmekö moraalista voimaa, joka ei olisi tehty meidän kuvamme mukaan. Meitä ei peloita tuntematon luonnossa eikä liioin tämän meidän maailmamme mysteerio, vaan toisen maailman mysteerio. Ei aineellinen, vaan moraalinen arvoitus. Ei mikään ole esimerkiksi vaillinaisemmin tunnettu kuin niiden syiden summa, jotka aiheuttavat maanjäristyksen, eikä mikään ole kauhistuttavampi. Mutta joskin maanjäristys kauhistuttaa ruumistamme, niin pöyristyttää se henkeämme vain sillä edellytyksellä, että me näemme siinä oikeustoiminnan, yliluonnollisen rangaistuksen. Samoin on myrskyn, sairauden, kuoleman, ihmiselämän tuhansien ilmiöiden, tuhansien katastroofien laita. Mutta näyttää siltä kuin olisi tuo todellinen liikutus, joka värisyttää muutakin kuin fyysillistä itsesäilytysvaistoa, löydettävissä vain käsitteessä enemmän tai vähemmän määrätystä Jumalasta, lahjomattomasta vanginvartijasta, näkymättömästä ja pysyväisestä oikeudesta, käsittämättömästä ja valppaasta sallimuksesta. Mutta kysymys on siitä, mikä on lähempänä totuutta ja onko elämän tulkitsijan tehtävä mielenmasentaminen ja syvästi järkyttäminen vaiko rauhoittaminen ja valistaminen.

XXVIII

Myönnän, että on hyvin vaikeaa vapautua tavanmukaisesta tulkinnasta ja että siihen turvautuu yhä uudelleen vastoin tahtoaan silloinkin, kun koettaa päästä siitä irti. Niinpä Ibsen etsiessään uutta ja niin sanoaksemme tieteellistä kohtalon muotoa on sijoittanut keskeiseksi erääseen parhaimpaan draamaansa perinnöllisyyden verhotun, suurenmoisen ja tyrannimaisen hahmon. Mutta hänen teoksessaan ei meissä pohjimmaisena herätä erikoista inhimillistä pelkoa, syvempää kuin animaalinen pelkomme, perinnöllisyyden tieteellinen mysteerio, jos se olisi siinä yksin, niin se herättäisi tuota pelkoa yhtä vähän kuin sen ja sen peloittavan taudin, sen ja sen ilmasto- ja meri-ilmiön tieteellinen mysteerio. Ei; se, mikä herättää siinä toisenlaista kauhua kuin sitä, mitä synnyttää uhkaava, mutta luonnollinen vaara, se on se hämärä oikeuden aate, jota siinä edustaa perinnöllisyys, se on sen väitteen rohkea vahvistus, että isän pahat teot lankeavat lasten päälle, se on vihjaus siihen, että ylin tuomari, jonkinlainen ihmissuvun herra pitää silmällä toimiamme, kirjoittaa ne vaskitauluun ja punnitsee ikuisissa käsissään kauan aikaa lykätyt palkitsemiset ja loppumattomat rangaistukset. Sanalla sanoen se on Jumala, joka, siitä huolimatta, että hänet kielletään, näyttää jälleen kasvonsa, ja hyvin vanha helvetin liekki, joka räiskyy vielä vasta sinetöidyn paaden alla.

XXIX

Mutta tämä kohtalon tai kohtalonoikeuden uusi muoto on vielä vähemmän puolustettava, vähemmän hyväksyttävä kuin antiikin puhdas ja yksinkertainen kohtalo, joka pysyi yleisenä ja epämääräisenä, joka ei pyrkinyt selittämään mitään liian tarkasti ja siis sopi useimpiin tilanteisiin. Mahdollista on, että Ibsenin esittämässä erikoistapauksessa esiintyy jonkinlainen satunnainen oikeus, kuten on mahdollista, että sokean väkijoukkoon ampuma nuoli osuu sattumalta isänmurhaajaan. Mutta yleisen lain laatiminen tästä satunnaisesta oikeudesta on samaa kuin käyttää jälleen väärin mysteeriota ja saattaa inhimilliseen moraaliin aineksia, joita siinä ei pitäisi olla, aineksia, jotka ehkä ovat toivottavia ja jotka olisivat hyödyllisiä, jos ne edustaisivat erinäisiä totuuksia, mutta jotka täytyy poistaa, koska ne eivät niitä edusta ja koska ne ovat vieraita todelliselle elämällemme. Tiedämme tosiaankin, että kokemuksemme nykyisellä asteella on mahdotonta keksiä perinnöllisyyden ilmiössä pienintäkään oikeuden jälkeä, s.o. hauraintakaan moraalista sidettä syyn, s.o. isän teon, ja seurauksen, s.o. lapsen palkitsemisen tai rankaisemisen välillä. Runoilijoiden etuoikeutena on tehdä hypoteeseja ja kulkea jossakin määrin todellisuuden edellä. Mutta usein tapahtuu, että kun he luulevat kulkevansa sen edellä, he sen vain kääntävät, että kun he luulevat olevansa jonkun uuden totuuden edelläkävijöitä, he vain yksinkertaisesti löytävät vanhan harhaluulon jäljet. Kulkeakseen kokemuksen edellä tässä ehkä täytyisi mennä vielä pitemmälle oikeuden kieltämisessä. Mutta mitä me tästä ajatellemmekaan -- pysyäkseen oikeutettuna ja pätevänä ei runollinen hypoteesi saa avoimesti sotia jokapäiväistä kokemusta vastaan, muutoin se on kovin hyödytön, kovin vaarallinen, ja jollei erehdys ole aivan epätahallinen, on se tuskin rehellinen.

XXX

Minkä johtopäätöksen voimme tehdä edellisestä? Montakin, jos niin haluaa, mutta ennen kaikkea seuraavan: on tärkeää, että elämän tulkitsija samoin kuin nekin, jotka sitä elävät, ovat äärimmäisen varovaisia mysteerion käsittelyssä ja myönnytyksissä sille eivätkä kuvittelekaan, että se, mikä omistetaan sille, mikä on selittämätöntä, on välttämättömästi parasta ja suurinta jossakin teoksessa tai elämässä. On hyvin kauniita, inhimillisiä ja todellisia teoksia, joista puuttuu melkein kokonaan "levottomuus maailmankaikkeuden mysteerion takia". Suuruutta ja ylevyyttä ei saavuteta siten, että ajatellaan lakkaamatta sitä, mikä on tutkimatonta ja loputonta. Tutkimattoman ja loputtoman ajattelu tulee hyödylliseksi vain silloin, kun se on sen hengen odottamaton palkinto, joka on antautunut rehellisesti ja empimättä sen tutkisteluun, mikä on päättyväistä ja minkä perille voi päästä, ja huomaa piankin, että erotus on huomattava siirryttäessä siitä mysteeriosta, joka käy sen edellä, mitä emme tunne, siihen mysteerioon, joka seuraa sitä, minkä olemme oppineet. Ensin mainitussa näyttää olevan paljon suruja: niillä on siellä ahdasta ja ne kasaantuvat kaikki parille kolmelle liian läheiselle kukkulalle. Toisessa niitä näyttää olevan paljon vähemmän: sen pinta on laajempi, ja avaraa taustaa vasten suurimmatkin surut saavat toivon muodon.

XXXI