Part 6

Niin, sekin on totuus ja, jos niin tahtoo, suurin ja varmin, totuuksista, ettei elämämme ole mitään, että kaikki pyrintömme on naurettavaa, että meidän olemassaolomme, että tämän maapallomme olemassaolo on vain mitätön sattuma maailmojen historiassa; mutta se on myöskin totuus, että elämämme ja maapallomme elämä ovat meille tärkeimpiä ilmiöitä, vieläpä ainoat tärkeät maailmojen historiassa. Kumpiko on todempi? Tekeekö edellinen ehdottomasti tyhjäksi jälkimmäisen, ja olisiko meillä voimaa muodostella edellistä ilman jälkimmäistä? Toinen kohdistuu mielikuvitukseemme ja se saattaa tehdä meille hyvää omalla alallaan, mutta toinen koskee suoranaisesti todellista elämäämme. On kohtuullista, että kumpikin saa osansa. Ei ole oleellista tarrautua kiinni totuuteen, joka on ehkä todellisin maailmankaikkeuden näkökannalta katsoen, vaan siihen, joka on epäilemättä todellisin ihmisen näkökannalta katsoen. Me emme tunne maailmankaikkeuden tarkoitusta emmekä sitäkään, onko lajimme kohtaloilla sille mitään merkitystä vaiko ei. Niinpä elämämme tai lajimme todennäköinen hyödyttömyys on totuus, joka koskee meitä vain epäsuorasti ja joka jää meiltä ratkaisematta, kun sitävastoin tuo toinen totuus, se, joka saa meidät tietoisiksi elämämme tärkeydestä, on epäilemättä ahtaampi, mutta koskee meitä todellisesti, välittömästi ja epäämättömästi. Tekisimme väärin uhratessamme sen vieraan totuuden hyväksi tai alistaessamme sen sen alaiseksi. Meidän on kyllä lupa olla kadottamatta näkyvistä edellistä. Se ylläpitää ja valaisee jälkimmäistä, opettaa meitä vapautumaan sen hyödyttömästä ja ahdasmielisestä orjuudesta ja ottamaan hyödyksi kaiken sen, mitä se ei sisällä. Mutta jos se masentaa ja lamauttaa meitä, on tämä siksi, ettemme kylliksi tajua sitä suunnatonta, mutta mielivaltaista asemaa, joka sillä on tärkeiden totuuksien piirissä, sillä se riippuu suuresta joukosta probleemeja, joita ei vielä ole ratkaistu, kun taas ne probleemit, joista jälkimmäinen totuus riippuu, ratkaisee joka hetki elämä itse. Myöskin siksi, että se on vielä tuossa kuumeisessa ja vaarallisessa ajankohdassa, jonka läpi kulkevat kaikki ymmärrykseemme tunkeutuvat totuudet. Tarkoitan tuota kateellisuuden ja leppymättömyyden ajankohtaa, jolloin ne eivät voi sietää lähellään mitään. Silloin on odotettava kuumeen laskeutumista; ja jos se tyyssija, jonka me olemme niille valmistaneet mielessämme, on todellakin terve ja tilava, niin tulee pian hetki, jolloin mitä vastakkaisimmatkin totuudet näkevät vain niitä yhdistävän salaperäisen siteen ja hiljaa yhtyvät asettamaan etualalle, auttamaan ja tukemaan sitä niiden joukossa, joka rauhallisena jatkoi työtään, kun toiset hajaantuivat pelästyneinä, sitä, joka voi tehdä eniten hyvää ja joka tuo eniten toivoa.

