Part 5

Ei, ihmisen ajatus ei keksinyt tuota ratkaisua. Se oli joukon itsetiedottomuutta, joka oli pakotettu puolustautumaan liian yksilöllisesti, liian puhtaasti inhimillisiä ajatuksia vastaan, jotta se voisi sopeutua tämän maallisen elämän tinkimättömiin vaatimuksiin. Laji on erinomaisen taipuisa, erinomaisen kärsivällinen. Se kantaa mahdollisimman kauan ja kauas taakkaa, jonka järki, paremman kaipuu, mielikuvitus, intohimot, paheet, hyveet ja tunteet, jotka ovat ihmiselle ominaisia, määräävät hänelle. Mutta kun tuo taakka käy todella musertavaksi ja turmiolliseksi, se vapautuu siitä välinpitämättömästi. Se ei välitä keinosta: se valitsee lähimmän, yksinkertaisimman, ollen varma, että sen aate on oikein ja parhain. Sillä ei ole kuin yksi aate: saada elää. Ja tämä aate on yleensä korkeampi kuin kaikki ne ihailtavimmatkin sankariteot ja unelmat, joita tuo heidän poisheittämänsä taakka ehkä sisälsi. Huomatkaamme, etteivät ihmisjärjen historiassa aina ne ajatukset ole oikeimpia ja suurimpia, jotka kohoavat korkeimmalle. Ihmisajatusten laita on samantapainen kuin suihkulähteiden veden, joka nousee niin korkealle vain siksi, että se on ollut vangittu ja pääsee ylös hyvin ahtaasta aukosta. Voi hyvin kuvitella mielessään, että vesi, joka aukosta syöksyy taivasta kohti, halveksii suurta, liikkumatonta ja rajatonta järveä, joka leviää sen alla. Mutta sanottakoon mitä tahansa, suuri järvi on kuitenkin oikeassa. Se täyttää rauhallisesti arvokkaassa liikkumattomuudessaan ja passiivisessa hiljaisuudessaan maapallomme tärkeimmän aineen valtavan, sille määrätyn tehtävän, suihkulähde on vain mielenkiintoinen ilmiö, joka laskeutuu pian jälleen kaikkeuden helmaan. Meille laji on tuo suuri järvi, joka on aina oikeassa jopa korkeimmallakin tasolla olevan ihmisen järjen kannalta katsoen, jota se näyttää välistä törkeästi loukkaavan. Sillä on laajin aate, sellainen, joka sisältää kaikki muut ja käsittää rajattomimmankin ajan ja avaruuden. Ja näemmehän me päivä päivältä yhä paremmin, että laajin aate millä alalla tahansa on loppujen lopuksi järkevin, viisain, oikein ja kauneinkin.

XXXIV

Joskus joutuu kysymään itseltään, eikö olisi parempi, että ihmiskunnan kohtaloita ohjaisivat korkeimmalla tasolla olevat ihmiset, suuret tietäjät, pikemminkin kuin lajin aina niin hidas ja usein julmakin vaisto.

En luule voitavan vastata tähän kysymykseen samalla tavalla kuin ennen olisi vastattu. Olisi totisesti ollut hyvin vaarallista uskoa lajin kohtalot Platonille, Aristoteleelle, Marcus Aureliukselle, Shakespearelle tai Montesquieulle. Ranskan vallankumouksen pahimpina hetkinä kansan kohtalo oli yleensä jokseenkin hyvien filosoofien käsissä.

Mutta varmaa on, että ajattelijassa on nykyään tapahtunut perinpohjainen muutos. Hän ei ole enää mietiskelijä, utopisti tai yksinomaan intuitiivinen. Politiikassa, samoinkuin kirjallisuudessa, filosofiassa ja kaikissa tieteissä, hän on yhä enemmän ja enemmän huomioiden tekijä ja vähemmän ja vähemmän mielikuvitusihminen. Hän seuraa, tarkastelee, tutkii, koettaa järjestellä jo olevaista, pikemminkin kuin kulkisi sen edellä tai koettaisi luoda sitä, mitä ei vielä ole tai mitä ei koskaan tule olemaan. Siitä syystä hän ehkä kykenee puhumaan suuremmalla auktoriteetillä ja hänen suoranaisemmasta asioihin sekaantumisestaan olisi vähemmän vaaraa. Tosin tätä hänelle tuskin sallittaisiin enempää kuin ennenkään. Ehkä vähemmänkin, sillä koska hän on varovaisempi ja koska hänellä on vähemmän varmuutta sokaisemassa häntä, niin hän on vähemmän rohkea ja vähemmän yksipuolinen. On kuitenkin todennäköistä, että koska hän luonnollisesti sopii yhteen lajin hengen kanssa, jota hän tyytyy tarkkaamaan, niin hänen vaikutuksensa kasvaa vähitellen, joten tässäkin viime kädessä laji on oikeassa ja määräävänä; koska se ohjatessaan sitä, joka sitä tarkastelee, ja seuratessaan sitä, jota se ohjaa, vain seuraa itsetiedotonta ja muodostumatonta tahtoaan, jota ajattelija on selventänyt ja ilmaissut.

