Part 2
Meidän ei muuten ole hyvä mennä valittamaan maailmankaikkeuden välinpitämättömyyttä ja selittämään sitä hirviöksi ja käsittämättömäksi. Meillä ei ole oikeutta kummeksua vääryyttä, johon me itse otamme hyvin tehokasta osaa. Totta on, ettei tapaturmissa, sairauksissa tai useimmissa ulkonaisen elämän sattumissa, jotka kohtaavat sokeasti hyvää ja pahaa, petturia ja sankaria, laupeudensisarta ja myrkyttäjää, ole jälkeäkään oikeudesta. Mutta maailmankaikkeuden vääryyksien tiliin me luemme mielellämme paljon yksinomaan ihmisten vääryyksiä, jotka ovat verrattomasti lukuisampia ja turmiollisempia kuin myrsky, sairaus ja tulipalo. Minä en puhu sodasta; minulle voitaisiin huomauttaa, että se on luettava vähemmän luonnon kuin kansojen ja hallitsijoiden syyksi. Mutta köyhyys esimerkiksi, jonka me vielä luemme syyntakeettomien onnettomuuksien joukkoon, samaan luokkaan kuin ruton tai haaksirikon, köyhyys kaikkine tuhoisine kärsimyksineen ja perinnöllisine kurjuuksineen, miten usein siihen onkaan syynä yhteiskunnallisten olojemme nurjuus, joka ei ole muuta kuin ihmisen vääryyksien summa? Miksi ansaitsematonta kurjuutta nähdessämme etsimme taivaasta tuomaria tai käsittämätöntä syytä, ikäänkuin olisi kysymys salaman tuhosta? Unohdammeko, että me tässä olemme tutkimuksenalaisen kysymyksen paraiten tunnetulla ja varmimmalla alalla ja että juuri me itse säännöstelemme kurjuuden ja jaamme sitä yhtä mielivaltaisesti moraalin kannalta katsoen kuin tuli jakaa tuhojaan ja sairaus kärsimyksiään? Mitä järkeä on ihmettelyssämme, ettei meri pidä lukua uhrinsa sieluntilasta, silloinkuin me, joilla on sielu, s.o. aivan erikoinen oikeuden elin, emme pidä lukua niiden tuhansien kurjien viattomuudesta, jotka ovat meidän uhrejamme? Onko se riittävä puolustus, että poistamme jokapäiväisistä huolista voiman, joka on aivan kokonaan vallassamme, tehdäksemme siitä turmiollisen voiman? Olemme todellakin omituisia tuomareja ja omituisia ihanteellisen oikeuden palvojia! Tuomioistuimen erehdys saa meidät kuohuksiin maailman äärestä toiseen, mutta erehdyksen, joka tuomitsee kurjuuteen kolme neljännestä veljiämme ja joka on yhtä puhtaasti inhimillinen kuin tuomioistuimen erehdys, me viemme jonkinlaisen voittamattoman ja leppymättömän mahdin tiliin. Kun kelpo naapurimme lapsi syntyy sokeana, tylsämielisenä tai muotopuolena, niin me menemme etsimään vaikka mistä, aina uskonnon mysteerioista asti, uskonnon, jolle jo olemme välinpitämättömiä, jotakin jumalaa päästäksemme selville hänen ajatuksistaan. Mutta jos lapsi syntyy köyhänä, mikä tavallisesti vaikuttaa yhtä turmiollisesti tämän olennon kohtaloon kuin pahinkin sairaalloisuus, niin ei päähämmekään pälkähdä tehdä mitään kysymystä Jumalalle, joka on kaikkialla, missä me olemme, koska hän on vain tehnyt meidän tahtomme mukaan. Ennenkuin pyydämme ihanteellista tuomaria, olisi meidän välttämättä puhdistettava aatteemme, sillä tuo tuomari tulee olemaan näiden aatteiden virheiden kaltainen. Ennenkuin valitamme luonnon välinpitämättömyyttä ja koetamme etsiä siitä oikeutta ja kohtuutta, jota siinä ei ensinkään ole, olisi meidän viisasta käydä omaan inhimilliseen elämäämme sisältyvän vääryyden kimppuun ja sitten, kun se olisi siitä poistettu, huomaisimme sattuman aiheuttamien vääryyksien osan supistuneen kahdella kolmasosalla. Se on oleva joka tapauksessa supistuneempi kuin jos me olisimme ruvenneet pitämään rajuilmaa järkevänä, tulivuorta tarkkanäköisenä, maanvieremää neuvokkaana, kylmyyttä ja kuumuutta varovaisina, sairautta arvostelukykyisenä, merta ymmärtäväisenä ja huomaavaisena hyveillemme ja salaisille aikomuksillemme. Itse asiassa on paljon enemmän köyhiä kuin haaksirikkoisia tai tapaturmien uhreja, paljon enemmän kurjuuden kuin elimistömme oikkujen tai luonnonvoimien vihamielisyyden aiheuttamia sairauksia.