VIII

Tällä hetkellä ei mikään ole omituisempaa kuin se sekasotku, joka hämmentää vaistojamme ja tunteitamme, jopa välistä käsitteitämmekin -- jollemme enintään tee poikkeusta selkeimpiin ja harkituimpiin hetkiimme nähden -- heti kun on kysymyksessä tuntemattoman tai salaperäisen sekaantuminen elämämme -- todella vakaviin tapahtumiin. Tuossa sekamelskassa tapaa tunteita, jotka eivät vastaa mitään elävää, tarkkaa ja omaksuttua miellettä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat hyvin määrätyn, enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisen, valppaan, persoonallisen ja ennaltanäkevän jumalan olemassaoloa. Siinä tapaa tunteita, jotka ovat vielä puoleksi mielteitä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat sallimusta, kohtaloa, immanentista oikeutta. Siinä tapaa myöskin mielteitä, jotka ovat kehkeytymässä tunteiksi, esimerkiksi niitä, jotka kohdistuvat lajin erikoisuuteen, kehityksen ja valinnan lakeihin, rodun tahtoon j.n.e. Siinä tapaa vihdoin mielteitä, jotka ovat puhtaita mielteitä, liian epävarmoja, liian hajanaisia, jotta voisi ennakolta nähdä hetken, jolloin ne muuttuvat tunteiksi ja jolloin ne siis saattavat toden teolla vaikuttaa tapaamme toimia, suhtautua elämään ja olla onnellisia tai onnettomia.

IX

Tuosta sekasotkusta ei elämässä oteta selvää, koska elämä ei tavallisesti ilmaise eikä ota vaivakseen määritellä kaavan tai kuvan avulla, mitä se kokee. Mutta se on selvästi huomattavissa kaikilla niillä, jotka ottavat tehtäväkseen edustaa todellista elämää, selittää ja tulkita sitä ja valaista hyvien ja pahojen kohtaloiden salaiset syyt, tarkoitan runoilijoita ja etenkin kaikkia niitä runoilijoita, jotka ovat suoranaisemmin tekemisissä ulkonaisen ja toimivan elämän kanssa: draamallisia runoilijoita; sillä ei muutoin ole suurta väliä, ovatko kysymyksessä romaanit, murhenäytelmät, varsinaiset draamat tai historialliset tutkielmat, sillä minä käytän sanoja runoilijat ja draamaalliset runoilijat niiden laajimmassa merkityksessä.

On tunnustettava, että vallitseva ja niin sanoaksemme eksklusiivinen, yksinomainen, aate on runoilijan tai elämän tulkitsijan, etupäässä draamallisen runoilijan, suuri voima, ja tämä voima on sitäkin ehtymättömämpi, sillä on runoelmassa sitäkin huomattavampi sija, mitä salaperäisempi tuo vallitseva aate on, mitä vaikeampi sitä on tarkistaa tai määritellä. Tämä on muuten hyvin oikeutettua, niin kauan kuin runoilija ei vähääkään epäile vallitsevan aatteen arvoa, eivätkä hyvin hyvät runoilijat ole koskaan tehneet itselleen kyselyjä tässä suhteessa, he eivät ole epäilleet, eivät epäröineet. Tarkatkaapa esimerkiksi, mikä suunnaton sija sankarillisen velvollisuuden aatteella on Corneillen tragedioissa, sokealla uskolla Calderonin draamoissa, kohtalon tyrannialla Sophokleen runoelmissa.

X

Sankarillisen velvollisuuden aate on inhimillisempi ja vähemmän mystillinen kuin molemmat toiset ja vaikka se ei ole läheskään niin hedelmällinen kuin Corneillen aikana (sillä nykyään on hyvin vähän sankarillisia velvollisuuksia, joiden kyseenalaisiksi asettaminen ei olisi järjellistä, jopa sankarillistakin, ja käy vaikeaksi löytää ainoaakaan, jolla olisi todella pätevä arvo), niin siihen voi vielä erikoisissa oloissa turvautua.

Mutta kuka moderni runoilija löytäisi uskosta, joka uskovaisimmillakin on enää vain häilyvä muisto, sitä voimaa ja innoitusta, jota siitä löysi Calderon, tehdäkseen kristittyjen Jumalasta draamojensa ylhäisen ja näkymättömän, mutta kaikkialla läsnäolevan ja kaikkivaltiaan osanottajan? Ja kohtalon tyranniaa, tuota järkähtämätöntä voimaa, joka ajaa sen ja sen ihmisen, sen ja sen perheen sellaisia ja sellaisia teitä, siihen ja siihen onnettomuuteen, sellaiseen ja sellaiseen kuolemaan -- kuka meistä saattaa järkevästi hyväksyä sen elämässä, jonka tosin näemme olevan monien tuntemattomien voimien alaisen, mutta joiden turmiollisimpia kolahduksia viisaimpien onnistuu jossakin määrin karttaa, ja jotka näyttävät joka tapauksessa olevan sokeita, välinpitämättömiä, tiedottomia? Onko meidän vielä lupa otaksua, että maailmankaikkeudessa on olemassa kyllin kurja, kyllin joutilas voima pitääkseen vain tehtävänään harmittaa ja kummastuttaa ihmisiä heidän aikeissaan ja yrityksissään?