XXXV

Odottaessamme, että laji löytää uuden välttämättömän keinon (ja se löytääkin sen helposti, kun vaara käy suuremmaksi, onpa vielä luultavaa, että se on sen jo löytänyt ja että se parast'aikaa muuttaa osittain kohtaloitamme, ilman että meillä on aavistustakaan sen olemassaolosta), odottaessamme ja työskennellessämme ulospäin, ikäänkuin veljiemme pelastus riippuisi kokonaan työstämme, meidän on, kuten vanhojen tietäjien, sallittu mennä silloin tällöin omaan itseemme. Me sieltä ehkä löydämme vuorostamme jotakin, jonka tarkasteleminen riittää meille hetkiseksi antamaan, jollei täydellistä rauhaa, niin ainakin katoamatonta toivoa. Joskaan luonto ei näytä meistä oikeudenmukaiselta, joskaan mikään ei oikeuta meitä vakuuttamaan, että jokin ylin mahti tai maailmankaikkeuden äly palkitsee tai rankaisee täällä maailmassa tai muualla omantuntomme lakien tai toisten lakien mukaan, joita me ehkä tunnustamme jonakin päivänä, joskin vihdoin suhteissamme lähimmäisiimme vallitsee ihailtava samanarvoisuuden kaipuu, mutta toimiva oikeus on epätäydellinen ja se on alttiina kaikille järjen erehdyksille, kaikille persoonallisen edun juonille ja se on vielä kaikkien "ali-inhimillisen" yhteiskuntatilan huonojen tottumusten alainen -- niin on kuitenkin varmaa, että kunkin meidän moraalisen elämämme pohjalla on kuva tuosta näkymättömästä ja lahjomattomasta oikeudesta, jota me olemme turhaan etsineet taivaasta, maailmankaikkeudesta ja ihmiskunnasta. Se toimii tosin tavalla, joka jää huomaamatta toisten ihmisten katseilta ja usein omalta tietoisuudeltammekin, mutta se, mitä se tekee ollakseen salassa ja koskematon, on yhtä syvästi inhimillistä, syvästi todellista. Se näyttää kuuntelevan ja tutkivan kaikkea, mitä me ajattelemme, sanomme, yritämme ulkona elämässä, ja jos kaiken tämän pohjalla on hieman hyvää tahtoa ja vilpittömyyttä, se muuttaa sen siveellisiksi voimiksi, jotka laventavat ja valaisevat meidän sisäistä elämäämme ja auttavat meitä ajattelemaan, puhumaan, yrittämään vielä paremmin tulevaisuudessa. Se ei lisää eikä vähennä rikkauksiamme, se ei torju meistä sairautta eikä salaman tuhoa, se ei yhtään pidennä jonkun jumaloimamme olennon elämää. Mutta jos me olemme oppineet ajattelemaan ja rakastamaan, jos toisin sanoen olemme tehneet velvollisuutemme järkemme mukaan tekemällä velvollisuutemme sydämemme mukaan, niin se ylläpitää mielemme ja sydämemme pohjalla ymmärtämistä, ehkä toiveissaan pettynyttä, mutta jaloa ja ehtymätöntä tyydytystä, olemassaolon arvokkuutta, mitkä riittävät ravitsemaan elämäämme senkin jälkeen, kun rikkaudet ovat menneet, kun onnettomuus tai sairaus on meitä kohdannut, kun jumaloitu olento on jättänyt meidät ainaiseksi. Hyvä ajatus, hyvä työ tuo sydämeemme palkinnon, joka luonnon yleisen tuomarin puutteessa ei tule meitä ympäröivän ulkomaailman osaksi. Se koettaa meidän sisällämme synnyttää onnea, jota sen on mahdotonta synnyttää ulkopuolella meitä. Se täyttää sielun sitäkin enemmän, koska se ei pääse laajenemaan ulospäin. Se valmistaa välttämätöntä tilaa ymmärtämykselle, rauhalle, rakkaudelle, jotka yhä kasvavat. Se ei mahda mitään luonnon laeille. Se voi kaikki niille laeille, jotka vallitsevat ihmisen omantunnon onnellisessa tasapainossa. Ja tämä pitää paikkansa kaikilla ajatuksen, kuten toiminnankin asteilla. Työmies, joka elää kunniallisesti vaatimatonta elämäänsä perheen isänä, täyttäen tunnollisesti työmiehen velvollisuutensa, ja ihminen, joka pysyy järkkymättä moraalisessa sankaruudessaan, ovat ehkä pitkän välimatkan päässä toisistaan, mutta, he elävät ja toimivat samalla tasolla ja heidät on siirretty samaan uskolliseen ja lohdulliseen piiriin. Tosin se, mitä me puhumme ja teemme, vaikuttaa paljon aineelliseen onneemme. Mutta loppujen lopuksi ihminen nauttii täydellisesti aineellistakin onnea hengen elimiensä kautta. Siksi juuri se, mitä me ajattelemme, on sitäkin tärkeämpää. Mutta luonne, sieluntila, siveellinen tottumus, jotka kaikki se, mitä olemme puhuneet, tehneet ja ajatelleet, on meissä luonut, se se on sittenkin kaikista tärkeintä siltä kannalta katsottuna, miten otamme vastaan elämän ilot ja surut. Tässä ilmenee eittämätön oikeus, ja järjen ja sydämen tavallisen hyvän tahdon toiselta puolen ja siveellisen olemuksemme sisäisen onnen välillä toiselta puolen vallitsee sitäkin välttämättömämpi ja täydellisempi sopusointu, kun ei tuo onni ole muuta kuin hyvän ajatuksen ja hyvän tunteen kasvot, jotka säteilevät sisäänpäin meihin. Tässä on todellakin syyn ja seurauksen välillä tuo älyn ja moraalin yhteys, jota me olemme turhaan etsineet ulkomaailmasta; ja siveellisellä alalla, halliten sitä hyvää ja pahaa, jota liikkuu omantuntomme pohjalla, on olemassa todellakin aivan samanlainen oikeus, jonka me toivoisimme löytyvän fyysillisellä alalla. Siitä kai muuten syntyykin kaipauksemme, ja sen vuoksi, että tuo oikeus on niin elävä ja voimakas sydämessämme, on kai niin vaikea saada meidät vakuutetuiksi siitä, ettei sitä olekaan maailmankaikkeudessa?