XI
Mehän tietenkin rakastamme oikeutta. Totta on, että me elämme suuren vääryyden keskellä, mutta on lisättävä, että vasta vähän aikaa sitten olemme päässeet siitä varmuuteen ja me etsimme vielä keinoja sen hävittämiseksi. Tuo vääryys oli niin vanha, käsitys Jumalasta, kohtalosta ja luonnon salaperäisestä tahdosta sekoittui siihen niin läheisesti, se on vielä niin läheisesti sidottu useimpiin maailmankaikkeuden epäoikeudenmukaisiin voimiin, että olemme vasta vähän aikaa saattaneet koettaa eristää niitä puhtaasti inhimillisiä voimia, joita siihen kätkeytyy. Jos meidän onnistuu eristää, oppia tuntemaan ja erottaa ne lopullisesti sellaisista voimista, joihin meillä ei ole mitään vaikutusta, niin se on oleva oikeudelle tärkeämpää kuin kaikki, mitä ihmiskunta on tähän asti saavuttanut oikeuden etsimisellään.
Sillä yhteiskunnallisessa epäoikeudenmukaisuudessa ei suinkaan ihmisosuus kykene vaimentamaan oikeudenmukaisuuden kiihkeää kaipuutamme, vaan se osuus, joka monen mielestä kuuluu vielä Jumalalle, jonkinlaiselle kohtalolle ja luonnon kuvitelluille laeille.
XII
Tämä viimeksimainittu passiivinen osuus vähenee päivä päivältä. Ei niin, että oikeuden mysteerio katoaisi. Mysteerion katoaminen on hyvin harvinaista; tavallisesti se vain muuttaa paikkaa. Mutta usein on hyvin tärkeää, hyvin toivottavaa, että se saadaan muuttamaan paikkaa. Eräältä tietyltä näkökannalta katsoen kaikki inhimillisen ajattelun edistys supistuu kahteen tai kolmeen tämänlaiseen muutokseen, parin kolmen mysteerion siirtämiseen paikasta, jossa ne vaikuttivat pahaa, toiseen paikkaan, missä ne ovat vaarattomia tai voivat vaikuttaa hyvää. Riittääpä joskus sekin, että mysteeriolle onnistutaan antamaan toinen nimi, vaikka se ei muutakaan paikkaa. Sitä, mitä ennen kutsuttiin "jumaliksi", kutsutaan nyt "elämäksi". Ja jos elämä on yhtä selittämätön kuin jumalat, niin me olemme näin voittaneet ainakin sen, ettei kenelläkään ole oikeutta puhua tai vahingoittaa sen nimessä. Inhimillisen ajattelun päämäärä ei luultavastikaan ole mysteerion hävittäminen tai vähentäminen. Tämä ei näytä mahdolliselta. On luultavaa, että tähän maailmaan on aina liittyvä sama määrä mysteerioita, olettaen että loppumattomuus on ominaista tälle maailmalle kuten se on ominaista mysteeriolle. Mutta rehellisesti ihmisajatus tahtoo määritellä ennen kaikkea todellisten ja poistamattomien mysteerioiden tilanteen. Se tahtoo poistaa näistä mysteerioista kaiken sen, mikä niihin ei kuulu, mikä ei ole niille ominaista, kaiken sen, mitä meidän erehdyksemme, kauhumme ja valheemme ovat siihen lisänneet. Ja sitä mukaa kuin keinotekoiset mysteeriot häviävät, tuo ihmisajatus näkee todellisen mysteerion alan laajenevan, joka on elämän, sen tarkoituksen ja sen alkamisen mysteerio, ajatuksen oman olemassaolon mysteerio, mysteerio, jota on kutsuttu "alkutapahtumaksi" tai "todellisuuden ehkä tuntemattomana pysyväksi olemukseksi".