Samaten on käytetty kolmattakin salaperäistä ja itsevaltiasta voimaa, nimittäin immanenttista oikeutta. Mutta huomattava on, ettei tuota varsinaisen immanenttisen oikeuden vaatimusta ole uskallettu käyttää koskaan muualla kuin huonoimmissa teoksissa, joissa ei ole välitetty mitään todennäköisyydestä eikä todellisuudesta. Tuon väitteen, että paha saa välttämättömän ja ilmeisen rangaistuksen, että hyvä ehdottomasti ja ilmeisesti palkitaan tässä elämässä, kumoo alkeellisinkin jokapäiväinen kokemus liian silminnähtävästi, jotta todellinen runoilija olisi koskaan voinut löytää tuosta mielivaltaisesta ja kestämättömästä haaveesta tukea, jota hänen työnsä tarvitsi. Jos taas toiselta puolen siirretään toiseen elämään palkitsemisista ja rangaistuksista huolehtiminen, niin tullaan kiertotietä jumalallisen oikeuden alalle. Jollei vihdoin immanenttinen oikeus ole ehdoton, muuttumaton, pysyvä, mahdoton välttää, niin se on vain kohtalon suopea ja erikoinen oikku, eikähän se silloin ole oikeus, se ei ole enää edes kohtalo, se on enää vain sattuma, s.o. ei melkein mitään.

Tosin on olemassa hyvin todellinen immanenttinen oikeus, joka vaikuttaa sen, että paheellinen, julma, pahansuopa, väärä, epärehellinen ihminen on moraalisesti vähemmän onnellinen kuin hyvä, oikeamielinen, altis, rakastava, hyvänsuopa, viaton, rauhallinen ihminen. Tästä johtuu, kuten on sanottu, että paha pyrkii tuskan puoleen yhtä varmasti kuin maa auringon puoleen. Mutta silloin onkin kysymys sisäisestä, hyvin inhimillisestä, hyvin luonnollisesta, helposti selitettävästä oikeudesta, ja jos me tarkastelemme sen syitä ja seurauksia, niin me välttämättömästi johdumme psykoloogiseen draamaan, jonka näyttämöllä ei ole enää syvää ja mysteerion vartioimaa taka-alaa, mysteerion, joka antoi draaman tai historian tapahtumille suurenmoisen ja pyhitetyn näköpiirin. Mutta kysymys on siitä, olemmeko me oikeutettuja luomaan tuota taka-alaa turvautumalla sellaiseen käsitykseen tuntemattomasta, joka eroaa niin suuresti siitä käsityksestä, mikä hallitsee meidän elämäämme.

XI

Koska puhumme hallitsevista aatteista ja mysteerioista, niin ottakaamme tarkastaaksemme etenkin mitä eri muotoja, joita välttämättömän kohtalon käsite on saanut ja saa joka päivä, sillä vielä tänäkin päivänä kohtalo juuri on viimeinen selitys siihen, mitä ei voi selittää, ja se on vielä lakkaamatta elämän tulkitsijoiden ajattelun esineenä.

Nämä ovat koettaneet muunnella ja nuorentaa sitä. He ovat koettaneet johdattaa teoksiinsa satojen uusien ja monimutkaisten kanavien kautta sen suuren, aution joen hyiset vedet, jonka rannoilta ihmisasunnot ovat loitonneet. Niiden joukossa, jotka ovat osanneet istuttaa meihin harhaluulon, että he muka antoivat elämälle tärkeän ja lopullisen merkityksen, on hyvin harvoja, jotka eivät olisi vaistomaisesti käsittäneet, minkä erinomaisen merkityksen antaa ihmisten toimille aina majesteetillisen, aina puolustettavan kohtalon edesvastuuton mahti. Näyttää siltä kuin kohtalo olisi erikoisesti traagillinen voima, ja niin pian kuin se pääsee johonkin runoteokseen, se anastaa siinä suurimman osan itselleen. Voi huoleti väittää, että runoilija, joka meidän päivinämme löytäisi eksaktisista tieteistä, meitä ympäröivästä tuntemattomasta tai omasta sydämestämme antiikin kohtalon vastineen, s.o. voiman, jolla on yhtä vastustamaton, yhtä yleisesti tunnustettu ennaltamääräämiskyky, kirjoittaisi varmasti mestariteoksen. Totta on, että hän olisi samalla kertaa löytänyt tuon suuren arvoituksen ratkaisun, jota me turhaan koetamme ratkaista, ja ettei siis tämä otaksuma tulisi niin heti toteutumaan.