XXXVI

Olemme puhuneet pitkälti oikeudesta. Mutta se onkin ihmisen suuri moraalinen mysteerio ja sillä on taipumuksena asettua useimpien henkisten mysteerioiden sijalle, jotka hallitsivat ihmisen kohtaloa. Se on tunkenut tieltään useamman kuin yhden jumalan, useamman kuin yhden nimettömän mahdin. Se on tähti, joka syntyy vaistojemme ja käsittämättömän elämämme nebuloosassa, tähtisumussa. Se ei ole arvoituksen selitys, ja kun tulemme kerran paremmin tietämään, mitä se on, ja kun se todellakin pääsee hallitsemaan maan päällä, me emme silloinkaan tiedä sen enempää, mitä me olemme, minkätähden me olemme, mistä tulemme tai minne menemme; mutta se on elämän arvoituksen ensimmäinen käsky, ja kun se on täytetty, niin me voimme vapaammalla mielellä ja rauhallisemmalla sydämellä ryhtyä etsimään arvoituksen salaisuutta.

Vihdoin oikeus käsittää kaikki inhimilliset hyveet, ja jo yksin sen ystävällinen hymy puhdistaa, jalostaa ne ja antaa niille oikeuden tunkeutua siveelliseen elämäämme. Sillä jokainen hyve, joka ei kestä oikeuden kirkasta ja varmaa katsetta, on petollinen ja vahingollinen. Oikeuden voi siis tavata jokaisen ihanteen ytimenä; se muodostaa totuudenrakkauden, kuten kauneudenrakkaudenkin, ytimen. Se on samaten hyvyyttä, sääliä, jalomielisyyttä ja sankaruutta, sillä nämä ovat sen oikeustekoja, joka on noussut kyllin korkealle ollakseen näkemättä vain jalkojensa juuressa ja sattuman hänelle säätämien velvollisuuksien ahtaassa piirissä esiintyvää oikeaa ja väärää, vaan joka näkee yli lähimpien vuosien ja ihmiskohtalojen, yli sen, mihin hän on velvollinen ja mitä hän rakastaa, yli sen, mitä hän tapaa, etsii, hyväksyy tai hylkää, yli sen, mitä hän toivoo ja pelkää, yli ihmisveljiensä vääryyksien ja rikostenkin.

II. MYSTEERION KEHITYS

I

Joutuu hyvin helposti uskomaan, ja monet älykkäät, jotka ovat alkaneet väsyä tieteen luonnostaanlankeavaan epävarmuuteen, uskovatkin paremman puutteessa, että elämämme pääharrastus ja kaikki se, mikä meidän kohtalossamme on todella ylevää ja huomioonotettavaa, sisältyy melkein yksinomaan siihen mysteerioon, s.o. salaperäiseen, mikä meitä ympäröi, ja erittäinkin noihin kahteen toisia pelättävämpään ja täysäänisempään: kuolemaan ja kohtaloon. Minäkin puolestani uskon, vaikkakin hieman eri tavalla, että mysteerion tutkiminen sen kaikissa muodoissa on jalointa tutkiskelua, mihin ylipäänsä voimme ryhtyä; ja siihen tutkimiseen ja huolehtimiseen antautuvat kaikki, jotka tieteessä, taiteessa, kirjallisuudessa ja filosofiassa kohoutuvat pikku seikkojen ja tosiasioiden tai saavutettujen