XIII
Missä sitten sijaitsi oikeuden mysteerio? Se täytti maailman. Milloin se oli jumalien käsissä, milloin se verhosi ja hallitsi jumalia itseään. Se oli asetettu kaikkialle paitsi ihmiseen. Se täytti taivaat, elävöitti kalliot, ilmapiirin ja meret, kansoitti luoksepääsemättömän maailmankaikkeuden. Vihdoin tiedustellaan sen luuloteltuja olinpaikkoja, järkytetään sen pilvivaltaistuinta, hätyytetään, tutkitaan sitä. Se katoaa, ja hetkellä, jolloin luulemme, ettei sitä enää ole, se tulee jälleen esiin sydämemme pohjalta. Ja vieläkin se on mysteerio, joka lähenee ihmistä ja imeytyy häneen kiinni. Sillä meistä tulee melkein aina niiden mysteerioiden viimeinen turvapaikka ja todellinen asunto, jotka me tahdoimme tuhota. Meissä ne viimein löytävät jälleen sen kotilieden, jonka ne olivat jättäneet kulkeakseen läpi avaruuden nuoruutensa ensimmäisessä hurmiossa. Ja itsessämmekin tulee meidän tottua tapaamaan niitä ja kysymään niiltä neuvoa. Itse asiassa on yhtä ihmeellistä, yhtä selittämätöntä, että ihmisellä on sydämessään vääjäämätön oikeusvaisto, kuin oli ihmeellistä ja selittämätöntä, että jumalat ja maailmankaikkeuden voimat olivat oikeudenmukaisia. On yhtä vaikea päästä selvyyteen muistimme, tahtomme, älymme olemuksesta kuin oli ottaa selko näkymättömien voimien tai luonnon lakien muistista, tahdosta ja älystä. Ja jos me tarvitsemme tuntematonta tai ikikäsittämätöntä tiedonhalumme jalostamiseksi, jos tarvitsemme loppumatonta, ääretöntä ja mysteeriota intomme ylläpitämiseksi, niin me emme kadota ainoatakaan tuntemattoman tai ikikäsittämättömän sivuhaaraa johtaessamme suuren joen jälleen alkuperäiseen uomaansa; me emme tukkea ainoaakaan äärettömyyden tietä, me emme tee pienintäkään vähennystä edes riidanalaisimpaankaan todellisista mysteerioista. Se, mikä on riistetty taivaista, tavataan jälleen ihmissydämestä. Mutta kun on valittava kahden mysteerion välillä, niin antakaamme etusija varmalle epäiltävän rinnalla, läheiselle etäisen rinnalla, meissä olevalle ja meille kuuluvalle meidän ulkopuolellamme olleen ja meihin hyvin turmiollisesti vaikuttaneen rinnalla. Kun on kysymys kahdesta mysteeriosta, niin älkäämme kyselkö enää neuvoja läheteiltä, vaan hallitsijalta, joka ne lähetti. Älkäämme kysykö enää neuvoa niiltä, jotka ensimmäisen kysymyksen kuultuaan pakenivat kaikessa hiljaisuudessa, vaan omalta sydämeltämme, joka sisältää samalla kertaa kysymyksen ja vastauksen ja joka ehkä vielä jonakin päivänä muistaa vastauksensa.