XII

Siinä on siis lähde, mistä runoilijat hakevat vettä, jonka on puhdistettava julmimmatkin tragediat. Ihmisessä on eräs vaisto, joka jumaloi kohtaloa; ja kaikki, mikä on kohtalokasta, tuntuu hänestä juhlalliselta, kiistämättömältä ja kauniilta. Hän tahtoisi olla vapaa, mutta on mieluisampaa, kun voi itselleen erinäisissä tapauksissa sanoa, ettei sitä ole. Pahansuopa ja taipumaton jumalaolento on useinkin mieleisempi kuin jumalaolento, joka vaatii ponnistusta pahan loitolla pysyttämiseksi. Ihminen on kaikesta huolimatta mieluummin riippuvainen mahdista, jota hän ei voi taivuttaa, ja mitä ymmärryksemme turhamaisuus siinä menettää, sen saavuttaa takaisin jonkinlainen tunteen turhamaisuus, joka kuvittelee tuon suunnattoman mahdin valvovan meidän aikomuksiamme ja antavan käsitettävimmillekin teoillemme ylevän ja ikuisen merkityksen. Ja lopuksi kohtalo selittää ja antaa kaikki anteeksi poistaen kyllin etäälle näkymättömiin tai käsittämättömiin sen, mitä olisi työlästä selittää tai vielä vaikeampaa antaa anteeksi.

XIII

On siis koetettu käyttää hyväkseen tuon kauhean jumalattaren patsaan sirpaleita, joka hallitsi Aiskyloon, Sophokleen ja Euripideen tragedioja, ja monikin runoilija on löytänyt sen hajallaan olevista jäsenistä marmorin, jota tarvitaan uuden, inhimillisemmän, vähemmän omavaltaisen ja ei niin käsittämättömän jumalattaren muodostamiseen. Siitä on esimerkiksi saatu intohimojen järkkymätön kohtalo. Mutta jotta intohimo olisi todellakin kohtalokas itsetietoisessa sielussa, ja jotta ilmaantuisi jälleen mysteerio, joka selittää ja puolustaa sitä, mikä on hirvittävää, suurentamalla sitä ja kohottamalla sen inhimillisen tahdon yläpuolelle, niin siihen tarvitaan jonkun Jumalan tai minkä tahansa muun loppumattoman ja vastustamattoman voiman väliintuloa. Niinpä Wagner turvautuu lemmenjuomaan Tristan ja Isoldessa, Shakespeare noita-akkoihin Macbethissa, Racine Kalkaan oraakkeliin Iphigeniassa ja Phaidrassa erikoiseen Venuksen vihaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan: me huomaamme olevamme keskellä antiikin välttämättömyyttä. Tämä ympärikäynti on enemmän tai vähemmän oikeutettu vanhanaikuisessa ja legendaarisessa draamassa, missä kaikki runollinen kuvittelu on sallittu, mutta draamassa, joka pyytäisi lähemmin koskettaa nykyisen totuuden ytimeen, pitäisi löytää toinen, meistä todellakin vastustamattomalta näyttävä väliintulo, saadaksemme Macbethin rikoksille ja tuolle hirmuteolle, johon Agamemnon antaa suostumuksensa, sekä ehkä Phaidran rakkaudelle kohtaloaennustavan selityksen, ja antaa niille siten sen synkän suuruuden ja jalouden, jota niillä ei itsessään ole. Erota Macbethista pois onneton ennakoltamääräys, helvetin väliintulo, sankarillinen taistelu kätkettyä oikeutta vastaan, joka tulee näkyviin joka hetki kapinaannousseen luonnon tuhansista raoista, niin päähenkilö on enää vain halpamainen ja mielenvikainen murhamies. Erota pois Kalkaan oraakkeli, niin Agamemnon on hirvittävä. Erota pois Venuksen viha, niin Phaidra on vain sairas, jonka siveellinen hyve, pahan vastustamisvoima, on liian heikko, jotta onnettomuus voisi todellakin kiinnittää ajatuksemme.