pikku totuuksien havaitsemisen ja esittämisen yläpuolelle. Tässä he kunnostautuvat mikä enemmän, mikä vähemmän, menevät tietämisessään mikä mitenkin pitkälle, mikä mitenkin korkealle, riippuen siitä kunnioituksesta, mitä he tuntevat sitä kohtaan, jota he eivät tiedä, siitä laajuudesta, minkä heidän mielikuvituksensa tai ymmärryksensä osaa antaa niiden voimien summalle, jotka pysyvät tuntemattomina. Tietoisuus siitä tuntemattomasta, jossa me elämme, se se juuri antaa elämällemme merkityksen, jota sillä ei olisi, jos sulkeutuisimme siihen, mitä tiedämme, tai jos uskoisimme liian helposti, että se, minkä me tiedämme, on paljon tärkeämpää kuin se, mitä emme vielä tiedä.

II

Meidän on muodostettava itsellemme yleinen käsitys tästä maailmasta. Koko siveellinen, koko inhimillinen elämämme nojautuu tähän käsitykseen. Mutta mitä on läheltä tarkastaen yleinen käsitys tästä maailmasta suurimmaksi osaksi muuta kuin yleinen käsitys siitä, mikä on tuntematonta? Me emme saa, kun on kysymys niin tärkeästä ja seurauksiltaan vakavasta aatteesta, omaksua sitä, joka meitä miellyttää eniten ja joka meistä näyttää valtavimmalta ja kauneimmalta. Me olemme velvollisia valitsemaan sen, joka meistä näyttää todellisimmalta tai pikemminkin ainoalta todelliselta, sillä minä en luule, että ihminen voi todella epäröidä kahden näennäisen tai todellisen totuuden välillä.. On olemassa aina yksi, joka jonakin määrättynä hetkenä näyttää hänestä todellisemmalta kuin jokin toinen. Hänen velvollisuutensa on silloin kaikessa tekemisessään, kaikessa sanomisessaan, kaikessa ajattelemisessaan, taiteessaan, tieteessään, älyllisessä tai tunne-elämässään pysyä siinä. Hänen on ehkä mahdotonta määritellä sitä. Se ei ehkä tuota hänelle tyydyttävää varmuutta. Se on ehkä pohjaltaan vain toisia syvempi ja todellisempi vaikutelma. Mutta vähät siitä. Rakastaaksemme totuutta sen ei tarvitse olla eittämätön eikä loukkaamaton. On jo paljon, kun se on näyttänyt meille, että ne aatteet, joita me rakastimme ennen sitä, eivät olleet sopusoinnussa rehellisen elämänkokemuksen kanssa. Tämä riittää, jotta me kohdistaisimme siihen kaiken kiitollisuutemme, kunnes sen osaksi tulee sama kohtalo, jonka se saattoi edeltäjälleen. Tuo suuri onnettomuus, se, joka hävittää siveellisen elämämme ja uhkaa henkemme ja luonteemme eheyttä, ei ole siinä, että erehdymme tai rakastamme epävarmaa totuutta, vaan siinä, että pysymme uskollisina sille, mihin emme enää täydellisesti usko. "Kaunein tapa elää tätä elämää", niin on sanottu, "on koettaa saada älymme sopusointuun todellisuuden kanssa."