XIV
Silloin käy meille mahdolliseksi vastata useaankin pulmalliseen kysymykseen vaivojen ja palkintojen useinkin hyvin oikeudenmukaisesta jaosta ihmisten kesken. Eikä tällöin ole kysymys ainoastaan sisäisistä ja siveellisistä vaivoista ja palkinnoista, vaan myöskin näkyvistä ja täysin aineellisista. Ei ole kokonaan vailla perustaa se ihmiskunnan usko, joka sillä on ollut alkuajoistaan asti, että oikeus läpitunkee ja elävöittää niin sanoaksemme kaikki sen maailman esineet, jossa me elämme. Tämän uskon selitykseksi ei riitä sen toteaminen, että suuret siveyslakimme ovat väkipakolla sovelletut aineen elämän suuriin lakeihin. Siinä on muutakin. Kaikki ei rajoitu kaikissa oloissa yksinkertaiseen syyn ja seurauksen suhteeseen rikkomuksen ja rangaistuksen välillä. Usein siinä huomaa siveellisen aineksen ja vaikkei se ole siinä tapahtumien ansiosta ja vaikka se onkin vain meidän luomamme, niin se on kuitenkin todellinen ja voimakas. Jollei ole olemassa varsinaista fyysillistä oikeutta, jos on olemassa kokonaan sisäinen psykolooginen oikeus, josta tulemme pian puhumaan, niin on myöskin psykolooginen oikeus, joka on pysyväisessä suhteessa fyysilliseen maailmaan. Ja tämän oikeuden me panemme jonkinlaisen näkymättömän ja universaalisen periaatteen laskuun. Me erehdymme olettaessamme luonnolla olevan moraalisia aikomuksia ja toimiessamme sen meille muka säätämän rangaistuksen pelosta tai palkinnon toivosta. Mutta tällä ei ole sanottu, etteikö aineellisestikin olisi palkintoa hyvästä, rangaistusta pahasta. Sitä on ehdottomasti, mutta se ei johdu siitä, mistä me luulemme, ja jos luulemme, että ne tulevat luoksepääsemättömästä paikasta, että ne hallitsevat, tuomitsevat ja vapauttavat meidät sen mukaan kuin me tuomitsemme itseämme, niin me erehdymme kovin pahasti, sillä ei mikään vaikuta enemmän tapaamme puolustaa itseämme onnettomuutta vastaan ja mennä täydellä oikeudella valloittamaan onnea.
XV
Se oikeusmäärä, jonka me kaikesta huolimatta tapaamme luonnossa, ei johdu luonnosta, vaan yksistään meistä, jotka tietämättämme panemme sen luontoon, sekaantuessamme tapahtumiin, elähdyttäen ja käyttäen niitä. Eivät vain salamantuho, tapaturma tai sairaus kohtaa meitä elämässämme odottamatta, ajatuksistamme huolimatta, oikealta tai vasemmalta, ilman näkyvää syytä. On toisiakin tapauksia, ja paljon lukuisampia, joissa toimintamme kohdistuu suoraan meitä ympäröiviin esineisiin ja olentoihin, joissa me tunkeudumme niihin persoonallisuudellamme, joissa luonnon voimat tulevat ajatustemme välineiksi. Ja kun ajatuksemme ovat vääriä, niin ne käyttävät väärin näitä voimia, aikaansaavat välttämättömästi kostotoimenpiteitä ja aiheuttavat rangaistusta ja onnettomuutta. Mutta siveellinen vastavaikutus ei ole luonnossa, se johtuu meidän omista ajatuksistamme tai toisten ajatuksista. Tapahtumien oikeus ei ole tapahtumissa, vaan meissä. Meidän siveellinen tilamme se määrää käytöksemme ulkomaailmaa kohtaan ja saattaa meidät sotaan sitä vastaan, koska me olemme sodassa oman itsemme kanssa, henkemme ja sydämemme oleellisten lakien kanssa. Aikomuksemme oikeudella tai vääryydellä ei ole mitään vaikutusta luonnon suhtautumiseen meihin, mutta sillä on melkein määräävä vaikutus meidän suhtautumiseemme luontoon. Tässä kuten silloinkin, kun oli kysymys sosiaalisesta oikeudesta, me sälytämme maailmankaikkeuden tai käsittämättömän ja sallimuksen määräämän perussyyn niskoille sen, mihin vain me olemme syynä. Ja kun sanomme, että oikeus, luonto, taivas tai tapahtumat rankaisevat meitä, nousevat kapinaan ja kostavat, niin on asia todellisuudessa se, että ihminen rankaisee toista tapahtumien avulla, että ihmisluonto kapinoi ja että ihmisoikeus kostaa.