XIV

Totta puhuen ei nykyaikainen katselija tai lukija voi enää tyytyä mihinkään yliluonnolliseen väliintuloon. Tahtokoon tai ei, tietäköön sen tai olkoon tietämättä, hän ei voi enää omantuntonsa sisimmässä ottaa niitä vakavalta kannalta. Hänellä on toinen käsitys maailmankaikkeudesta. Hän ei näe enää määrättyä, itsepäistä, rajoitettua ja rettelöivää voimaa niiden monilukuisten voimien joukossa, jotka vaikuttavat hänessä ja hänen ympärillään. Jos hän elämässä tapaa rikollisen, niin hän pääsee selville siitä, että tuon miehen rikoksen ovat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa, kasvatuksensa, atavistinen entisyytensä, intohimojen liikehtimiset, joita hän on itse kokenut ja tukahduttanut, täysin käsittäen, että on tilanteita, joissa hänen olisi ollut hyvin vaikea tukahduttaa niitä. Hän ei aina nuuski esille noiden onnettomuuksien tai noiden intohimojen liikehtimisen syitä. Hän etsii, ehkä turhaankin, syytä kasvatuksen tai perinnöllisyyden vääryyksiin. Mutta missään tapauksessa hän ei enää ajattelekaan panna tuota rikosta helvetin väliintulon, jonkin jumalan vihan tai kohtalon kirjaan kaiverrettujen muuttumattomien säädösten laskuun. Ja miksi hän silloin hyväksyisi runoelmassa selityksen, jota hän ei hyväksy elämässä? Runoilijan tehtävä olisi päinvastoin ehdottaa hänelle ylevämpi, selvempi, laajemmin ja syvemmin inhimillinen selitys kuin se on, jonka hän itse saattaa löytää. Jollei, niin hän ei näe helvetissä, jumalan vihassa, vaskitaulun säädöksissä muuta kuin komeilua tunnusmerkeillä ja vertauskuvilla, mitkä häntä eivät enää tyydytä. Runoilijoiden on aika tunnustaa tämä: vertauskuva kyllä riittää esittämään tilapäisesti omaksuttua totuutta tai totuutta, jota ei voida tai tahdota vielä katsella vasten kasvoja; mutta kun tulee hetki, jolloin tahdotaan nähdä itse totuus, silloin on hyvä, että vertauskuva katoaa. Jotta muutoin vertauskuva olisi todella elävän runoteoksen arvoinen, on välttämätöntä, että se on ainakin yhtä suuri, yhtä kaunis kuin totuus, jota se esittää; sen täytyy myöskin käydä totuuden edellä, ei sen jäljessä.

XV

Siksipä juuri meidän päivinämme on paljon vaikeampi sovittaa johonkin teokseen ja etenkin tuoda näyttämölle suuria rikoksia ja todella traagillisia, hillittömiä ja julmia intohimoja, sillä ei tiedetä enää, mistä löytää niille se mystillinen selitys, jota ne vaativat. Ja kuitenkin, kun on kysymys tämänlaatuisista rikoksista ja intohimoista, me olemme vielä täysin valmiita olettamaan kohtalon väliintuloa, jollei tämä ole liian ilmeisesti mahdotonta hyväksyä, siinä määrin on meillä taipumus mystilliseen selittelyyn, siinä määrin olemme vakuutettuja siitä, että ihminen ei ole pohjaltaan koskaan niin syyllinen kuin mitä hän näyttää olevan.