III

Jos olisi kysymys vain siitä, miten tuosta tuntemattomasta muodostaisimme itsellemme suurenmoisimman, traagillisimman, valtavimman, musertavimman kuvan, niin tekisimme väärin rajoittautuessamme. Varmaa on, että moneltakin näkökannalta katsoen kaunein ja arvokkain suhtautuminen mysteerioon on hiljaisuus tai rukous, alistuminen tai pelko. Suunnattoman, vastustamattoman, tutkimattoman, mutta valppaan, inhimillisesti yli-inhimillisen, korkeimmassa määrässä älyllisen voiman edessä näyttävät täydellinen antautuminen ja syvä, mutta hillitty pelko ensi silmäyksellä olevan arvokkaampia, pyhempiä kuin kärsivällinen, tarkka ja rauhallinen tutkiskeleminen. Mutta kykenemmekö valitsemaan ja onko meillä siihen vielä oikeutta? Ei ole enää kysymys asenteen kauneudesta tai suuruudesta. Mysteerioon kuten kaikkeen nähden, ja paljon enemmän kuin kaikkeen muuhun nähden, ei ole kysymys kauneudesta tai suuruudesta, vaan totuudesta ja suoruudesta. Meidän tehtävämme ei ole enää koettaa sovelluttaa tosiasioita vaistomaisten mieltymystemme ja ihanteittemme mukaan, vaan tuntea niin suurta ja epäitsekästä pyrkimystä, että se on valmis olemaan sopusoinnussa kaikkien eittämättömien tosiasioiden kanssa. Sen kauniin, mikä sisältyi polvistumiseen tai maahanlankeamiseen, oli siihen pannut mennyt aika tai pikemminkin se, mikä menneessä ajassa oli totta. Ehkä meillä ei ole muutakaan varmuutta, mutta me emme liioin ole saman totuuden läpitunkemia. Jollemme tunnekaan tuntematonta, jollemme tiedäkään, mitä on olemassa, niin tiedämme ainakin osaksi, mitä ei ole olemassa; ja jos me omaksuisimme jälleen isiemme suhtautumisen, niin omaksuisimme jälleen suhtautumisen siihen, mistä tiedämme, ettei sitä ole olemassa. Sillä jollei ole ehdottomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on tuntematonta, ole valpas eikä persoonallinen, ei korkeimmassa määrässä älykäs eikä oikeamielinen, jollei ole ehdottomasti todettu, ettei sillä ole ihmisen muotoa, aivoituksia, intohimoja, paheita eikä hyveitä, niin on verrattomasti luultavampaa, että se on tietämätön kaikesta siitä, mikä näyttää meidän elämässämme olevan tärkeintä. On verrattomasti luultavampaa, että se on ehkä suunnattomassa ja ikuisessa maailmansuunnitelmassaan varannut lajille pienen tilapäisen paikan, mutta ettei yksilön valtavimmalla, parhaimmalla tai huonoimmalla teolla ole siellä enempää merkitystä kuin oli mantereiden ja merien historiassa mitättömän geologisen solun tuskin havaittavilla liikkeillä. Jollei ole kumoamattomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on loputonta ja näkymätöntä, väijy ympärillämme, punnitse onneamme tai onnettomuuttamme töittemme hyvien tai huonojen aivoitusten mukaan, ohjaten askel askelelta vaiheitamme ja järjestäen lukemattomien voimien avulla sellaiset vaiheemme kuin syntymisemme, tulevaisuutemme, kuolemamme ja haudantakaisen elämämme käsittämättömien, mutta järkähtämättömien lakien mukaan, niin on verrattomasti luultavampaa, että näkymätön ja loputon sekaantuvat joka hetki elämäämme, mutta välinpitämättöminä, suunnattomina ja sokeina aineksina, jotka sivumennen kulkevat meissä ja meidän ylitsemme, tunkeutuvat meihin, muovailevat ja elähdyttävät meitä, ilman että niillä on aavistustakaan meidän olemassaolostamme, aivan kuten tekevät vesi, ilma, tuli ja valo. Mutta koko tietoinen elämämme, koko tuo elämä, joka on ainoa, mistä olemme varmoja ja joka on ainoa kiinteä pisteemme ajassa ja avaruudessa, lepää suuresti katsoen samanlaisten "verrattomien todennäköisyyksien" varassa; ja harvoin ne ovat yhtä "verrattomia" kuin nämä.