XVI
Mainitsin kerran esimerkkinä Napoleonin ja hänen kolme huutavinta ja tunnetuinta vääryyttään, jotka olivat myöskin kolme hänen onnelleen tuhoisinta vääryyttä. Niitä oli ensiksikin Enghienin herttuan murha. Herttua tuomittiin käskystä, tutkimatta ja todistuksitta ja tuomio pantiin toimeen Vincennesin haudoissa. Murha kylvi tuon häikäilemättömän diktaattorin ympärille sammumatonta vihaa ja kostonhalua, joka ei enää asettunut. Niitä oli sitten Bayonnen katala päällekarkaus, jolla, kun siihen liittyi halpamaisia juonia hurskaiden ja liian herkkäuskoisten Espanjan Bourbonien perinnöllisen kruunun riistämiseksi, hän sai aikaan sodan, missä tuhoutui kolmesataatuhatta miestä ja keisarikunnan koko tarmo, koko moraalinen kunto, suurin osa sen tenhovoimaa, melkein koko sen varmuus, melkein kaikki uskollisuuden tunteet sitä kohtaan ja kaikki sen onnelliset kohtalonvaiheet. Niitä oli vihdoin hirvittävä Venäjän retki, jota ei voi millään puolustaa ja joka päättyi hänen onnensa lopulliseen murskautumiseen Beresinan jäällä ja Puolan lumihangissa.
Tästä asiasta puhuttaessa sanoin, että on lukuisia syitä näihin ihmeellisiin onnettomuuksiin, mutta kun tarkastelee perin pohjin kaikkia olosuhteita, kaikkia enemmän tai vähemmän odottamattomia tapahtumia aina neron luonteen muutokseen, varomattomuuksiin, väkivaltaisuuksiin, mielettömyyksiin ja huumautumiseen asti, aina onnellisen kohtalon petokseen asti, luulee näkevänsä halveksitun inhimillisen oikeuden hiljaisen varjon seisovan onnettomuuden lähteen partaalla. Tuossa inhimillisessä oikeudessa ei ole oikeastaan mitään yliluonnollista, ei mitään mystillistä; sen muodostavat hyvin ymmärrettävät hyvitysvaatimukset, tuhannet hyvin olennaiset pikku seikat, lukemattomat väärinkäytöt, lukemattomat valheet; eikä se suinkaan synny traagillisena hetkenä odottamatta ja täysissä aseissa kuten antiikin Minerva kohtalon kauheasta ja päättäväisestä otsasta. Kaikessa tässä on vain yksi mystillinen seikka: se on inhimillisen oikeuden ikuinen läsnäolo, mutta me tiedämme, että ihmisen luonto on hyvin mystillinen. Kunpa tuo mysteerio pidättäisi meitä toistaiseksi. Se on varmin, syvin, hyödyllisin. Se on ainoa, joka ei koskaan tule herpaisemaan hyväätekevää tarmoamme. Ja jollemme löydäkään jokaisen elämästä, kuten Napoleonin, tuota kärsivällistä ja valpasta varjoa, jollei oikeus aina olekaan yhtä toimelias, yhtä jäävitön, niin aina on kuitenkin hyödyllistä tuoda se ilmi, missä ikinä sen huomaa. Joka tapauksessa se synnyttää epäilystä ja kyselyä, joka antaa parempia neuvoja kuin kieltäminen tai tyhjä, veltto ja sokea myöntäminen, jollainen niin usein pääsee huuliltamme, sillä kaikissa tämänlaatuisissa asioissa tulee paljon vähemmän kysymykseen todistaminen kuin huomion kiinnittäminen ja erikoisen rohkean ja vakavan kunnioituksen herättäminen kaikkea sitä kohtaan, mikä vielä pysyy selittämättömänä ihmisten teoissa, niiden liittymisessä yleisiltä näyttäviin lakeihin ja niiden seurauksissa.
XVII
Pyrkikäämme tekemään itsessämme huomioita oikeuden suuren mysteerion todella kohtalokkaasta toiminnasta. Väärintekijän sydän on loppumattoman murhenäytelmän näyttämönä, murhenäytelmän, joka on erikoisesti ominaista ihmisluonnolle, ja tämä murhenäytelmä on sitä vaarallisempi, sitä turmiollisempi, mitä korkeammassa asemassa asianomainen henkilö on ja mitä enemmän hänellä on tietoja.