Niinpä me emme vaadikaan tuota selittelyä muulloin kuin silloin, kun on kysymys ehdottomasti ihmisluonnonvastaisista rikoksista tai todella epänormaaleista onnettomuuksista, joita eivät ole aiheuttaneet enemmän tai vähemmän korkealla asteella olevien ja joka tapauksessa tietoisten olentojen tekemät virheet ja rikokset tai niiden kärsimät onnettomuudet. Meidän on vastenmielistä tunnustaa, että epätavallisella rikoksella tai onnettomuudella olisi vain puhtaasti inhimillinen syy. Me haluamme kaikin mokomin jonkinlaista selittämättömän selitystä, eikä meitä ollenkaan tyydyttäisi, jos runoilija sanoisi meille: "Tuollaisen pahantyön on tehnyt tuo voimakas, itsetietoinen älykäs ihminen. Katsokaa sankarin onnettomuutta, tuon oikeamielisen perikatoa ja tuskaa, traagillista ja auttamatonta vääryyttä, jonka uhrina tuo viisas on. Sinä näet noiden tapahtumien inhimilliset syyt. Minulla ei ole osoitettavana sinulle muita syitä, jollei sitä ehkä ole maailmankaikkeuden välinpitämättömyys ihmisten toimia kohtaan." Mielellämme näkisimme myöskin, että sen onnistuisi antaa meille käsitys tuosta välinpitämättömyydestä, osoittaa se niin sanoaksemme toiminnassa, mutta kun välinpitämättömyydelle on ominaista, ettei se koskaan toimi, ei koskaan sekaannu mihinkään, on tämä jotenkin mahdotonta.

XVI

Mutta kun on kysymyksessä Othellon mustasukkaisuus, mikä ei suinkaan ole mahdoton välttää, Romeon ja Julian onnettomuudet, jotka eivät mitenkään ole ennakolta säädettyjä, niin me saatamme aivan hyvin olla ilman kohtalon puhdistavaa vaikutusta ja kaikkea muuta selitystä. Eräässä toisessa draamassa, Fordin mestariteoksessa _'T'is pity she's a Whore_, joka kokonaan liikkuu Giovannin rikollisessa rakkaudessa sisartaan Annabellaa kohtaan, meidät viedään kuilun partaalle, jossa me tavallisesti vaadimme mystillistä selitystä, jollei tahdota, että me käännämme pois päämme. Tässäkin me kuitenkin tulemme toimeen ilman sitä, kun tuskallisen huimauksen sekunti on mennyt ohi. Veljen ja sisaren välinen aistillinen rakkaus on korkealta katsottuna rikos meidän siveysoppiamme vastaan, mutta ei ihmisluontoa vastaan ja joka tapauksessa se saa tässä selityksensä siitä, että rakastuneet ovat nuoria ja intohimon sokaisemia. Othellon tekemää murhaa taas puolustaa se kiihko, johon Jagon salavehkeet ovat saattaneet tuon viattoman ja herkkäuskoisen puolibarbaarin ja Jagoa puolestaan puolustaa hänen väärä, mutta ei aiheeton vihansa. Ja Veronan rakastavien onnettomuudet saavat vihdoin selityksensä uhrien kokemattomuudesta ja liian ilmeisestä epäsuhdasta heidän voimiensa ja niiden voimien välillä, jotka heidän pitäisi voittaa, sillä saattaa panna merkille, että me säälimme ihmistä, joka taistelee ylivoimaisia inhimillisiä voimia vastaan, mutta jos hän sortuu, niin se ei meitä ollenkaan yllätä. Me emme ajattelekaan kääntää katsettamme muuanne, kysyä kohtalolta neuvoa, ja ainakin siinä tapauksessa, että hän on yliluonnollisen vääryyden uhri, me sanomme yksinkertaisesti toisillemme: "niin oli tapahtuva." Mikä kaipaa selittelyjä, on se, että turma saattaa tulla senkin jälkeen, kun on ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, joihin me itse olisimme voineet ryhtyä.