IV

Meidän ei pitäisi koskaan surra sellaisia hetkiä, joina kadotamme suuren uskon. Usko, joka sammuu, joustin, joka kätkee, hallitseva ajatus, joka ei hallitse meitä enää, koska me luulemme hallitsevamme sitä vuorostamme -- tämä todistaa, että me elämme, että me kuljemme eteenpäin, että me kulutamme paljon, koska emme pysy liikkumattomina. Minkään ei pitäisi olla meille mieluisampaa kuin sellaisen ajatuksen näkeminen, joka on kauan pitänyt meitä yllä ja joka ei voi pitää enää itseäänkään yllä. Ja älkäämme hätäilkö, jollemme voikaan panna mitään katkenneen joustimen sijalle. On parempi, että sija pysyy tyhjänä, kuin että asetamme siihen joustimen, joka ruostuu, tai sijoitamme siihen uuden totuuden, johon uskomme vain puoleksi. Muutoin on sija vain näköjään tyhjä, ja määrätyn totuuden asemesta jää pohjalle nimetön totuus, joka odottaa ja kutsuu. Ja jos sattuisi, että tämä totuus odottaa ja huhuaa liian kauan tyhjään ilmaan, ettei muodostu mitään, joka tulisi korvaamaan poistetun joustimen, niin näet, että moraalisessa kuten fyysillisessäkin elämässä tarve luo välikappaleen, ja että negatiivinen totuus löytää lopulta omasta itsestään tarpeellisen voiman panemaan liikkeelle kauan seisoneet pyörät. Ja usein toteamme, etteivät ne elämät, joilla on vain yksi sellainen käyttövoima, ole vähimmin tärkeitä, vähimmin hyödyllisiä.

Muutoin usko ei silloinkaan, kun se häviäisi kokonaan, veisi mukanaan mitään siitä, mitä me olemme sille antaneet, eikä yksikään niistä rehellisistä ja epäitsekkäistä ponnistuksista, joita olemme tehneet laventaaksemme ja kaunistaaksemme sitä, ole mennyt hukkaan. Jokainen niistä ajatuksista, joita me olemme siihen lisänneet, jokainen niistä jaloista uhrauksista, joiden toteuttamiseen sen nimessä meillä on ollut rohkeutta, jättää vaikutuksen moraaliseen olemukseemme. Ruumis katoaa, mutta palatsi, jonka se on rakentanut, pysyy koskemattomana, ja tila, jonka se on vallannut, ei sulkeudu uudelleen. Mutta valmistaa tyyssijoja tuleville totuuksille, pitää hyvässä kunnossa ne voimat, joiden tulee palvella niitä, tehdä omassa itsessään tilaa -- siinä työ, joka ei ole hedelmätöntä ja jota ei saa koskaan jättää tekemättä.