Turhaa on jonkin Napoleonin sanoa itselleen noina mielenkuohun hetkinä, ettei suuren elämän moraali voisi olla yhtä yksinkertainen kuin tavallisen elämän; että toimeliaalla ja voimakkaalla tahdolla on etuoikeuksia, joita ei ole toimettomalla ja heikolla tahdolla; että sitäkin suuremmalla syyllä voi olla välittämättä muutamista omantunnon epäröinneistä, kun ei tuo välinpitämättömyys johdu tietämättömyydestä eikä heikkoudesta, vaan kun noita epäröintejä katsotaan korkeammalta näkökannalta kuin tavalliset ihmiset, kun päämäärä on korkeampi ja kunniakkaampi ja kun tuo tilapäinen ja vapaaehtoinen välinpitämättömyys on älyn ja voiman voitto; ettei väärintekemisessä ole mitään vaaraa, kun tietää, että sitä tekee ja miksi sitä tekee. Tämä kaikki saattaa tuskin viedä harhaan luonteemme perustaa. Väärä teko järkyttää aina luottamusta, jota jokin olento on tuntenut itseään ja kohtaloaan kohtaan. Hän on päättänyt suotuisalla ja tavallisesti mitä vakavimmalla hetkellä olla luottamatta mihinkään muuhun kuin itseensä; tämä ei koskaan unohdu, ja tästä lähtien hän ei enää löydä itseään aivan kokonaisena. Hän on saattanut onnensa epävarmaksi ja luultavasti turmellut sen johtamalla siihen vieraita voimia. Hän on kadottanut persoonallisuutensa ja voimansa tarkan tunnon. Hän ei erota tarkasti sitä, mistä hänen on kiittäminen omaa itseään, siitä, mitä hän lakkaamatta lainaa turmiollisilta avustajilta, joita hänen heikkoutensa on kutsunut. Hän ei ole enää sotapäällikkö, jolla on käytettävinään vain kuriintottuneita sotilaita ajatustensa armeijassa, hän on laiton päällikkö, jolla on vain rikostovereja. Hän on riistänyt itseltään tuon ihmisen arvokkuuden, joka tahtoo vain sellaista kunniaa, jolle ei tarvitse surullisesti hymyillä sydämessään kuten uskottomalle naiselle, johon on rakastunut kiihkeästi ja onnettomasti.
Todella voimakas ihminen tutkii huolellisesti sitä kiitosta ja niitä etuja, joita hänen tekonsa ovat tuottaneet hänelle, ja hylkää hiljaisesti kaiken, joka menee yli erään määrätyn rajan, jonka hän on vetänyt omaantuntoonsa. Hän on sitä voimakkaampi, mitä lähempää tämä raja koskettaa sitä rajaa, jonka kaiken pohjalla elävä salainen totuus on myöskin vetänyt. Väärällä teollaan ihminen tunnustaa melkein aina voimattomuutensa, eikä tarvita montakaan tämänlaatuista tunnustusta paljastamaan viholliselle sielun arinta kohtaa. Jos tekee vääryyttä saadakseen vähän kunniaa tai pelastaakseen sen, jota jo nauttii, niin samalla tunnustaa itselleen, ettei ole mahdollinen ansaitsemaan sitä, mitä haluaa tai mitä jo omistaa; silloin samalla tunnustaa, ettei voi kunniallisesti täyttää valitsemaansa tehtävää. Kaikesta huolimatta siitä ei halua luopua, ja elämän täyttävät erehdykset, utukuvat ja valheet.
Ja vihdoin, kun olemme tehneet pari kolme katalaa tekoa, pari kolme petosta, osoittaneet muutamia kertoja uskottomuutta, rikollista heikkoutta ja valehdelleet erinäisiä kertoja, menneisyytemme tarjoaa meille enää vain lamauttavan näön. Nyt me tarvitsemme menneisyytemme tukea. Menneisyydessämme me tunnemme itsemme todellisesti, se tulee epäilyksiemme hetkellä meille sanomaan: "Koska olet tehnyt sen ja sen, voit tehdä tämänkin. Sinä ja sinä vaaran ja ahdistuksen hetkenä et joutunut epätoivoon, olet uskonut omaan itseesi ja olet voittanut. Asianlaita on nyt sama, säilytä uskosi horjumattomana, onnentähtesi pysyy sinulle uskollisena." Mutta mitä me vastaamme, kun menneisyytemme ei uskalla puhua enää muuta kuin hiljaisella äänellä: "Olet onnistunut vain vääryyden ja valheen avulla; sinun siis täytyy vielä valehdella, sinun kai täytyy vielä pettää?" Ei yksikään ihminen suuntaa mielellään katsettaan petollisuuteen, luottamuksen väärinkäyttöön, halpamaisuuteen, julmuuteen. Ja kaikki se ollut ja mennyt, mitä me emme voi tarkastaa lujalla, selvällä, rauhallisella ja tyytyväisellä katseella, samentaa ja rajoittaa sitä näköpiiriä, jonka muodostavat etäällä ne päivät, jotka ovat vielä edessäpäin. Rauhallisesti tarkastelemalla menneisyyttämme silmämme saa välttämättömän voiman tutkiskella tulevaisuutta.