XVII

Täten meidän on vaikea käsittää ja omaksua rikoksen luonnollinen ja inhimillinen mahdollisuus, kun sen on tehnyt olento, joka meistä näyttää älykkäältä ja itsetietoiselta. Meidän on vaikea myöskin käsittää ja omaksua luonnostaan selittämättömiä, ennakolta aavistamattomia ja ansaitsemattomia onnettomuuksia. Siitä seuraisi, ettei voisi asettaa näyttämölle -- ja kun käytän tässä tätä lyhyttä sanontatapaa, niin tarkoitan sanoa: antaa meidän jollakin tavalla seurata tapahtumaa, jonka kaikkia olosuhteita ja näyttelijöitä me emme persoonallisesti tunne, -- siitä seuraisi siis, ettei voisi asettaa näyttämölle muuta kuin sellaisten henkilöiden tekemiä vääryyksiä, vikoja, rikoksia, joilla ei olisi kylliksi itsetietoisuutta, ja onnettomuuksia, joita olisi heikoilla sieluilla, halujensa uhreilla, noilla viattomilla, mutta sokeilla ja varomattomilla. Sillä ehdolla me emme koskaan tarvitsisi sen väliintuloa, mikä on ihmisen tavallisen psykologian ulkopuolella. Mutta sellainen käsitys teatterista ei ollenkaan vastaisi elämän todellisuutta, jossa me päinvastoin näemme hyvin tietoisten olentojen suorittavan hyvin rikollisia tekoja ja hyvin hyvien, hyvin varovaisten, hyvin hyveellisten, hyvin oikeudenmukaisten ja hyvin viisaiden olentojen kietoutuneen kurjuuteen ja selittämättömiin onnettomuuksiin, Ensimmäiset draamat, itsetiedottomien, sorrettujen draamat, herättävät tosin mielenkiintoamme ja sääliämme, mutta tuo todellinen draama, se, joka menee asioiden ytimeen, se, joka käy vakavasti tärkeiden totuuksien kimppuun, kaikkien meidän draamamme, sanalla sanoen, se, joka liitelee koko elämämme yllä, se on se draama, jossa voimakkaat, itsetietoiset ja älykkäät tekevät virheitä ja rikoksia, jotka ovat melkein mahdottomia välttää; se on se draama, jossa oikeamielinen ja viisas taistelevat kaikkivaltiaita onnettomuuksia ja voimia vastaan, jotka saattavat häpeään viisauden ja hyveen; sillä katselija, niin heikko, niin vähän kunnianarvoinen kuin hän todellisessa elämässä lieneekin, lukee itsensä aina oikeamielisten ja voimakkaiden joukkoon, ja joskin hän katselee heikkojen onnettomuuksia tai vieläpä ottaa niihin osaakin, niin hän ei koskaan asetu täydellisesti niiden asemaan, jotka niitä kärsivät.

XVIII

Tässä me olemme jälleen siinä jotenkin synkässä paikassa, missä lakkaa oikeudenmukaisimman ja valistuneimman ihmistahdon vaikutus niihin tapahtumiin, joista riippuu hyvä tai huono onnemme. On tuskin olemassa hiemankaan ylevää draamaa tai suurta runoelmaa, jonka joku sankari ei joutuisi tuohon tienristeykseen, missä hänen kohtalonsa ratkeaa. Miksi tuo hyvä ja viisas ihminen tekee tuon virheen tai rikoksen? Miksi tuo nainen, joka tietää, miten hän menettelee, tekee tuon eleen, joka ainiaaksi määrää hänen onnettomuutensa? Kuka on takonut kaikki ne onnettomuuksien ketjun renkaat, jotka ympäröivät tuota viatonta perhettä? Miksi kaikki romahtaa toisen ympärillä ja kaikki onnistuu toiselle, joka on vähemmän voimakas, vähemmän viisas, vähemmän toimelias, vähemmän taitava? Miksi toinen tapaa rakkautta, lempeyttä, kauneutta ja toinen löytää tieltään vihaa, petosta ja ilkeyttä? Miksi, ansioiden ollessa samat, täällä pettämätöntä onnea, tuolla alituista onnettomuutta? Miksi tämän talon ympärillä alituinen myrsky ja toisen yllä aina yhtä tasaisesti loistavat tähdet? Miksi toisella puolen nero, terveys, rikkaus, toisella köyhyys, sairaus ja typeryys? Mistä johtuu tämä intohimo, joka on niin paljon pahan lähde, mistä toinen, joka on niin paljon hyvän lähde? Miksi eilen tapaamani nuorukainen menee verkalleen syvää onnea kohti ja miksi hänen ystävänsä astelee kuolemaa kohti yhtä varmoin, tietämättömin ja rauhallisin askelin?

XIX