V

Ajattelin näitä asioita, kun tässä äskettäin olin pakotettu tarkastelemaan kirjoittamiani pikku draamoja, joista kuvastuu mysteerioon taipuvaisen mielen levottomuus, minkä muuten kylläkin voi selittää, mutta mikä ei ole kylliksi mahdoton välttää, jotta se oikeuttaisi alistumaan siihen. Naiden pikku draamojen johtavana lankana oli meitä ympäröivän tuntemattoman pelko. Niissä esiintyi usko, tai pikemminkin oli tuo usko jollakin hämärällä runollisella tunteella -- sillä rehellisimmissäkin runoilijoissa on usein jossakin määrin erotettava heidän taiteensa vaistomainen tunne heidän todellisen elämänsä ajatuksista -- niissä esiintyi usko suunnattomiin, näkymättömiin, kohtalokkaisiin voimiin, joiden aivoituksia ei kukaan arvannut, mutta joiden draaman henki otaksui olevan pahansuopia, kaikkia toimiamme vaanivia, hymyilyn, elämän, rauhan, rakkauden vihollisia. Ehkä ne olivat pohjaltaan oikeudenmukaisia, mutta vain vihassa, ja tuo oikeudenmukaisuus esiintyi niillä niin maanalaisella ja niin monimutkaisella, hitaalla, etäisellä tavalla, että niiden rangaistukset -- sillä ne eivät palkinneet koskaan -- saivat kohtalon mielivaltaisten ja selittämättömien tekojen muodon. Sanalla sanoen, siinä oli hieman kristittyjen Jumala-käsitettä sekoitettuna antiikin kohtalokäsitteeseen, tungettuna luonnon läpitunkemattomaan yöhön ja sieltä huvikseen väijyen, tehden tyhjäksi ja synkentäen ihmisten aikeita ja onnea.

VI

Tuo tuntematon sai useimmiten kuoleman muodon. Kuoleman alituinen, synkkä, salakavalasti toimiva läsnäolo täytti runoelman kaikki välikohdat. Olemassaolon probleemiin vastattiin vain sen tuhoutumisen arvoituksella. Tuo kuolema oli muutoin välinpitämätön ja torjumaton, sokea, umpimähkään haparoiva, temmaten etupäässä nuorimmat ja vähimmin onnettomat yksinkertaisesti vain siitä syystä, että nämä pysyivät vähemmän liikkumattomina kuin muut ja että jokainen liian varomaton liike yössä herätti sen huomiota. Sen ympärillä oli vain pieniä, hentoja, väriseviä, alkeellisia olentoja, jotka liikkuivat ja itkivät hetken ajan kuilun partaalla; ja lausutuilla sanoilla, vuodatetuilla kyynelillä ei ollut muuta merkitystä kuin että ne putosivat kaikki tuohon kuiluun ja että jokin niistä kaikui jollakin erikoisella tavalla, mikä saattoi luulemaan, että kuilu oli avara, koska kaiku oli epäselvä ja kumea.

VII

Ei ole järjenvastaista, mutta ei myöskään terveellistä katsella elämää tällä tavoin, enkä olisi siitä puhunutkaan, jollei pienimmänkin onnettomuuden sattuessa huomaisi, että tämä tai tämänlaatuinen käsitys itse asiassa on useimpien ihmisten käsitys, niidenkin, jotka näyttävät rauhallisimmilta ja ymmärtäväisimmiltä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä me opimme, huolimatta kaikista valloituksista, joita tulemme tekemään, ja kaikesta siitä, mistä pääsemme varmuuteen, me tulemme eräältä määrätyltä näkökannalta katsoen aina olemaan pieniä viheliäisiä ja hyödyttömiä olentoja, kuolemaan määrättyjä ja meitä ympäröivien välinpitämättömien ja mittaamattomien voimien oikkujen varaan jätettyjä. Me ilmaannumme eräänä hetkenä rajattomaan ulottuvaisuuteen eikä meillä ole muuta varsinaista tehtävää kuin suvun jatkaminen, suvun, jolla itsellään ei ole varmaa tehtävää tuossa maailmanjärjestelmässä, minkä laajuus ja kestämisaika menee yli valtavimman ja rohkeimmankin mielikuvituksen. Siinä on totuus, yksi noita syviä, mutta hiljaisia totuuksia, joita runoilija saattaa tervehtiä ohikulkiessaan, mutta joiden ääreen runoilijassa olevan ihmisen tuhansine velvollisuuksineen ei ole pysähtyminen liian kauaksi aikaa. Täten on koko joukko suuria ja kunnioitettavia totuuksia, joiden alueelle ei ole hyvä nukkua. Meidän ympärillämme on niin paljon totuuksia, että voi sanoa useimmilla ihmisillä, pahimmillakin, olevan neuvonantajana ja oppaana jonkun suuren ja kunnioitettavan totuuden.