XVIII
Syynä siihen, että Napoleonia kohtasi rangaistus hänen kolmesta suuresta väärinteostaan, ei ollut ollenkaan se, että asiat ja tapahtumat ovat oikeudenmukaisia; ja kun meidän omia väärintekojamme seuraa rangaistus, joka tosin ei ole yhtä silmiinpistävä, mutta silti yhtä tuskallinen, ei sekään tapahdu tästä syystä. Siihen ei ole ollenkaan syynä se, että on olemassa kaikkeuden ääriin saakka ulottuva torjumaton oikeus, jota on mahdoton lahjoa ja eksyttää. Siihen on syynä se, että ihmisen henki ja luonne, sanalla sanoen koko hänen moraalinen olemuksensa voi elää ja toimia vain oikeuden pohjalla. Heti kun hän luopuu siitä, hän joutuu pois luonnollisesta elementistään, hän on niin sanoaksemme siirtynyt aivan outoon taivaankappaleeseen, missä maa pettää hänen jalkojensa alla, missä kaikki saa hänet ymmälle, sillä jos vaatimattominkin äly tuntee oikeutta noudattaessaan olevansa "kotonaan" ja voi vaikeuksitta ennustaa oikean teon kaikki seuraukset, niin syvin ja tarkkanäköisinkin äly tuntee olevansa itsensä luoman vääryydenkin piirissä vieraalla pohjalla, eikä se voi nähdä ennakolta kymmenettä osaa sen seurauksista. Ei tarvita muuta kuin että nero pyrkii poikkeamaan siitä oikeudentunnosta, mikä on yksinkertaisen talonpojan sydämessä, niin se ei enää tiedä, missä se on. Mitä sitten, kun se sivuuttaa oman oikeutensa rajat? Sillä oikeus, joka syntyy ja kehittyy älyn mukana, panee uudet aidat kaiken sen ympärille, mistä se pääsee selville, samalla kun se vahvistaa entisiä, vaiston asettamia, ja tekee ne yhä ylipääsemättömämmiksi. Kaikki järkkyy heti, kun sivuutamme oikeuden alkuperäisen rajan, valhe synnyttää sata uutta valhetta ja petos tuhat uutta petosta. Noudattaessamme oikeutta me saamme osaksemme luottamusta, sillä on asioita, joissa konnamaisimmatkaan eivät voi pettää. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin astumme vääryyden tielle, meidän on epäiltävä uskollisimpiakin palvelijoitamme, sillä on asioita, joille he eivät voi pysyä uskollisina. Koko moraalinen elimistömme on luotu elämään oikeuden ilmapiirissä, kuten fyysillinen elimistömme on luotu elämään maapallomme ilmapiirissä. Kaikki kykymme edellyttävät tuota oikeutta paljoa läheisemmin kuin painon, lämmön ja valon lakeja, ja käyttäessämme niitä vääryyteen me käytämme niitä siihen, mikä on tuntematonta ja vihamielistä. Kaikki meissä on luotu oikeutta silmälläpitäen, kaikki kulkee ja rientää siihen, kaikki saattaa meidät siihen, jotavastoin me vääryyteen nojatessamme taistelemme koko ajan omia voimiamme vastaan. Ja kun sitten torjumattoman rangaistuksen hetkellä itkien ja katuen myönnämme, että kapinaan nousseet tapahtumat, taivas, maailmankaikkeus tai näkymätön olevainen ovat oikeamielisiä asettuessaan meitä vastaan, niin se ei merkitse sitä, että ne tosiaan olisivat oikeamielisiä tai olisivat koskaan olleetkaan, vaan että me olemme tahtomattamme pysyneet oikeudentuntoisina vääryydessäkin.
XIX